Kesäaika.
Käsissä oli huhtikuun alkupuoli ja pääsiäinen läheni. Vähitellen
alkoivat kesäiset työtkin. Aurinko tuntui päivä päivältä
lämpimämmältä, valoisammalta: ilma tuoksusi keväiseltä ja vaikutti
elähyttävästi ihmiseen. Kauniit päivät ilahuttivat kahleissa olevankin
mieltä ja herättivät hänessä toiveita, pyrinnöitä, kaipausta.
Nähtävästi oli vapauden ikävä kirkkaina, lämpiminä päivinä suurempi
kuin synkkänä talvi- tai syysaikana; sen tunsivat kaikki vangit. He
iloitsivat tosin kirkkaista päivistä, mutta samalla ilmaantui heissä
jonkunlaista kärsimättömyyttä, malttamattomuutta. Minä huomasin, että
vankilassamme keväisin syntyi entistä useammin riitoja. Useammin
kuultiin melua, huutoa, hälyä ja vihapuheita; mutta silloin saatiin
myöskin nähdä, kuinka vangit työn-teossa ajatuksiinsa vaipuneena
silmäilivät sinertävään etäisyyteen tuonne Irtishin taakse, jossa
suunnaton, puolentoista tuhatta virstaa avara kirgiisiläinen erämaa
alkoi; saatiin myöskin kuulla, kuinka he huokailivat syvään, ikäänkuin
olisivat väkisinkin tahtoneet hengittää tuota kaukaista, vapaata ilmaa
ja keventää siten ahdistettua mieltänsä. -- "Ohoi!" sanoivat he sitten
äkkiä, ikäänkuin pudistaakseen itsestään kaikki haaveilut, ja
tarttuivat kärsimättömän ja synkännäköisinä lapioon tai tiileihin,
joita oli kannettava paikasta toiseen. Hetkisen kuluttua unohtikin
vanki jo äsköiset tunteensa ja alkoi joko nauraa tai riidellä, katsoen
siihen, mimmoinen luonne hänellä oli; väliin rupesi hän myöskin
tavattomalla ja aivan tarpeettomalla innolla työskentelemään,
ikäänkuin tahtoen siten tukahuttaa jotakin, joka ahdisti ja painoi
hänen rintaansa. Kaikki olivat he rotevia, enimmäkseen nuoria ja
voimakkaita miehiä... Raskaat ovat kahleet siihen aikaan! Tätä en minä
sano runollisesti liioitellen, vaan täysin vakuutettuna sanojeni
totuudesta. Kun ilma lämpeni ja auringon säteet kirkkaasti
paistoivat, kun ihmisen koko olento tunsi ympärillä olevan luonnon
vastustamattomalla voimalla heräjävän unestaan, silloin tuntui
suljettu vankila ja sen vartijat raskaalta; -- tähän aikaan, jolloin
leivonen ensi kerran ilmaantuu, alkaa Siperjassa ja koko Venäjällä
kulkulaisuus: vangit karkaavat vankeuslaitoksista ja hakevat suojaa
metsissä. Päästyään vapaaksi tukahuttavasta olopaikastaan, oikeuden
kourista, kahleista ja kepeistä, kuljeskelevat he mielensä mukaan,
missä vaan on suotuisampaa ja vapaampaa olla; he syövät ja juovat mitä
missäkin sattuvat saamaan, mitä Jumala lähettää ja öisin nukkuvat
metsässä tai kedolla ilman mitään huolta ja ilman vankilan suruja,
aivan kuin taivaan linnut, ottaen yöksi jäähyväiset ainoastaan
tähdiltä ja ollen ainoastaan Jumalan silmän vartioimina. Eihän ole,
ken siitä ilmoittaisi! Välistä tuntuu raskaalta ja uuvuttavalta
"kenraali Käkisen palveleminen." Joskus ei saa vuorokausiin leipää;
kaikilta täytyy piiloutua, salautua, täytyy myöskin varastaa, ryöstää,
jopa joskus tehdä murhiakin. "Siirtolainen on kuin lapsukainen, mitä
näkee, sitä mieli tekee", sanotaan Siperjassa sinne tuomituista
siirtolaisista. Tätä puheenpartta voidaan täydellisesti, vieläpä
lisänkin kanssa sovittaa maankulkijoihin. Maankulkija on usein ryöväri
ja melkein aina varas, tietysti enemmän pakosta kuin kutsumuksesta. On
olemassa paatuneita maankulkijoita. Toiset karkailevat pakkotyönsä
loputtuakin, siirtolaisina ollessaan. Luulisi heidän olevan
tyytyväisiä siirtolaisina, mutta eipä niinkään; yhä pyrkivät he
johonkin, yhä tuntevat he vetovoimaa jonnekin. Elämä metsissä on
köyhää ja peloittavaa, mutta vapaata ja seikkailulle otollista; se on
viehättävää ja kummallisen ihanata niiden mielestä, jotka sitä kerran
ovat kokeneet, ja niinpä tapahtuukin, että siirtolaiset karkailevat,
jopa semmoisetkin, jotka ovat siivoja ja tarkkoja ja joista vähältä
oli tulla toimekkaita talonisäntiä. Toiset menevät naimisiinkin,
elävät viiden-vuoden paikoille yhdessä kohden ja äkkiä, jonakin
kauniina aamuna katoovat, saattaen siten kummastelemaan jälkeen
jättämänsä vaimon, lapset ja koko volostin, johon olivat kuuluneet.
Täällä vankilassa näin minä erään sellaisen karkulaisen. Hän ei ollut
tehnyt suurempia rikoksia, ainakaan ei hänestä puhuttu mitään siihen
suuntaan; hän oli vaan karkaillut koko elämänsä. Hän oli ollut Venäjän
etelärajalla, Tonavan takana, Kirgiisien aroilla, itäisessä Siperjassa
ja Kaukaasiassa -- joka paikassa oli hän käynyt. Kenties olisi hänestä
muunlaisissa oloissa tullut toinen Robinson Krusoe, koska hänellä oli
semmoinen matkustelemisen halu. Kaiken tämän kuulin minä hänestä
muilta, sillä itse puhui hän hyvin vähän, ainoastaan sen verran kuin
välttämättömästi tarvittiin. Hän oli hyvin pienikasvuinen mies,
ijältään jo noin viidenkymmenen vanha, tavattoman hiljainen, ja
rauhallinen; olisipa häntä luullut miltei tylsämieliseksi. Kesällä oli
hänen tapansa istua auringon paisteessa ja mutista suunsa sisässä
jotain laulua, kuitenkin niin hiljaan, ettei sitä viiden askeleen
päähän enää kuulunut. Hänen kasvonpiirteensä olivat jäykistyneet, hän
söi vähän, enimmiten leipää, ostamatta kertaakaan kalatsia tai viinaa;
tuskinpa oli hänellä koskaan rahoja, tuskin osasi hän niitä lukeakaan.
Häntä ei mikään näyttänyt liikuttavan. Vankilan koiria syötti hän
väliin kädestään, eikä niitä täällä kukaan muu syöttänytkään.
Venäläinen yleensä ei ole halukas koirien syöttämiseen. Sanottiin
hänen olleen naimisissakin, jopa kaksikin kertaa; tiedettiin myös,
että hänellä oli lapsia jossain... Minkä vuoksi oli hän joutunut
vankeuteen, sitä en tiedä. Vangit odottivat aina, että hän täältäkin
karkaisi, mutta eikö liene aika vielä tullut vai liekö ikä painanut,
koska hän eleli täällä elelemistään tarkastellen kaikessa
hiljaisuudessa ympärillään olevaa kummallista menoa. Muutoin ei häneen
saattanut aivan varmaan luottaa; vaikka hänellä ei olisi luullutkaan
olevan syytä karkaamiseen, oli kuitenkin metsässä kuljeskeleminen
paratiisin kalttaista verrattuna vankilan elämään. Asia on aivan
ymmärrettävä. "Vaikka tuntuukin raskahalta, on kuitenkin oma valta" --
siinäpä onkin syy, minkä tähden kaikki vangit Venäjällä, olkootpa he
missä hyvänsä, tulevat keväisin levottomiksi. Mutta kaikki eivät
suinkaan aio karata; aivan varmaan voipi sanoa, että semmoisia
aikeita, katsoen asian vaikeuteen ja edesvastauksen suuruuteen, on
vaan yhdellä sadasta; muut yhdeksänkymmentä yhdeksän ainoastaan
kuvailevat mielessään, kuinka ja minne voisi karata, keventäen
rintaansa semmoisilla haaveksimisilla. Jotkut tyytyvät vaan
muistelemaan, kuinka he ennen olivat karanneet... Minä puhun
nyt tuomionsa saaneista vangeista. Paljoa useammin tekevät
syytöksenalaiset karkausyrityksiä. Määräajaksi tuomitut karkailevat
ainoastaan vankeutensa alussa. Oltuansa vankilassa pari-kolme vuotta,
rupeevat he pitämään arvossa näitä vuosia tahtoen mieluummin lopettaa
vankeusaikansa laillisella tavalla ja päästä siirtolaisiksi kuin
antautua uusiin vaaroihin, jollei yritys sattuisi onnistumaan. Ja
mahdollistahan on, ettei se onnistu. Ehkäpä vaan joka kymmenennelle
onnistuu kohtalonsa muuttaminen. Tuomionsa saaneista ovat pitkäksi
ajaksi tuomitut muita taipuvaisempia karkausretkiä tekemään.
Viisitoista ja kaksikymmentä vuotta tuntuu heistä ijankaikkisuudelta
ja niin pitkäksi ajaksi tuomittu on aina taipuvainen uneksimaan
kohtalonsa muutosta, vaikkapa hän olisikin ollut jo kymmenen vuotta
vankeudessa. Vihdoin estävät poltinmerkitkin karkausyrityksiä.
"Kohtalon muuttaminen" on tullut pysyväksi lausetavaksi. Niinpä
oikeuden edessäkin, kun vankia syytetään karkaamisesta, sanoo hän
tahtoneensa muuttaa kohtaloansa. Karkulainen ei tapailekaan
täydellistä vapautta -- hän tietää, että se on melkein mahdotonta --
mutta hän tahtoo päästä joko toiseen laitokseen tai siirtokuntaan tai
myöskin uudestaan oikeuden tutkittavaksi -- sanalla sanoen minne
hyvänsä, kunhan vaan ei joutuisi entiseen vankeuspaikkaansa, johon hän
on kyllästynyt. Jolleivät nämä karkulaiset löydä itselleen kesän
kuluessa jotain sopivaa lymypaikkaa, jossa voisivat viettää talvensa,
jolleivät esim. tapaa jotain karkulaisten suojelijaa, jolle siitä
olisi hyötyä, tai saa itselleen, välistä murhankin avulla, passia,
jolla voisivat kaikkialla oleskella -- tulevat he syksyksi, jollei
heitä sitä ennen saada kiinni, suurissa joukoissa kaupunkeihin,
päästäksensä maankulkijoina vankilaan talveansa viettämään toivoen
tietysti voivansa kesän tullen karata sieltä jälleen.
Kevät ei voinut olla minuunkaan vaikuttamatta. Muistan, kuinka minä
joskus halukkaasti katselin paalujen raosta ja seisoin kauan aikaa
nojautuneena aitausta vasten, silmäillen jäykästi ja kyllästymättä,
kuinka ruoho viheriöitsi linnamme vallilla ja kuinka etäinen taivas
kävi yhä sinisemmäksi. Levottomuus ja suru kasvoivat päivä päivältä ja
vankila tuntui yhä enemmän vastenmieliseltä. Vihamielisyys, jota minä
aatelismiehenä sain ensimäisten vuosien kuluessa alinomaa kärsiä
muilta vangeilta, vaivasi minua entistä enemmin. Näinä ensi vuosina
menin minä usein sairashuoneeseen ilman mitään tautia, ainoastaan sen
vuoksi, etten tarvitsisi olla vankilassa ja kärsiä alinomaista vihaa
muiden puolelta. "Tekö rautanoukat, tekö olette meitä noukkineet?"
sanoivat meille vangit, ja minä kadehdin vankilaan saapuvia alhaisoon
kuuluvia miehiä. He tulivat kohta kaikkien toveriksi. Ja niinpä
vaikutti kevät, vapauden ja ilon aika minuun surullisella, ikävällä
tavalla. Paaston loppupuolella, luullakseni kuudennella viikolla, piti
minun paastota. Jo ensimäisen viikon alussa oli vanhin aliupseeri
jakanut vangit paastoviikkojen mukaan seitsemään osaan. Kussakin
osassa tuli siten olemaan noin kolmekymmentä henkeä. Paastoviikko oli
minulle mieluisa. Paastoojat vapautettiin työstä. Me kävimme lähellä
olevassa kirkossa, noin pari-kolme kertaa päivässä. Pitkään aikaan en
ollut käynyt Herran huoneessa. Suurenmoinen jumalanpalvelus, johon
olin tottunut jo lapsuudestani vanhempieni kodissa, juhlalliset
rukoukset, maahan kumarrukset -- kaikki se muistutti minulle kaukaista
entisyyttä, muistutti nuoruuteni aikaa, ja tuntuipa hyvältä, kun
meidät lähetettiin aamulla pitkin jäätynyttä maata ladatulla pyssyllä
varustetun sotamiehen seurassa kirkkoon. Sotamies ei tullut kuitenkaan
sen sisälle. Kirkossa asetuimme me taajana joukkona aivan oven suuhun,
jonne kuului vaan virrenlukijan kova ääni ja näkyi joskus vilaukselta
papin musta kaapu sekä hänen paljas päälakensa. Muistui mieleeni,
kuinka minä lapsuuteni aikana olin katsellut kirkossa alhaista kansaa,
joka tungeskeli oven suussa ja nöyrästi väistyi paksujen olkapolettien
tai hyvinvoivan herrasmiehen taikkapa myöskin komeasti puetun,
jumalisen rouvasihmisen edestä, jotka kaikin mokomin tahtoivat päästä
etupuolelle ja olivat alinomaa valmiit riitelemään ensimäisistä
paikoista. Silloin näytti minusta, että oven suussa olijat
rukoilivatkin toisin kuin perimmäiset, rukoilivat nöyrästi ja
hartaasti, ikäänkuin tuntien täydellisesti alennuksensa tilan.
Nyt piti minunkin seistä samalla paikalla, eikä edes aivan
samallakaan; meidän luotamme väistyivät kaikki, ikäänkuin olisivat
meitä pelänneet; meille annettiin tuon tuostakin almuja, ja muistanpa,
että se tuntui minusta omituisen mieluisalta ja hyvältä. "Olkoon
vaikka niinkin!" ajattelin itsekseni. Vangit rukoilivat hyvin
hartaasti ja kukin heistä uhrasi vähäpätöisen kopeikkansa kynttilän
ostoa tai kirkon kolehtia varten. "Olemmehan mekin ihmisiä",
ajattelivat he kenties silloin tai tunsivat rinnassaan, että Jumalan
edessä olimme kaikki samanlaisia... Me kävimme Herran ehtoollisella
ennen aamu-jumalanpalvelusta. Kun pappi kalkki kädessä luki sanat:
"...ota minut vastaan niinkuin sinä otit ryövärin vastaan" --
sovittivat vangit nämä sanat itseensä ja lankesivat polvilleen niin
että kahleet rämähtivät.
Pääsiäisviikko oli käsissä. Kullekin vangille annettiin esimiesten
määräyksestä kananmuna ja palanen vehnäleipää. Kaupungista oli nytkin
lähetetty paljon antimia. Myöskin pappi ristin kanssa tuli luoksemme
ja esimiehet kävivät meitä katsomassa; taaskin valmistettiin rasvaista
kaalisoppaa, taaskin ilmestyi humalaisia ja hoipertelevia aivan samoin
kuin jouluna, sillä eroituksella kuitenkin, että nyt sai kävellä
vankilan pihalla ja lämmitellä auringon paisteessa. Olo oli
valoisampaa ja väljempää kuin talvella, mutta samalla myöskin
ikävämpää. Pitkä, loppumaton kesäpäivä kävi erittäin tukalaksi
juhlina. Arkipäivät saatiin kulumaan työn-teolla.
Kesäiset työt olivat paljoa vaikeammat kuin talviset. Vangit
rakensivat, kaivoivat maata, kasailivat tiilejä; toiset heistä tekivät
sepän, nikkarin ja maalarin töitä ruunun rakennuksia korjattaessa.
Toiset kävivät tiiliä tekemässä. Tätä työtä pidettiin meillä
vaikeimpana. Tiilitehdas oli noin kolmen tai neljän virstan päässä
linnasta. Joka päivä noin kello kuuden aikaan aamulla lähti koko kesän
kuluessa iso joukko vankeja, noin viisikymmentä miestä, tiilintekoon.
Tähän toimeen valittiin karkean työn tekijöitä, s.o. semmoisia, jotka
eivät olleet käsityöläisiä eivätkä harjoittaneet mitään ammattia. He
ottivat mukaansa leipää, sillä paikan etäisyyden vuoksi ei ollut
edullista käydä kotona syömässä ja siten kulkea noin kahdeksan virstaa
liikaa; he söivät päivällisensä vasta illalla työstä palattuansa.
Urakka taas annettiin joka päiväksi erältänsä ja oli sellainen, että
siihen tarvittiinkin kokonainen päivä. Ensiksikin oli savi kaivettava
sekä kuljetettava määrätylle paikalle; kun sitten vesi oli kannettu,
piti savea polkea kuopassa ja vihdoin tehdä siitä tiilejä, luullakseni
parisataa, ehkäpä puolikolmattakin sataa. Minä kävin tehtaalla
ainoastaan kaksi kertaa. Työmiehet palasivat sieltä illalla väsyneinä,
vaivaantuneina ja nurisivat koko kesän kuluessa toisille vangeille
siitä, että heidän piti tehdä raskainta työtä. Semmoinen nurina oli
heille ikäänkuin lohdutuksena. Jotkut kävivät kuitenkin tiilinteossa
mielellään; sillä olihan tehdas kaupungin ulkopuolella, avonaisella,
yksinäisellä paikalla Irtishin rannalla. Olihan ainakin hauskaa
katsella ympärilleen tarvitsematta nähdä vankilaa! Saattoihan myöskin
polttaa tupakkaa vapaasti ja loikoa huviksensa puolentunnin verran
nurmikolla. Minä kävin joko verstaassa, niinkuin ennenkin, tai
alabasteria tekemässä taikka myöskin olin tiilin kantajana, kun toiset
rakensivat. Viimemainitussa työssä piti minun kerran kuljettaa tiiliä
Irtishin rannalta rakennuksilla olevalle kasarmille seitsemänkymmenen
sylen päähän linnan vallin yli, ja sellainen työ kesti kaksi kuukautta
peräkkäin. Mutta olinpa kuitenkin hyvillämielin, vaikka nuora, jolla
kannoin tiilejä, hieroi alinomaa olkapäätäni. Minä iloitsin siitä,
että työstä voimani nähtävästi lisääntyivät. Alussa jaksoin minä
kantaa kerrallaan ainoastaan kahdeksan tiiliä, joista kukin painoi
noin kaksitoista naulaa. Mutta sitten saatoin kantaa kaksitoista, jopa
viisikintoista ja se seikka ilahutti minua. Ruumiillista voimaa
tarvitaan vankilassa yhtä paljon kuin siveellistäkin, jotta voisi
kestää tämän kirotun elämän aineellisia hankaluuksia. Mutta minä
tahdoin elää vankeuteni jälkeenkin.
Tiilien kantaminen ei miellyttänyt minua ainoastaan sen tähden, että
ruumiini voimat siten lisääntyivät, vaan myöskin siitä syystä, että
sain tehdä tätä työtä Irtishin rannalla. Minä puhun usein tästä
rannasta sen vuoksi, että ainoastaan siellä sain nähdä Luojan
maailmaa, puhdasta, kirkasta laaksoa, asumattomia, vapaita aroja,
jotka tyhjyydellään tekivät minuun omituisen vaikutuksen. Siellä voin
asettua selin linnaan, joten se katosi näkyvistä. Kaikki muut työt
tehtiin linnassa tai sen läheisyydessä. Jo ensi päivistä rupesin minä
vihaamaan tätä linnaa ja etenkin muutamia sen rakennuksia. Majuurimme
asumus näytti minusta kirotulta, ilettävältä paikalta ja minä en
voinut olla tuntematta katkeruuden tunteita, kun sen sivu satuin
kulkemaan. Mutta rannalla saatoin unohtaa kaikki katsellessani erämaan
avaruutta. Kaikki oli minulle siellä rakasta, armasta: niinhyvin
sinisellä taivaalla kirkkaasti paistava aurinko kuin myöskin kaukainen
laulu, joka kajahteli kirgiisiläiseltä rannikolta. Kun sitten katselin
kauan aikaa ympärilleni, niin huomasinkin jonkun köyhän
kirgiisiläisteltin; sen läheisyydessä oli tavallisesti savua ja
kirgiisiläisvaimo, joka hääri kahden lampaansa kanssa. Kaikki tämä oli
köyhää, villiä, mutta kuitenkin vapaata. Saattoi nähdä myöskin jonkun
linnun lentävän ilman halki ja seurata kauan aikaa sen lentoa: väliin
kosketti se veden pintaa, katosi sitten näkyvistä ja ilmestyi taas
kaukana, tuskin häämöttävänä pilkkuna... Pieni, kuihtunut kukkanenkin,
jonka minä aikaisin keväällä löysin kivien kolosta, veti
taudintapaisesti huomiotani puoleensa. Suruni tänä ensimäisenä
vankeusvuotenani oli kovin suuri ja vaikutti mieleeni häiritsevästi,
katkerasti. Senpä tähden en minä voinutkaan huomata kaikkea, mitä
ympärilläni tapahtui. Minä suljin silmäni enkä tahtonut kaikkea
nähdäkään. Pahanilkisten vankeustoverieni joukossa en minä huomannut
hyviä ihmisiä, jotka vastenmielisestä ulkomuodostaan huolimatta
kykenivät ajattelemaan ja tuntemaan. Myrkyllisten sanojen ohessa en
huomannut ystävällisiä, jotka olivat sitä kalliimpia, koska ne
lausuttiin teeskentelemättömästi, välistä sydämen pohjasta, sydämen,
joka oli ehkä kärsinyt enemmän kuin omani. Mutta miksi puhuisin siitä
kovin laveasti? Minä olin mielissäni, kun kotiin palanneena tunsin
itseni kovin väsyneeksi; ajattelin: ehkäpä nyt saan unta! Sillä
nukkuminen oli kesällä raskasta, melkeinpä raskaampaa kuin talvella.
Illat olivat tosin joskus hyvin mieluisat. Aurinko, jonka säteet eivät
koko päivänä poistuneet vankilan pihasta, alkoi vähitellen laskeutua
maillensa. Ilma kävi viileäksi ja sen jälkeen tuli (suhteellisesti
puhuen) kylmänlainen yö. Odotellessaan vankilan lukitsemista,
kävelivät vangit pihalla. Suurin osa heistä hääräili kuitenkin
kyökissä. Siellä keskusteltiin aina jostain päivän kysymyksestä,
juteltiin niitä näitä jonkun huhun johdosta, joka usein tuntui
hullunkuriselta, vaan herätti kuitenkin vangeissa tavatonta
uteliaisuutta; kerrottiin esim., että majuuriamme aiotaan panna
viralta. Vangit olivat herkkäuskoisia kuin lapset; he tiesivät, että
huhu oli perätön, että sen oli pannut liikkeelle tunnettu lörpöttelijä
Kwasow, joka jo kauan aikaa sitten oli kadottanut kaiken luottamuksen,
koska hän valehteli joka askeleella: siitä huolimatta tarttuivat
kaikki hänen levittämäänsä huhuun, punniten ja arvostellen sitä sekä
lohduttaen sillä itseänsä. Asia päättyi kuitenkin niin, että he
suuttuivat vihdoin itseensä ja häpesivät omaa herkkäuskoisuuttaan.
-- Kukas hänet panisi viralta! huusi joku; -- onhan hänellä siksi
paksu niska, kylläpähän kestää!
-- No, onpa hänelläkin herransa! vastasi eräs tulinen ja ymmärtävän
näköinen, mutta tavattoman riidanhaluinen vanki.
-- Eihän toinen korppi toisen silmää puhkaise! huomautti jyrkästi eräs
harmaapäinen vanki, joka yksinään söi kaalia nurkassa.
-- Luuletkos, että esimiehet tulevat sinulta kysymään, panevatko hänen
viralta vai eivät? lisäsi välinpitämättömänä neljäs rämpytellen
hiljalleen balalaikkansa kieliä.
-- Miks'ei? vastasi toinen kiivaasti; -- ja kun ruvetaan kyselemään,
niin kaikkien on ilmoitettava. Kyllähän täällä muuten huudetaan, vaan
kun asiaksi tulee, niin silloin aristellaan.
-- Kuinkas sitten? sanoi balalaikan rämpyttäjä. -- Olemmehan vankeja.
-- Joku päivä sitten, jatkoi riitainen mies -- jäi jälelle hiukan
jauhoja; ne kerättiin kokoon ja lähetettiin myytäviksi. Mutta mitenkäs
kävi? Asiasta tehtiin ilmoitus ja jauhot otettiin pois; se oli
olevinaan tarkkuutta. Onko mokomaa ennen kuultu?
-- Kellekäs sinä tahdot, että kaivattaisiin?
-- Kelle! Tietysti itse leviisorille, joka liikkuu tarkastuksilla.
-- Mille leviisorille?
-- Se on totta, veliset, että leviisori liikkuu, sanoi nuori, vikkelän
näköinen vanki, joka oli ollut ennen kirjurina ja oli lukenut
"Lavalliorin herttuattaren" tai jotain semmoista. Hän laski aina
leikkiä, mutta häntä kunnioitettiin kuitenkin ymmärtäväisenä ja
kokeneena miehenä. Huolimatta sen enempää yleisestä uteliaisuudesta,
jonka sanoma reviisorin tulosta oli herättänyt, meni hän suoraan
kyökkipiian s.o. kokin luo ja pyysi häneltä maksaa. Kokit
myyskentelivät aina jotain semmoista. He ostivat esim. omilla
rahoillaan suuren maksapalan, jonka sitten paistoivat ja möivät
vähittäin vangeille.
-- Puolenko kopeikan, vai kopeikanko edestä? kysyi kokki.
-- Leikkaa kopeikan edestä; antaa ihmisten kadehtia! vastasi vanki. --
Kenraali, veliset, kenraali semmoinen on matkalla Pietarista; hän
tarkastelee koko Siperjan. Se on aivan varma. Komendanttilaiset
kertoivat.
Uutisella oli tavaton vaikutus. Neljänneksen tuntia keskusteltiin
kenraalista, ja siitä, oliko hän korkeampi täkäläisiä kenraaleja?
Esimiehistä ja heidän arvostaan, s.o. siitä, kuka heistä on ylempi,
kuka alempi, keskustelevat vangit hyvin mielellään, jopa riitelevät ja
haukkuvatkin toisiaan kenraalien tähden, ja ovatpa vähältä tapellakin.
Luulisi, ettei semmoinen kiista maksa vaivaa. Mutta tietoa
kenraaleista ja esimiehistä yleensä pidettiin jonkunlaisena
taitavuuden puntarina, jonkunlaisena osoituksena siitä, mimmoinen
yhteiskunnallinen asema vangilla ennen aikaan oli ollut. Yleensä
olivat keskustelut korkeista esimiehistä vankien mielestä mitä
tärkeimpiä keskusteluita.
-- Siis todellakin asia käypi siksi, että majuuri pannaan viralta
pois, huomautti Kwasow, joka oli pieni, punakka mies, kiivasluontoinen
ja hyvin tolkuton. Hän olikin pannut liikkeelle huhun majuurin viralta
panemisesta.
-- Kylläpähän lahjoo! tokasi siihen äskenmainittu jörönnäköinen vanki,
joka jo oli saanut kaalisopan suuhunsa.
-- Lahjoo kuin lahjookin, sanoi toinen. -- Vähäkös hän on rahoja
riistänyt itselleen! Ennen palveli hän pataljoonassa. Joku aika sitten
tahtoi hän naida ylipapin tyttären.
-- Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään: sai kääntyä tyhjin toimin pois;
siis onkin hän köyhä. Ei hänestä ole naimaan! Kovin on tyhjä mies.
Pääsiäisen aikaan kadotti hän kaikki korttipelissä; Fetka sen niin
kertoi.
-- Niin; kyllä hän osaa tuhlata.
-- Oh, veliseni, kyllähän minäkin olin naimisissa. Ei ole köyhästä
naimaan: yökään ei tahdo riittää! huomautti Skuratow, yhtyen
keskusteluun.
-- Kuinkas muuten! Sinusta tässä olikin juuri kysymys, huomautti
entinen kirjuri. -- Ja sinä, Kwasow, olet pöllö, sen sanon suoraan.
Luuletkos sinä todellakin, että majuuri voi lahjoa semmoisen kenraalin
ja että semmoinen kenraali tulee tosiaankin Pietarista käsin majuurin
tähden? Pöllö olet sinä, se sinä olet.
-- Kuinkas sitten? Eikös kenraalit otakkaan lahjoja? kysäsi joku
epäilevästi.
-- Se on tietty, etteivät ota, mutta jos ottavat, niin ottavat
runsaasti.
-- Tietysti runsaasti, arvon mukaan.
-- Kenraalit ottavat aina, huomautti Kwasow päättävästi.
-- Sinäkös heitä olet lahjonut? sanoi sisään tullut Baklushin
halveksivasti. -- Oletkohan kenraalia koskaan nähnytkään?
-- Olenpa niinkin!
-- Valehtelet.
-- Itse valehtelet.
-- No jos olet nähnyt, niin sanoppas nyt kaikkien kuullen, minkä
kenraalin olet nähnyt? Sano nyt, sillä minä tunnen kaikki kenraalit.
-- Minä olen nähnyt kenraali Siebertin, vastasi Kwasow hiukan
epäilevän näköisenä.
-- Siebertinkö? Semmoista kenraalia ei olekkaan. Ehkä on hän,
tuo samainen Siebert vilaissut selkääsi ollessaan vasta
överstiluutnanttina; mutta sinä hämmästyksissäsi luulit häntä
kenraaliksi.
-- Kuulkaahan, mitä sanon, huusi Skuratow; -- sillä minä olen nainut
mies. Kenraali Siebert oli tosiaankin Moskovassa; saksalaista
sukuperää hän oli, vaan kuitenkin venäläinen. Joka vuosi kävi hän
paaston aikana ripillä venäläisen papin luona. Joka päivä joi hän
neljäkymmentä lasia vettä. Sanottiin, että hän paranteli itseään
jostakin taudista vedellä; hänen oma kamaripalvelijansa puhui minulle
siitä.
-- Kai hänelle ilmestyi vatsaan ruutanoita semmoisesta
vesipaljoudesta, huomautti balalaikan rämpyttäjä.
-- Mitä te joutavia juttelette! Tässä on oikea asia kysymyksessä...
Minkäslainen reviisori se on, joka tulee? huomautti hätäilevästi eräs
ijäkäs vanki, entinen husaari, nimeltä Martinow.
-- Kaikki on valetta! virkkoi eräs epäilijä. Mistähän mokomat jutut
lähtenevätkään? Kaikki on pelkkää valetta.
-- Eipä olekkaan valetta! huomautti opettavaisesti Kulikow, joka sitä
ennen oli vaiennut. Hän kuului johtaviin henkilöihin; ijältään oli hän
noin viidenkymmenen vanha, arvokkaan näköinen ja hieman ylpeä
käytöksessään. Hän tiesi asemansa ja kerskaili siitä. Hän oli
mustalainen ja paranteli eläimiä, joten hän ansaitsi itselleen rahaa
kaupunkilaisilta; vankilassamme myi hän viinaa. Hänellä oli älyä ja
kokemusta. Suulas oli hän myöskin.
-- Asiassa on perää, veliseni, jatkoi hän rauhallisesti; -- viime
viikolla kuulin minä, että kenraali, arvokkaimpia nähkääs, matkustelee
tarkastuksilla pitkin Siperjaa. Se on tietty, että hänetkin lahjotaan,
mutta sitä ei tee meidän kahdeksansilmäinen; hän ei sitä mitenkään
uskaltaisi. Tosin on kenraalejakin kaikenlaisia, veliseni. Mutta sen
minä sanon teille, että majuurimme jää kaikissa tapauksissa
paikoilleen. Se on ihan varma. Meistä ei ole kantelemaan ja esimiehet
taas eivät rupea toisiansa ilmi antamaan. Reviisori pilkistää
vankilaan ja sitten lähtee pois; ilmoituksen tekee hän semmoisen, että
kaikki on hyvässä kunnossa...
-- Niinpä niinkin; mutta majuuri on kuitenkin peloissaan: aamusta asti
on ollut humalassa.
-- Mustaa koiraa ei saa pesemälle valkeaksi. Eihän hän ole ensi kertaa
humalassa!
-- Johan sitte oltaisiin hukassa, jos ei kenraalikaan voisi saada
mitään aikaan! Jo on ollut tarpeeksi heikäläisten juonia! Niin
puhuivat vangit kiihkoisasti keskenään.
Sanoma reviisorin tulosta levisi kohta koko vankilaan. Pitkin pihaa
kulki vankeja, jotka hätäisesti kertoilivat toisilleen uutisen. Toiset
pysyivät suotta välinpitämättöminä antaakseen siten itselleen enemmän
arvoa. Kasarmien portailla istui vankeja balalaikat käsissä. Toiset
jatkoivat tarinoimista. Muutamat laulelivat laulujaan; kaikkien mielet
olivat sinä iltana liikutetut.
Kello kymmenen aikaan luettiin meidät, ajettiin kasarmeihin ja
suljettiin sinne yöksi. Yöt olivat lyhyet; sillä viidennellä tunnilla
käytiin meitä jo herättämässä. Kukaan ei nukkunut ennen yhtätoista.
Siihen asti häärittiin ja tarinoitiin; jotkut panivat toimeen
maidaneja kuten talvellakin. Yö oli kauhean kuuma ja tukahuttava.
Vaikka ikkunasta puhalsikin kylmää ilmaa, kääntelivät vangit kuitenkin
itseään lavereilla aivan kuin huumaantuneina. Syöpäläisiä oli
lukematon paljous. Niitä oli tosin talvellakin jokseenkin paljon,
mutta kevään tullen ilmaantui niitä siinä määrin, ettei minulla ilman
omaa kokemusta olisi niiden paljoudesta mitään käsitystä. Ja mitä
lähemmäksi kesä tuli, sitä rasittavammiksi kävivät syöpäläiset. Tosi
on, että niihin voipi tottua, sen tiedän omasta kokemuksestani; mutta
sittenkin oli niistä paljon vastusta. Ne kiusasivat niin, että ihminen
oli aivan kuin kuumetaudissa, voimatta mitenkään nukkua. Kun ne sitten
aamun tullen lakkasivat vaivaamasta ja kun niiltä vihdoin pääsi
nukahtamaan, kajahti äkkiä armoton rummun pärinä vankilan portilla.
Kiroillen kuunteli vanki kovaäänistä rummutusta ja ikäänkuin luki
kapulan lyöntejä, samalla kun hänen mieleensä johtui se seikka, että
samoin tulee olemaan huomennakin sekä ylihuomenna ja vielä useampien
vuosien kuluessa niin kauan kuin vankeutta kestää. Mutta kuinkas kauan
on se vielä kestävä? Sillä välin täytyi nousta ylös; alkoi tavallinen
liike, tungeskeleminen... Vangit pukivat päällensä ja kiiruhtivat
työhön. Puolen päivän aikaan saattoi tosin nukkua vielä tunnin verran.
Sanoma reviisorista ei ollut perätön. Huhut tulivat päivä päivältä yhä
varmemmiksi ja vihdoin tiesivät kaikki, että eräs arvokas kenraali oli
lähetetty Pietarista tarkastusmatkalle Siperjaan ja että hän jo oli
Tobolskissa. Joka päivä tuli uusia tietoja vankilaan. Kaupungissa
kerrottiin, että kaikki aristelivat, puuhailivat ja tahtoivat
näyttäytyä niin edullisessa valossa kuin mahdollista. Sanottiin, että
esimiehet valmistelivat vastaanottoja, pitoja, juhlia. Vankeja
lähetettiin joukottain tasoittamaan katuja, kitkemään ruohoa,
maalaamaan aitoja ja pylväitä, kalkitsemaan, voitelemaan, sanalla
sanoen hät'hätään korjaamaan kaikki, mikä vaan oli silmiin pistävää.
Meikäläiset ymmärsivät tämän seikan hyvin hyvästi, ja keskustelivat
asiasta yhä kiivaammin, yhä äkäisemmin. Heidän mielikuvituksellaan ei
ollut enää rajoja. Aiottiinpa tehdä valituksiakin, kun kenraali rupeaa
kyselemään, olivatko vangit tyytyväisiä? Sen ohessa riideltiin
kovasti. Majuuri oli kuin tulisilla hiilillä. Entistä useammin kävi
hän vankilassa, useammin huusi ja hyökkäsi ihmisten kimppuun, useammin
kutsui vankeja vahtipaikalle ja piti tarkan vaarin puhtaudesta sekä
siivoudesta. Tähän aikaan tapahtui vankilassa aivan kuin sallimuksesta
eräs ikävä kohtaus, joka kuitenkaan ei lisännyt majuurin
levottomuutta, kuten olisi voinut luulla, vaan päin vastoin tuotti
hänelle huvitusta. Eräs vanki pisti tappelussa vastustajaansa
naskalilla sydänalaan.
Vanki, joka teki rikoksen, oli nimeltään Lomow; sitä, joka oli saanut
haavan, sanottiin täällä Gawrilkaksi; hän oli ollut ijänikuinen
maankulkija. En muista enää, oliko hänellä muuta nimeä; täällä
sanottiin häntä aina Gawrilkaksi.
Lomow oli ollut varakas talonpoika K:n piirikunnassa. Kaikki Lomowit
asuivat yhdessä; heitä oli: vanha isä, kolme poikaa ja näiden setä,
Lomow. He olivat rikkaita miehiä. Koko läänissä tiedettiin, että
heillä oli kolmensadan tuhannen paikoille puhdasta rahaa. He
viljelivät maata, parkitsivat nahkoja, kävivät kauppaa, mutta
pääasiallisesti harjoittivat koronkiskomista ja maankulkijain sekä
varastetun tavaran kätkemistä y.m. Puolet piirikunnan talonpojista
olivat heille velkaa, olivat heidän hallussaan. Heitä pidettiin
ymmärtävinä ja viekkaina talonpoikina; mutta aikaa myöten paisuivat he
ylpeiksi, etenkin sen jälkeen kun eräs arvokas henkilö rupesi
matkoilla ollessaan poikkeamaan heidän luonaan. Tämä arvokas henkilö
tutustui siten lähemmin vanhaan Lomowiin ja piti hänestä paljon hänen
älykkäisyytensä ja sukkeluutensa tähden. Vihdoin rupesivat he
luulemaan, että saavat tehdä mitä tahtovat, ja ryhtyivät yhä useammin
kaikenlaisiin laittomiin yrityksiin. Kaikki olivat heihin
tyytymättömiä; kaikki toivoivat, että he joutuisivat häviöön; mutta
hepä vaan nostivat päätään yhä korkeammalle. Ispravnikat ja muut
tuomarit eivät merkinneet heidän mielestään mitään. Mutta vihdoin
hekin horjahtivat ja joutuivat perikatoon; eikä se tapahtunut edes
minkään suuremman rikoksen, vaan väärän kanteen tähden. Noin kymmenen
virstan päässä kylästä oli heillä suuri maatila. Eräänä syksynä asui
siellä kuusi kirgiisiläistä, jotka velkaantuneina olivat joutuneet jo
kauan aikaa sitten heidän maaorjikseen. Jonakin yönä saivat nämä
kirgiisit surmansa murhamiehen kädestä. Alkoi oikeudenkäynti, joka
kesti kauan aikaa. Sen kuluessa tuli ilmi paljon ikäviä asioita.
Lomoweja syytettiin työmiestensä murhasta. Heitä epäiltiin siitä, että
olivat muka liian paljon velkaantuneet työmiehilleen ja murhanneet
heidät päästäkseen vapaaksi velan maksamisesta. Oikeuden-käynnin
kuluessa hävisi heidän suuri omaisuutensa. Vanha ukko kuoli. Pojat
lähetettiin pakkotyöhön. Yksi heistä joutui setänsä kanssa meidän
vankilaamme kahdeksitoista vuodeksi. Ja kuitenkin olivat he aivan
syyttömiä kirgiisien murhaan. Vankilaan ilmestyi sittemmin mainittu
Gawrilka, tunnettu veijari ja maankulkija; hänpä ottikin koko asian
niskoilleen. Minä en kuitenkaan kuullut häneltä omaa tunnustusta,
mutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että murhatyö oli hänen
tekemänsä. Gawrilka oli ollut maata kiertäessään tekemisissä Lomowien
kanssa. Hän oli lähetetty vankilaan lyhyeksi ajaksi karkulaisena ja
maankulkijana. Kirgiisit oli hän murhannut kolmen muun maankulkijan
kanssa; he olivat toivoneet saavansa rahaa ja sen vuoksi tehneet
murhatyön.
Lomoweja ei täällä suosittu jostain minulle tuntemattomasta syystä.
Toinen heistä, veljenpoika, oli ymmärtäväinen ja sopuisa, mutta hänen
setänsä, joka oli pistänyt Gawrilkaa naskalilla, oli tyhmä ja riitaisa
mies. Jo ennenkin oli hän monen kanssa riidellyt, ja häntä oli
aikalailla lyötykin. Gawrilkaa rakastivat kaikki hänen iloisen ja
sopuisan luonteensa tähden. Vaikka Lomowit tiesivät, että hän oli
syyllinen heidän onnettomuuteensa, eivät he kuitenkaan riidelleet
eivätkä juuri koskaan seurustelleetkaan hänen kanssaan. Mutta äkkiä
syntyi riita Gawrilkan ja setä Lomowin välillä eräästä naisesta.
Gawrilka kerskaili sen suosiosta, mutta toinen tuli mustasukkaiseksi
ja eräänä kauniina päivänä pisti häntä naskalilla.
Vaikka Lomowit olivat hukanneetkin tavaransa oikeuden käynnin aikana,
elivät he kuitenkin vankeudessa rikkaina miehinä. Heillä oli
nähtävästi rahaa. He pitivät teekeittiötä ja joivat teetä. Majuurimme
tiesi sen ja oli siitä kovasti suutuksissaan Lomoweille. Hän koetti
nähtävästi kaikin tavoin heitä ahdistella. Lomowit selittivät asian
siten, että majuuri tahtoi saada heiltä lahjoja. Mutta lahjoja he
eivät antaneet.
Jos Lomow olisi vähänkin syvempään työntänyt naskalinsa, olisi
Gawrilkan henki ollut vaarassa. Mutta nyt pääsi tämä vaan naarmulla.
Asia ilmoitettiin majuurille. Minä muistan, kuinka hän tuli vankilaan
läähättäen ja nähtävästi tyytyväisenä. Hän puhutteli Gawrilkaa
tavattoman ystävällisesti niinkuin omaa poikaansa.
-- Mitä, ystäväiseni, voitko astua sairashuoneeseen vai et? Ei,
parempi on, että valjastetaan hevonen. Toimita hevonen valjaisiin!
huusi hän hätäisesti aliupseerille.
-- Enhän minä mitään kipua tunne, teidän korkeasukuisuutenne. Hän
pisti vaan keveästi, teidän korkeasukuisuutenne.
-- Sinä et tiedä, sinä et tiedä, ystäväni; saatpahan nähdä... Paikka
on vaarallinen; kaikki riippuu paikasta; ihan sydänalaan tähtäsi
heittiö! Mutta sinä, sinä, karjui hän, kääntyen Lomowin puoleen; kas
nyt olet sinä käsissäni!... Vahtipaikalle!
Ja todellakin sai majuuri hänet käsiinsä. Lomow tuomittiin, ja vaikka
haava olikin aivan vähäpätöinen, katsottiin vahingoittamisen aikomus
kuitenkin silminnähtäväksi. Syylliselle lisättiin vankeusaikaa ja
annettiin tuhatta lyöntiä selkään. Majuuri oli aivan tyytyväinen...
Vihdoin tuli reviisorikin.
Toisena päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen saapui hän vankilaamme. Se
tapahtui pyhäpäivänä. Edellisinä päivinä oli meillä kaikki pesty,
silitetty, nuoltu. Vankien päät olivat vast'ikään kerityt. Heidän
vaatteensa olivat valkeat, puhtaat. Kesällä kävivät kaikki asetuksen
mukaan palttinaisissa, valkeissa jakuissa ja housuissa. Selkään oli
jokaiselle neulottu musta ympyrä, noin kaksi versokkaa läpimitaltaan.
Kokonainen tunti opetettiin vankeja vastaamaan, jos korkea tarkastaja
sattuisi tervehtimään. Toimitettiin kertausharjoituksia. Majuuri hyöri
ja pyöri kuin hullu. Tuntikauden ennen kenraalin ilmaantumista
seisoivat kaikki paikoillaan kuin puukuvat. Vihdoin, puolenpäivän
aikaan tuli kenraali. Se oli arvokas kenraali, niin arvokas, että
kaikkien virkamiesten sydämet koko länsi Siperjassa sykähtivät hänen
paikalle tullessaan. Hän tuli sisään jyrkän ja mahtavan näköisenä;
hänen jälkeensä seurasi suuri joukko paikallisia esimiehiä, kenraaleja
ja överstejä. Oli siinä eräs siviiliherrakin, korkeakasvuinen ja
kaunismuotoinen, puettuna hännystakkiin; hän oli tullut niinikään
Pietarista ja käyttäytyi erittäin vapaasti ja itsenäisesti. Kenraali
kääntyi usein hänen puoleensa hyvin kohteliaasti. Vankeja kummastutti
suuresti, että siviiliherra sai osakseen semmoista kunnioitusta,
vieläpä niin arvokkaan kenraalin puolelta! Sittemmin saatiin tietää
hänen sukunimensäkin ja sekin, ken hän oli. Majuurimme, sinipunaisella
kauluksella varustetussa virkapuvussaan, verisine silmineen,
punottavine kasvoineen ei tehnyt nähtävästi kenraaliin mieluista
vaikutusta. Kunnioituksesta ylhäistä vierasta kohtaan oli hän ilman
silmälaseja. Hän seisoi loitompana, suorana kuin tikku, ja odotti
kuumeentapaisesti tilaisuutta, voidakseen tuota pikaa täyttää jotain
hänen ylhäisyytensä mielihalua. Mutta häntä ei tarvittu mihinkään.
Vaieten kulki kenraali kasarmien läpi ja pistäysi kyökkiinkin, jossa
hän luullakseni maistoi kaalisoppaa. Hänelle osoitettiin minua: niin
ja niin, aatelismies muka.
-- Vai niin! vastasi kenraali. Kuinkas hän nyt käyttäytyy?
-- Tähän asti jokseenkin hyvin, teidän ylhäisyytenne, vastattiin
hänelle.
Kenraali nyykäytti päätänsä ja parin minuutin kuluttua lähti pois
vankilasta. Vankien silmät olivat häikäistyt, ja he jäivät
jonkunlaiseen neuvottomuuteen. Mikään valitus majuuria vastaan ei
voinut tulla kysymykseenkään. Ja siitä saattoi majuuri jo ennakolta
olla vakuutettu.