XVI.

Vankilan eläimet.

Hevosen osto, joka tapahtui kohta sen jälkeen, ilahutti vankien mieltä

enemmän kuin ylhäisen tarkastajan käynti. Vankilassa pidettiin hevosta

veden, lijan y.m. kuljetusta varten. Sen hoitajana oli joku vanki. Hän

ajoikin sitä, tietysti vartijan seuraamana. Työtä oli hevosellamme

tarpeeksi sekä aamuin että illoin. Meillä oli ollut jo kauan aikaa

sama hevonen. Se oli hyväluontoinen, mutta lamaantunut. Eräänä

aamuna, vähää ennen Pietarin päivää, kaatui se maahan ja heitti

henkensä. Sääli oli yleinen ja kaikki kerääntyivät elukan

ympärille jutellen sekä riidellen. Täällä olevat hevospuoskarit,

mustalaiset, y.m. osoittivat tässä tilaisuudessa taitoansa, jopa

riitelivätkin keskenään, mutta hevosta eivät he saaneet henkiin. Se

makasi kuolleena, sen vatsa oli turvottunut ja jokainen piti

velvollisuutenaan kosketella siihen sormellaan. Tapahtunut onnettomuus

ilmoitettiin majuurille, joka päätti, että toinen hevonen oli oitis

ostettava. Pietarin päivänä aamujumalanpalveluksen jälkeen, kun kaikki

olivat koossa, tuotiin vankilan pihalle myytäväksi tarjottavia

hevosia. Kaupan hierominen jätettiin vankien tehtäväksi. Täällä oli

hevosten tuntijoita ja kahdensadan viidenkymmenen miehen pettäminen

oli vaikeata. Ilmestyi kirgiisejä, bashkiireja, mustalaisia ja

porvareja. Vangit odottivat kärsimättöminä jokaista uutta hevosta. He

iloitsivat kuin lapset. Enimmin huvitti heitä se seikka, että hekin,

aivan kuin vapaat ihmiset ostelivat itselleen hevosta ja että heillä

oli siihen täysi oikeus. Kolme hevosta tuotiin esiin ja vietiin pois;

vasta neljäs hyväksyttiin ostettavaksi. Myöjät katselivat

kummastellen, jopa aristellenkin ympärilleen, luoden joskus silmäyksiä

mukana oleviin vartijoihin. Kahdensadan miehen suuruinen vankijoukko,

sen kerityt päät, merkityt kasvot ja kahleet olivat omiansa

herättämään hämmästyksen tunteita. Vangit käyttivät monenmoisia

temppuja tutkiessaan esille tuotuja hevosia. He tarkastelivat ja

koittelivat niitä totisen ja huolekkaan näköisinä, ikäänkuin siitä

olisi riippunut vankilan koko onni. Tsherkessit hyppäsivät niiden

selkään; heidän silmänsä hehkuivat ja kerkeästi juttelivat he

keskenään muille ymmärtämättömällä kielellään, näytellen valkeita

hampaitaan ja nyökäytellen päätänsä. Jotkut venäläiset seurasivat

tavattoman tarkkaan heidän keskustelujaan ikäänkuin olisivat tahtoneet

lukea heidän ajatuksiaan. Sanoja eivät he ymmärtäneet, vaan koettivat

kuitenkin heidän kasvoistaan päättää, oliko hevonen heille mieleen vai

ei? Semmoinen omituinen tarkkaavaisuus olisi syrjästä katsoen tuntunut

kummalliselta. Mikähän saattoi vangit moiseen puuhailuun, jopa

semmoisetkin vangit, jotka muuten olivat hiljaisia ja alakuloisia,

tohtimatta äännähtää vertaistensakaan parissa? Näyttipä siltä, kuin he

olisivat ostelleet hevosta itselleen, ikäänkuin heille ei olisi ollut

laisinkaan yhdentekevää, mimmoinen hevonen tulee ostetuksi. Paitsi

tsherkessejä osoittivat taitoansa myöskin mustalaiset ja entiset

hevoskauppiaat; heidän mielipiteilleen annettiinkin suurin arvo.

Syntyipä siinä jonkunlainen kilvoittelu mustalaisen Kulikowin, entisen

hevosvarkaan- ja kauppiaan sekä erään itseoppineen hevospuoskarin,

viekkaan siperjalaisen talonpojan välillä; viime mainittu oli tullut

vankilaan äskettäin, mutta Kulikowin työansio kaupungissa oli jo

ennättänyt siirtyä hänelle. Asia oli semmoinen, että vankilan

puoskareita pidettiin suuressa arvossa koko kaupungissa, eivätkä

ainoastaan porvarit ja kauppiaat, vaan myöskin korkeat viranomaiset

kääntyivät heidän puoleensa, kun heiltä sattui joku elukka

sairastumaan, ja niin he tekivät huolimatta siitä, että kaupungissa

oli varsinaisia eläinlääkärejäkin. Ennen Jelkinin, siperjalaisen

talonpojan, tuloa ei Kulikowilla ollut kilpailijoita, joten hän sai

paljon työtä ja tuloja. Hän oli tyhjänpäiväinen kerskailija, joka

sanoi enemmin tietävänsä kuin oikeastaan tiesikään. Tulojen puolesta

eli hän ylimyksenä vankien kesken. Kokemuksellaan, ymmärryksellään,

rohkeudellaan ja päättäväisyydellään oli hän saavuttanut kunnioitusta

muiden vankien puolelta. Häntä toteltiin täällä. Hän puhui vähän ja

ainoastaan tärkeimmissä asioissa. Hänessä oli paljon todellista,

teeskentelemätöntä pontevuutta. Hän oli jo ikämies, mutta vielä muhkea

ja älykäs. Meitä aatelismiehiä kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti,

mutta samalla arvokkaasti. Jos hänet olisi puettu komeisiin

vaatteisiin ja esitelty kreivinä jossain pääkaupungin klubissa,

luulenpa, että hän olisi osannut käyttäytyä soveliaalla tavalla, olisi

ruvennut vistiä pelaamaan, keskustellut hiukan, mutta painavasti ja

epäilemättä olisi häntä koko illan kuluessa pidetty kreivinä eikä

maankulkijana. Niin oli hän älykäs ja sukkela. Sen lisäksi oli hänen

käytöksessään jotain loistavata, kopeata. Arvattavasti oli hän

elämässään nähnyt paljon. Muuten oli hänen entisyytensä peitetty

tietämättömyyden hämärään. Hän oli erityisessä osastossa. Mutta kun

Jelkin, noin viidenkymmenen vanha, viekas vanhauskolainen talonpoika

tuli vankilaan, pimittyi Kulikowin maine. Parissa kuukaudessa oli

Jelkin riistänyt itselleen kaiken työansion kaupungilla. Hän paransi

helposti semmoisiakin hevosia, joille Kulikow ei saanut mitään apua.

Paransipa hän semmoisiakin, joita eläinlääkäritkään eivät osanneet

parantaa. Tämä talonpoika oli toisten kanssa joutunut vankeuteen

väärän rahan teosta. Pitihän hänen vanhoilla päivillään ruveta

mokomaan toimeen! Itse kertoi hän nauraen, että kolmesta oikeasta

kultarahasta saivat he ainoastaan yhden väärän rahan. Kulikowille ei

hänen puoskaritaitonsa ollut laisinkaan mieleen, sillä hänen oma

maineensa alkoi vankienkin kesken vähetä. Hänellä oli henttu

esikaupungissa; hän kävi plyyssi-housuissa, kantoi hopeista sormusta,

korvarengasta ja omia, reunuksella varustettuja saappaita;

kadotettuansa tulolähteensä, oli hänen täytynyt ruveta anniskelijaksi.

Muutamat arvelivat, että kilpailijat voivat nyt hevosen ostossa joutua

käsikähmäänkin. Uteliaisuus oli yleinen. Kukin oli valinnut

puolueensa. Kummankin puolueen kiivaimmat miehet alkoivat jo tulla

levottomiksi ja rupesivat hienostaan haukkumaan toisiaan. Itse Jelkin

veti jo suunsa mitä ivallisimpaan hymyyn. Mutta asia saikin toisen

käänteen: Kulikow ei tahtonut riidellä, vaan menetteli hyvin viisaalla

tavalla. Aluksi myönsi hän kohteliaasti vastustajansa arvostelun

oikeaksi, vaan saatuaan hänet kiinni jostain sanasta, huomautti

hänelle sävyisästi, mutta pontevasti, että hän erehtyy ja ennenkuin

Jelkin ennätti puolustautua, todisti hän hänelle, missä kaikessa hän

oli erehtynyt. Sanalla sanoen, Jelkin saatettiin ymmälle

äkkiarvaamatta ja taitavasti, ja vaikka voittopuoli jäikin hänelle,

oli Kulikowinkin puolue tyydytetty.

-- Ei, miehet, ei häntä niinkään helposti saada tolkulta; kylläpähän

puolensa pitää, sanoivat toiset.

-- Jelkin tietää enemmän! huomauttivat toiset, mutta jotenkin

sävyisästi. Molemmin puolin puhuttiin sävyisästi.

-- Tosin on hänellä keveämpi käsi, mutta mitä eläimiin tulee, niin ei

Kulikowkaan ole ymmärtämätön.

-- Ei se mies ole ymmärtämätön!

-- Ei ole...

Uusi hevonen vihdoin hyväksyttiin ostettavaksi. Se oli kelpo eläin,

nuori, kaunis, vahva, miellyttävä ja iloinen. Kaikin puolin oli se

moitteeton. Ruvettiin hieromaan kauppaa. Pyydettiin kolmekymmentä

ruplaa, mutta meikäläiset tarjosivat kaksikymmentä viisi. Tingittiin

kiivaasti ja kauan: hintaa vähennettiin ja myönnytyksiä tehtiin.

Vihdoin vankeja itsiänsäkin rupesi naurattamaan.

-- Omastakos kukkarostanne otatte rahat, koska niin tingitte? sanoivat

muutamat.

-- Ruunuako tahdotte sääliä? huusivat toiset.

-- No, onhan se raha kuitenkin meidän kaikkien yhteistä...

-- Yhteistä! Näkyy, ettei meitä hulluja kynnetä eikä kylvetä,

itsestämme synnymme...

Vihdoin suostuttiin maksamaan kaksikymmentä kahdeksan ruplaa. Asia

ilmoitettiin majuurille ja vasta sen jälkeen tehtiin kauppa

lopullisesti. Samalla tuotiin tietysti leipää-suolaa ja uusi hevonen

kuletettiin kunnialla vankilaan. Luullakseni ei ollut sitä vankia,

joka tässä tilaisuudessa ei olisi silitellyt sen kaulaa tai kuonoa.

Samana päivänä valjastettiin uusi hevonen vesitynnyrin eteen ja kaikki

katselivat uteliaasti, kuinka se vetäisi kuormaansa. Vedenvetäjämme

Roman silmäili elukkaa erinomaisen tyytyväisenä. Hän oli noin

viidenkymmenen vanha, vakava ja vaitelias mies. Venäläiset ajurit

ovatkin vakavia ja vaiteliaita luonteeltaan, ikäänkuin oleskeleminen

hevosten parissa todellakin tekisi ihmisen vakavaksi, jopa

juhlalliseksikin. Roman oli hiljainen, kaikille ystävällinen,

harvapuheinen, nuuskasi ja hoiti vanhimmista ajoista asti vankilan

hevosia. Äsken ostettu oli jo kolmas. Täällä olivat kaikki vakuutetut

siitä, että punakarvainen hevonen sopi vankilalle, oli ikäänkuin

kotiutunut täällä. Niin sanoi Romankin. Täplikästä esimerkiksi ei

olisi koskaan ostettu. Vedenvetäjänä oli aina, ikäänkuin jonkunlaisen

etuoikeuden nojalla, Roman, ja täällä ei olisi kenenkään päähän

pistänyt riistää häneltä tätä tointa. Kun entinen hevonen kaatui, ei

edes majuurikaan ruvennut syyttämään häntä huolimattomuudesta; Jumalan

sallimus se oli, mutta Roman oli hyvä ajaja. Uusi hevonen tuli kohta

kaikkein lemmikiksi. Vaikka vangit olivatkin synkkää väkeä, tulivat he

usein sitä hyväilemään. Kun Roman, joelta palanneena, pani aliupseerin

avaamaa porttia kiinni, seisahtui hevonen vankilan pihalle ja katseli

taakseen ajajaansa. "Mene yksinäsi!" huusi sille Roman ja hevonen

lähtikin oitis liikkeelle seisahtuen vasta kyökin edustalle

odottelemaan kokkeja, jotka tulivat ämpärillä vettä noutamaan.

"Viisas hevonen!" huudettiin sille; "yksinään toi saavin!...

Ymmärtääpähän!"

-- Niin todellakin: eläin on, vaan ymmärtää!

-- Oiva olet, hevonen!

Hevonen nyökytti päätään ja puhalteli ilmaa sieraimistaan, ikäänkuin

todellakin olisi ymmärtänyt puhetta ja ollut mielissään kehumisista.

Joku toi sille leipää ja suolaa. Hevonen söi ja taas nyökytti päätään

ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Tunnen sinut, tunnen! Olenhan minä

hyvä eläin ja olethan sinäkin hyvä ihminen!"

Minäkin tarjosin hevoselle usein leipää. Oli hupaista katsoa sen

kaunista päätä ja tuntea kättänsä vasten sen pehmeitä, lämpöisiä

huulia, jotka sukkelaan sieppasivat tarjotut palaset.

Yleisesti sanoen suosivat vangit elukoita ja jos heille olisi

sallittu, olisivat he voineet hoitaa vankilassa koko joukon

kotieläimiä ja siipikarjaa. Ja mikäpä olisikaan voinut suuremmassa

määrin lauhduttaa ja jalostuttaa heidän jäykkiä ja eläimellisiä

luonteitaan kuin juuri sellainen toimi? Mutta sitä ei sallittu. Täällä

vallitsevat olot eivät sitä myöntäneet.

Koko vankeusaikanani oli täällä kuitenkin sattumalta muutamia eläimiä.

Paitsi hevosta oli täällä koiria, hanhia, Wasjka niminen pukki ja

jonkun aikaa myöskin kotka.

Alituisena vankilan koirana oli täällä, kuten jo ennen olen sanonut,

Sharik, joka oli viisas ja hyvä eläin ja jonka kanssa minä olin

alituisessa ystävyydessä. Mutta kun alhainen kansa yleensä pitää

koiraa saastaisena elukkana, johon ei maksa huomiotakaan kiinnittää,

ei Sharikistakaan täällä kukaan huolinut. Se eli omia aikojaan, makasi

pihalla, söi kyökistä heitettyjä ruo'an jätteitä eikä herättänyt

kenessäkään mitään erityistä huomiota; yhtähyvin tunsi se kaikki ja

piti kaikkia vankilassa olijoita isäntinään. Kun vangit palasivat

työstä, ja kun portilla kajahti huuto: "korpraali!" juoksi se

tulijoita vastaan heiluttaen heille häntäänsä ja katseli jokaista

ystävällisesti silmiin odottaen jonkunmoista hyväilyä. Mutta sitä ei

sen osaksi tullut moneen vuoteen keltään muilta kuin minulta. Senpä

vuoksi suosikin se minua enemmän kuin muita. En muista enää, mitenkä

vankilaan ilmestyi toinenkin koira, Bielka. Kolmannen, Kultäpkan toin

minä pienenä pentuna kerran työstä palatessani. Bielka oli omituinen

koira. Sen yli oli joskus ajettu rattailla ja sen vuoksi olikin sen

selkä alaspäin koukistunut; kun se juoksi, näytti siltä, kuin olisi

juossut kaksi valkeata yhteen kasvanutta eläintä. Sen ohessa oli se

paiseinen ja sen silmät vetiset: häntä oli melkein paljas ja aina

koipien välissä. Kohtalon masentamana näkyi se päättäneen olla

hiljakseen. Ei se koskaan haukkunut ketään, ikäänkuin ei olisi

tohtinut. Se söi enimmäkseen leipää kasarmien takana; jos taas näki

jonkun meikäläisen, heittäytyi se oitis selälleen nöyryyden merkiksi,

ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "tee minulle mitä tahdot, minä en aio

vastustella." Ja jokainen vanki, jonka eteen se sillä tavoin

heittäytyi, katsoi ikäänkuin velvollisuudekseen potkasta sitä jalallaan

sanoen: "katsos tuota heittiötä!" Mutta Bielka ei tohtinut vinkuakaan,

vaan jos siihen kovin kipeästi sattui, alkoi se hiljakseen älistä.

Samalla tavoin heittäytyi se selälleen myöskin Sharikin ja kaikkien

muiden koirien edessä juoksennellessaan kasarmien takana. Kun joku iso

koira ryntäsi haukkuen päälle, heittäytyi se selälleen ja makasi siten

liikkumattomana. Mutta koirat ovat hyvillään, kun niiden vertaiset

osoittavat nöyryyttä. Äkäisetkin niistä oitis lauhtuivat ja rupesivat

uteliaina haistelemaan edessään olevaa raukkaa. Mitähän lienee silloin

liikkunut vapisevan Bielkan mielessä? "Annas olla, niin käypi hylky

vielä kiinni!" ajatteli se varmaankin. Mutta nuuskittuaan tarkoilleen,

jätti vieras koira sen rauhaan löytämättä siinä mitään huvittavaa.

Bielka hyppäsi oitis pystyyn ja lähti juosta hölkyttelemään toisten

jälkeen, jotka seurasivat jotain mustaa koiraa. Ja vaikka se tiesi,

ettei voisi koskaan tulla lähempään tuttavuuteen mustan koiran kanssa,

tahtoi se kuitenkin seurata sitä edes kauempaa pitäen sitäkin

huvituksena onnettomuudessaan. Kunnianhimoa sillä ei ollut enää

nimeksikään. Kadotettuaan kaikki tulevaisuuden toiveet, eli se vaan

leipänsä edestä täydellisesti tuntien oman huonoutensa. Minä koetin

sitä kerran hyväillä, joka seikka oli sille niin uutta ja tavatonta,

että se istahti maahan vavisten ja kovaäänisesti vinkuen.

Sääliväisyydestä hyväilin minä sitä usein. Senpä vuoksi ei se

voinutkaan tulla vastaani vinkumatta. Nähtyään minut kaukaa, rupesi se

vinkumaan surkealla äänellä. Toiset koirat repivät sen kerran

kuoliaaksi vallilla.

Aivan toisenluontoinen oli Kultäpka. Minkä vuoksi olin minä sen tuonut

sokeana pentuna verstaasta vankilaan, en tiedä; minua huvitti sen

elättäminen ja kasvattaminen. Sharik otti oitis Kultäpkan

suojelukseensa ja makasi sen kanssa yhdessä. Kun Kultäpka kasvoi

suuremmaksi, salli Sharik sen pureskella ja retuuttaa itseänsä ja

leikki sen kanssa niinkuin isot koirat leikkivät pentujensa kanssa.

Oli omituista, ettei Kultäpka kasvanut paljon korkeudelleen, vaan sen

sijaan kävi vaan yhä pitemmäksi ja leveämmäksi. Se oli takkuvillainen

ja väriltään hiirenkarvainen; sen toinen korva kasvoi alas, toinen

ylös. Luonteeltaan oli se tulinen, niinkuin kaikki pentukoirat, jotka

ilosta vinkuen ja huutaen tunkeutuvat nuolemaan isäntäänsä aina

kasvoihin asti. Jos minä huusin missä hyvänsä: "Kultäpka", ilmestyi se

oitis jostain nurkasta, ikäänkuin maan alta ja riensi luokseni vinkuen

ja vieritellen itseään pitkin maata, kuin pallo ikään. Minä pidin

paljon tuosta pikku elukasta. Näytti siltä, kuin kohtalo olisi

valmistanut sille runsaasti iloa ja riemua. Mutta eräänä päivänä vanki

Neustrojew, joka valmisteli naisten kenkiä ja nahkatavaroita, käänsi

siihen erityisen huomionsa. Hän kutsui Kultäpkan luoksensa, koetteli

sen karvaa ja ystävällisesti vieritteli sitä pitkin tannerta.

Kultäpka, joka ei aavistanut mitään pahaa, vinkui ilosta. Mutta

seuraavana aamuna katosi se. Minä hain sitä kauan; mutta koiraa ei

löytynyt missään, ja vasta kahden viikon kuluttua kävi selväksi, mihin

se oli joutunut. Kultäpkan nahka oli miellyttänyt suuresti

Neustrojewia. Hän nylki koiran ja käytti nahan naisten talvikenkiin,

jotka sotatuomarin rouva oli häneltä tilannut. Hän näytti minulle

kengätkin, kun ne tulivat valmiiksi. Nahka oli oivallista. Kultäpka

parka!

Vankilassa harjoitti moni nahkojen valmistusta ja sitä varten tuotiin

tänne usein hyvävillaisia koiria, jotka oitis hävisivät näkyvistä.

Muistan kerran nähneeni kyökkien takana kaksi vankia. He neuvottelivat

jostain asiasta. Toisella heistä oli nuorassa kiinni komea, suuri

koira, joka nähtävästi oli jotain kallista rotua. Eräs kunnoton

palvelija oli myönyt sen täkäläisille naiskenkien-tekijöille

kolmestakymmenestä kopeikasta. Vangit tekivät valmistuksia sen

hirttämiseksi. Se tapahtui hyvin mukavasti; nahka nyljettiin ja raato

viskattiin syvään likakuoppaan, joka oli vankilamme viimeisessä

perukassa ja josta kesän kuumuudessa levisi kauhean pahaa löyhkää.

Sitä puhdistettiin harvoin. Koira raukka nähtävästi huomasi, mikä

sillä oli edessä. Levottomana silmäili se meitä kolmea vuorotellen ja

uskalsi vaan harvoin heiluttaa tuuheata häntäänsä, ikäänkuin olisi

siten tahtonut lauhduttaa sydämiämme. Minä lähdin pois, vaan he

lopettivat toimensa hyvällä menestyksellä.

Hanhia ruvettiin täällä hoitamaan aivan sattumalta. Kuka niiden

omistaja oli, sitä minä en tietänyt, mutta jonkun aikaa oli niistä

vangeille suurta huvia, ja olivatpa ne tunnetut kaupungissakin. Ne

lisääntyivät täällä ja saivat ruokaa kyökistä. Kun poikaset kasvoivat,

rupesivat ne seuraamaan vankeja työmatkoilla. Niinpian kuin rumpu

alkoi päristä ja vangit lähtivät portille päin, juoksivat hanhet

huutaen heidän jälkeensä ja levitetyin siivin hyppäsivät toinen

toisensa jälkeen pikku portissa olevan kynnyksen yli asettuen sitten

oikealle sivustalle, jossa odottivat siksi, kunnes joukot saatiin

järjestetyiksi. Ne liittyivät aina suurimpaan joukkoon ja työn

kestäessä kuljeskelivat jossain lähellä olevalla laitumella. Niinpian

kuin vangit lopettivat työnsä, olivat hanhetkin valmiit lähtemään.

Linnassa tuli tunnetuksi, että hanhet kävivät vankien kanssa työssä.

"Kas, kun vangit kulkevat hanhineen!" sanoivat vastaantulijat;

"olettepahan saaneet ne oppimaan!" -- "Tuossa on teille hanhia

varten!" lisäsi joku ja antoi almun. Mutta vaikka hanhet olivatkin

ystävällisiä, teurastettiin ne kuitenkin kaikki, kun kerran joku

paasto oli loppunut.

Mutta pukkiamme Wasjkaa ei olisi mitenkään tahdottu teurastaa, jollei

olisi tapahtunut erityinen sattuma. Minulle on niinikään tietymätöntä,

mistä ja miten vankilaamme ilmestyi kerran pieni, sievännäköinen,

valkea pukki. Muutamissa päivissä tuli siitä kaikkien suosikki ja

ilahuttaja. Löytyipä syykin sen pitämiseen: olihan paikallaan, että

tallissa pidettiin pukkia. Yhtähyvin ei se asunut tallissa, vaan

aluksi kyökissä ja sitten missä vaan sattui. Se oli sangen sievä ja

leikkisä elukka. Se tuli luokse huudettaissa, hyppi penkeille ja

pöydille, puski vankeja ja oli aina iloinen sekä leikkisä. Kerran, kun

sillä oli jo jommoisetkin sarvet, rupesi lesgiläinen Babai eräänä

iltana, istuessaan portailla muiden joukossa, leikkimään sen kanssa.

He olivat jo kauan aikaa sysineet otsallaan toisiansa -- siten

leikkivät vangit usein pukin kanssa -- kun Wasjka hypähti äkkiä

ylimmälle portaalle, nousi takajaloilleen ja survaisi Babaita päähän

niin lujasti, että mies lensi nurinniskoin alas kaikkien läsnäolijain

ja Babain itsensäkin suureksi huviksi. Sanalla sanoen, Wasjkasta

pitivät kaikki hyvin paljon. Kun se rupesi kasvamaan, tehtiin sille

yleisen ja vakaan päätöksen mukaan tunnettu leikkaus, jonka täkäläiset

puoskarit osasivat tehdä oivallisesti. "Muuten rupee se haisemaan

pukilta", sanoivat vangit. Sen jälkeen lihoi Wasjka kovasti. Ja sitä

syötettiinkin aivan kuin teurastettavaksi. Siitä kasvoi komea,

pitkäsarvinen ja tavattoman lihava pukki. Ei se tahtonut pysyä oikein

pystyssäkään. Samoin kuin hanhet, tottui sekin käymään kanssamme

työpaikoilla vankien ja vastaan tulijoiden suureksi huviksi. Kaikki

tunsivat vankilan pukin Wasjkan. Välistä, kun esim. oltiin työssä joen

rannalla, taittoivat vangit notkeita vesoja ja kokosivat lehväksiä

sekä kukkia, joilla sitten koristivat Wasjkan: sarvien ympärille

kiedottiin lehväksiä ynnä kukkia ja pitkin ruumista köynnöksiä.

Paluumatkalla kulki koristettu Wasjka tavallisesti vankien edellä ja

nämä astuivat perässä ikäänkuin ylpeillen siitä. Pukin ihaileminen

meni niin pitkälle, että muutamat lapsien tavoin rupesivat miettimään

sen sarvien kultaamista. Mutta asiasta ei tullut kuitenkaan mitään.

Minä muistan kysyneeni Akim Akimitshilta, Isai Fomitshin jälkeen

parhaalta kultaajalta, oliko pukin sarvien kultaaminen mahdollista?

Hän katseli ensin tarkkaan eläintä, mietti sitten ja sanoi, että

"kenties onkin mahdollista, mutta kultaus ei tule pysyväiseksi ja on

muutenkin aivan tarpeetonta." Siihen asia jäikin. Ja kauan olisi

Wasjka elänyt vankilassamme ja kuollut ehkä lihavuuteensa, jollei se

kerran, kulkiessaan työstä palaavien vankien edellä, olisi sattunut

vastaan ajavan majuurin silmiin. -- "Seis!" huusi tämä; "kenen on

pukki?" Hänelle selitettiin asia. -- "Kuinka! Vankilassa on pukki ja

minun luvattani! Aliupseeri tänne!" Aliupseeri tuli esiin, ja oitis

annettiin käsky pukin teurastamisesta. Sen nahka oli nyljettävä ja

myytävä torilla; rahat pantavat ruunun kasaan, mutta lihat määrättiin

käytettäviksi vangeille valmistettavaa kaalisoppaa varten. Vankien

kesken syntyi yleinen sääli, mutta majuuria täytyi kuitenkin totella.

Wasjka teurastettiin likakuopan päällä. Lihat osti eräs vanki ja

maksoi niistä toisille puolitoista ruplaa. Millä rahoilla ostettiin

kalatseja, vaan lihan omistaja möi tavarataan vähittäin muille

paistiksi. Liha olikin erittäin maukasta.

Vankilassa eli jonkun aikaa myöskin kotka, pientä, aroilla oleskelevaa

rotua. Joku oli tuonut sen vankilaan haavoitettuna, vaivaantuneena.

Kaikki vangit keräytyivät sen ympärille; se ei voinut lentää: oikea

siipi laahasi pitkin maata ja toinen jalka oli poikki. Muistan, kuinka

se tuimasti katseli ympärillään olevaa uteliasta miesjoukkoa avaellen

käyrää nokkaansa ja ollen valmiina taistelemaan henkensä edestä. Kun

vangit olivat sitä kylliksensä katselleet ja lähteneet erilleen,

poistui se hyppien toisella jalallaan ja heilutellen tervettä siipeään

vankilan etäisimpään perukkaan, jossa se lyyhistyi paalujen

nurkkaukseen. Siinä se eli noin kolme kuukautta. Ensi alussa tulivat

vangit sitä usein katsomaan ja usuttelivat koiria sen päälle. Sharik

ryntäsi sitä vastaan innokkaasti, vaan pelkäsi nähtävästi tulla kovin

lähelle, joka seikka huvitti suuresti vankeja. "Se on peto", sanoivat

he; "ei antaudu!" Sittemmin tuli Sharik rohkeammaksi; pelko meni

ohitse ja kun sitä usutettiin, tarttui se linnun kipeään siipeen.

Kotka puolusti itseään kaikin voimin kynsillään sekä nokallaan ja

katseli uteliaita vankeja ylpeästi niinkuin haavoitettu kuningas.

Vihdoin kyllästyivät siihen kaikki ja jättivät sen rauhaan; yhtähyvin

nähtiin sen vieressä joka päivä lihapalasia ja hiukan vettä. Joku piti

siitä siis huolta. Alussa sille ei kuitenkaan kelvannut ruoka moneen

päivään; sitten rupesi se syömään, mutta ei kuitenkaan kädestä eikä

ihmisten läsnä ollessa. Minä tarkastelin sitä usein kauempaa.

Näkemättä ketään ja luullen olevansa yksin tuli se nurkastaan ulos ja

kulki paalujen vieritse noin kahdentoista askeleen päähän, vaan palasi

sitten jälleen paikalleen, ikäänkuin olisi tahtonutkin vaan hiukan

jalotella. Nähtyään minut, hyppeli se kaikin voimin takasin

paikalleen, heitti päänsä taaksepäin, aukasi nokkansa ja oli valmis

tappeluun. Minä en voinut lauhduttaa sen luontoa millään hyväilyllä:

se puri vaan ja löi siivellään eikä tahtonut ottaa vastaan tarjoomaani

lihaa; koko ajan katseli se minua äkäisillä, läpitunkevilla

silmillään. Yksinään ja vihaisena odotti se kuolemaansa luottamatta

kehenkään, tulematta ystävälliseksi kellekään. Viimein muistui kotka

jälleen vankien mieleen ja vaikka kukaan ei ollut puhunut siitä pariin

kuukauteen, ilmestyi kuitenkin äkkiä kaikissa säälin tunteita sitä

kohtaan. Sanottiin, että kotka olisi vietävä pois: -- "Antaa sen

kuolla jossain muualla eikä vankilassa", tuumaili joku.

-- Tietysti on se vapautta rakastava lintu, joka ei ota perehtyäkseen

täällä asumaan, lisäsi toinen.

-- Eihän se ole semmoinen kuin me, huomautti kolmas.

-- Niinpä niinkin: kotka on lintu, vaan me olemme ihmisiä.

-- Kotka on metsän kuningas ... alkoi Skuratow, mutta häntä tällä

kertaa ei ruvettu kuuntelemaan. Kerran päivällisen jälkeen, kun rumpu

käski työntekoon, otettiin kotka ja vietiin pois vankilasta. Tultiin

vallille. Kaksitoista miehinen joukko oli utelias näkemään, minne

kotka lähtisi. Kaikki näyttivät omituisen tyytyväisiltä, aivan kuin he

itse olisivat päässeet jonkunlaiseen vapauteen.

-- Kas tuota konnaa: pureksii, vaikka hänelle hyvää tarkoitetaan,

puheli kotkan kantaja katsellen lintua mielihyvällä.

-- Laske hänet irti, Mikitka!

-- Älä kiusaa sitä, vaan päästä vapauteen!

Kotka päästettiin vallilta arolle. Oli syksyinen, kylmä ja synkkä

päivä. Tuuli vinkui autiolla kankaalla ja suhisi kellastuneessa,

kuivaneessa erämaan ruohossa. Kotka lähti samoamaan suoraan eteenpäin

heilutellen viallista siipeään ja ikäänkuin koettaen mitä pikemmin

päästä näkyvistämme. Vangit katselivat huvikseen, kuinka sen pää

vilkahteli ruohostossa.

-- Katsoppas vaan! sanoi joku miettivän näköisenä.

-- Eikä edes vilkaisekaan jälkeensä! lisäsi toinen. -- Ei kertaakaan

ole kääntänyt päätänsä, juoksee vaan!

-- Luulitkos sinä, että se kääntyisi kiittämään? huomautti kolmas.

-- Semmoistahan se vapaus on. Vapauteenhan lintu pääsi.

-- Vapauteenpa niinkin.

-- Eikä näykään enää...

-- Mitä tässä seistä? Marsh! huusivat saattomiehet ja kaikki lähtivät

taas äänettöminä liikkeelle.