XIV.

Jatkoa.

[Kaikki, mitä minä tässä kirjoitan rangaistuksista, oli minun

aikanani. Nyt, kuten olen kuullut, on kaikki muuttunut ja yhä

muuttuu.]

Olen ruvennut puhumaan rangaistuksista sekä rangaistuksien

toimeenpanijoista siitä syystä, että minä vasta sairashuoneessa

tutustuin niihin asioihin tarkemmin. Sitä ennen tiesin niistä

ainoastaan korvakuulolta. Sairashuoneeseemme sijoitettiin

kaikki ruumiinrangaistuksen saaneet sotamiehet ja vangit. Ensi

aikoina, jolloin vielä uteliaasti katselin kaikkia ympärilläni

näkyviä ilmiöitä, tekivät nämä rangaistut ja rangaistavaksi

valmistauvat minuun syvän vaikutuksen. Minä olin levoton ja

hämmästyksissäni. Muistan, että koetin silloin kärsimättömänä tutustua

yksityisseikkoihin, kuuntelin asiata koskevia vankien kertomuksia ja

pyysin selityksiä. Muun muassa halusin minä tutkia rangaistuksien eri

muotoja ja toimeenpanon erilaisuuksia, katsottuna vankien omalta

kannalta; minä koetin saada selville rangaistaviksi menevien sielun

tilaa. Olen jo ennen sanonut, että rangaistuksen edellä ovat harvat

kylmäverisiä, vaikkapa otetaan lukuun nekin, joita jo monasti ennen on

lyöty. Silloin joutuu tuomittu jonkun voimakkaan pelon alaiseksi ja se

väkisinkin masentaa koko hänen siveellisen olemuksensa. Myöhemminkään

en voinut olla tarkastelematta niitä rangaistuksensa ensi osan

kärsineitä ja sairashuoneessa tarpeeksi parantuneita syytettyjä,

joiden oli määrä jo seuraavana päivänä kärsiä jäljellä olevat kepin

lyönnit. Tämä rangaistuksen jakaminen tapahtui aina paikalla olevan

lääkärin määräyksen mukaan. Jos rikoksesta määrättyjen lyöntien luku

oli suuri, niin ettei vanki voinut koko rangaistustansa samalla kertaa

kärsiä, niin jaettiin se kahteen, jopa kolmeenkin osaan; asia riippui

siitä, arveliko paikalla oleva lääkäri rangaistavan voivan mennä

etemmäksi rivien välissä, ilman että siitä oli vaaraa hänen

hengelleen. Tavallisesti annettiin viisisataa, tuhatta, jopa

puolitoistakin tuhatta lyöntiä yhtä haavaa; vaan jos oli tuomittu

kaksi tai kolme tuhatta, niin rangaistus jaettiin kahteen, jopa

kolmeenkin osaan. Ne, joiden selkä rangaistuksen ensi osan jälkeen oli

parantunut ja jotka menivät toista osaa kärsimään, näyttivät

lähtöpäivänänsä ja myöskin sen edellisenä päivänä hyvin surullisilta.

Heissä oli huomattavana jonkunlainen ymmärryksen tylsyys ja tavaton

hajamielisyys. Keskusteluihin semmoinen mies ei ryhtynyt, vaan oli

enimmiten vaiti; omituista oli nähdä, etteivät muutkaan vangit koskaan

puhuneet hänen kanssaan eivätkä olleet tietävinään siitä, mikä häntä

odotti. Ei kuulunut liikaa sanaa eikä lohdutustakaan; häneen ei

käännetty juuri mitään huomiota. Se olikin tietysti parempi

tuomitulle. Oli poikkeuksiakin, niinkuin esimerkiksi Orlow, josta olen

jo puhunut. Kärsittyään rangaistuksensa ensi osan, oli hän pahoillaan

siitä, ettei hänen selkänsä pian parantunut, jotta olisi voinut kärsiä

jäljellä olevatkin lyönnit ja karata sitten, ollessaan matkalla

määräpaikkaansa. Mutta häntä elähytti tämä hänen toivonsa ja se, mitä

hänellä muuten saattoi olla mielessä. Hänellä oli kiihkoisa ja vilkas

luonne. Hän näytti sangen tyytyväiseltä, vaikka koettikin tukahuttaa

tunteitaan. Syynä siihen oli se, ettei hän ennen rangaistustaan

luullut voivansa päästä rankaisijainsa käsistä hengissä. Jo

syytöksenalaisena oli hän kuullut esimiehiensä toimenpiteistä ja

valmisteli itseään kuolemaan. Mutta kärsittyään ensimäisen osan, hän

rohkaisi mielensä. Hän tuli sairashuoneeseen puolikuolleena; minä en

ole koskaan nähnyt semmoisia haavoja; mutta hän tuli ilomielin ja

toivossa, että jääpi eloon; kuulemansa huhut olivat siis perättömiä,

ja kun hänet nyt oli päästetty hengissä, saattoi hän ruveta uneksimaan

matkaa, pakoa, vapautta, ketoja ja metsiä... Kahden päivän perästä

sairashuoneesta päästyään kuoli hän samassa sairashuoneessa, jopa

samalla vuoteellakin; sillä hän ei voinut kestää rangaistuksensa

toista osaa. Mutta siitä olen jo ennen maininnut.

Ja yhtähyvin samat vangit, joille rangaistuksen edelliset päivät ja

yöt tuntuivat niin raskailta, kärsivät kuitenkin rangaistuksensa

miehuullisesti. Minä kuulin harvoin vaikeroimisia pahoin lyödyiltäkään

rangaistuksen jälkeisenä yönä; ylipäänsä osaa rahvas kärsiä kipua.

Sitä seikkaa tutkistelin minä tarkoilleen. Väliin tahdoin tietää,

miten suuri tämmöinen kipu oli ja mihin se olisi verrattava? Enpä

oikein tiedä, mitä varten minä tiedustelin semmoista. Muistan vaan,

etten sitä tehnyt yksinomaan turhamaisesta uteliaisuudesta. Sanon

vieläkin, että mieleni oli kovasti liikutettu. Mutta keltään en voinut

saada tyydyttävää vastausta kysymyksiini. "Polttaa niinkuin tulella",

oli ainoa vastaus, jonka minä sain kaikilta. Polttaa, siinä kaikki.

Tutustuttuani näihin aikoihin lähemmin M--iin, kysyin minä asiasta

häneltäkin. "Se tekee kovin kipeätä", vastasi hän, "tuntuu kuin selkä

olisi tulessa." Sanalla sanoen, kaikki antoivat saman selityksen.

Muistan myöskin, että minä tein silloin kummallisen huomion, jonka

todenperäisyyttä en kuitenkaan voi taata; vankien yhtäpitävät puheet

antavat sille kuitenkin tukea; huomio oli se, että raipparangaistus,

suuressa määrässä käytettynä oli kaikista rangaistuksista kovin. Ensi

katseella luulisi sitä mahdottomaksi. Yhtähyvin on asia niin, että

viidellä, jopa neljälläkin sadalla raipan lyönnillä voipi piiskata

ihmisen kuoliaaksi. Tuhatta lyöntiä ei voi kestää vahvinkaan mies. Sen

ohessa viisisataa kepin lyöntiä ei tuota mitään vaaraa hengelle.

Tuhatta kepinlyöntiä kestää heikonpuoleinenkin mies, ilman että hän

heittää siitä henkeänsä. Kahdella tuhannellakaan lyönnillä ei voi

lyödä kuoliaaksi tavallisen vankkaa miestä. Kaikki vangit sanoivat,

että raipat olivat pahemmat keppejä. "Raipat menevät syvempään",

sanoivat he, "senpä tähden koskevatkin kovemmin." Tietysti ovat raipat

kiduttavampia. Ne vaikuttavat voimakkaammin hermoihin, tärisyttävät

niitä tavattomasti. En tiedä, mitenkä lienee nykyään, mutta joku aika

takaperin oli olemassa jalosukuisiakin miehiä, joille uhrinsa

kurittaminen tuotti samanlaista huvia kuin markiisi de Sadille ja

Brennevillelle. Luulenpa, että tässä tunteessa oli jotakin samalla

kertaa makeata ja karvasta. On ihmisiä, jotka tiikerin tavoin tahtovat

maistaa verta. Joka on kerran kokenut tätä valtaa, tätä rajatonta

herruutta kalttaisensa ihmisen ruumiin ja hengen yli, joka kerran on

huomannut voivansa mitä suurimmassa määrässä alentaa Jumalan kuvaksi

luotua olentoa, se ei enää voi hillitä tunteitaan. Hirmuvalta on tapa;

se on kehityksen alainen ja se kehittyy vihdoin taudiksi. Minä olen

vakuutettu, että paraskin ihminen voipi tottumuksen vaikutuksesta

raaistua ja tylsistyä eläimen kalttaiseksi. Veri ja valta huumaavat;

raakuus ja pahat tavat kehittyvät; järki ja tunne voivat perehtyä ja

mieltyä mitä tavattomimpiin ilmiöihin. Ihminen ja kansalainen

haihtuvat tyrannissa ainaiseksi ja palaaminen ihmisyyteen,

katumukseen, uudesta syntymiseen tulee hänelle melkein mahdottomaksi.

Sitä paitsi vaikuttaa semmoisen itsevaltaisuuden esimerkki ja

mahdollisuus turmiollisesti koko yhteiskuntaan; sellainen valta on

viekoittelevaa laatua. Yhteiskunta, joka katselee välinpitämättömänä

semmoista ilmiötä, on jo turmeltunut perustuksissaan. Sanalla sanoen,

ruumiin rangaistuksen oikeus, joka on annettu toiselle toisensa yli,

on yhteiskunnallinen vamma, on mitä voimallisin keino kaiken

ihmisellisen järjestyksen tukahuttamiseksi ja hävittämiseksi.

Pyöveliä inhotaan yhteiskunnassa, mutta ei ylhäissäätyistä pyöveliä.

Nykyään on tosin lausuttu julki vastakkaisia ajatuksia, mutta

ainoastaan kirjoissa, aatteina. Eivätkä nekään, jotka ovat niitä

lausuneet, ole vielä voineet tukahuttaa rinnassaan itsevaltaisuuden

vaatimusta. Jokainen tehtailija, jokainen työnteettäjä tuntee

välttämättömästi jonkunlaista huvia siitä, että hänen työmiehensä on

kokonaan, perheinensä hänestä riippuva. Asia on todellakin niin;

ihmissuku ei luovu niin helposti siitä, mikä on juurtunut sen vereen

miltei äidin maidon kanssa. Semmoisia äkkinäisiä käänteitä ei ole

olemassa. Sukuvian tunnustaminen ei vielä riitä; täytyy kokonaan

luopua siitä. Mutta se ei käy päinsä niin helposti.

Minä mainitsin pyövelistä. Pyövelin ominaisuuksien alku on melkein

jokaisessa nykyajan ihmisessä. Mutta ihmisen eläimelliset ominaisuudet

eivät kehity aina samalla tavoin. Jos ne jossakin ihmisessä pääsevät

ylivaltaan, tulee sellainen ihminen tietysti kauheaksi, hirveäksi.

Pyövelit ovat kahta lajia; toiset heistä ovat vapaehtoisia, toiset

pakonalaisia. Vapaehtoinen pyöveli on tietysti aina halveksittavampi

kuin pakonalainen, jota kuitenkin kansa inhoo ja pelkää suurimmassa

määrässä. Mikäs on syynä tähän melkein taikamaiseen pelkoon toista

pyöveliä kohtaan, samalla kun toinen saa osakseen hyväksymistä?

Esimerkkejä on hyvin omituisia; minä tunsin hyviä, rehellisiä, jopa

kunnioitettujakin ihmisiä, jotka yhtähyvin eivät voineet kärsiä sitä,

ettei rangaistava huutanut ja rukoillut armoa rangaistuksen kestäessä.

Rangaistavien on välttämättömästi huutaminen ja pyytäminen armoa. Niin

on otettu tavaksi; sitä pidetään sopivana ja välttämättömänä, ja kun

kerran uhri ei tahtonut huutaa, niin rankaisija, jonka minä tunsin ja

jota muutoin voitiin pitää ehkä hyvänäkin ihmisenä, otti siitä

loukkaantuakseen. Hän tahtoi ensin rangaista helposti, mutta kun ei

kuullutkaan tavallisia "teidän jalosukuisuutenne, oma isämme,

armahtakaa, ikäni olen rukoileva edestänne Jumalaa y.m.", julmistui

hän ja antoi viisikymmentä lyöntiä lisää tahtoen saada uhrinsa armoa

pyytämään, ja hän saikin tahtonsa täytetyksi. "Eihän sopinut, olihan

se röyhkeyttä", sanoi hän minulle vakavan näköisenä. Varsinainen,

pakonalainen pyöveli on taas tuomittu ja pakkotyöhön lähetetty vanki;

aluksi on hän ollut toisen pyövelin opissa ja toimeensa perehtyneenä

on hänet sitten jätetty ijäksi päiväksi vankilaan, jossa hänellä on

erityinen huoneensa ja oma taloutensa; hän on kuitenkin melkein aina

vartioituna. Tietysti elävä ihminen ei ole kone; vaikka pyöveli lyöpi

velvollisuudesta, joutuu hän kuitenkin joskus intoihinsa, ja vaikkei

hän lyökkään ilman omaa huviansa, ei hänellä kuitenkaan ole mitään

vihaa uhriansa kohtaan. Lyönnin osaavaisuus, ammattitaito ja halu

esiytyä toverien ja yleisön edessä yllyttävät hänen itserakkauttaan.

Hän tekee työtä taidon tähden. Sitä paitsi tietää hän olevansa

hylkyläinen, tietää, että taikauskoinen pelko kohtaa häntä kaikkialla,

eikä ole ollenkaan takeita siitä, ettei se vaikuttaisi häneen ja

enentäisi hänen kiivauttaan, hänen eläimellisiä taipumuksiaan.

Lapsetkin tietävät, että hän "on hyljännyt isänsä sekä äitinsä."

Omituista on, että kaikki pyövelit, joita minä satuin näkemään, olivat

kehittyneitä, ymmärtäväisiä, tavattoman itserakkaita ja ylpeitäkin

ihmisiä. Oliko tämä ylpeys kehittynyt yleisen halveksimisen uhalla,

enenikö se sen pelon vaikutuksesta, jota rangaistavat tunsivat heitä

kohtaan, en tiedä. Ehkäpä juhlallisuuskin, jolla he ilmestyvät

rangaistuspaikalla yleisön edessä, on omiansa kehittämään heissä

jonkunlaista ylpeyttä. Muistan, että minä olin kerran pitkän ajan

kuluessa tilaisuudessa tutustumaan erääseen pyöveliin. Hän oli

pienenläntä, jäntevä ja laiha, ijältään noin neljänkymmenen vanha,

ymmärtävän näköinen mies. Hän oli erinomaisen juhlallinen ja

rauhallinen, käyttäytyi kuin herrasmies, vastasi kysymyksiini

lyhyesti, ymmärtävästi ja kohteliaastikin, mutta kuitenkin hieman

ylpeänlaisesti. Vartijaupseerit puhuttelivat häntä usein minun

kuulleni, jopa hyvin kohteliaastikin. Hän huomasi sen ja oli

esimiestensä edessä tavallista säädyllisempi ja arvokkaampi. Mitä

ystävällisemmin päällikkö hänen kanssaan puheli, sitä jäykemmältä hän

näytti ja vaikka hän osoittikin hienoa kohteliaisuutta, olen minä

kuitenkin vakuutettu siitä, että hän piti itseänsä sillä hetkellä

paljoa arvokkaampana kuin hänen kanssaan puheleva esimies. Se oli

kirjoitettuna hänen kasvoillaan. Tapahtui, että hänet lähetettiin

joskus kuumana kesäpäivänä, vartijan seuraamana ja varustettuna

pitkällä, hoikalla seipäällä, tappamaan kaupungin koiria. Tässä

kaupungissa oli tavattoman paljon koiria, jotka eivät olleet kenenkään

omia. Mätäkuun aikana olivat ne vaarallisia ja esimiesten toimesta

lähetettiin pyöveli niitä hävittämään. Mutta tämäkään halpa toimi ei

alentanut häntä laisinkaan. Silloin saatiin nähdä, miten arvokkaasti

hän kuljeskeli pitkin kaupungin katuja, väsyneen vartijan seuraamana,

peloittaen jo ulkomuodollaan naisia ja lapsia, ja mitenkä hän ylpeästi

silmäili kaikkia vastaan tulijoita. Pyöveleillä on muuten hyvä

toimeentulo. Heillä on rahaa, he syövät hyvää ruokaa ja juovat viinaa.

Rahaa saavat he ottamalla vastaan lahjoja. Siviililuokkaan kuuluva

syytöksenalainen, joka tuomitaan rangaistukseen, lahjoo pyövelin,

vaikkapa viimeisestäänkin. Mutta muutamille rikkaille syytetyille

määrää hän itse jonkun summan katsoen heidän varallisuutensa tilaan ja

vaatien sillä tavoin välistä kolmekymmentä ruplaa, toisinaan

enemmänkin. Rikasten kanssa tingitään aikalailla. Liian laimeasti ei

pyöveli tietysti voi rangaista; siitä vastaa hän omalla

selkänahallaan. Mutta sen sijaan lupaa hän määrätystä maksusta

uhrille, ettei lyö häntä kovin lujasti. Hänen ehtoihinsa melkein aina

suostutaan; muussa tapauksessa rankaisisi hän todellakin julmasti,

sillä se on täydellisesti hänen vallassaan. Tapahtuu niinkin, että hän

määrää melkoisen summan köyhillekin syytöksenalaisille; silloin käyvät

sukulaiset hänen luonaan, tinkivät, pokkuroivat ja jos eivät saa häntä

tyydytetyksi, on hätä käsissä. Semmoisissa tapauksissa on hänelle

avuksi vaikuttamansa taikamainen pelko. Pyöveleistä kerrottiinkin

kummia juttuja. Vangit vakuuttivat minulle, että pyöveli voi tappaa

rangaistavan yhdellä ainoalla lyönnillä. Sopii kuitenkin kysyä,

milloin semmoista olisi tapahtunut? Ehkä jutussa sentään oli perää.

Todeksi sitä ainakin vakuutettiin. Pyöveli itse sanoi minulle voivansa

sen tehdä. Sanottiin myöskin, että hän voipi lyödä kaikesta voimastaan

rangaistavan selkään, kuitenkin niin, ettei siihen synny pienintäkään

haavaa eikä vanki tunne minkäänlaista kipua. Näistä keinoista ja

tempuista oli kertomuksia useitakin. Mutta vaikka pyöveli ottaakin

lahjoja ja lupaa rangaista helposti, antaa hän kuitenkin ensi iskun

täydestä voimastaan. Se on tullut tavaksi. Seuraavat lyönnit ovat

helpompia, etenkin jos hän on saanut lahjoja. Mutta ensi lyönti on

kaikissa tapauksissa hänen lyöntinsä. Minkä tähden hän sillä tavoin

menettelee, sitä en tiedä. Senkö tähden, että totuttaisi uhrinsa

seuraaviin lyönteihin, siinä luulossa, että kovan lyönnin jälkeen

seuraavat keveämmät lyönnit eivät tunnu niin kiduttavilta? Vai

lieneekö syynä ainoastaan kopeilun halu, halu tehdä kerrassaan

rangaistavalle ymmärrettäväksi, kenen kanssa hän on tekemisissä,

sanalla sanoen, itsensä näyttämisen halu? Kaikissa tapauksissa tuntee

pyöveli ennen rangaistusta oman mahtinsa ja voimansa; hän on silloin

kuin näyttelijä; yleisö ihmettelee ja kauhistuu häntä, eikä hän ilman

nautinnon tunnetta huudakaan rangaistavalle ennen ensimäistä iskua:

"Katso itseäsi, minä poltan!" -- tavalliset sanat tällaisissa

tilaisuuksissa. Vaikeata on käsittää, mihin määrin ihmisen luonto

voipi turmeltua.

Sairashuoneessa maatessani kuulin minä kaikki nämä jutut. Makaaminen

oli kaikille erittäin ikävää. Kukin päivä oli aivan toisensa

kalttainen! Aamulla oli edes huvia lääkärien käynnistä ja kohta sen

jälkeen seuranneesta päivällisestä. Syöminen tuotti tietysti niin

ikävissä oloissa erinomaista hupia. Ruoat olivat kullakin erilaiset,

katsoen taudin laatuun. Kuka sai ainoastaan ryynisoppaa, kuka velliä,

kuka mannaryyni-puuroa, jota monet mielellänsä olisivat syöneet.

Pitkällisestä venymisestä olivat vangit tulleet herkkusuiksi.

Tervehtyville annettiin palanen keitettyä lihaa, "härkää", kuten

meillä sanottiin. Paras oli keripukkia sairastavien ruoka, johon

kuului lihaa, sipulin, piparuutin y.m. kanssa; joskus annettiin siihen

myöskin viinaryyppy. Leipä oli joko ruisjauhoista tai sekasin ruis- ja

vehnäjauhoista paistettua. Tämä virallinen hienous ruokia määrätessä

huvitti vankeja. Tosi on, että muutamissa taudeissa sairas ei voi

syödä paljon mitään. Sen sijaan ne, joilla oli ruokahalu, söivät, mitä

vaan saivat. Muutamat vaihtoivat ruokiansa, niin että toista varten

määrätty ruoka joutuikin usein toisen suuhun. Ne, joille määrättiin

heikkoa ruokaa, ostivat lihaa taikka myöskin sahtia ja sairashuoneen

olutta niiltä, joille sitä määrättiin. Ruoat kulkivat rahan edestä

kädestä käteen. Liharuoka oli kalliissa hinnassa; se maksoi viisi

kopeikkaa paperirahassa. Jos osastossamme ei ollut semmoista, jolta

olisi voinut ostaa, lähetettiin vartija vankien tai myöskin

sotamiesten osastoon, "vapaaseen", kuten täällä sanottiin.

Myymähalullisia oli aina. Itse tyytyivät he leipään, mutta ansaitsivat

sen sijaan rahaa. Köyhyys oli tietysti yleinen, mutta ne joilla oli

rahaa, lähettivät ostamaan torilta kalatsia ja muita herkkuja.

Vartijat toimittivat näitä ostoksia omaa voittoansa katsomatta.

Päivällisen jälkeen tuli ikävin aika; kuka joutessaan makasi, kuka

lörpötteli, kuka riiteli, kuka taas kertoi jotain ääneen. Jollei tuotu

uusia sairaita, oli aika vielä ikävämpi. Uuden tulokkaan ilmestyminen

herätti aina yleistä huomiota, etenkin jos tulokas oli tuntematon.

Häntä katseltiin, koetettiin saada selville, kuinka hänen laitansa

oikeastaan oli, mistä hän tuli ja missä asioissa. Etenkin olivat

tervetulleita ne, joita siirrettiin paikasta toiseen; ne kertoilivat

aina yhtä ja toista, tosin ei omista yksityisistä asioistaan, sillä

niistä ei koskaan kyselty, jos ken ei omasta tahdostaan ruvennut

kertomaan, vaan siitä, mistä tulivat? kenen kanssa? mimmoinen oli tie?

minne olivat matkalla? y.m. Toiset taas, kun kuulivat uuden

kertomuksen, muistivat jonkun seikan omista vaiheistaan:

siirtomatkoista, matkajoukoista, rankaisijoista, matkueen johtajista.

Ruumiinrangaistuksen saaneet ilmestyivät myöskin tähän aikaan,

illalla. He tekivät aina valtaavan vaikutuksen, kuten jo olen

maininnut; mutta heitä ei tuotu tänne joka päivä; ja niinä päivinä,

jolloin heitä ei ilmestynyt, tuntui olo ikävänlaiselta, ikäänkuin

kaikki olisivat olleet toisihinsa kyllästyneinä, jopa syntyi

riitojakin. Sairaat oikein ihastuivat, kun tänne tuotiin mielipuolisia

tutkittavaksi. Mielipuoleksi heittäytymistä rangaistuksen

välttämiseksi käyttivät joskus syytöksenalaiset. Mutta heidän

mielentilansa saatiin pian selville taikka paremmin sanoen, he

päättivät itse muuttaa menettelytapansa, niin että vanki, joka oli

teeskennellyt pari kolme päivää, tuli äkkiä viisaaksi ja alkoi pyrkiä

pois sairashuoneesta. Häntä eivät pilkanneet siitä toiset vangit yhtä

vähän kuin lääkäritkään; kaikessa hiljaisuudessa saatettiin hän pois

sairashuoneesta, jonne hän ilmestyi parin kolmen päivän kuluttua

rangaistuna takasin. Sellaiset tapaukset olivat kuitenkin harvinaisia.

Mutta oikeat mielipuoliset, joita tuotiin tutkittaviksi, olivat

vitsauksena koko osastolle. Niitä, jotka olivat iloisia, huusivat,

tanssivat ja lauloivat, ottivat vangit melkein riemastuksella vastaan.

"Sepä lystikäs!" sanoivat he katsellen äsken tullutta hulluttelijaa.

Mutta minun oli sanomattoman vaikeata nähdä näitä onnettomia. Minä en

voinut koskaan kylmäkiskoisesti katsella hulluja.

Naurulla vastaan otetun hulluttelijan alituiset vehkeet ja levottomat

temput kyllästyttivät vihdoin kaikkia. Erästä semmoista hullua

pidettiin täällä noin kolme viikkoa ja silloin ei olisi tehnyt mieli

olla sairashuoneessa. Aivan kuin suotta tuotiin tänne samaan aikaan

eräs toinenkin mielipuoli. Tämä teki minuun syvän vaikutuksen. Asia

tapahtui vankeuteni kolmantena vuonna. Ensi vuonna tai paremmin sanoen

vankeuselämäni ensimäisinä kuukausina kävin minä muiden mukana kahden

virstan päässä olevassa tiilitehtaassa ja kannoin siellä tiilejä

muurareille. Piti korjata tehtaan uuneja tulevana kesänä tapahtuvia

tiilitöitä varten. M--tsky ja B. tekivät minut siellä tuttavaksi

paikalla olevan tarkastajan, aliupseeri Ostroshkin kanssa. Hän oli

puolalainen, ijältään noin kuudenkymmenen vuoden vanha, komea ja

juhlallisen näköinen ukko. Jo kauan aikaa oli hän oleskellut

Siperjassa, jonne hän oli tullut sotamiehenä 30-luvulla; vaikka hän

olikin alhaista syntyperää, kunnioittivat ja rakastivat häntä M--tsky

ja B. suuresti. Hän luki alituisesti katolilaista raamattua. Minä

keskustelin hänen kanssaan ja hän puhui ystävällisesti ja järkevästi,

kertoili hupaisesti ja katsoi silmiini sävyisästi, rehellisesti.

Sittemmin en nähnyt häntä kahteen vuoteen, kuulin vaan, että hän

jostakin syystä oli joutunut oikeuden käsiin, ja nyt tuotiin hänet

äkkiä sairashuoneeseen mielipuolena. Hän tuli sisään viheltäen,

nauraen ja rupesi sangen sopimattomien liikkeiden ohessa tanssimaan

pitkin laattiaa. Vangit iloitsivat, vaan minun mieleni kävi

surulliseksi... Kolmen päivän kuluttua olimme hänen kanssaan pahassa

pulassa. Hän riiteli, tappeli, vinkui, lauleli sekä öin että päivin ja

teki aina niin vastenmielisiä temppuja, että kaikkia rupesi

ilettämään. Hän ei pelännyt ketään. Hänet puettiin kuumetautisen

paitaan, mutta asia siten vaan paheni; ilman paitaa taas riiteli ja

tappeli hän melkein kaikkien kanssa. Näiden kolmen viikon kuluessa

pyysivät melkein kaikki sairaat yhteen ääneen, että hänet vietäisiin

toiseen osastoon. Siellä taas parin päivän kuluttua pyydettiin, että

hänet siirrettäisiin meille. Mutta kun mielipuolia oli täällä samalla

kertaa kaksi, molemmat levottomia ja riitaisia, muutettiin niitä

vuorotellen toisesta osastosta toiseen. Molemmat kävivät yhä

huonommiksi. Kaikki hengittivät vapaammin, kun heidät vihdoinkin

vietiin täältä johonkin muuanne...

Muistan vielä erään omituisen mielipuolen. Sairashuoneeseen tuotiin

kerran kesällä eräs syytöksenalainen, vankka ja kömpelön näköinen,

ijältään noin neljänkymmenen viiden vanha mies, jonka synkät kasvot

olivat rokonarpiset, silmät pienet ja punottavat. Hänet sijoitettiin

viereeni. Mies näkyi olevan hyvin hiljainen, sillä hän istui

paikallaan kenenkään kanssa puhumatta ja ikäänkuin jotakin miettien.

Hämärän tullessa kääntyi hän äkkiä puoleeni. Suoraan, ilman pitempiä

mutkia kertoi hän minulle suurena salaisuutena, että hänen piti näinä

päivinä saada selkäänsä kaksituhatta, josta kuitenkaan nyt ei tule

mitään, koska översti G--:n tytär oli ruvennut puuhaamaan hänen

puolestaan. Minä katselin häntä kummastellen ja sanoin, että siinä

tapauksessa överstin tytär ei voisi saada mitään toimeen. Minä en

tietänyt vielä mitään hänen tilastaan, sillä hänet tuotiin tänne

tavallisena sairaana eikä mielipuolena. Minä kysyin, mikä häntä

vaivasi? Hän vastasi, ettei hän sitä tiedä ja että hänet tuotiin

tänne, vaikka hän on aivan terve; överstin tyttären rakkauden sanoi

hän saavuttaneensa; pari viikkoa sitten oli tämä ajanut päävahdin sivu

ja rakastunut häneen, hän kun juuri samaan aikaan sattui katsahtamaan

rautaristikon läpi. Rakastuminen oli tapahtunut yht'äkkiä. Ja sen

jälkeen oli tuo nainen käynyt kaksi kertaa päävahdissa; ensi kerran

oli hän tullut isänsä kanssa tervehtimään veljeänsä, joka oli silloin

päävahdissa vartioimassa; toisen kerran tuli hän äitinsä seurassa

almuja jakelemaan ja silloin oli hän ohi mennessään kuiskannut hänelle

korvaan rakastavansa häntä ja tahtovansa hänet pelastaa. Omituisen

tarkoilleen kertoi hän nämä hullutukset, jotka olivat syntyneet hänen

häiriötilassa olevissa aivoissaan. Hän uskoi lujasti pääsevänsä

vapaaksi rangaistuksesta. Överstin tyttären kiihkeästä rakkaudesta

puhui hän tyvenesti ja vakuuttavasti, ja vaikka kertomus olikin

mahdoton, tuntui kuitenkin kummallisen omituiselta kuulla tuommoista

rakkausjuttua mieheltä, joka oli lähes viidenkymmenen vanha,

alakuloinen, surullinen ja rumannäköinen. Olipa omituista, miten

rangaistuksen pelko oli vaikuttanut tähän arkaan sieluun. Ehkäpä oli

hän todellakin nähnyt jonkun akkunasta ja pelosta syntynyt hulluus,

joka eneni hetki hetkeltä, löysi kerrassaan muotonsa. Tämä onneton

sotamies, joka ehkä koko elämässään ei ollut ajatellut neitosia,

sepitti nyt aivoissaan kokonaisen romaanin. Minä kuuntelin häntä

ääneti ja ilmoitin sitten asian muille vangeille. Mutta kun nämä

rupesivat tekemään hänelle kysymyksiä, ei hän vastannut mitään.

Seuraavana päivänä puhutteli häntä lääkäri kauan aikaa ja kun hän

sanoi olevansa aivan terve, jota myöskin tutkimus osoitti, lähetettiin

hänet täältä pois. Mutta siitä, että hänen listaansa kirjoitettiin

"sanat", saimme tietää vasta lääkärin lähdön jälkeen, niin että oli

mahdotonta ilmoittaa hänelle asian oikeata laitaa. Mutta emmehän

oikeastaan itsekään tietäneet, kuinka asian laita oli. Vika oli hänen

lähettäjissään, jotka eivät olleet ilmoittaneet syytä hänen

lähettämiseensä. Siinä oli tapahtunut jonkunlainen laiminlyöminen.

Ehkäpä eivät hänen lähettäjänsäkään voineet aivan varmasti pitää häntä

mielipuolena, vaan tahtoivat toimittaa hänet lääkärin tutkittavaksi.

Kuinka lienee ollutkin, varma on vaan, että hänet vietiin kahden

päivän kuluttua rangaistavaksi. Se seikka hämmästytti häntä sangen

suuresti; viimeiseen hetkeen asti ei hän voinut uskoa, että häntä

todellakin tahdotaan rangaista, ja kun häntä ruvettiin kuljettamaan

rivien välitse, huusi hän: "apua!" Sairashuoneessa ei häntä pantu enää

tilan puutteen tähden meidän osastoomme, vaan vietiin toiseen. Mutta

minä kyselin hänestä ja sain tietää, ettei hän kahdeksaan päivään

puhunut kenenkään kanssa, vaan oli ollut aina peräti levoton ja

alakuloinen... Kun hänen selkänsä parani, lähetettiin hän johonkin

toiseen paikkaan. Ainakaan minä en hänestä kuullut enää mitään.

Mitä muuten lääkitsemiseen ja lääkkeisiin tulee, eivät helposti

sairaat, sen verran kuin minä voin huomata, noudattaneet määräyksiä

eivätkä nauttineet lääkkeitä, jota vastoin kovasti ja todellisesti

sairaat nauttivat rohtojansa ja parantelivat itseään mielellään;

mieluisimmin käytettiin kuitenkin ulkonaisia keinoja. Sarvia,

iilimatoja, hauteita ja veren iskua, joita yhteinen kansa suosii ja

joihin se luottaa, käytettiin täällä runsaasti. Minua kummastutti eräs

omituinen seikka. Nämä samat ihmiset, jotka osoittivat suurta

kärsivällisyyttä, kun heitä rangaistiin kepeillä ja raipoilla,

vaikeroivat ja voihkivat usein, kun heihin pantiin sarvia. Olivatko he

siihen määrin veltostuneet vai muutenko tahtoivat hienostella, sitä en

voi varmaan sanoa. Tosi on, että täkäläiset vereniskemis-neuvot olivat

omituista laatua. Koneen, joka silmänräpäyksessä lävistää nahan, oli

välskäri jo kauan sitten kadottanut tai turmellut, tai ehkä oli se

itsestään turmeltunut, niin että hänen oli pakko tehdä iskujansa

lansetilla. Iskuja tehdään joka sarvea varten kahdentoista paikoille.

Koneella tapahtuu se ilman mitään kipua. Kaksitoista terävää rautaa

lyöpi samassa silmänräpäyksessä, joten kipu on tuntumaton. Mutta

lansetilla hakkaaminen on aivan toista. Lansetti leikkaa

suhteellisesti hyvin hitaasti, niin että kipu tuntuu; mutta kun esim.

kymmentä sarvea varten pitää tehdä sata kaksikymmentä semmoista

leikkausta, niin vaikuttaa se kaikki tietysti hyvin kipeätä. Minä olen

sen tempun kokenut ja vaikka se olikin kipua tuottavaa ja harmillista,

voi sitä kuitenkin kärsiä vaikeroimatta. Oikeinpa tahtoi naurattaa,

kun näki pitkän ja vankan miehen kiemurtelevan ja ynisevän. Hän oli

verrattava ihmiseen, joka tosiasioissa on luja ja vakava, mutta

kotonaan, jouten ollessaan kiukuttelee ja riitelee eikä tahdo syödä

sitä, jota hänelle tarjotaan; ei mikään ole hänen mielensä mukaista,

kaikki tekevät hänelle harmia ja kiusaa: sanalla sanoen, hän

juonittelee hyvinvointiansa, kuten mokomista herrasmiehistä sanotaan,

vaikka semmoisia ihmisiä tavataan alhaisenkin kansan keskuudessa;

meidän vankilassamme oli niitä yhdessä asumisen vuoksi liiankin

paljon. Usein tapahtui, että sairashuoneessa ruvettiin semmoisia

hienostelijoita pilkkaamaan ja jotkut heitä haukkuivatkin; silloin

vaikeni asianomainen, aivan kuin hän olisi odottanutkin haukkumisia.

Ustjantsew etenkin ei suvainnut semmoisia eikä koskaan laiminlyönyt

hienostelevien haukkumista. Hän oli hyvin halukas riitelemään

muidenkin kanssa. Se oli hänellä nautintona, luonnon vaatimuksena,

osaksi taudin, osaksi myöskin tylsämielisyyden vaikutuksesta.

Tavallisesti tuijotti hän ensin totisen ja tarkkaavan näköisenä ja

rupesi vasta sitten lukemaan saarnojansa levollisella ja vakuuttavalla

äänellä. Kaikki häntä liikuttikin; ikäänkuin hänet olisi määrätty

pitämään silmällä järjestystä ja yleistä säädyllisyyttä

sairashuoneessa.

-- Kaikkia hän jutteleekin, sanoivat vangit nauraen. Häntä muuten

säästettiin eikä ryhdytty juuri riitoihin hänen kanssaan; joskus vaan

tehtiin hänestä pientä pilaa.

-- Kyllähän hänellä juttuja piisaa; yli kolmen kuorman niitä lähtee.

-- Mitä juttuja? Hullulle tietysti ei kumarreta.

-- Minkäs tähden hän pelkää lansettia? Kärsiköön!

-- Mitäs se sinua liikuttaa?

-- Ei, veliseni, keskeytti eräs vanki -- sarvet eivät ole mitään, vaan

kun jotakuta vedetään korvasta, niin se on aivan toista.

Kaikki nauroivat.

-- Onkos sinua vedetty?

-- Niinkös luulet, ettei ole? Tietysti minua on vedetty.

-- Ilmankos korvasi ovatkin kovin venähtäneet.

Tällä vangilla, Shapkinilla, oli todellakin tavattoman pitkät,

riippuvat korvat. Hän oli entinen maankulkija, ijältään vielä nuori,

toimekas ja hiljainen; hän laski leikkiä hyvin totisen näköisenä, joka

seikka teki hänen leikinlaskunsa sangen naurettavaksi.

-- Kuinka olisi minun pitänyt luulla, että sinua on korvasta vedetty?

Ja miten olisin minä voinut tulla siihen päätökseen, sinä ahdasälyinen

ihminen, alkoi Ustjantsew uudestaan kääntyen tyytymättömänä Shapkinin

puoleen, vaikka viimemainittu ei puhunut hänelle, vaan kaikille

yhteensä, eikä edes katsonutkaan häneen.

-- Kukas sinua veti korvasta? kysyi joku.

-- Kuka? Ispravnikka [maalla oleva järjestystuomari. Suom. muist.]

tietysti. Se tapahtui maankulkemisesta. Me tulimme silloin K:iin, ja

meitä oli kaksi, minä ja eräs toinen maankulkija, Efim, ilman mitään

lisänimeä. Tiellä pääsimme me erään talonpojan luona Tolminan kylässä

hiukan varoihimme. Se on semmoinen kylä, se Tolmina. K:iin tultuamme

rupesimme heti ympärillemme katselemaan: sopisihan täälläkin hyötyä.

Maalla on vapaa olo, aivan toisin kuin kaupungissa, se nyt on tietty

asia. No, ensi aluksi pistäysimme kapakkaan. Ja katsokaas, siellä tuli

luoksemme eräs onnettoman näköinen, hajahapsinen mies saksalaisessa

puvussa. -- Sallikaa mun kysyäni, virkkoi hän, onko teillä kirjoja?

[S.o. passia.]

-- Ei ole, vastasimme me.

-- Vai niin. Me olemme myöskin kirjattomia. Täällä on minulla kaksi

ystävää, sanoi hän; ne palvelevat kenraali Käkisen luona. [S.o.

metsässä, jossa käki oleskelee. Hän tahtoi ilmoittaa, että toveritkin

olivat maankulkijoita.] Niinpä rohkenenkin kysyä, me kun olemme hiukan

huilanneet ja rahamme menettäneet, etteköhän suvaitsisi tarjota meille

puolituopillista?

-- Mielellämme, vastasimme me. Ja sitten me joimme. Nämä toisetpa

ilmoittivatkin meille erään näpistelemistä, s.o. ammattiamme koskevan

seikan. Oli talo, kaupungin reunalla, ja siinä asui rikas porvari,

jolla oli tavaraa yltäkyllin; yöllä päätimme käydä hänen luonaan.

Mutta sielläpä jouduimmekin kaikki viisi kiinni. Meidät pantiin

putkaan, mutta sieltä vietiin itsensä ispravnikan luo. Tämä sanoi

tahtovansa itse tutkia meitä. Niinpä hän tulikin sitten luoksemme ja

hänen jälkeensä kannettiin kupillinen teevettä; mies oli roteva,

poskiparralla varustettu. Hän istahti. Paitsi meitä tuotiin esille

vielä kolme maankulkijaa. Ja kyllähän se maankulkija on hauska poika:

ei hän muista mitään, on kuin puulla päähän lyöty, ei tiedä mitään.

Ispravnikka kysäsikin suoraan minulta: "Ken sinä olet?" Kovin hän

huusi minulle. Minä tietysti vastasin sitä, mitä muutkin: en tiedä, en

mitään tiedä, teidän korkeasukuisuutenne; kaikki olen unohtanut.

-- Elähän huoli, kylläpähän vielä puhut, naama on minulle tuttu; ja

hän katseli minua vihaisesti. Minä häntä en sitä ennen ollut koskaan

nähnyt. Hän kääntyi toisen puoleen ja kysyi: Ken sinä olet?

-- Viittaa-karkuun, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Onkos sinun nimesi viittaa-karkuun?

-- On teidän korkeasukuisuutenne.

-- Hyvä, sinä olet viittaa-karkuun, mutta kukas sinä olet? Näin kysyi

hän kolmannelta.

-- Minä hänen jälestään, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Mikäs on nimesi?

-- Nimeni onkin "minä hänen jälestään", teidän korkeasukuisuutenne.

-- Kukas sinut, kelvoton, on sillä tavoin nimittänyt?

-- Hyvät ihmiset ovat nimittäneet, teidän korkeasukuisuutenne. Onhan

maailmassa hyviä ihmisiä, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Keitä ovat ne hyvät ihmiset?

-- En oikein muista, teidän korkeasukuisuutenne, antakaa

muistamattomuuteni jalomielisesti anteeksi.

-- Oletko kaikki unohtanut?

-- Kaikki, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Mutta olihan sinulla isä ja äiti?... Kaiketi heidät muistat?

-- Arvattavasti on ollut, teidän korkeasukuisuutenne; mutta en

sitäkään oikein muista; ehkäpä ne ovat olleet sentään, teidän

korkeasukuisuutenne.

-- Missä sinä olet elänyt tähän asti?

-- Metsässä, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Ainako metsässä?

-- Aina metsässä.

-- Kuinkas talvella?

-- Talvea en ole nähnyt, teidän korkeasukuisuutenne.

-- No, kuinkas sinä, mikäs sinun nimesi on?

-- Kirves, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Ja sinä?

-- Teroita, äläkä vitkastele, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Ja sinä?

-- Teroittele vaan, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Eikö kukaan teistä muista mitään?

-- Emme muista mitään, teidän korkeasukuisuutenne.

Ispravnikka seisoi ja nauroi ja naurahtelimme mekin. Mutta välistä

saattaa hän lyödä vasten hampaitakin. Vaan me maankulkijat olimme

tervettä, hyvinvoipaa väkeä. -- Viekää heidät linnaan, kyllä minä

sitten heidän kanssaan; vaan sinä saat jäädä -- sen hän sanoi minulle.

-- Tule tänne, käy istumaan! Minä katsoin ja näin, että siinä oli

pöytä, paperia ja kynä. Arvelin: mitähän nyt tulee? -- Istu tuolille,

sanoo hän, ota kynä käteesi ja kirjoita! Mutta itse tarttui hän

korvaani ja rupesi siitä vetämään. Minä katsoin häneen kuin paholainen

pappiin: en osaa, teidän korkeasukuisuutenne, sanoin minä. --

Kirjoita!

-- Armahtakaa, teidän korkeasukuisuutenne. -- Kirjoita niinkuin osaat!

Itse veti hän aina vaan korvastani, veti ja vieläpä tempoikin! Sen

sanon, veljet, ennemmin olisin kärsinyt kolmesataa kuin tätä tämmöistä

-- piti vaan muka kirjoittaa!

-- No, tuliko hän hourupäiseksi, vai kuinka?

-- Eikä tullut. Asia oli niin, että T:ssä oli joku aika takaperin

kirjuri tehnyt kepposet: oli puhaltanut ruunun rahat ja niiden kanssa

karannut; korvat olivat hänelläkin pitkät. No, siitä annettiin joka

haaralle tieto. Ja kun minulla olivat jotenkuten samat tuntomerkit,

niin tahtoikin hän tutkaista, osasinko minä kirjoittaa ja millä

tavoin?

-- Vai niin! Tekikös se kipeätä?

-- Sanoinhan jo, että teki.

Kaikki rupesivat nauramaan.

-- No, kirjoititkos sinä?

-- Mitäpä olisin kirjoittanut. Aloin vedellä kynää pitkin paperia,

vetelin, vetelin, ja siihen se jäikin. No, korvapuusteja, se on

tietty, sain minä kymmenkunnan ja pääsin sitten, vankilaan tietysti.

-- Osaatkos sinä kirjoittaa?

-- Osasin ennen, vaan kun kynillä ruvettiin kirjoittamaan, vieraannuin

koko asiasta...

Tällä tavoin puheltiin tai oikeammin lörpöteltiin silloin, kun aika

tuntui ikävältä. Jumalani, mitenkä täällä olikin ikävä! Päivät olivat

pitkät, tukahuttavat, toinen toisensa kalttaiset. Vaikkapa olisi ollut

joku kirja luettavana! Siitä huolimatta kävin minä, etenkin alussa,

usein sairashuoneessa, väliin sairaana, väliin taas muuten

lepäilemässä; tahdoin olla poissa vankilasta. Siellä oli vaikea olla,

vielä vaikeampi kuin täällä. Siellä oli ilkeyttä, vihamielisyyttä,

riitaa, kateutta ja alituisia pistosanoja meitä aatelisia kohtaan.

Täällä sairashuoneessa oltiin enemmän yhdenvertaisia, elettiin

ystävällisemmin. Ikävin aika päivästä oli ilta ja alkuosa yötä.

Makuulle ruvettiin aikaisin. Himmeä yölamppu oli kaukana oven luona

kiiltävänä pisteenä, vaan meidän nurkassamme oli melkein pimeä.

Tukahuttava haju täytti huoneen. Joku ei voi nukkua, vaan nousee

istualleen ja istuu noin puolentoista tuntia vuoteellaan, pää

kallellaan, ikäänkuin miettien jotakin. Silloin katselin minä häntä,

koettaen arvailla, mitä hän mietti, jotta vaan ajan jotenkuten olisin

saanut kulumaan. Väliin rupesin itsekin haaveksimaan ja muistelemaan

entisiä aikoja, jotka kuvautuivat tarkoilleen ja selvästi

mielikuvitukseeni; johtuivatpa mieleeni semmoisetkin yksityisseikat,

joita muulloin en mitenkään olisi voinut muistaa. Väliin taas koetin

arvailla tulevaisuuttani: mitenkähän täältä pääsen pois? Minne? Ja

koska se tapahtuu? Palaankohan koskaan kotiseudulleni? Näitä ajattelin

minä ajattelemistani ja toivonkipinä rupesi rinnassani syttymään...

Väliin taas rupesin lukemaan: yksi, kaksi, kolme j.n.e., jotta sitä

tehdessäni olisin nukkunut. Väliin luin minä kolmeen tuhanteen saakka

saamatta unta silmääni. Joku liikautti itseänsä. Ustjantsew alkoi

yskiä keuhkotautisen yskää, jonka jälkeen hän vaikeroi heikolla

äänellä: "Jumalani, minä olen syntiä tehnyt!" Ja omituista oli kuulla

tätä sairasta, murrettua ääntä yleisen hiljaisuuden vallitessa.

Jossain nurkassa valvotaan myöskin ja puhellaan vuoteilta. Joku rupee

kertomaan entisyydestään, kaukaisista asioista, maankulkemisesta,

lapsistaan, vaimostaan. Kuiskaavasta äänestäkin voipi jo päättää,

ettei hän voi enää koskaan saavuttaa takasin entisyyttään; toinen

kuuntelee häntä. Kuuluu vaan hiljainen, tasainen sopotus, ikäänkuin

vesi suhisisi jossain kaukana...