XIII.

Jatkoa.

Lääkärit kävivät sairashuoneen osastoissa aamuisin; yhdentoista aikaan

tulivat he kaikki yhdessä, päälääkäri etunenässä; puolen tuntia sitä

ennen kävi osastossamme oma lääkärimme, eräs nuori, ammatissaan

taitava ja ystävällinen mies, josta vangit pitivät hyvin paljon,

arvellen, että hänellä oli ainoastaan yksi vika, että hän oli "liian

hiljainen." Todellakin oli hän vähäpuheinen ja ujoluontoinen, muutti

ruokalajia sairasten ensi pyynnöstä ja näyttipä olevan taipuvainen

määräämään lääkkeitäkin heidän mielensä mukaan. Muuten oli hän kelpo

mies. Täytyy tunnustaa, että moni lääkäri Venäjällä nauttii alhaisen

kansan rakkautta ja kunnioitusta; sen seikan huomasin minä aivan

todeksi. Tiedän, että sanani näyttävät kummallisilta, etenkin kun

otetaan lukuun alhaisen kansan luottamattomuus lääketaitoon ja

ulkomaan lääkkeisiin. Tosi on, että maalainen, kovimmassakin taudissa

ollessaan, mieluummin käyttää jonkun noitaämmän apua tai kotoisia

yksinkertaisia lääkkeitään (joita muuten ei olekkaan halveksittava)

kuin menee lääkärin luo tai sairashuoneeseen makaamaan. Mutta

puhumattakaan siitä, että alhainen rahvas osoittaa luottamattomuutta

kaikkia virallisia toimenpiteitä kohtaan, vieroittavat sitä

sairashuoneista monenmoiset kauhistuttavat kulkupuheet, jotka usein

ovat kaikkea perustusta vailla, vaikka välistä eivät ole aivan

perättömiäkään. Enimmiten peloittaa häntä kuitenkin sairashuoneen

saksalainen järjestys, ympärillä olevat vieraat ihmiset, ankaruus

ruoassa, kertomukset välskärien ja lääkärien kovuudesta,

ruumiinleikkauksista y.m. Sen lisäksi ei rahvas voi välttää epäluulon

tunteita ajatellessaan, että herrat ovat sairashuoneessa parantajina.

Mutta kun sitten lähemmin tutustutaan lääkäreihin (ei kuitenkaan ilman

poikkeuksia), katoaa pelko hyvin pian, ja se seikka on luettava

kunniaksi lääkäreillemme, etenkin nuorille. Useimmat heistä osaavat

hankkia alhaisen kansan kunnioitusta, jopa rakkauttakin. Minä puhun

sen mukaan, mitä itse näin monta kertaa useissa paikoissa eikä minulla

ole syytä luulla, että muualla olisi asian laita sanottavasti toisin.

Tosi on, että muutamissa paikoin lääkärit ottavat lahjoja, ovat

huolimattomia sairaita kohtaan ja laiminlyövät tehtäviänsä. Semmoista

on olemassa; mutta minä puhun lääkärien enemmistöstä tai paremmin

sanoen, siitä yleisestä hengestä tai suunnasta, joka on havaittavana

lääkäreissämme meidän päivinämme. Vaikka velvollisuuksiensa

laiminlyöjät puolustaisivat itseään miten hyvänsä, esimerkiksi

syyttämällä seuraa, joka on muka niellyt heidätkin, ovat he

kuitenkin aina väärässä, etenkin jos ovat sen ohessa kadottaneet

ihmisrakkaudenkin. Ihmisrakkautta, ystävällisyyttä ja sääliväisyyttä

tarvitsee sairas välistä enemmän kuin lääkkeitä. Olisipa jo aika

lakata syyttämästä seuraa kaikesta pahasta. Tosi on, että se vaikuttaa

paljon pahaa, mutta eihän sitä voi syyttää kaikesta; usein joku viekas

veijari saattaa siten peitellä heikkouttaan, ja vieläpä ilkeyttäänkin,

etenkin jos hän osaa olla kaunopuhelias. Mutta nyt olen taas joutunut

pois aineesta; minä tahdoin sanoa, että alhainen kansa osoittaa

luottamattomuutta enemmän lääkeopillista virkakuntaa kuin yksityisiä

lääkärejä kohtaan. Tutustuttuaan heihin lähemmin, hylkää se entiset

ennakkoluulonsa. Muuten eivät sairashuoneemme vieläkään ole alhaisen

kansamme mielen mukaisia, eivätkä siis voi täydellisesti saavuttaa sen

luottamusta. Sellaisen vaikutuksen on minuun ainakin oma kokemukseni

tehnyt.

Osastomme lääkäri pysähtyi kunkin sairaan luo, katseli häntä erittäin

tarkkaan, kyseli ja määräsi lääkkeet sekä ruo'at. Välistä huomasi hän

itsekin, ettei sairaalla ollut mitään vikaa. Mutta kun vanki oli

tullut lepäämään työstänsä tai makaamaan polstarilla paljasten

lautojen asemesta ja sitä paitsi lämpimässä huoneessa kostean

päävahdin asemesta, jossa kalpeita ja laihtuneita syytöksenalaisia

säilytettiin (syytöksenalaiset ovat kaikkialla Venäjällä kalpeita ja

laihtuneita, joka seikka todistaa, että heidän tilansa on raskaampi

kuin tuomittujen pahantekijäin), niin lääkärimme kirjoittikin, että

häntä vaivasi joku _febris catarhalis_ ja antoi hänen maata joskus

viikonpäivät sairashuoneessa. Tällaiselle "febris catarhalis

"-taudille nauroi täällä jokainen. Tiedettiin hyvin hyvästi, että se

oli jonkunlainen molemminpuolisesta sopimuksesta lääkärin ja sairaan

välillä hyväksytty nimitys tekotaudille, "varapistoksille", kuten

vangit käänsivät sanat: febris catarhalis. Välistä käytti sairas

väärin lääkärin suopeutta ja makasi sairashuoneessa siksi, kunnes

hänet sieltä ajettiin väkisin pois. Silloin oli hauska nähdä

lääkäriämme; hän ikäänkuin pelkäsi ja häpesi sanoa sairaalle suoraan,

että hänen pitäisi tervehtyä ja pyrkiä pois sairashuoneesta,

huolimatta siitä, että hänellä lääkärinä oli täysi oikeus pitemmittä

mutkitta toimittaa sairas pois kirjoittamalla tautilistalle: "sanat

est." Alussa ilmoitti hän asian viittailemalla ja rupesi vasta sitten

kyselemään: "Eiköhän olisi jo aika? Olethan sinä jo melkein terve,

täällä on ahdasta y.m. y.m." siksi että sairasta viimein rupesi

hävettämään ja hän pyrki päästä pois sairashuoneesta. Vanhin lääkäri,

vaikka olikin ystävällinen ja rehellinen mies (häntä rakastivat

sairaat niinikään), oli kuitenkin paljon ankarampi ja jyrkempi kuin

osaston lääkäri; osoittipa hän joskus kovuuttakin, joka seikka

vaikutti, että häntä pidettiin täällä suuressa arvossa. Osaston

lääkärin jälkeen kävi hän sairaita katsomassa yhdessä muiden lääkärien

kanssa ja tutkisteli jokaista sairasta erittäin viivähtäen kauemman

aikaa kovassa taudissa olevien luona; hän osasi sanoa heille aina

jonkun rohkaisevan, ystävällisen sanan ja teki ylipäänsä kaikkiin

hyvän vaikutuksen. "Varapistoksia" kärsiviä ei hän koskaan lähettänyt

pois; mutta jos sairas oli uppiniskainen, sanoi hän suoraan: "Nyt,

veliseni, olet jo levännyt tarpeeksi ja saat mennä pois; pitäähän

sinun tietää, mikä kohtuus on." Uppiniskaisia olivat tavallisesti

laiskurit, etenkin keväiseen aikaan, tai myöskin ne syytöksenalaiset,

jotka odottivat rangaistustaan. Muistan, että erästä semmoista

niskoittelevaa kohtaan täytyi käyttää erityistä kovuutta, ennenkuin

saatiin hänet taivutetuksi lähtemään. Hän väitti sairastavansa

silmätautia; silmät olivat hänellä punaiset ja hän sanoi tuntevansa

niissä kovia pistoksia. Tautia ruvettiin parantelemaan kääreillä,

iilimadoilla, ruiskutuksilla y.m., mutta yhtäkaikki eivät silmät

tahtoneet kirkastua. Vähitellen tulivat lääkärit siihen päätökseen,

että tauti oli teeskenneltyä: tulehdus oli aina vähäpätöinen,

tulematta pahemmaksi tai paremmaksi. Siitä syntyi epäluulo. Vangit

tiesivät jo aikoja sitten, että hän teeskenteli ja petti ihmisiä,

vaikk'ei hän siitä itse puhunut kellekään. Hän oli nuori, kaunis mies,

mutta teki kuitenkin kaikkiin vastenmielisen vaikutuksen

salaperäisyydellään ja synkkämielisyydellään; hän ei puhunut kenenkään

kanssa, katseli vaan silmäkulmiensa alta, vältti muiden seuraa,

ikäänkuin olisi epäillyt kaikkia. Muistan, että jotkut pelkäsivät

hänen tekevän jonkun ilkiötyön. Hän oli entinen sotamies, joka

sittemmin oli joutunut kiinni julkeista varkauksista ja tuomittiin

saamaan tuhatta kepinlyöntiä sekä lähetettäväksi vankiruotuihin. Jo

ennen olen sanonut, että syytöksenalainen teki joskus uusia rikoksia

lykätäkseen rangaistuksensa tuonnemmaksi: pisti ennen rankaisemistaan

puukolla jotain esimiestään tai vaikkapa toista vankiakin; sen

johdosta ruvettiin häntä uudelleen tuomitsemaan, rangaistus lykkäytyi

kuukaudeksi tai pariksi ja hän oli tarkoituksensa saavuttanut. Hän ei

huolinut siitä, että häntä parin kuukauden perästä rangaistiin kahta

tai kolmea kertaa kovemmin; kunhan hän vaan sai sillä hetkellä

rangaistuksensa lykätyksi, vaikkapa muutamaksi päiväksikin; sitten sai

tulla mitä hyvänsä -- siihen määrään voipi välistä näiden onnettomien

mieli masentua. Jotkut jo kuiskailivat täällä keskenään, että häntä

pitäisi varoa; kenties saattaisi hän murhata jonkun yöllä. Mutta se

oli vaan paljasta puhetta; mihinkään varokeinoihin eivät vangit

ryhtyneet, eivät edes nekään, joiden vuoteet olivat hänen vuoteensa

vieressä. Huomattiin muuten, että hän öisin hieroi silmiään

kalkkijauholla ja jollain muulla aineella, jotta ne aamuksi tulisivat

punaisemmiksi. Vihdoin uhkasi päälääkäri käyttää visvanauhaa. Mutta

miesparka ei sittenkään suostunut tervehtymään. Kovin oli hän

uppiniskainen tai myöskin pelkuri; sillä vaikka visvanauhaa ei

voinutkaan verrata keppeihin, oli se kuitenkin hyvin rasittava.

Sairaan niskasta otettiin kouraan niin paljon nahkaa kuin mahdollista

ja sen läpi pistettiin veitsellä, joten syntyi leveä ja iso haava

pitkin koko niskaa; tähän haavaan pantiin noin sormen levyinen

palttinanauha, jota sitten kerran päivässä määrätyllä tunnilla

vedettiin edestakasin, niin ettei haava päässyt paranemaan, vaan pysyi

aina vereksenä. Mies kärsi tätäkin kidutusta muutaman päivän ja

suostui vasta sitten lähtemään pois sairashuoneesta. Eräänä päivänä

tulivat hänen silmänsä aivan terveiksi, ja niin pian kuin niska oli

parantunut, lähti hän päävahtiin kärsiäkseen seuraavana päivänä

tuhatta kepin lyöntiä.

Rangaistuksen edellinen hetki on tietysti kauhea, ja minä tein

ehkä väärin, kun sanoin vankien silloin osoittamaa kauhua

pelkurimaisuudeksi. Hetki ei voi olla muuta kuin kauhea, koska vangit

ottivat päällensä kahden- tai kolmenkertaisen rangaistuksen, kunhan

vaan saivat lykätyksi sen hiukan tuonnemmaksi. Toiselta puolen olen

maininnut semmoisiakin vankeja, jotka itse halusivat päästä pikemmin

sairashuoneesta kärsiäkseen rangaistuksensa loppuun asti ja

päästäksensä siten oikeuden kynsistä; sillä päävahdissa oleminen oli

kaikkien mielestä paljoa pahempaa kuin varsinainen vankeus. Mutta

paitsi luonnonlaadun erilaisuutta vaikutti muutamien pelottomuuteen

myöskin tottumus lyöntien kärsimiseen. Useasti lyödyn selkä ja rohkeus

ikäänkuin vahvistuvat ja hän rupee pitämään rangaistusta ainoastaan

vähäisenä epämukavuutena, jota ei huoli pelätäkään. Yleensä sanoen on

asian laita semmoinen. Eräs täkäläinen vanki, erityiseen osastoon

kuuluva kristitty kalmukki Aleksanteri tai Aleksandra, kuten häntä

täällä nimitettiin, viekas ja peloton, mutta samalla hyväsydäminen

mies, kertoi minulle naurusuin, kuinka hän oli saanut neljä tuhatta

lyöntiä, vakuuttaen samalla pyhästi, että jollei hän olisi pienestä

pitäin tottunut patukkaan, jonka jäljet kauan aikaa pysyivät hänen

selässään, ei hän koskaan olisi voinut kestää neljäätuhatta. Tätä

kertoessaan hän ikäänkuin kiitteli kasvatustaan. "Minua lyötiin aina,

Aleksanteri Petrowitsh", sanoi hän minulle kerran istuessaan vuoteeni

reunalla, "löytiin kaikesta, mistä vaan sattui, lyötiin viisitoista

vuotta peräkkäin alkaen siitä asti, kun rupesin itseäni muistamaan,

joka päivä useampia kertoja, niin että minä lopulta totuinkin siihen."

Mitenkä hän oli joutunut sotamieheksi, sitä en tiedä; ehkäpä kertoikin

hän minulle siitä, vaikka en sitä enää muista; hän oli ollut

karkulainen ja maankuleksija. Muistan hänen kertoneen, kuinka hän

pelkäsi kauheasti, kun hänet oli päällikön murhaamisesta tuomittu

saamaan neljätuhatta. "Minä tiesin, että rangaistukseni tulee olemaan

kova ja arvelin, että ehkä en pääsisikään siitä hengissä; tosin olin

tottunut saamaan selkääni, mutta neljä tuhatta -- onkos se leikkiä! ja

sitä paitsi olivat esimieheni kovin äkeissään! Olinpa varma siitä,

etteivät he päästäisi minua hengissä. Minä päätin tulla kristityksi,

ajatellen, että ehkä saan armon, ja vaikka heimolaiseni sanoivat,

ettei siitä tule mitään, ettei armoa anneta, ajattelin minä kuitenkin:

voinhan koittaa; onhan heidän kristittyä enemmän sääli. Minut todella

kastettiin ja siinä tilaisuudessa sain minä Aleksanterin nimen; mutta

kepit ne pysyivät kuitenkin keppeinä; ei annettu yhtään ainoata

anteeksi; jopa tuo minua harmitti. Ja minä mietinkin itsekseni:

odottakaahan, kyllä minä vielä petän teidät kaikki. Ja uskottekos,

Aleksanteri Petrowitsh, minä petinkin! Minä osasin erittäin hyvin

tekeytyä kuolleeksi, s.o. ei aivan kuolleeksi, vaan noin

puolikuolleeksi. Ruvettiin sitten lyömään; lyötiin yksi tuhat:

polttaa, huusin minä, lyötiin vielä toinenkin tuhat ja minä luulin,

että viimeinen loppu oli käsissä; jalat eivät tahtoneet enää kannattaa

ja minä heittäysin maahan; silmäni olivat kalmanväriset,

kasvot siniset, hengitys lakkasi ja suu oli vaahdossa. Lääkäri

tuli saapuville: kuolee kohta, sanoi hän. Minut kannettiin

sairashuoneeseen, jossa oitis virkosin. Sitten vietiin minua vielä

kaksi kertaa rangaistavaksi ja kovin olivat he minulle vihaisia, vaan

minä petin heidät vielä kaksi kertaa. Kolmannen tuhannen jälkeen menin

tainnoksiin, mutta kun neljättä tuhatta ruvettiin lyömään, tuntuivat

lyönnit veitsen pistolta, kolmea tavallista vastasi silloin joka

lyönti, niin kovasti minua piestiin! Lyöjät olivat vimmattuja! Tämä

viimeinen tuhat (sen vietävä!...) maksoi kolme ensimäistä, ja jollen

minä olisi tekeytynyt kuolleeksi vähää ennen rangaistuksen loppua

(kaikkiansa oli vielä jäljellä noin kaksisataa lyöntiä), olisi minut

tosiaankin piesty kuoliaaksi; minä en kuitenkaan hellittänyt, vaan

petin taas ja menin tainnoksiin; taas uskoivat he minua ja miksi eivät

olisi uskoneetkaan, kun lääkäri uskoi; sitten tosin lyötiin minua taas

kaikin voimin, mutta henkiin jäin kuitenkin. Minkä tähden? Sen tähden,

että pienestä pitäin olin tottunut lyömiseen. Sen tähden olenkin nyt

hengissä. Oh, kyllähän minua on eläessäni lyöty!" lisäsi hän

kertomuksensa lopulla surumielin, ikäänkuin olisi koettanut muistella,

kuinka monta kertaa häntä oli lyöty. "Mutta ei", sanoi hän sitten

lyhyen vaitiolon jälkeen; "mahdotonta on lukea, kuinka monta kertaa,

aivan mahdotonta." Hän katsahti minuun ja naurahti niin

sydämellisesti, etten minäkään voinut olla hymyilemättä hänelle

vastaukseksi. "Tiedättekös, Aleksanteri Petrowitsh, kun minä nytkin

yöllä näen unta, niin näen siitä, että minua lyödään; muita unia

minulla ei olekkaan." Hän huusi todellakin yöllä unissaan ja huusipa

täyttä kurkkua, niin että muut vangit herättivät häntä sysien kylkeen

ja sanoen: "Mitä, saakeli, huudat!" Hän oli vankkaruumiinen,

lyhytläntä mies, luonteeltaan vilkas ja iloinen, ijältään noin

neljänkymmenen viiden vanha; hän eli kaikkien kanssa sovinnossa;

kuitenkin oli hänellä suuri taipumus varastelemiseen ja siitä häntä

usein lyötiin; mutta kenelläpä täällä ei olisi ollut semmoista

taipumusta ja ketäpä siitä ei olisi lyöty.

Mainitsen tässä, että minua kummastutti usein se iloinen ja

ystävällinen mieliala, jota kaikki nämä lyödyt osoittivat kertoessaan

siitä, kuinka heitä oli lyöty ja kuka oli lyönyt. Usein ei ilmaantunut

vihan merkkiäkään semmoisissa kertomuksissa, jotka panivat sydämeni

entistä kovemmin tykyttämään; he kertoivat vaan ja nauroivat aivan

kuin pienet lapset. Toisin oli laita M--tskyn; hän ei ollut

aatelismies ja sai kärsiä viisisataa. Minä kuulin sen muilta ja kysyin

häneltä, oliko asiassa perää? Hän vastasi lyhyesti, ikäänkuin tuntien

sisällistä tuskaa ja katsomatta edes puoleenikaan: hänen kasvonsa

oikein punastuivat; hetkisen kuluttua katsahti hän minuun ja minä

näin, että hänen silmissään paloi vihan tuli ja että hänen huulensa

vapisivat mielikarvaudesta. Minä huomasin, ettei hän voisi koskaan

unohtaa tätä elämänsä tapausta. Mutta muut vangit melkein kaikki (en

mene sentään takaamaan, ettei olisi ollut poikkeuksia) katsoivat asiaa

aivan toiselta kannalta. Eihän liene mahdollista, ajattelin minä

välistä, että he pitivät itseään täydellisesti syyllisinä ja

rangaistusta ansainneina, etenkin kun olivat rikkoneet esimiehiänsä

eikä vertaisiansa vastaan. Suurin osa heistä ei syyttänyt itseään

ollenkaan. Minä olen jo sanonut, että omantunnon vaivoja ei heissä

näkynyt silloinkaan, kun rikos oli tehty omien vertaisien vahingoksi.

Esimiehiä vastaan tehdyistä rikoksista ei maksa puhuakaan. Minusta

tuntui, että asiata siinä tapauksessa katseltiin jonkunmoiselta

käytännölliseltä tai paremmin sanoen tosiasialliselta kannalta.

Otettiin lukuun kohtalo, tosiasian välttämättömyys, ilman mitään

pitkiä miettimisiä, tajuttomasti, aivan kuin jonkunlaisena uskona.

Vaikka vanki olikin taipuvainen pitämään itseään syyttömänä

esimiehiänsä vastaan tehdyissä rikoksissa, tunnusti hän kuitenkin

käytännössä, että esimiehet katsoivat asiaa aivan toisilla silmillä,

jonka vuoksi hän olikin rangaistava ja siten rikos sovitettava. Tässä

on taistelu molemminpuolinen. Sen ohessa tietää rikoksentekijä aivan

varmaan, etteivät hänen vertaisensa tuomitse häntä, vaan päin vastoin

pitävät häntä joko osaksi tai kokonaan syyttömänä, jos vaan hänen

rikoksensa ei koske heitä itseään. Hänen omatuntonsa on siis

levollinen, eikä hän tunne mitään siveellistä lannistumista, joka

onkin pääasia. Hän tietää ikäänkuin, että on mihin turvata, ja sen

vuoksi ei hän ole tyytymätön, vaan pitää kohtaloansa välttämättömänä,

semmoisena, ettei sen alku yhtä vähän kuin loppukaan ole hänen

vallassaan, vaan että se kestää kauan aikaa kerran aloitetun kovan,

välttämättömän taistelun ohessa. Mutta kaikki kertomukset eivät

sentään osoittaneet välinpitämättömyyttä. Kun esimerkiksi kerrottiin

luutnantti Sherebätnikowista, huomasin minä kertojissa jonkunlaista

paheksumista. Tähän luutnantti Sherebätnikowiin tutustuin minä

sairaanaoloni ensi aikoina, tietysti vankien kertomuksien mukaan.

Sittemmin näin minä hänet itsensäkin, kun hän oli täällä vartioimassa.

Ijältään oli hän noin kolmenkymmenen vanha mies, korkeakasvuinen,

lihava ja paksuposkinen; hampaat olivat hänellä valkeat ja hän nauroi

kovaäänisesti. Hänen kasvonsa osoittivat kevytmielisyyttä. Hän oli

erinomaisen halukas piiskaamaan ja kepittämään, kun hänet määrättiin

rangaistuksen toimeen panijaksi. Minä pidin luutnantti Sherebätnikowia

kummituksena vertaistensakin joukossa ja semmoisena pitivät häntä

muutkin vangit. Tosin oli entiseen, eikä niin kaukaiseenkaan aikaan,

jonka oloja ei kuitenkaan enää tahtoisi uskoa todellisiksi, muitakin

rangaistuksien innokkaita toimeenpanijoita. Mutta enimmiten oli heidän

intoonsa syynä yksinkertaisuus eikä mikään huvin tunne. Luutnanttimme

sitä vastoin oli siinä asiassa verrattava hienostuneeseen

herkkusuuhun. Hän rakasti rangaistustaitoa taidon vuoksi. Hänellä oli

siitä huvia, ja samoin kuin Rooman aikuinen nautintoihin tottunut

ylimys, keksi hänkin kaikenmoisia luonnottomuuksia ilahuttaakseen edes

vähänkin tylsistynyttä sieluansa. Ajatelkaamme, että joku vanki oli

rangaistavana ja Sherebätnikow rangaistuksen toimeenpanijana; häntä

ilahutti jo paljas silmäys pitkään riviin asetettuihin ja paksuilla

kepeillä varustettuihin miehiin. Tyytyväisenä kulki hän miehestä

mieheen ja kehoitti jokaista täyttämään tehtävänsä innolla,

velvollisuuden mukaan, muutoin... Ja sotamiehet tiesivät, mitä tämä

"muutoin" merkitsi. Kohta tuodaan pahantekijä esille, ja jollei hän

vielä tuntenut Sherebätnikowia, jollei tietänyt vielä kaikkia hänen

temppujaan, niin tekee tämä hänelle esim. seuraavan kepposen (tämä

tietysti on vaan yksi hänen monista kepposistaan; sillä luutnantti oli

niissä asioissa hyvin kekseliäs.) Samalla kun vangin selkä

paljastetaan ja hänen kätensä sidotaan pyssynperiin, joiden avulla

häntä sitten aliupseerien on määrä vetää pitkin n.s. viheriää kujaa,

alkaa hän, seuraten yleistä tapaa, rukoilla rangaistuksen

toimeenpanijaa rankaisemaan helpommin, käyttämättä liiallista

kovuutta; "teidän jalosukuisuutenne", huutaa hän, "armahtakaa, olkaa

niinkuin oma isä, ikäni olen rukoileva Jumalaa edestänne, älkää

sortako, armahtakaa!" Sitäpä Sherebätnikow odottikin, ja hän alkaa

vangin kanssa seuraavan keskustelun:

-- Ystäväni, sanoo hän, mitäs minä voin? Enhän minä rankaise, vaan

laki!

-- Teidän jalosukuisuutenne, kaikki on teidän vallassanne, armahtakaa!

-- Luuletkos, ettei minun ole sääli sinua? Luuletkos, että minua

huvittaa se, että sinua lyödään? Olenhan minäkin ihminen! Olenko vai

en ole mielestäsi?

-- Se on tietty, että olette, teidän jalosukuisuutenne; te olette isä,

me olemme lapset. Olkaa omana isänämme! huutaa vanki ruveten jo hiukan

toivomaan.

-- Ystäväni, ajattelehan itse asiaa; onhan sinulla sitä varten järki;

tiedänhän minä itsekin, että minun on ihmisellisesti, leppeästi ja

armollisesti kohdeltava sinuakin syntistä.

-- Totista totta suvaitsette puhua, teidän jalosukuisuutenne.

-- Niinpä niinkin armollisesti, vaikka sinä olisit kuinka syntinen

tahansa. Mutta enhän minä rankaise, vaan laki! Ajattelehan, että minä

palvelen Jumalaa ja isänmaata; minä teen suuren synnin, jos minä

heikonnan lain voimaa; ajattelehan sitä!

-- Teidän jalosukuisuutenne!

-- Mutta mitäpä siitä! Olkoon menneeksi, sinun tähtesi! Tiedän, että

teen syntiä, mutta olkoon menneeksi... Minä armahdan sinua tällä

kertaa ja rankaisen keveästi. Mutta kuinkas sitten, jos minä siten

vahingoitan sinua! Minä armahdan sinua ja rankaisen keveästi, mutta

sinä arvelet, että tulevallakin kerralla tapahtuu samoin ja niinpä

teet uuden rikoksen; kuinkas sitten käypi? Sehän lankee

omalletunnolleni...

-- Teidän jalosukuisuutenne! Ystäviä ja vihollisiakin olen minä

pahuudesta kieltävä! Sen minä taivaan Luojan valtaistuimen edessä...

-- No, hyvä, hyvä! Vannotkos, että olet vast'edes hyvin käyttäytyvä?

-- Hukuttakoon minut Jumala, ja ettäpä minä tulevassa maailmassa...

-- Älä vanno, se on syntiä! minä uskon, kun vakuutat minulle

sanallasi; vakuutatkos?

-- Teidän jalosukuisuutenne!!!

-- No tiedä sitten, että minä armahdan sinua orpoutesi ja kyyneliesi

tähden; oletko sinä orpo?

-- Orpo olen, teidän jalosukuisuutenne, aivan yksinäinen, ilman isää,

ilman äitiä.

-- No olkoon menneeksi orpoutesi ja kyyneliesi tähden; mutta muista,

että tämä on viimeinen kerta ... viekää hänet, lisää hän sitten niin

laupiaalla äänellä, ettei vanki oikein tiedä, mitenkä rukoilisi

Jumalaa hänen edestään. Samassa alkoi julma kulku; rumpu pärisi,

ensimäiset kepit heilahtivat... "Lämmittäkää!" huutaa Sherebätnikow

kohti kurkkua. "Polttakaa häntä! Lyökää, lyökää! Löylyttäkää! Vielä,

vielä! Kovemmin orpoa, kovemmin heittiötä! Lyökää, lyökää!" Ja

sotamiehet lyövät täydestä voimastaan, niin että onnettoman silmät

iskevät tulta ja hän rupee huutamaan, mutta Sherebätnikow juoksee

hänen jälkeensä pitkin riviä ja nauraa kovaäänistä nauruaan pidellen

kupeitansa ja voimatta naurulta oikaista itseään; oikein oli sääli

miesparkaa. Hän oli iloissaan ja hänen oli kovin hauska olla, ja

ainoastaan joskus lakkasi hän nauramasta huutaakseen: "Lyökää häntä,

lyökää! Lämmittäkää heittiötä, lämmittäkää orpoa!..."

Käytti hän seuraavaakin kepposta: Vanki tuodaan rangaistavaksi. Tällä

kertaa ei Sherebätnikow ryhdy pitkiin puheisiin, vaan sanoo suoraan:

-- Näetkös, ystäväni, minun on rangaistava sinua asian mukaan. Mutta

ehkäpä voisin tehdä sen verran, etten antaisi sitoa sinua pyssyihin.

Saat mennä yksinäsi. Juokse kaikin voimin koko rivin läpi! Vaikkapa

joka keppi sattuisikin, niin asia päättyy kuitenkin pikemmin, vai mitä

arvelet? Tahdotkos koettaa?

Vanki kuuntelee epäilevän näköisenä, mutta arvelee sitten: ehkäpä se

todellakin on helpompaa; minä juoksen niin kiireesti kuin vaan voin ja

siten tulee piina-aika viittä kertaa lyhemmäksi; ehkäpä ei joka keppi

satukaan.

-- Hyvä, teidän jalosukuisuutenne, minä olen suostuvainen.

-- No, minä olen myös suostuvainen, ala mennä, ala mennä! Katsokaa

ettette vitkastele! huutaa hän sotamiehille, tietäen muutenkin, ettei

yksikään keppi jää sattumatta syyllisen selkään; hairahtunut sotamies

tietää myöskin, mitä siitä on seurauksena. Vanki lähtee juoksemaan

minkä ennättää pitkin "viheriää kujaa", mutta ei voi kestää

viittätoista lyöntiäkään: kepit iskevät kuin ukkosen nuolet hänen

selkäänsä ja onneton putoo maahan kuin heinän korsi. -- "Ei, teidän

jalosukuisuutenne, parempi on menetellä lain mukaan", sanoo hän

nousten kalpeana ja säikähtyneenä, mutta Sherebätnikow, joka ennakolta

tiesi, miten asia päättyisi, nauroi kohti kurkkuansa. Mahdotonta on

kertoa kaikkia hänen kepposiaan, joista vankien kesken puheltiin.

Hiukan toisella tavoin kerrottiin täällä eräästä luutnantti

Smekalowista, joka toimitti vankilassamme päällikön virkaa ennenkuin

majuurimme siihen toimeen määrättiin. Vaikka Sherebätnikowistakin

puhuttiin jokseenkin välinpitämättömästi, ei hänen urostekojaan

kuitenkaan liioin ihailtu eikä kehuttu, vaan päinvastoin

halveksittiin. Mutta luutnantti Smekalowia muisteltiin täällä

mielihyvällä. Asia oli niin, ettei hän ollut mikään innokas

rankaisija; sillä hänessä ei ollut laisinkaan Sherebätnikowin

luonnetta. Mutta ei hän toiselta puolen vältellytkään rankaisuja; yhtä

kaikki olivat hänen vitsansakin jättäneet jonkunlaisen rakkaan muiston

jälkeensä -- niin osasi tämä mies olla mieliksi vangeille! Mutta

mitenkä? Millä tavoin oli hän saavuttanut semmoisen suosion? Tosi on,

että täkäläinen kansa, samoin kuin ehkä venäläinen kansa ylipäänsä on

valmis yhden ystävällisen sanan vuoksi unohtamaan tuskiansa; minä

mainitsen tämän vaan tosiasiana selittelemättä sitä puolelta tai

toiselta. Ei ollut siis varsin vaikeata olla mieliksi näille ihmisille

ja saavuttaa heidän suosiotaan. Mutta luutnantti Smekalow oli saanut

osakseen erityisen suosion -- niin että siitäkin, kuinka hän pani

rangaistukset toimeen, puhuttiin mielihyvällä. "Toista isää ei

tarvinnut", sanoivat vangit verratessaan entistä väliaikaista

päällikköään Smekalowia nykyiseen majuuriin; "sydämellinen oli mies!"

-- Tämä Smekalow oli yksinkertainen, ehkäpä tavallaan hyväkin mies.

Mutta tapahtuuhan niinkin, että päällikkö on hyvä, jopa

jaloluontoinenkin, mutta kuitenkin häntä vihataan ja välistä

pilkataankin. Asia on semmoinen, että Smekalow osasi menetellä niin,

että kaikki vangit pitivät häntä _omana_ miehenään ja se onkin suuri

taito tai paremmin sanoen syntyperäinen lahja, jonka hankkimisiksi sen

omistajat eivät tarvitse nähdä paljon vaivaa. On omituista, että

heidän joukossaan on monta huonoakin miestä, jotka yhtähyvin

saavuttavat suuren suosion. He eivät halveksi, eivätkä inhoa

alistettujansa ja siinäpä onkin luullakseni syy näiden suosioon!

Herrasmaista tyhjäntoimittajaa ei hänessä nähty eikä hän myöskään

noudattanut hienoja tapoja; kaikessa oli hän rahvaan miehen kalttainen

ja sitä huomaamaan on rahvas hyvin tarkka. Semmoinen mies maksaa sen

mielestä hyvin paljon! Hyväntahtoisimman miehen on se valmis

vaihtamaan ankarimpaan jos tämä vaan hajahtaa rahvaalta. Ja kun sen

lisäksi tälläinen mies on samalla hyväsydäminen, vaikkapa omalla

tavallaankin, silloin ei hänellä ole mitään hintaakaan! Luutnantti

Smekalow, kuten jo olen sanonut, rankaisi joskus ankarastikin, mutta

hän osasi kuitenkin tehdä niin, ettei häntä vihattu, vaan päin vastoin

tähän aikaan, kun kaikki oli jo kauan sitten tapahtunut, naurusuin

muisteltiin hänen rangaistustemppujaan. Temppuja ei hänellä muuten

ollut monta; siksi puuttui häneltä keksintökykyä. Oikeastaan oli

olemassa ainoastaan yksi ainoa temppu, jota hän käytti täällä lähes

vuosikauden; mutta hyvä oli se ehkä vaan siitä syystä, että oli ainoa.

Hullunkurinen oli se myöskin. Ajatelkaamme että syyllinen tuodaan

rangaistavaksi. Smekalow saapuu itse hymyhuulin paikalle ja kysyy

syylliseltä jotain häntä koskevaa yksityistä seikkaa, ilman mitään

teeskentelyä, ainoastaan sen tähden, että hän haluaa siitä asiasta

saada tietoa. Tuodaan patukat ja tuoli; Smekalow istautuu tuolille ja

sytyttää piippunsa. Hänellä oli hyvin pitkä piippu. Vanki alkaa

rukoilla... "No, käy pitkäksesi, mitä nyt siinä...", sanoo Smekalow;

vanki huokasee ja käy pitkäksensä. "No, veliseni osaatkos sen ja sen

runon ulkoa?" -- "Kuinkas en osaisi, teidän jalosukuisuutenne, me

olemme kristityitä, lapsuudesta osaamme." -- "No, lue sitten!" Vanki

tietää edeltäpäin, mitä on luettavana ja tietää myöskin, mikä

semmoisesta lukemisesta seuraa, sillä sama seikka on tapahtunut muille

jo kolmekymmentä kertaa. Smekalow itsekin tietää, ettei asia vangille

ole tuntematon; hän tietää, että sotamiehetkin, jotka seisovat patukka

kourassa pitkänänsä olevan uhrin vieressä, ovat jo aikoja sitten

kuulleet tästä tempusta, ja yhtä hyvin uudistaa hän sitä vieläkin --

niin on se hänelle mieluinen, ehkäpä siitä syystä, että hän itse on

sen keksinyt. Vanki alkaa lukea, lyöjät odottavat ja Smekalow oikein

kumartuu istualtaan, kohottaa kätensä ja lakkaa polttamasta piippuaan;

hän odottaa määrättyä sanaa. Luettuansa ensimäisen värssyn tunnetusta

runosta, lausuu vanki vihdoin sanan: "_taivahalla_." Sitäpä

tarvittiinkin. "Seis!" huutaa riemastunut luutnantti ja lisää samalla

hetkellä lyömiseen valmiille sotamiehelle: "Sinä iske häntä

patukalla!"

Ja hän nauroi sydämensä pohjukasta. Ympärillä seisovat sotamiehet

vetivät niinikään suunsa nauruun; nauroi myöskin lyöjä ja vähältä

lienee lyötäväkin nauranut huolimatta siitä, että patukka heilui jo

ilmassa ja putosi samassa kipeästi hänen selkäänsä. Smekalow riemuitsi

ja riemuitsi juuri sen takia, että hän oli keksinyt ja peräti hyvin

sovittanut sanat: "taivahalla" sekä "patukalla." Hän lähti pois

rangaistuspaikalta erinomaisen tyytyväisenä, ja melkeinpä oli

rangaistukin tyytyväinen sekä itseensä että Smekalowiin; kohta sen

jälkeen kerrottiin vankilassa kolmattakymmentä ensimäistä kertaa jo

kolmekymmentä kertaa ennen kerrottu juttu. "Sanalla sanoen, oivallinen

mies! Semmoinen leikinlaskija!"

-- Välistä kun satuit kulkemaan, kertoi joku vanki hymy-huulin -- niin

hän istuikin akkunassaan, yönuttu yllä, teetä juoden ja piippuaan

polttaen. Kun sitten nostit hänelle lakkia, niin kysyi hän: Minne

menet Aksenow?

-- Työhön, Mihail Wasiljitsh, ensiksikin pitäisi verstaaseen; ja hän

naurahti itsekseen... Oivallinen oli mies! Kerrassaan oivallinen!

-- Eikä semmoista toista tulekaan! lisäsi joku kuulijoista.