Vapaaksi pääseminen.
Kaikki tämä tapahtui vankeuteni viimeisenä vuonna. Tämän vuoden ja
etenkin sen viime ajat muistan melkein yhtä hyvin kuin ensimäisenkin
vankeusvuoteni. Mutta en huoli kertoa erityisseikkoja. Vaikka minä
kärsimättömästi odotinkin vapaaksi pääsemistä, tuntui elämäni tänä
vuonna kuitenkin helpommalta kuin vankeuteni edellisinä aikoina.
Ensiksikin oli minulla nyt vankien joukossa paljon ystäviä, jotka
vihdoinkin olivat ruvenneet pitämään minua hyvänä ihmisenä. Moni
heistä kiintyi minuun totisen ystävyyden siteillä. Vallinkaivaja oli
melkein ruveta itkemään saattaessaan minua ynnä toveriani vankilasta,
ja kun me sittemmin vapaina ollessamme asuimme kokonaisen kuukauden
kaupungissa eräässä ruunun rakennuksessa, kävi hän melkein joka päivä
luonamme, meitä katsomassa. Oli muuten jyrkkiä, loppuun asti
vihamielisiäkin ihmisiä, jotka -- Luoja tiesi, mistä syystä -- eivät
voineet vaihtaa kanssani sanaakaan.
Viime aikoina oli minulla yleensä enemmän etuuksia kuin vankeuteni
koko muuna aikana. Kaupungissa palvelevien soturien joukossa tapasin
minä tuttuja, jopa entisiä koulutoverejakin. Minä uudistin tuttavuutta
heidän kanssaan. Heidän avullaan sain minä enemmän rahaa, kirjoitin
kotiseudulleni, ja hankkivatpa he minulle kirjojakin. Siitä oli jo
useimpia vuosia, kun minä olin lukenut kirjoja, ja minun on vaikea
kuvailla sitä omituista, mieltä liikuttavaa vaikutusta, jonka
ensimäinen lukemani kirja teki minuun. Muistan, että minä aloin lukea
sitä illalla, kun kasarmi suljettiin ja luin koko yön aina aamun
koittoon asti. Se oli eräs aikakauslehden numero. Tuntui siltä, kuin
olisin saanut viestin toisesta maailmasta; entinen elämäni kuvautui
selvästi eteeni ja minä koetin luetun mukaan arvailla, olinkohan
jäänyt paljonkin jäljelle tästä elämästä? Olivatkohan toiset eläneet
paljonkin eteenpäin? Mikä heidän mieliänsä nyt liikutti, mitkä
kysymykset nyt olivat polttavimpia? Minä tarkastelin sanoja, luin
rivien välistä, koetin löytää salaisia ajatuksia ja viittauksia
entisyyteen; hain jälkiä siitä, joka ennen aikaan oli liikuttanut
ihmisten mieliä ja surukseni huomasin, että olin suuressa määrin
vieraantunut ihmis-elämästä. Täytyi tutustua uuteen elämään, uuteen
sukupolveen. Etenkin veti huomiotani puoleensa eräs kirjoitus, jonka
alla oli minulle ennestään hyvin tunnettu nimi... Mutta jopa oli
ilmestynyt uusiakin nimiä ja uteliaana kiirehdin minä tutustumaan
heihin; minua harmitti vaan, että niin vähän kirjallisuutta oli
saatavanani. Entisen majuurin aikana oli vaarallistakin tuoda kirjoja
vankilaan. Jos tarkastajat olisivat ne löytäneet, olisi heti kysytty:
"Mistä olet saanut kirjat? Olet siis yhteydessä jonkun ulkolaisen
kanssa!..." Ja mitäpä olisin minä voinut vastata siihen? Mutta ilman
kirjallisuutta olin minä pakoitettu sulkeutumaan itseeni; minä tein
itselleni kysymyksiä, koettelin niitä ratkaista ja välistä vaivasin
niillä itseäni pitkät ajat... Mutta kaikkea sitä ei ole helppo sanoin
selittää!...
Minä olin tullut vankilaan talvella ja talvella, samana kuukauden
päivänä oli minun sieltä lähteminenkin. Kärsimättömänä odottelin minä
talvea ja katselin kesän lopussa ilomielin, miten lehdet puissa ja
ruoho arolla lakastui. Mutta jopa oli kesäkin ohitse mennyt ja
syksyinen tuuli alkoi puhallella, jopa satoi luntakin ensikerran...
Tuli vihdoin kauan odotettu talvi! Sydämeni löi väliin kovasti
ajatellessani vapauden lähenemistä. Mutta omituista oli se, että minä
tulin sitä rauhallisemmaksi, mitä lähemmäksi vapauteni aika saapui.
Vankeuteni viime aikoina minä oikein kummastelin ja moitin itseäni;
sillä minusta tuntui, että olin tullut aivan kylmäveriseksi ja
välinpitämättömäksi. Vangit, jotka kohtasivat minua joutoaikana
pihalla, toivottivat minulle onnea ja sanoivat:
-- Kohta pääsette te, Aleksanteri Petrowitsh, vapaaksi; kohta jätätte
meidät onnettomat tänne yksiksemme!
-- Onkos teillä vielä pitkä aika odotettavana, Martinow? kysyin minä
puolestani.
-- Niin, minullako? Kyllähän minä saan olla täällä vielä seitsemän
vuotta...
Ja hän huokasi itsekseen, pysähtyi ja näytti hajamieliseltä, aivan
kuin olisi tulevaisuuttansa ajatellut... Niin, moni onnitteli minua
sydämellisesti ja ystävällisesti. Minusta näytti siltä, kuin kaikki
olisivat ruvenneet kohtelemaan minua entistä suopeammin. Minä
nähtävästi tulin heille yhä vieraammaksi; he sanoivat minulle jo
jäähyväisiä. K--tshinsky, puolalainen aatelismies, luonteeltaan siivo
ja hiljainen, käveli joutoaikana mielellään pihalla, kuten minäkin.
Hän tahtoi liikkeellä ja raittiilla ilmalla säilyttää terveyttään ja
ehkäistä tukahuttavien öiden vaarallisia vaikutuksia. "Minä odotan
kärsimättömänä teidän vapaaksi pääsemistänne", sanoi hän minulle
hymyillen, "sillä minä tiedän, että siitä hetkestä on minun oltava
täällä ummelleen vuosi."
Huomautan tässä sivumennen, että pitkällinen vapaudesta vieraantuminen
antoi vapaudelle tavallista suuremman arvon. Vankien mielestä oli
vapaus paljoa enemmän kuin se toden teolla onkaan. Joku renttumainen
upseerin-passari näytti heistä miltei kuninkaalta, ainoastaan siitä
syystä, että hänen päänsä oli ajelematon ja että hän liikkui ilman
kahleita, ilman vartijoita.
Vapautumispäiväni aattona kuljin minä iltahämärässä viimeisen kerran
vankilamme ympäri paalujen kohdalla. Kuinka monta kertaa olin minä
kulkenut samojen paalujen ohitse! Täällä kasarmien takana olin minä
oleskellut vankeuteni ensi vuonna yksinäni, hyljättynä, masennettuna.
Muistan lukeneeni silloin, kuinka monta tuhatta päivää minulla oli
vankeudessa oltavana. Jumalani! kuinka pitkä aika siitä on jo kulunut!
Kas täällä, tässä nurkassa oli kotkamme ollut vankeudessa ja täällä
olin minä usein kohdannut Petrowia. Eikä hän nytkään jättänyt minua.
Hän juoksi luokseni, ja ikäänkuin arvaillen ajatuksiani ja jotakin
ihmetellen rupesi kulkemaan äänettömänä vieressäni. Ajatuksissani
sanoin minä jäähyväiset mustuneille, hirsistä tehdyille
kasarmeillemme. Kuinka ikävän vaikutuksen olivat ne tehneet minuun
ensi aikoina! Ehkäpä nekin olivat ajan kuluessa vanhentuneet, vaikka
minä sitä en huomannut. Ja kuinka paljon nuoruutta ja voimaa oli
haudattu näiden seinien sisälle! Tahdon sanoa kaikki tyyni; sillä
onhan vankilan väki tavatonta väkeä. Ehkäpä onkin se kansamme
lahjakkain, voimakkain osa. Mutta hukkaan on mennyt heidän voimansa,
menehtynyt ikipäiviksi säännöttömällä, laittomalla tavalla. Ja kenenkä
on syy?
Niin, kenenkä on syy?
Aikaisin seuraavana aamuna ennenkuin työhön lähdettiin kävin minä
kaikissa kasarmeissa sanomassa jäähyväisiä vangeille. Monta känsäistä,
voimakasta kättä ojennettiin minulle ystävällisesti. Muutamat
puristivat kättäni toverin tavoin, mutta sellaisia oli vähän. Sillä
useimmat ymmärsivät aivan hyvin, että minusta tulee kohta kokonaan
toisenlainen ihminen kuin he olivat. He tiesivät, että minulla oli
kaupungissa tuttuja, että minä lähden kohta _herrojen_ luo ja istahdan
vertaisena heidän viereensä. He ymmärsivät sen ja sanoivat minulle
jäähyväiset ystävällisesti, mutta kuitenkin niin, kuin minä olisin
ollut herra enkä heidän toverinsa. Muutamat kääntyivät luotani pois
eivätkä vastanneet minulle mitään. Olipa niitäkin, jotka silmäilivät
minua vihamielisesti.
Rumpu alkoi päristä ja kaikki lähtivät työhön; mutta minä jäin kotiin.
Sushilow nousi tänä aamuna aikasemmin vuoteeltaan ja valmisteli
minulle teetä. Sushilow parka! Hän rupesi itkemään, kun minä lahjoitin
hänelle muutamia vaateriepuja, paitani, säärystimeni ja hiukan rahaa.
"Enhän minä sitä tapaile!" sanoi hän vapisevin huulin; "mutta minun on
vaikea erota teistä, Aleksanteri Petrowitsh. Kehenkä turvaan minä nyt,
kun te lähdette täältä?" Minä sanoin jäähyväiset myöskin Akim
Akimitshille.
-- Tekin pääsette täältä kohta, sanoin minä hänelle.
-- Kauan, sangen kauan on minun oltava vielä, virkkoi hän puristaen
kättäni. Minä syleilin häntä ja me suutelimme toisiamme.
Kymmenen minuutin kuluttua vankien lähdön jälkeen päästettiin
meidätkin -- minut ynnä toverini, jonka kanssa olin vankilaan
tullutkin -- vapauteen. Ensin piti mennä sepän luo kahleita
päästämään. Mutta pyssyllä varustettu vartija ei ollut enää meitä
saattamassa; me kuljimme aliupseerin kanssa. Insinööriverstaassa
päästivät meidät täkäläiset vangit kahleista. Minä odotin niinkauan
kuin toverini kahleita irroitettiin ja astuin vasta sitten alasimen
ääreen. Sepät käänsivät minut selin itseensä, nostivat jalkani ylös ja
panivat sen alasimelle... He hääräilivät ja tahtoivat tehdä työnsä
niin mukavasti kuin mahdollista.
-- Käännäppäs ensinnäkin liitoskohta esiin! ... käski vanhempi seppä;
-- aseta se sitten, kas niin, nyt on hyvä... Lyö nyt vasaralla...
Kahleet putosivat. Minä nostin ne... Minun teki mieleni pidellä niitä
käsissäni, katsella niitä viimeisen kerran. Ikäänkuin olisin
ihmetellyt, että ne olivat olleet äsken jaloissani.
-- Herran halttuun! Herran halttuun! sanoivat vangit katkonaisella,
kolealla, mutta kuitenkin jostain syystä tyytyväisellä äänellä.
Niinpä niinkin, Herran halttuun! Sillä olihan edessäni vapaus, uusi
elämä, kuolleista herääminen... Herttainen hetki!