XVII.

Vaatimus.

Tätä lukua alkaessaan pitää näiden muistelmien julkaisija

velvollisuutenaan ilmoittaa lukijalle seuraavaa:

Muistelmien ensimäisessä luvussa on puhuttu eräästä aatelisesta

isänmurhaajasta. Muun muassa oli hän mainittuna esimerkkinä siitä,

miten tunnottomasti vangit välistä puhuivat tekemistään rikoksista.

Sanottiin myöskin, ettei murhaaja tunnustanut ilkiötyötään, vaan että

hänen elämänsä yksityiskohtia tuntevien ihmisten todistukset olivat

niin selvät, että oli mahdotonta olla rikosta todeksi uskomatta. Nämä

ihmiset olivat kertoneet muistelmain kirjoittajalle, että rikoksen

tekijä oli käytökseltään kevytmielinen ja että hän oli murhannut

isänsä himoiten hänen perintöänsä. Kaikki murhaajan kotikaupunkilaiset

kertoivat muuten asian samalla tapaa. Siitä seikasta "muistelmien"

julkaisijalla on aivan varmat tiedot. Vihdoin mainittiin

"muistelmissa", että hän säilytti aina mitä iloisimman mielialansa,

että hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen ja ajattelematon

ihminen, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen ja ettei kirjoittaja koskaan

huomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Samalla lisättiin

myöskin: "Minä puolestani en tahtonut uskoa sellaisen rikoksen

mahdollisuutta."

Äskettäin on näiden muistelmien julkaisija saanut Siperjasta tietoja,

joiden mukaan rikoksen tekijä todellakin oli oikeassa ja että hän

viattomasti oli saanut olla kymmenen vuotta pakkotyössä; hänen

viattomuutensa näytettiin virallisesti toteen. Oikeat rikoksen tekijät

oli saatu ilmi ja he olivat tekonsa myöskin tunnustaneet; syyttömästi

epäilty oli jo päästetty pois vankeudesta. Muistelmien julkaisija ei

voi mitenkään epäillä näiden tietojen todenperäisyyttä...

Tähän ei ole mitään lisättävänä. Sillä ei tarvinne laveasti puhua

tapauksen surullisuudesta ja moisen syytöksen kautta aikaisin

murretusta elämästä. Tapaus on itsessään tarpeeksi ymmärrettävä,

tarpeeksi hämmästyttävä. Se lisää uuden, tavattoman selvän piirteen

kuvaukseen "kuolleesta talosta."

Nyt varsinaiseen kertomukseen!

* * * * *

Olen jo ennen puhunut, että minä vihdoin totuin vankilan oloihin.

Mutta tämä "vihdoin" saapui kovin hitaasti, kovin tuskallisesti.

Oikeastaan tarvitsin minä siihen vuosikauden ja tämä vuosi oli elämäni

vaikein. Senpä tähden onkin se painunut muistooni kokonaisuudessaan.

Minusta näyttää siltä, kuin muistaisin tarkoilleen joka hetken tästä

vuodesta. Minä olen myöskin sanonut, etteivät muutkaan vangit voineet

tottua tähän elämään. Muistan ensi vuonna usein miettineeni itsekseni:

"Mitenkähän heidän laitansa lienee? Näinköhän ovat he levollisia?" Ja

nämä kysymykset huvittivat minua suuresti. Olen jo maininnut että

kaikki vangit elivät täällä aivan kuin ravintolassa, majapaikassa,

eikä niinkuin kotonaan. Koko elinajakseen lähetetytkin häärivät ja

ikävöivät, ja jokainen heistä ajatteli mielessään jotain melkein aivan

mahdotonta. Tämä alituinen levottomuus, joka ilmaantui sanattomana,

mutta kuitenkin selvään, tämä tahtomatta lausuttujen toiveiden

kummallinen kiihko ja kärsimättömyys, toiveiden semmoisten, jotka

perusteettomuutensa tähden näyttivät hourailemiselta, vaikka ne usein

syntyivät, kumma kyllä, näennäisesti sangen käytännöllisten miesten

aivoissa -- kaikki tämä teki vankilan peräti omituiseksi paikaksi, ja

minä luulen, että nämä piirteet olivatkin sille ehkä omituisimmat. Jo

ensi silmäykseltä tuntui siltä, ettei mitään semmoista ole vankilan

ulkopuolella. Täällä olivat kaikki uneksijoita ja se seikka ei voinut

olla silmiin pistämättä. Se teki ikävän vaikutuksen, juuri siitä

syystä, että uneksiminen vaikutti vankilassa synkkyyttä, pimeyttä ja

sairasmielisyyttä. Suuri enemmistö oli täällä vaiteliaita,

vihamielisiä ihmisiä, jotka eivät tahtoneet ilmaista muille

toiveitansa. Avomielisyyttä ja suoruutta halveksittiin. Mitä

mahdottomampia toiveet olivat ja mitä enemmän uneksijat tunsivat

niiden mahdottomuutta, sitä enemmän he niitä pitivät salassa; mutta

luopua niistä he eivät kuitenkaan voineet. Kenties jotkut häpesivät

niitä itsekin. Venäläisen luonteessa on paljon järkevyyttä ja

sisällistä ivaa omaa itseänsä kohtaan... Ehkäpä tämä alituinen,

salainen tyytymättömyys itseensä olikin syynä näiden ihmisten

keskinäiseen suvaitsemattomuuteen ja toinen toisensa ivailemiseen. Ja

jos joku heistä sattui lausumaan lapsellisen malttamattoman ajatuksen

tai semmoisen unelman, jommoisia jokainen salaisesti kätki rinnassaan,

olivat toiset oitis valmiina häntä moittimaan ja pilkkaamaan; ja

minusta näytti, että kiivaimmat moittijat olivat juuri ne, joilla

itsellään oli mitä rohkeimpia unelmia. Jo olen sanonut, että

lapsellisia ja yksinkertaisia ihmisiä halveksittiin suuressa määrin.

Jokainen oli niin synkkä ja itserakas, että saattoi halveksia

hyväluontoisia, itsestään pitämättömiä ihmisiä. Lapsellisia ja

yksinkertaisia lörppöjä lukuun ottamatta, jakaantuivat kaikki muut

hyväluontoisiin ja häijyihin, synkkämielisiin ja iloisiin.

Synkkämielisiä ja häijyjä oli paljoa enemmän; ja jos jotkut heistä

sattuivatkin olemaan luonteeltaan puheliaita, niin olivat he kuitenkin

levottomia juorujen levittäjöitä ja kadehtijoita. Kaikkeen vieraaseen

ryhtyivät he kärkkäästi, vaikka omia asioitaan eivät ilmaisseet

kellekään. Se ei ollut hyväksyttynä tapana. Hyväluontoisia oli vähän;

he olivat hiljaisia ja säilyttivät unelmansa sydämessään luottaen

niihin enemmän kuin synkkämieliset. Minusta näyttää, että vankilassa

oli muutamia toivottomiakin. Semmoinen oli esim. se vanhauskolainen

ukko, jolle vangit uskoivat rahansa tallennettavaksi; kaikissa

tapauksissa oli niitä sangen vähän. Ukko oli näennäisesti rauhallinen,

mutta hänen sisällinen tilansa oli muutamista merkeistä päättäen

kauhea. Hänellä oli kuitenkin oma pelastuksensa, oma pakopaikkansa:

rukous ja uskonnollisen kärsimyksen aate. Mielenvikainen, raamattua

lukeva vanki, josta olen jo maininnut ja joka ryntäsi tiilikivi

kourassa majuurin kimppuun, kuului nähtävästi myöskin epätoivoisiin,

s.o. semmoisiin, jotka olivat viimeisenkin toivonsa kadottaneet; mutta

kun kokonaan toivottomana on mahdotonta elää, keksikin hän itselleen

vapaehtoisen, melkein keinollisen kärsimyksen. Hän ilmoitti

hyökänneensä majuuria vastaan ilman mitään vihaa, ainoastaan

saadaksensa kärsiä. Ja kenpä tietää, mitä hänen sielussaan silloin

tapahtui! Ilman mitään tarkoitusperää ja pyrintöä sen saavuttamiseksi

ei voi kukaan elää. Kadotettuaan tarkoituksensa ja toivonsa, ihminen

surusta muuttuu joskus kummitukseksi... Tarkoitusperänä kaikilla

vangeilla oli vapaus ja vankilasta pois pääseminen.

Minä olen tahtonut jakaa vankilamme asukkaat eri luokkiin; mutta

onkohan se mahdollista? Todellisuudessa on loppumaton paljous

erilaisuuksia, joita eivät voi vastata ajatuksen taidollisimmatkaan

määritelmät; todellisuus ei suvaitse mitään jyrkkiä erilaisuuksia,

vaan on aina taipuvainen osittelemiseen. Jonkunlainen oma, erityinen

elämä oli täälläkin, eikä se ollut ainoastaan virallinen, vaan

sisällinen, itsenäinen elämä.

Mutta, kuten jo olen maininnut, minä en voinut enkä osannut vankeuteni

ensi aikoina tunkeutua tämän elämän sisimpään syvyyteen ja siitäpä

syystä sen ulkonaiset ilmaukset vaivasivatkin minua sanomattomasti.

Välistä rupesin oikein vihaamaan onnettomuuden-toverejani. Minä

kadehdin heitä sen vuoksi, että he olivat sittenkin omien toveriensa

parissa ja ymmärsivät toinen toistansa, vaikka toden teolla tällainen

pakonalainen toveruus kyllästytti heitä samoin kuin minuakin, niin

että jokainen katsoi täällä toistansa hiukan kieroon. Sanon vieläkin,

että tällä kateudella, jota minä tunsin aika ajoin, oli laillinen

syynsä. Aivan varmaan ovat ne väärässä, jotka väittävät, että

aatelismiehen ja sivistyneen on vankihuoneessamme yhtä hyvä olla kuin

alhaisen miehen. Tiedän, että semmoisia arveluja on olemassa; sillä

minä olen niistä kuullut ja lukenut. Ja semmoisen arvelun perustus

onkin oikeuden mukainen, ihmisellimen. Sillä ovathan kaikki ihmisiä.

Mutta arvelu on kuitenkin liian paljon ajatuksellinen. On jätetty

huomioon ottamatta koko joukko käytännöllisiä ehtoja, joita ei voi

muuten käsittää kuin todellisuudessa. Minä en puhu tätä siihen nähden,

että aatelismies ja sivistynyt muka tuntee hienommin, kipeämmin.

Sielua ja sen kehityskantaa on vaikea tarkoilleen arvostella.

Sivistyskään ei voi siinä kohden olla minkäänlaisena määrääjänä.

Olenpa ensimäisenä valmis todistamaan, että minä täkäläisten ihmisten

valistumattomimmissa, alhaisimmissa piireissä kohtasin merkkiä mitä

suurimmasta sielun kehityksestä. Väliin tapahtui niin, että minä pidin

jotakin ihmistä useampien vuosien kuluessa villipedon kalttaisena. Ja

äkkiä tuli hetki, jolloin hänen sielunsa satunnaisesti aukeni ja siinä

näkyi olevan tunnetta, sydämellisyyttä, oman sekä vieraan kärsimyksen

selvää käsittämistä, niin että ensi alussa tuskin saatoin uskoa sitä,

jota itse olin nähnyt ja kuullut. Tapahtui päin vastoinkin:

sivistyneissä sain nähdä väliin semmoista tapojen raakuutta ja

siivottomuutta, että oikein iletti.

Minä en puhu myöskään mitään erilaisuudesta tottumuksissa,

elämäntavoissa, ruoassa y.m., joiden puolesta säätyhenkilön tila on

tukalampi kuin alhaisen miehen, joka usein vapaana ollessaan on nähnyt

nälkää, vaan vankilassa saa sen sijaan aina vatsansa täyteen. En tahdo

siitäkään väitellä. Ajatelkaamme, että vähänkin lujaluontoiselle

ihmiselle kaikki tämä on vähäarvoista, verrattuna muihin

epämukavuuksiin, vaikka tapojen muutos oikeastaan ei olekkaan mikään

vähäarvoinen asia. Mutta on olemassa epämukavuuksia, joiden rinnalla

kaikki tämä jää syrjään siihen määrin, ettei huomaakaan

siivottomuutta, ahtautta eikä huonoa, likaista ruokaa. Kun hieno

herrasmies ja tyhjäntoimittaja saa päivänkin tehdä otsansa hiessä

työtä, johon hänellä ennestään ei ole minkäänlaista tottumusta, kelpaa

hänelle musta leipä ja rusakoilla täytetty kaalisoppa. Siihen voipi

vielä tottua, niinkuin eräässä vanginlaulussa leikillisesti

sanotaankin entisestä tyhjäntoimittajasta.

Ei; tärkeämpää kuin kaikki tämä on se, että jokainen äsken tullut

parin tunnin kuluttua tulee samanlaiseksi kuin kaikki muutkin, yhtä

oikeutetuksi isännäksi vankilassa kuin siellä entisestään olijatkin.

Häntä ymmärtävät muut ja hän myöskin ymmärtää muita, on kaikkien

tuttava, ja kaikki pitävät häntä omanaan. Toisin on laita

säätyhenkilön, aatelismiehen. Olipa hän kuinka rehellinen, hyvä ja

ymmärtäväinen hyvänsä, saa hän aina kärsiä vuosikausia muiden vihaa ja

halveksimista; häntä ei ymmärretä ja -- mikä on pahinta -- häneen ei

luoteta. Hän ei ole ystävä eikä toveri, ja vaikka hän vuosien kuluessa

pääseekin niin pitkälle, ettei häntä enää ahdisteta, ei hän kuitenkaan

voi päästä muiden vertaiseksi, vaan on aina tunteva itsensä vieraaksi,

muista eroitetuksi. Tämän eroittamisen tekevät vangit välistä ilman

mitään vihamielisyyttä, melkein tietämättänsä. Vieras kuin vieras,

siinä kaikki. Ei mikään ole sen kauheampaa kuin elää vierastavien

ihmisten keskuudessa. Talonpoika, joka siirretään Taganrogista

Petropawlowskin satamaan, löytää siellä oitis samanlaisen talonpojan,

seurustelee hänen kanssaan ystävällisesti ja hetkisen kuluttua

saattavat he asua sovinnollisesti samassa majassa. Toisin on laita

aatelismiehen. Hänen ja alhaisen miehen välillä on ääretön juopa ja

tämä juopa käypi täysin selväksi vasta silloin, kun aatelismies äkkiä,

ulkonaisten olojen pakoituksesta kadottaa entiset oikeutensa ja

muuttuu alhaiseksi mieheksi. Vaikkapa te olisitte koko ikänne

yhteydessä rahvaan kanssa, vaikka seurustelisitte sen kanssa joka

päivä neljänkymmenen vuoden kuluessa, esim. virkatoimissa tai muuten

ystävänä, hyväntekijänä -- niin ette koskaan oppisi tuntemaan sitä

perin pohjin. Aina vaan syntyisi silmän petosta eikä mitään muuta.

Minä tiedän, että kaikki, jotka lukevat tämän, sanovat, että minä

liioittelen. Mutta minä olen vakuutettu, että väitteeni on

todenmukainen. Semmoiseen vakuutukseen en minä ole tullut kirjojen

enkä ajattelemisen avulla, vaan kokemuksesta, ja minulla oli tarpeeksi

aikaa tutkimaan, oliko tekemäni havainto oikea...

Tapaukset vahvistivat jo ensi askeleelta huomioni todenperäisyyttä

vaikuttaen minuun rasittavalla tavalla. Ensimäisenä kesänä kuljeskelin

minä vankilassa melkein ypö-yksinäni. Minä olen jo sanonut, että olin

semmoisessa mielentilassa, etten voinut eroittaa muista vangeista

niitä, jotka sittemmin olisivat voineet tulla minulle suosiollisiksi,

rupeamatta kuitenkaan vertaisikseni. Oli minulla aatelisiakin

tovereja, mutta se toveruus ei voinut kokonaan huojentaa raskautettua

sydäntäni. Kerron esimerkin vuoksi erään tapauksen, joka on omiansa

valaisemaan asemaani vankilassa. Kerran elokuussa, kuumana, kirkkaana

arkipäivänä, kello yhden aikaan, jolloin kaikki tavallisuuden mukaan

lepäsivät iltapäivä-töiden edellä, vangit äkkiä kokoontuivat vankilan

pihalle. Minulla ei ollut sitä ennen asiasta mitään tietoa. Siihen

aikaan olin minä tavallisesti vaipuneena omiin ajatuksiini, niin etten

juuri huomannutkaan, mitä ympärilläni tapahtui. Ja kuitenkin oli

vangeilla jo kolme päivää sitä ennen ollut jotain tekeillä. Ehkäpä

heidän mielensä oli ollut liikkeellä jo aikoja ennenkin, päättäen

heidän puheistaan, riidoistaan ja äreästä mielentilastaan, joka heissä

oli huomattavana viime aikoina. Syyksi siihen arvelin minä työn

raskautta, ikäviä, pitkiä kesäpäiviä, unelmia metsistä ja vapaudesta

sekä lyhviä öitä, joina ei saanut tarpeeksensa nukkua. Ehkäpä kaikki

tämä yhdistyikin nyt äkkinäiseksi mielenpuuskaukseksi, mutta tekosyynä

tähän puuskaukseen oli -- ruoka. Jo useampina päivinä olivat vangit

valitelleet ja olleet tyytymättöminä kasarmeissa, mutta etenkin

kyökissä ruokaillessaan, olivat moittineet kokkeja ja panneet yhden

heistä viraltakin; mutta sitten ottivat he hänet jälleen armoihin.

Sanalla sanoen, vangit olivat kovin tyytymättömiä.

-- Työ on raskasta, mutta meitä vaan kelmuilla syötetään, murahti joku

kyökissä.

-- Jos ei kelpaa, niin tilaa blamangeta, virkkoi toinen.

-- Kelmunsekaisesta kaalista minä pidän paljon, huomautti kolmas; --

se on makeata.

-- Mutta jos kaiken aikasi et saa muuta kuin kelmuja, onkos sekin

makeata?

-- Kyllähän nyt olisi lihan aika, sanoi neljäs; -- tehtaan työ ei ole

helppoa ja urakka rupee nälättämään. Mutta eihän kelmuista nälkä

lähde.

-- No, jos ei kelmuista niin keuhkoista.

-- Vaikkapa otettaisiin keuhkotkin lisäksi. Kelmut ja keuhkot --

siinäpä vasta ruoka. Onkos se laitaa?

-- Kyllähän se ruoka on huonoa.

-- Taskuansa täyttää varmaankin.

-- Se taas ei ole sinun asiasi.

-- Kenenkäs sitten? Vatsahan on omani. Koko maailman kuullen pitäisi

ilmaista vaatimus, siinä kaikki.

-- Vaatimus?

-- Niinpä niinkin.

-- Vähänkös olet vielä saanut selkääsi vaatimuksista. Pöllö!

-- Tosiaankin, virkkoi muristen eräs toinen, joka siihen asti oli

nurkassa äänettömänä istunut. -- Sanoppas ensin, aiotko itse tehdä

vaatimuksen?

-- Miks'en. Jos vaan kaikki suostuisivat, niin kyllä minäkin. Köyhyys

on täällä semmoinen; kuka syö omaansa, kuka taas saa tyytyä ruunun

ruokaan.

-- Ja sinun käy kateeksi. Toisten omaa tapailet.

-- Toisen palaa älä halaa!

-- Mitä!... Lienetpä rikas, kun ristissä käsin tahdot istua!

-- Rikas on Matti, häll' on koira sekä katti.

-- Mitäpä me, miehet, tosiaankin vitkastelemme. Kohta nylkevät he

meiltä nahankin. Miksi emme lähtisi liikkeelle?

-- Miksi! Sinua on kai puretettava; olet tottunut purua syömään.

Vankeja kun olemme, niin siksi!

-- Ja mikä siitä on seurauksena? Päällikön hyöty!

-- Niinpä kyllä. Kovin se kahdeksansilmäinen onkin hyötynyt. Parin

hevosia on ostanut.

-- Eikä juokaan enää.

-- Muutama päivä sitten tappeli hän eläinlääkärin kanssa

korttipöydässä.

-- Koko yön pelasivat korttia. Fetka kertoi.

-- Senpä tähden kaali onkin huonoa.

-- Olettepa aika pöllöjä! Eihän meistä ole lähtijöiksi.

-- Mutta jos kaikki lähdemme, niin saammepas nähdä, mitenkä hän

itseään puolustaa.

-- Mitenkäkö puolustaa! Hän lyö sinua vasten hampaita, sen hän tekee.

-- Ja annetaanpa vielä oikeuden käsiin.

Sanalla sanoen, mielenkiihko oli yleinen. Tähän aikaan oli meillä

tosiaankin huono ruoka. Pääsyynä tyytymättömyyteen oli kuitenkin

yleinen ikävöiminen, alituinen mielentuska. Vanki taas on luonnostaan

riitainen ja taipuvainen vastarintaan; mutta joukossa ryhdytään

vastarintaan kuitenkin harvoin. Syynä siihen on alituinen

erimielisyys, ja niinpä olikin täällä enemmän riitaa kuin tositointa.

Yhtähyvin ei mielenkiihko tällä kertaa mennyt ohi ilman seurauksia.

Vangit alkoivat keräytyä joukkoihin, juttelivat kasarmeissa,

riitelivät, moittivat majuurin toimia; pienimmätkin asiat kaivettiin

esille. Etenkin olivat muutamat raivossaan. Kaikissa senlaisissa

asioissa on aina alkuunpanijoita, johtajia. Johtajat tällaisissa

tapauksissa, s.o. vaatimuksia tehdessä, ovat huomiota ansaitsevaa

väkeä niinhyvin vankihuoneissa kuin myöskin muissa yhdyskunnissa,

joukkioissa y.m. Ne muodostavat omituisen tyypin, joka on kaikkialla

samanlainen. He ovat kiivasluontoista, oikeutta harrastavaista väkeä

ja luottavat lapsellisen vahvasti siihen, että oikeutta voipi

saavuttaa varmaan ja viipymättä. He eivät ole tyhmempiä kuin muutkaan,

onpa heidän joukossaan hyvinkin viisaita, mutta he ovat liian

kiivaita, voidakseen ennakolta aprikoida asioita. Jos taas onkin

semmoisia ihmisiä, jotka osaavat ohjata joukkoja ja saavuttaa

voittoja, niin kuuluvat ne jo toiseen, kansan johtajien tyyppiin, joka

meillä on hyvin harvinainen. Mutta ne, joista minä nyt puhun,

vaatimusten tekijät ja alkuunpanijat, kärsivät melkein aina tappioita

ja joutuvat siitä syystä vankeuslaitoksiin. Kiivautensa tähden

joutuvat he tappiolle, mutta kiivaudellaanpa he juuri vaikuttavatkin

joukkoihin. Toiset seuraavat heitä mielellään. Heidän intonsa ja

oikeutettu tyytymättömyytensä vaikuttaa muihinkin ja lopulta

liittyvät heihin horjuvaisimmatkin. Heidän sokea luottamuksensa

menestykseen antaa yllykettä pahimmillekin epäilijöille, huolimatta

siitä, että tämän luottamuksen perusteet ovatkin kovin horjuvaa,

lapsellista laatua. Pääasia on se, että he astuvat toisten etunenässä

ja astuvat mitään pelkäämättä. He ryntäävät päälle silmittömästi kuin

härät, usein asiaa tuntematta, varomattomasti, ilman sitä

käytännöllistä viekkautta, jonka avulla joskus ilkeimmätkin,

likaisimmatkin ihmiset pääsevät voitolle ja saavuttavat

tarkoituksensa mitään vahinkoa kärsimättä. Mutta he joutuvat

välttämättömästi tappiolle. Jokapäiväisissä oloissa nähdään heissä

katkeruutta, ylpeyttä, kärsimättömyyttä. Useimmiten ovat he hyvin

yksinkertaisia ymmärrykseltään, joka seikka lisää vaan heidän

voimaansa. Harmillisinta on kuitenkin se, että he usein iskevät

tarkoitusperästään syrjään, ryhtyvät sivuseikkoihin. Sepä heille

tuottaakin turmion. Mutta joukot ymmärtävät heitä ja siinä on heidän

mahtinsa... Muuten on vielä sanottava pari sanaa siitä, mitä

_vaatimukset_ oikeastaan olivat?...

Vankilassamme oli muutamia, joita oli lähetetty tänne vaatimuksista.

Nepä kiihkoilivatkin enimmin. Kiivain oli eräs Martinow niminen

entinen husaari; hän oli tulinen, levoton ja epäluuloinen mies, mutta

muuten rehellinen ja oikeutta harrastava. Hänen jälkeensä on

mainittava Vasili Antonow, joka oli kylmäkiskoinen ja häijynnäköinen,

hymyili ivallisesti, mutta oli muuten kokenut ja oikeutta rakastava.

Mutta kaikkia on mahdoton luetella, sillä paljon oli heitä. Petrow

muun muassa lenteli edes takasin, kuunteli mitä toiset keskustelivat,

puhui itse vähän, oli nähtävästi mielenkiihkossa ja töytäsi kasarmista

ensimäisenä, kun ruvettiin kokoontumaan.

Vankilamme aliupseeri, joka hoiti vääpelin virkaa, tuli heti

säikähtyneenä ulos. Yhteen joukkoon asettuneina pyysivät vangit häntä

ilmoittamaan majuurille tahtovansa keskustella hänen kanssaan

muutamista seikoista. Aliupseerin jälkeen tulivat ulos myöskin

invaliidit ja asettuivat riviin vastapäätä vankeja. Toimi, jonka

aliupseeri oli saanut täyttääkseen, saattoi hänet yhä suurempaan

hämmästykseen. Mutta sen täyttämistä ei hän uskaltanut laiminlyödä.

Sillä kun vangit kerran olivat ryhtyneet vaatimushankkeisiin, voi

siitä olla pahempiakin seurauksia. Kaikki päällysmiehet pelkäsivät

vankeja. Ja jos asia olisikin päättynyt siihen, s.o. jos kaikki

olisivat oitis muuttaneet mielensä ja lähteneet erilleen, niin

silloinkin olisi aliupseerin pitänyt välttämättömästi ilmoittaa tapaus

korkeammille esimiehille. Vaaleana ja pelosta vapisten lähti hän

majuurin luo, koettamattakaan itse viihdyttää vankeja. Hän huomasi,

etteivät he tällä kertaa rupeisi hänen kanssaan puheisiinkaan.

Tietämättä, mistä kysymys oli, liityin minäkin toisiin. Asian perille

pääsin vasta myöhemmin. Nyt luulin minä, että vangit kokoontuivat

tarkastusta varten; mutta kun en nähnyt tarkastuksen toimittajia,

jouduin ymmälle ja katselin ympärilleni. Vangit olivat äreän ja

kiihkoisen näköisiä. Toiset olivat kalpeita. Kaikki olivat

huolestuneita ja vaitelijaita majuuria odotellessaan. Minä huomasin,

että moni katsahti minuun suuresti kummastuneena ja käänsi sitten

kasvonsa pois. He nähtävästi eivät uskoneet, että minäkin tahtoisin

ottaa osaa mielenosoitukseen. Mutta kohta kääntyivät he taas puoleeni

ja katsoivat minuun kysyvän näköisinä.

-- Minkä tähden olet sinä täällä? kysyi minulta kovaäänisesti ja

röyhkeästi Wasili Antonow, joka sitä ennen oli kohteliaasti

teititellyt minua.

Minä katsoin häneen kummastellen ja rupesin jo arvailemaan, että

jotain tavatonta oli tekeillä.

-- Miksi tosiaankin seisot täällä? Mene kasarmiin, sanoi eräs nuori

vanki, entinen sotamies, jota minä sitä ennen en tuntenutkaan. -- Ei

tämä asia koske sinuun.

-- Kokoontuvathan muutkin, vastasin minä hänelle; -- luulin että on

tarkastus.

-- Kaikki ne ryömivätkin esiin, murahti joku.

-- Rautanokka, virkkoi toinen.

-- Kärpäsen-tappaja! sanoi kolmas tavattoman halveksivasti. Tämä uusi

pilkkanimi sai aikaan yleisen naurun.

-- Armoilla elelee kyökissä, lisäsi vielä joku.

-- Heillä on kaikkialla paratiisi. Täällä on vankila, vaan he syövät

kalatsia ja ostelevat porsaita. Omaasihan sinä syöt; mitäs tänne

tuppailet?

-- Täällä ei ole teidän paikkanne, sanoi Kulikow astuen reippaasti

luokseni; hän otti minut kädestä ja talutti pois rivistä.

Kulikow näytti kalpealta, hänen mustat silmänsä hehkuivat ja alahuuli

oli hampaiden välissä. Hän ei odottanut majuuria kylmäverisenä. Minä

katselin häntä mielelläni kaikissa semmoisissa tilaisuuksissa s.o.

silloin, kun hän tahtoi näyttää itseään. Hän ylvästeli, mutta samalla

puuhaili myöskin kovasti. Minusta näytti siltä, että hän olisi

mestauslavallekin saattanut mennä ylvästellen. Nyt, kun kaikki

sinuttelivat ja haukkuivat minua, oli hän aivan kuin suotta entistä

kohteliaampi, mutta samalla tuntuivat hänen sanansa kopeilta,

vaativilta, eivätkä sietäneet mitään vastaväitettä.

-- Meillä on tällä kertaa omia asioita, Aleksanteri Petrowitsh, ja

niinpä teillä ei olekkaan täällä mitään tekemistä. Menkää jonnekin

siksi aikaa... Teikäläiset ovat kaikki kyökissä, menkää sinne.

Kyökin akkunasta näin minä todellakin puolalaiset toverini; mutta

paitsi heitä näytti siellä olevan paljon muutakin väkeä. Hämilläni

menin minä kyökkiin. Naurua, haukkumista ja tyy-ääniä (joka oli täällä

samaa kuin viheltäminen) kuulin takanani.

-- Ei kelvannut! ... tyy-tyy-tyy! Iskekää kiinni häneen...

En koskaan ollut vielä tuntenut itseäni niin loukatuksi kuin silloin

ja mieleni tuntui raskaalta. Hetki ei ollut minulle otollinen. Kyökin

eteisessä kohtasin minä T--wskyn, aatelismiehen, joka oli

lujaluontoinen ja jalomielinen nuorimies. Hänestä pitivät muutkin

vangit. Hän oli rohkea, miehevä ja voimakas, ja ne hänen

ominaisuutensa tulivat näkyviin melkein joka liikkeessä.

-- Mitäs te, Göräntshikow, huusi hän minulle; -- tulkaa tänne!

-- Mitäs heillä siellä on tekeillä?

-- He aikovat tehdä vaatimuksia, ettekös sitä vielä tiedä? Se ei

heille tietysti onnistu: kukas rupee vankeja uskomaan? Ruvetaan

hakemaan yllyttäjiä ja jos me siellä olemme, lykätään koko syy meidän

niskoillemme. Muistakaa, minkä vuoksi me olemme joutuneet tänne.

Heille annetaan selkään, vaan meidät jätetään oikeuden käsiin. Majuuri

vihaa meitä ja hän mielellään tahtoisi meille turmiota.

-- Ja vangitkin antaisivat meidät ilmi, lisäsi M--tsky, kun olimme

tulleet kyökkiin.

-- Tietysti eivät he säästäisi meitä, sanoi siihen T--wsky.

Paitsi aatelismiehiä oli kyökissä paljon muutakin väkeä, yhteensä noin

kaksikymmentä henkeä. He eivät tahtoneet ottaa osaa vaatimukseen,

osaksi pelkurimaisuudesta, osaksi myöskin vakuutettuina koko puuhan

hyödyttömyydestä. Täällä oli myöskin Akim Akimitsh, joka vihasi

kaikkia semmoisia vaatimuksia, koska ne häiritsivät elämän

säännöllistä, virallista kulkua. Vaieten ja tavattoman rauhallisesti

odotti hän asian päättymistä ollen täydellisesti vakuutettuna, että

järjestys ja esimiesten tahto pääsee lopullisesti voitolle. Oli täällä

myöskin Isai Fomitsh, joka hämmästyneenä ja alla päin kuunteli

uteliaasti keskusteluamme. Hän oli kovin levoton. Olivat täällä

myöskin kaikki aatelittomat puolalaiset, jotka olivat liittyneet

aatelisiin kansalaisiinsa. Oli myöskin muutamia arkaluontoisia

venäläisiä, vaiteliaita, alakuloisia ihmisiä. Toisten joukkoon eivät

he tohtineet mennä ja odottivat nyt surullisina, miten asia päättyisi.

Oli vihdoin muutamia synkännäköisiä, pelottomia vankeja, jotka

omapäisyydessään eivät tahtoneet liittyä toisiin pitäen heidän

yritystään turhanpäiväisenä asiana, josta ei mitään hyötyä voinut

olla. Mutta minä luulin huomanneeni, että tällainen erillään oleminen

tuotti heille jonkunlaista hankaluutta. Sillä vaikka he pitivätkin

ajatustaan vaatimuksesta oikeana, niinkuin se todella olikin,

katsoivat he itseään kuitenkin seuranpettäjiksi, jotka olivat

ikäänkuin jättäneet toverinsa majuurin kynsiin. Täällä oli myöskin

Jelkin, sama siperjalainen talonpoika, joka oli joutunut vankilaan

väärän rahan teosta ja saanut halttuunsa Kulikowin työansion

kaupungilla. Vanhauskolainen ukko kuului myöskin joukkoomme. Kokit

olivat miehissä jääneet kyökkiin, arvattavasti siinä luulossa, että he

kuuluivat esimiehistöön ja ettei heidän siis sopinut asettua sitä

vastaan.

-- Yhtähyvin, sanoin minä kääntyen M:n puoleen, -- ovat kaikki muut

menneet ulos.

-- Mitä se meitä koskee? sanoi siihen B.

-- Meitä uhkaisi sata kertaa suurempi vaara, jos liittyisimme heihin.

Ei se meille sovi. _Je hais les brigands_. [Minä vihaan rosvoja. Suom.

muist.] Ja luuletteko te, että heidän vaatimukseensa suostutaan? Se on

aivan turha juttu.

-- Siitä ei tule mitään, lisäsi eräs vanki, omapäinen ja

synkännäköinen vanhus. Almasow, joka oli saapuvilla, kiiruhti

myöntämään hänen sanojansa.

-- Mitään muuta siitä ei tule kuin se, että osanottajat saavat

puolensadan paikoille selkäänsä.

-- Majuuri tuli! huusi joku ja kaikki hyökkäsivät akkunoihin.

Majuuri oli äkäisen näköinen, ja hänen kasvonsa punottivat. Ääneti,

mutta päättävästi lähestyi hän vankijoukkoa. Tälläisissä tapauksissa

oli hän todellakin rohkea eikä kadottanut mielen malttiansa. Muutoin

oli hän melkein aina puolihumalassa. Jopa hänen likainen,

sinipunaisella reunuksella varustettu lakkinsa ja tummentuneet,

hopeiset olkapoletitkin näyttivät tällä hetkellä turmiota uhkaavilta.

Hänen jäljissään kulki kirjuri Dätlow, joka oli erittäin tärkeä

henkilö vankilassamme; sillä toden teolla hallitsi hän täällä kaikki

asiat ja olipa hänellä majuuriinkin suuri vaikutusvalta; hän oli

viekas ja älykäs, mutta muuten hyväluontoinen mies. Vangit olivat

häneen tyytyväiset. Hänen jälkeensä astui aliupseerimme, joka

nähtävästi oli jo saanut ankarat nuhteet ja vielä ankarammat olivat

tulossa; häntä seurasivat vahdit, noin kolme tai neljä miestä, ei

enemmän. Vangit, jotka luullakseni seisoivat paljain päin aina siitä

asti, kun lähetettiin majuuria hakemaan, oikasivat nyt kaikki itsensä

ja jokainen heistä nojasi toiselta jalalta toiselle, jonka jälkeen he

sydän kurkussa rupesivat odottelemaan korkeimman esimiehensä

ensimäisiä sanoja tai oikeammin ensimäistä ärjymistä.

Sitä ei tarvinnut kauan odottaakaan; jo toisen sanansa huusi majuuri

täydestä kurkusta, vinkuvalla äänellä; kovin olikin hän raivoissaan.

Akkunoista me näimme, kuinka hän juoksenteli vankien edessä tehden

heille kysymyksiä. Mutta mitä hän kyseli ja mitä vangit vastasivat,

sitä emme matkan etäisyyden tähden voineet saada selville. Kuulimme

vaan hänen ärjyvän näin:

-- Kapinoitsijat!... Selkään teille... Yllyttäjät! Sinä olet

yllyttäjä! Sinä yllyttäjä!

Vastausta ei kuulunut. Mutta hetkisen kuluttua näimme me, kuinka eräs

vanki erosi muista ja lähti vahtipaikalle päin. Kohta sen jälkeen

seurasi häntä toinen ja sitten kolmas.

-- Kaikki oikeuden eteen! Kyllä minä teitä! Keitä siellä kyökissä on?

kiljasi hän nähtyään meidät akkunasta. -- Kaikki ovat oitis tänne

ajettavat!

Kirjuri Dätlow tuli luoksemme kyökkiin. Hänelle sanottiin, ettemme ota

osaa vaatimukseen. Hän kääntyi pois ja ilmoitti asian majuurille.

-- Vai eivät ota osaa! virkkoi tämä hiukan matalammalla äänellä, ollen

nähtävästi hyvillään. -- Yhdentekevä, kaikkien pitää olla täällä!

Me tulimme ulos. Minusta tuntui, että oli hiukan noloa tulla muiden

joukkoon. Ja kaikki näyttivät olevankin alla päin.

-- Vai niin, Prokofjew! Jelkin myöskin, ja sinä Almasow... Asettukaa,

asettukaa tänne joukkoon, sanoi majuuri melkein hätäisellä, lauhkealla

äänellä. - M--sky, olethan sinäkin täällä... Nyt ovat heidän nimensä

kirjoitettavat. Dätlow! Kaikki ovat kirjoitettavat oitis, tyytyväiset

erikseen ja kaikki tyytymättömät erikseen, kaikki ovat kirjoitettavat

ja paperi tuotava minulle. Minä toimitan teidät kaikki ... oikeuden

eteen! Kyllä minä näytän teille, lurjukset!

Paperi teki vaikutuksensa.

-- Me olemme tyytyväisiä! murahti joku tyytymättömien joukosta, mutta

kuitenkin hiukan epäilevällä äänellä.

-- Mitä, tyytyväisiä! Ken on tyytyväinen? Ken on tyytyväinen, se

astukoon erilleen.

-- Tyytyväisiä, tyytyväisiä! kuului monesta suusta.

-- Tyytyväisiä! Siis on teitä yllytetty? Siis on ollut yllyttäjiä,

kapinoitsijoita? Sitä pahempi heille!...

-- Herra Jumala, mitäs tämä nyt on! kuului joku joukosta huokaavan.

-- Kuka, kuka se oli, joka huusi? kiljui majuuri ja töytäsi sinne,

josta ääni oli kuulunut. -- Sinäkö se olit, Rastorgujew, sinäkö

huusit? Vahtipaikalle!

Rastorgujew, pullea ja isokasvuinen nuorimies lähti verkalleen

vahtipaikalle päin. Hän oli tosin aivan viaton, mutta ei tohtinut

kuitenkaan vastustella, kun majuuri häntä syytti huutamisesta.

-- Lihavuudesta intoilee! huusi majuuri hänen jälkeensä. -- Katsoppas

vaan, sen pöhönaama, kolmeen päivään...! Kyllä minä teidät kaikki

selvitän! Menkää erillenne, tyytyväiset!

-- Tyytyväisiä, teidän korkea-arvoisuutenne! kuului kymmenkunnan

vangin suusta; toiset olivat vaiti. Mutta majuuri oli sitä

odottanutkin. Hän halusi nähtävästi itsekin lopettaa asian mitä

pikemmin ja lopettaa sen jonkunlaisella sovinnolla.

-- Kas niin, nyt ovat _kaikki_ tyytyväisiä! sanoi hän hätäisestä. --

Kyllähän minä sen huomasin ... tiesin. Yllyttäjiä on ollut! Heidän

joukossaan nähtävästi on yllyttäjiä! jatkoi hän kääntyen Dätlowin

puoleen; -- asia on tarkemmin tutkittava. Mutta nyt on aika mennä

työhön. Lyö rumpua!

Hän oli itse läsnä vankeja työhön lähetettäessä. Vaieten ja

surullisina lähtivät nämä liikkeelle ja tahtoivat mitä pikemmin päästä

majuurin näkyvistä. Tämä taas kiiruhti kohta sen jälkeen vahtipaikalle

ja määräsi yllyttäjille rangaistukset, jotka eivät tulleet kuitenkaan

varsin koviksi. Oikeinpa hän piti kiirettä. Yksi heistä pyysi, kuten

sittemmin kerrottiin, armoa, ja hänen pyyntöönsä myönnyttiin. Näkyi,

ettei asia huvittanut majuuria ja ehkäpä hän aristelikin hiukan.

Vaatimuksen ilmoittaminen on kaikissa tapauksissa arka asia, ja vaikka

sitä ei tehtykään korkeimmille esimiehille, vaan ainoastaan

majuurille, tuntui se kuitenkin hieman epämukavalta. Etenkin tuntui

arveluttavalta se seikka, että vangit olivat miehissä osoittaneet

tyytymättömyyttään. Asia piti tukahutettaman, maksoi mitä maksoi.

"Yllyttäjät" päästettiin kohta irti. Seuraavina päivinä oli ruoka

parempaa, mutta huononi sitten taas. Majuuri rupesi käymään vankilassa

useammin ja löysi siellä useammin epäjärjestystä. Aliupseerimme näytti

huolestuneelta, ikäänkuin hän ei vieläkään olisi tointunut

hämmästyksestään. Mitä vankeihin tulee, olivat he vielä kauan aikaa

rauhattomia, vaikk'eivät melunneetkaan enää niin kuin ennen; he

näyttivät hieman masennetuilta. Jotkut olivat oikein alla päin. Toiset

murisivat, vaikk'ei tästä asiasta juuri mielellään puhuttukaan. Moni

ivasi itseänsä ääneen, ikäänkuin rangaistukseksi vaatimusyrityksestä.

-- Johan nyt tipahti suuhusi! sanoi joku.

-- Naura vaan, mutta tee myös työtä! lisäsi toinen.

-- Missä on se hiiri, joka ripustaisi kellon kissan kaulaan? huomautti

kolmas.

-- Eihän meikäläinen usko, jollei saa keppiä, se nyt on tietty asia.

Hyväpä on, ettei kaikkia piiskannut.

-- Mutta sinä vast'edes ajattele enemmän ja lörpöttele vähemmän!

huomautti joku vihaisesti.

-- Olet sinäkin opettavinasi!

-- Olen kyllä.

-- Mokomakin.

-- Mikäs sinä sitten olet? Minä kuitenkin olen vielä ihminen.

-- Koiran kaluama luu olet sinä.

-- Se olet sinä itse.

-- No, no, jo riittää! Mitä kiljutte! huudettiin joka haaralta

riitelijöille...

Samana iltana, s.o. vaatimuspäivänä kohtasin minä kasarmien takana

Petrowin. Hän haki minua. Tultuaan luokseni, mutisi hän suunsa sisässä

pari sanaa, vaan vaikeni sitten ja rupesi koneellisesti astumaan

rinnallani. Asia oli minulla vielä sydämelläni ja minä luulin saavani

Petrowilta muutamia selityksiä.

-- Sanokaapas, Petrow, kysyin minä -- eikö teikäläiset ole meille

vihaisia?

-- Ketkä olisivat vihaisia? kysyi hän ikäänkuin havahtuen.

-- Vangit meille ... aatelisille.

-- Minkä vuoksi pitäisi teille olla vihainen?

-- No, sen vuoksi, kun emme ottaneet osaa vaatimukseen.

-- Mitäs syytä teillä olisi ollut vaatimukseen? kysyi hän ikäänkuin

kokien päästä tarkoitukseni perille; -- tehän syötte omaanne.

-- Herrainen aika! Onhan teikäläistenkin joukossa niitä, jotka syövät

omaansa ja kuitenkin tulivat he muiden mukaan. Olisihan meidänkin

pitänyt tehdä samoin ... toveruuden vuoksi.

-- Niin ... mutta mitenkäs te olisitte meidän toverejamme? kysyi hän

kummastellen.

Minä katsahdin häneen kiireisesti: hän ei näyttänyt laisinkaan

ymmärtävän minua. Sen sijaan ymmärsin minä hänet tällä kertaa

täydellisesti. Ajatus, joka kauan aikaa oli ollut minulle himmeänä,

selvisi nyt äkkiä ja minä ymmärsin sen, jota tähän asti olin vaan

koettanut arvailla. Minä ymmärsin, etteivät muut minua koskaan voi

pitää toverinaan, vaikkapa minä sitten olisinkin tuomittu ikuiseen

vankeuteen, vaikkapa erityiseen osastoonkin. Petrowin katse jäi

pysyväisesti mieleeni. Kysyessään: "mitenkäs te olisitte meidän

toverejamme?" osoitti hän teeskentelemättömintä luonnollisuutta,

yksinkertaisinta suoruutta. Minä ajattelin: eiköhän näissä sanoissa

ollut ivaa tai kiukkua? Mutta mitään semmoista en huomannut: en ollut

heidän toverinsa, siinä kaikki. Mene sinä omaa tietäsi, me menemme

omaamme; sinulla ovat omat asiasi, meillä niinikään omat.

Ja todellakin arvelin minä, että vaatimuksen jälkeen muut vangit

rupeaisivat vainoomaan meitä niin, että elämämme muuttuisi toista

vertaa vaikeammaksi. Mutta mitään semmoista ei tapahtunut: me emme

kuulleet vähintäkään moitetta, emmekä edes viittaustakaan sinnepäin.

Meitä kohdeltiin kuten ennenkin. Muuten ei vainoiltu muitakaan, jotka

eivät suostuneet vaatimuksen tekemiseen, yhtä vähän kuin niitäkään,

jotka huusivat olevansa tyytyväisiä. Niistä asioista ei kukaan

maininnut sanaakaan, ja se seikka näytti minusta hyvin kummalliselta.