XII.

Sairashuone.

Kohta joulun jälkeen tulin minä kipeäksi ja minut vietiin rykmentin

sairashuoneeseen, joka oli yksinäisellä paikalla puolen virstan päässä

linnasta. Sairashuoneen avaralla pihalla olivat palvelusväen sekä

lääkärien asunnot ynnä muut tarpeelliset rakennukset. Päärakennukseen

olivat sioitetut sairashuoneen monet eri osastot. Vankeja varten oli

jätetty ainoastaan kaksi isoa huonetta, jotka olivat aina sairaita

täynnä, mutta etenkin kesällä, jolloin vuoteita täytyi asettaa

lähemmäksi toisiansa. Näissä sairashuoneissa oli kaikenlaista

"onnetonta kansaa." Siellä oli vankilamme asukkaita, ja syytöksen

alaisia sotamiehiä, sekä tuomittuja että tuomitsemattomia; siellä oli

myöskin sairaita ojennusruodusta tuosta omituisesta laitoksesta, johon

lähetettiin pienempiä rikoksia tehneitä rykmentin sotamiehiä muka

parantamaan käytöstänsä; parin kolmen vuoden kuluttua palasivat ne

kuitenkin sieltä semmoisina heittiöinä, ettei mihin panna. Kun joku

vanki sairastui, ilmoitti hän asian aliupseerille. Hänen nimensä

kirjoitettiin kirjaan, joka annettiin mukaan, kun hänet lähetettiin

vartijan seuraamana rykmentin sairashuoneeseen. Siellä tutki lääkäri

kaikkia pyrkijöitä ja ken huomattiin todellisesti sairaaksi, se pääsi

laitokseen. Nimeni merkittiin kirjaan ja kello yhden jälkeen, kun muut

lähtivät työhön, lähetettiin minut sairashuoneeseen. Sairas vanki otti

mukaansa rahaa ja leipää, niin paljon kuin mahdollista, sillä sinä

päivänä ei hän voinut saada sairashuoneessa ruokaa; saappaan varteen

pisti hän myöskin pienen piippunysän ynnä tupakkakukkaron ja tulukset.

Sairashuoneeseen tullessani tunsin jonkun verran uteliaisuutta tätä

uutta, minulle vielä tuntematonta laitosta kohtaan.

Päivä oli lämmin ja sumuinen -- yksi niitä päiviä, jolloin

sairashuoneen tapaiset laitokset näyttävät hyvin ikäviltä. Vartijan

saattamana astuin minä eteiseen, jossa oli pari ammetta ja jossa kaksi

syytöksen alaista sairasta, niinikään vartijan seuraamina oli jo

odottelemassa. Saapuville tuli välskäri, joka katsahti meihin veltosti

ja meni vielä veltommin ilmoittamaan tulostamme apulaislääkärille.

Tämä tuli oitis saapuville, tarkasti meitä hyvin ystävällisesti ja

antoi meille "tautilistat,", joihin oli kirjoitettu nimemme. Taudin

tarkempi tutkiminen, lääkkeiden määrääminen y.m. oli sen lääkärin

tehtävänä, joka hoiti vankien osastoja. Minä olin jo ennen kuullut,

että vangit eivät saata kyllin kehua lääkäreitään. "He ovat kuin

isät", vastattiin minulle, kun minä kyselin lääkäreistä. Sillä välin

piti meidän muuttaa pukua. Entiset vaatteet otettiin meiltä pois ja

niiden sijaan annettiin uudet alusvaatteet, pitkät sukat, tohvelit,

myssy ja paksu, ruskeanvärinen sarkanuttu, jonka vuori näytti

laastarilla tahratulta palttinalta, toisin sanoen, se oli tavattoman

likainen. Sitten vietiin meidät vankien osastoon, joka oli pitkän,

korkean ja puhtaan läpikäytävän päässä. Ulkonainen puhtaus oli

kaikkialla tyydyttävä; kaikki, mikä ensi katseella pisti silmään, oli

loistavaa. Ehkäpä vaatimuksenikaan eivät olleet kovin suuret

vankilasta tullessani. Molemmat syytöksenalaiset joutuivat

vasemmanpuoliseen osastoon, minut vietiin oikeanpuoliseen. Ovi oli

lukittu ja sen edustalla seisoi pyssyllä varustettu sotamies. Nuorempi

aliupseeri (kuuluva sairashuoneen vartijoihin) käski päästää minut

sisälle ja niin saavuin minä pitkään, kapeaan huoneeseen, johon oli

asetettu vuoteita, luvultaan kaksikymmentä kaksi; niiden joukossa oli

kolme tai neljä vapaata. Vuoteet olivat puiset ja viheriäksi maalatut;

muuten ovat sen laatuiset vuoteet Venäjällä tunnetuita siitä, etteivät

millään muotoa voi olla ilman luteita. Minä sain sijani nurkassa,

sillä puolen, jolla oli akkuna.

Kuten jo sanoin, oli täällä sairaita meidänkin vankilastamme. Muutamat

heistä olivat minulle vanhoja tuttuja. Enin osa oli kuitenkin

syytöksen alaisia ja ojennusruotulaisia. Kovasti sairaita, s.o.

alituisesti vuoteen omana olevia ei ollut kovin paljon. Ne, jotka

eivät olleet kovin sairaita, istuivat vuoteillaan tai kävelivät

edestakasin pitkin huonetta, jossa kahden vuoderivin välille jäi

melkoinen ala kävelyä varten. Huoneessa oli tavattoman tukahuttava

haisu. Ilma oli täynänsä kaikenlaisia vastenmielisiä höyryjä ja

lääkkeen hajua, vaikka valkea uunissa paloikin lakkaamatta. Vuoteeni

oli verhottu kirjavalla päällysvaatteella. Minä otin sen pois.

Päällysvaatteen alla oli sarkapeite, varustettuna palttinavuorilla ja

karkeat alusvaatteet, joiden puhtaus oli hyvin epäilyttävää laatua.

Vuoteen vieressä oli pöytä, ja sen päällä ruukku ynnä tinakuppi.

Kaikki tämä oli siisteyden vuoksi peitetty pienellä käsiliinalla.

Pöydän alaosassa oli vielä hylly, jossa teen juojat säilyttivät

teekyökkejä, kaljahaarikoita y.m.; mutta teen juojia ei ollut

sairastenkaan joukossa paljon. Piiput ja tupakkakukkarot, joita oli

melkein kaikilla, jopa keuhkotautisillakin, pidettiin kätkössä

vuoteiden alla. Lääkärit ja muut esimiehet eivät juuri koskaan

tarkastelleet vuoteenaluksia ja jos näkivät jollakin piipun, eivät

olleet sitä huomaavinaan. Muuten olivat sairaatkin varovaisia ja

polttivat melkein aina uuniin. Ainoastaan yöllä poltettiin suoraan

vuoteelta; mutta yöllä ei täällä käynytkään kukaan muu kuin

vartijaupseeri jolloinkulloin.

Sitä ennen en koskaan ollut missään sairashuoneessa; kaikki oli

minulle siis aivan uutta. Minä huomasin, että olin herättänyt muissa

sairaissa uteliaisuutta. He olivat jo kuulleet minusta ja katselivat

minua nyt ujostelematta, jopa hiukan ylpeästikin, niinkuin kouluissa

katsellaan uutta tulokasta tai lakituvissa oikeuden hakijaa. Oikealla

puolellani makasi eräs syytöksen alainen kirjuri, jonkun kapteenin

äpäräpoika. Häntä syytettiin väärän rahan teosta ja hän oli maannut

täällä jo vuoden päivät, nähtävästi aivan terveenä, mutta vakuuttaen

kuitenkin lääkäreille, että hänellä oli valtasuonen vika. Mies

saavutti tarkoituksensa; sillä hän pääsi pakkotyöstä sekä

ruumiin rangaistuksesta ja oli jo vuoden päivät maannut T--kin

sairashuoneessa. Hän oli vankka ja roteva mies, ijältään noin

kahdenkymmenen kahdeksan vanha, suuri veijari, sangen älykäs ja

tavattoman itserakas; itse oli hän vakuutettu olevansa mitä

rehellisimpiä miehiä maailmassa ja niinpä oli hän syyttömyydestäänkin

aivan varma. Hän rupesi ensiksi puhelemaan kanssani kysellen minulta

uteliaasti yhtä ja toista ja selitellen puolestaan tarkoilleen,

mimmoinen oli sairashuoneen ulkonainen järjestys. Tietysti ilmoitti

hän minulle ennen kaikkia olevansa kapteenin poika. Hän olisi

mielellään tahtonut olla aatelismiehenäkin tai ainakin "säätyläisenä."

Kohta sen jälkeen tuli luokseni eräs ojennusruotulainen, joka alkoi

vakuutella tuntevansa useita pakkotyöhön lähetettyjä aatelismiehiä ja

rupesi luettelemaan heitä sekä ristimä- että isännimeltä. Hän oli jo

harmaapäinen sotamies, ja hänen kasvoistaan voi päättää, että hän oli

suuri valehtelija. Hänen nimensä oli Tshekunow. Hän nähtävästi haki

ystävyyttäni siinä luulossa, että minulla oli rahaa. Huomattuaan, että

olin varustettu teelehdillä ja sokurilla, tarjosi hän oitis apuaan

luvaten hankkia teekyökin ja keittää minulle teetä. Teekannun oli

M--tsky luvannut lähettää minulle jonkun täällä työskentelevän vangin

mukana. Mutta Tshekunow ei kaivannut sitä. Hän hankki jonkunlaisen

padan, jopa kupinkin, kiehutti teeveden ja palveli minua erittäin

halukkaasti, saaden siitä kärsiä myrkyllisiä pilkkasanoja eräältä

toiselta sairaalta. Tämä sairas oli keuhkotautinen, joka makasi minun

vastassani; hänen nimensä oli Ustjantsew, sama syytöksenalainen

sotamies, joka oli juonut korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa ja

siten hankkinut itselleen keuhkotaudin; hänestä olen jo maininnut

joskus ennen. Tähän asti oli hän maannut ääneti ja vaikeasti

hengittäen sekä katsellut karsain silmin Tshekunowia. Miehen suuri

totisuus teki, että hänen tyytymättömyytensä tuntui hieman

hullunkuriselta. Lopulta ei hän voinut enää olla vaiti:

-- Sen orja! Löysipähän herran! sanoi hän voimattomuudesta hengästyen.

Hän oli kovasti sairaana.

Tshekunow kääntyi vihaisesti hänen puoleensa:

-- Kuka on orja? kysyi hän katsoen halveksivaisesti Ustjantsewiin.

-- Sinä olet orja! vastasi tämä vakavasti, ikäänkuin hänellä olisi

ollut täysi oikeus moittia Tshekunowia ja ikäänkuin se olisi ollutkin

hänen velvollisuutenaan.

-- Minäkö orja?

-- Sinäpä juuri. Kuulkaahan, hyvät ihmiset, ei usko vielä! Ihmettelee!

-- Mitä se sinuun koskee? Näethän, että he ovat yksin, aivan kuin

ilman käsiä. Palvelijatta eivät ole tottuneet olemaan. Miksi en

auttaisi heitä, sinä takkukuonoinen narri!

-- Kuka on takkukuonoinen?

-- Sinä olet takkukuonoinen.

-- Minäkö takkukuonoinen?

-- Sinäpä juuri!

-- Kauniskos itse olet? Onhan sinulla nenä kuin variksen pesä ...

koska minä olen takkukuonoinen.

-- Oletpa niinkin takkukuonoinen! Parasta olisi, että makaisit ja

kuolisit rauhassa, kun Jumala on kerran rangaissut.

-- Mitä! Pitäisikö minun ehkä kumarrella mokomia. Ei isänikään

kumarrellut eikä käskenyt minunkaan kumartelemaan. Minä ... minä...

Hän olisi tahtonut jatkaa, mutta kova yskä ja veren sylky esti hänet

siitä. Kohta nousi kylmä hiki hänen kapealle otsalleen. Yskältä ei hän

saanut puhutuksi, vaikka hänellä olisi kyllä ollut halua. Silmistä

näkyi, että hän olisi tahtonut vielä riidellä, vaan nyt piti hänen

voimattomana viittailla ainoastaan kädellään... Niinpä uneuttikin

Tshekunow hänet viimein.

Minusta tuntui, että keuhkotautisen viha tarkoitti pikemmin minua kuin

Tshekunowia. Siitä, että Tshekunow tahtoi palvella ja ansaita siten

jonkun kopeikan, ei häneen olisi voinut kukaan suuttua. Jokainen

ymmärsi, että hän teki sen ainoastaan rahan tähden. Siinä kohden

alhainen kansa ei ole kovin arkatuntoinen. Mutta Ustjantsew ei

suvainnut minua eikä teetäni eikä sitä, että olin kahleissakin

herrana, toisen palveltavana, vaikka minä en ollenkaan pyytänyt

keltään palvelusta. Ja todella minä olisinkin tahtonut tehdä kaikki

itse, ettei kukaan olisi tarvinnut pitää minua velttona ja

herrasmaisena. Siinäpä olikin minun itserakkauteni, koska asia kerran

on puheeksi tullut. Mutta siitä huolimatta tapahtui aina -- minulle

käsittämättömästä syystä -- etten koskaan voinut sysätä luotani niitä

monia palvelijoita ja apulaisia, jotka vapaehtoisesti tulivat tarjolle

ja lopulta saivat minut valtoihinsa siinä määrin, että itse muutuin

vihdoin heidän palvelijakseen; ulkonaisesti näytti kuitenkin siltä,

että minä olisin ollut heidän herransa ja etten ilman heitä olisi

voinut tulla toimeenkaan. Se seikka oli minusta tietysti hyvin

harmillinen. Mutta Ustjantsew oli keuhkotautinen ja ärtyisä

luonteeltaan. Muut sairaat olivat välinpitämättömiä, näyttivätpä

hiukan ylpeiltäkin. Muistan, että sillä kertaa oli kaikilla puheen

aineena eräs syytetty vanki, joka paraillaan kärsi ruumiin

rangaistustaan ja jonka samana iltana piti saapua sairashuoneeseen.

Sairaat odottivat tulokasta uteliaina. Sanottiin muuten, että

rangaistus tulee olemaan helponlainen -- kaikkiaan ainoastaan

viisisataa lyöntiä.

Vähitellen rupesin minä tarkastamaan, mitä ympärilläni oli. Sen verran

kuin voin huomata, vaivasi useimpia tosisairaita keripukki ja

silmätauti, jotka olivat yleisiä tauteja paikkakunnalla. Toiset

sairastivat kuume- ja rintatauteja. Täällä ei ollut niin kuin muissa

sairashuoneissa eri osastoja eri tauteja varten, vaan kaikki sairaat,

jopa nekin, joilla oli tarttuvia tauteja, makasivat yhdessä. Näistä

tosisairaista ovat eroitettavat ne, jotka tulivat tänne ilman mitään

tautia, ainoastaan "lepäilemään." Sääliväiset lääkärit ottivat heitä

mielellään vastaan, etenkin kun oli paljon tyhjiä vuoteita. Olo

vankilassa oli suhteellisesti niin huono, että moni sen asukkaista

tuli mielellään sairashuoneeseen huolimatta siitä että ilma täällä oli

raskas. Oli olemassa sairashuone-elämän ihailijoita, suurimmaksi

osaksi ojennusruotulaisia. Minä katselin uteliaasti uusia toverejani

ja muistan, että huomioni kiintyi etenkin erääseen keuhkotautiseen,

joka oli viimeisillään ja makasi lähellä Ustjantsewia, siis myöskin

vastassani. Hänen nimensä oli Mihailow ja vielä pari viikkoa sitten

näin minä hänet vankilassamme. Jo siellä ollessaan oli hän sairastanut

kauan ja hänen olisi pitänyt paljoa aikasemmin mennä parannuksille;

mutta hän kärsi aivan tarpeettomasti vaivojaan; vasta joulun aikaan

meni hän sairashuoneeseen, jossa hän kolmen viikon kuluttua kuoli

kovaan keuhkotautiin; hän oli aivan kuin sisällisesti tulen polttama.

Minua hämmästytti hänen suuresti muuttunut muotonsa, joka vankilaan

tullessani oli ensimäisinä painunut mieleeni. Hänen vieressään makasi

eräs ojennusruotuun kuuluva vanhanpuoleinen ja kauhean siivoton

sotamies... Mutta enhän voi luetella kaikkia sairaita... Minä

mainitsin tuon ojennusruotulaisen ainoastaan siitä syystä, että hän jo

ensi hetkellä antoi minulle jokseenkin täydellisen käsityksen eräästä

sairashuonetta koskevasta omituisuudesta. Muistan, että tällä miehellä

oli kova nuha. Hän aivasteli alituiseen tehden sitä säännöllisesti

koko viikkokauden kuluessa, jopa unissaankin, ja jokaisen

aivastuspuuskauksen jälkeen oli hänen tapana sanoa: "Jumalani,

mimmoinen rangaistus!" Nyt istui hän vuoteellaan ja täytti sieramiaan

paperitötterössä olevalla nuuskalla, jotta olisi voinut voimallisemmin

ja säännöllisemmin aivastaa. Hän aivasti kirjavaan pumpuliseen

nenäliinaan, joka oli ollut pesussa jo satoja kertoja ja muuttanut

väriänsä aivan tavattomasti! Aivastaessaan rypistyi hänen pieni

nenänsä omituisella tavalla samalla kun vanhat, mustuneet hampaat sekä

punaiset, limaiset ikenet tulivat näkyviin. Aivastuksen jälkeen

levitti hän oitis nenäliinansa ja tarkasteli siihen runsaasti

keräytynyttä märkyyttä, jonka hän sitten pyyhkäsi yllänsä olevaan

ruskeaan ruunun nuttuun, niin että kaikki lika tarttui siihen, samalla

kun nenäliina jäi vaan hieman kosteaksi. Tämä törkeä nenäliinan

säästäminen ruunun nutun vahingoksi ei herättänyt mitään vastaväitettä

sairasten puolelta, vaikka joku heistä saattoi saada sittemmin saman

nutun yllensä. Mutta alhainen kansamme ei ole juuri kovin inhoavainen.

Minun oli tuota nähdessäni paha olla ja minä rupesin väkisinkin

tarkastelemaan omaa nuttuani. Se oli jo kauan vetänyt huomioni

puoleensa hajullaan; lämminneenä ylläni haisi se yhä enemmin

lääkkeeltä, laastarilta ja jonkunlaiselta visvalta, joka olikin

luonnollista, koska se pitkän ajan kuluessa oli ollut ainoastaan

sairasten hartioilla. Ehkäpä selkäpuolella oleva palttinavuori oli

joskus ollut pesussakin, varmaan en sitä kuitenkaan voi sanoa. Nyt oli

se ainakin tahrattuna kaikenlaisilla nesteillä. Sillä asia oli niin,

että vankien osastoon tuotiin usein ruumiinrangaistuksen saaneita,

joilla oli selkä täynänsä haavoja; heitä parannettiin vesihauteilla ja

niinpä nuttu, joka pantiin oitis märän paidan päälle, ei voinut olla

tahraantumatta. Ja joka kerta, kun minä vankeuteni aikana olin

sairashuoneessa (ja siellä olinkin minä jokseenkin usein), en voinut

ilman epäluuloja pukea semmoista nuttua ylleni. Etenkin olivat minulle

vastenmielisiä näissä nutuissa tavattavat syöpäläiset... Ja vaikka

sairashuoneessa, raskasta ilmaa lukuun ottamatta, ulkopuolisesti

vallitsi jonkunlainen siisteys, ei sisällisestä siisteydestä ollut

mihinkään. Sairaat olivat siihen kuitenkin tottuneet ja he arvelivat,

että niin piti ollakin; mihinkään toimenpiteisiin puhtauden

ylläpitämiseksi ei ryhdytty. Mutta toimenpiteistä puhun vast'edes...

Juuri kun Tshekunow oli tarjonnut minulle teeveden (jota varten

sivumennen sanoen oli käytetty koko vuorokaudeksi sisään tuotua ja

huonossa ilmassa pilautunutta vettä), aukesi äkkiä ovi ja huoneeseen

astui äsken rangaistu sotamies monen vartijan seuraamana. Minä näin

ensi kertaa vankia, joka äskettäin oli saanut rangaistuksensa.

Sittemmin tuotiin heitä tänne usein, muutamia kantamallakin (liian

kovan rangaistuksen saaneita), ja joka kerta oli siitä sairaille

jonkunlaista vaihtelua yksitoikkoisuudessa. He ottivat tulokasta

vastaan tavallisesti hyvin totisen näköisinä. Muuten vaikutti vastaan

ottoon rikoksen suuruus ja siitä seurannut rangaistus. Kovasti

rangaistu ja suuri pahantekijä sai osakseen suurempaa kunnioitusta ja

huomiota kuin joku karannut rekryytti, jommoinen esim. oli sekin mies,

joka nyt tuotiin sisään. Missään tapauksessa ei kuitenkaan osoitettu

erityistä sääliväisyyttä eikä myöskään tehty mitään loukkaavia

huomautuksia. Ääneti auttoivat toiset rangaistua ja hoitelivat häntä,

etenkin jos hän ei voinut tulla toimeen ilman apua. Välskärit tiesivät

hyvin hyvästi, että rangaistut olivat taitavissa käsissä. Apua

toimitettiin levittämällä kylmässä vedessä kastettu lakana tai paita

rangaistun selkään tai myöskin siten, että siitä vedettiin tikkuja,

jotka lyödessä usein jäävät särkyneistä kepeistä lihaan. Viimeksi

mainittu avunanto oli sairaalle hyvin tuskallinen. Mutta ylipäänsä

kummastutti minua aina rangaistujen suuri kestävyys kipujen

kärsimisessä. Minä näin heitä useampia, muutamia hyvinkin pahasti

lyötyjä, mutta tuskin kukaan heistä vaikeroi! Ainoastaan kasvot olivat

heillä muuttuneet, kalventuneet; silmät paloivat; katse oli epävarma,

levoton, huulet vapisivat, niin että onneton itse pureksi niitä

melkein verille. Sisään tullut sotamies oli noin kahdenkymmenen kolmen

vuoden vanha, vankan näköinen, korkeakasvuinen, kaunis, mustaverinen

mies. Hänen selkänsä oli pahasti pieksetty. Ylhäältä aina vyötäiseen

asti oli hänen ruumiinsa paljastettu; hartioille oli heitetty märkä

lakana, joka vaikutti, että hän vapisi kuin vilutautinen ja käveli

noin puolitoista tuntia edestakasin pitkin laattiaa. Minä katsoin

häntä kasvoihin; hän ei näyttänyt ajattelevan mitään, katseli vaan

kummallisesti, kiinnittämättä huomiotaan mihinkään erityiseen

esineeseen. Minusta näytti, että hän silmäili pitemmän aikaa teetäni.

Tee oli kuumaa; höyry kohosi kupista, mutta mies paralla oli kylmä,

niin että hampaat löivät loukkua. Minä pyysin häntä juomaan. Hän tuli

luokseni nopeasti ja sanaakaan sanomatta otti kupin, joi siitä

seisoaltaan, ilman sokuria, kiirehtimällä ja kokien olla minuun

katsomatta. Juotuaan pani hän kupin paikalleen ja sanaakaan sanomatta,

päätäänkään nyökäyttämättä rupesi taas kävelemään edes takasin pitkin

laattiaa. Ei hän huolinut nyt puheista eikä pään nyökytyksistä! Mitä

muihin vankeihin tulee, koettivat he alussa välttää keskusteluita

rangaistun tulokkaan kanssa; annettuaan hänelle apuansa, eivät he

huolineet hänestä sen enempää, arvattavasti siitä syystä, että mies

parka saisi olla rauhassa, johon tämä näkyi olevankin aivan

tyytyväinen.

Sillä välin alkoi hämärtää ja yölamppu sytytettiin. Muutamilla,

kuitenkin aivan harvoilla vangeilla oli omat kynttiläjalkansa. Vihdoin

lääkärin iltakäynnin jälkeen tuli sisään vartioiva aliupseeri, luki

kaikki sairaat, jonka jälkeen huone lukittiin; sitä ennen tuotiin

kuitenkin yösaavi sisään... Minä sain ihmeekseni kuulla, että tämä

saavi oli sisällä koko yön; semmoinen oli järjestys. Päivällä

päästettiin vanki ulos, ei kuitenkaan pitemmäksi aikaa kuin

minuutiksi; yöllä sitä vastoin ei päästetty ollenkaan. Vankien osasto

oli toisenlainen kuin muut osastot ja vangin täytyi sairaanakin kärsiä

rangaistustaan. Kuka tämmöisen järjestyksen lienee ensin pannut

toimeen, en tiedä; sen vaan tiedän, ettei sellainen järjestys ollut

ollenkaan paikallaan ja ettei turhanpäiväinen muodollisuus ilmaantunut

missään niin jyrkästi kuin tässä seikassa. Lääkärit eivät olleet

siihen tietysti syypäät. Sanon vieläkin, että vangit eivät voineet

kyllin kehua lääkärejä pitäen heitä aivan kuin isinänsä. Kaikkia

kohtaan olivat lääkärit suosiollisia, ystävällisiä, ja vanki, joka oli

kaikkien hylkäämä, piti heitä suuressa arvossa, sillä hän huomasi,

että heidän ystävällisyytensä ei ollut teeskenneltyä. Ja muutenhan ei

voinut ollakaan; sillä lääkäreillä ei olisi ollut mitään

edesvastausta, jos he olisivat käyttäytyneet toisin, s.o. jyrkästi,

röyhkeästi; siis olivat he ystävällisiä ihmisrakkauden pakoituksesta.

He käsittivät sen seikan, että sairas vanki tarvitsee raitista ilmaa

samoin kuin muutkin sairaat. Muiden osastojen sairaat saattoivat esim.

joihinkin määrin parannuttuaan kävellä vapaasti käytävissä ja

hengittää raittiimpaa ilmaa kuin mitä sairashuoneessa oli tarjona.

Tuntuupa pahalta ja ilkeältä, kun muistelen mihin määrin tämä

lämpimään huoneeseen tuotu saavi pilasi jo ennestäänkin pilaantuneen

ilman. Sanoessani, että vanki sairaanakin kärsi rangaistustansa, en

sillä tarkoittanut ollenkaan, että semmoiseen toimenpiteeseen olisi

ryhdytty hänen rankaisemisekseen. Siten olisin tehnyt itseni

syylliseksi ajattelemattomaan parjaukseen. Sairasta ei sovi rangaista.

Niin ollen on selvää, että joku ankara välttämättömyys oli pakoittanut

esimiehiä mokomaan turmiolliseen toimenpiteeseen. Mutta mikä? Sepä nyt

onkin harmillista, etten mitenkään voi selittää tämän, yhtä vähän kuin

monen muunkaan toimenpiteen tarpeellisuutta. Mikä oli syynä mokomaan

ankaruuteen? Sekö, että vanki tulisi sairashuoneeseen suotta, ilman

mitään tautia, pettäisi lääkärit ja saattaisi yöllä ulos päästyään

puikahtaa pakosalle? Sellaisen arvelun mahdottomuutta en tarvinne

liioin todistellakaan. Mihinkä vanki voisi paeta? Mitenkä hän

pakenisi? Päivällä päästettiin vankeja ulos yksitellen; niin olisi

voitu tehdä yölläkin. Ovella seisoi ladatulla pyssyllä varustettu

vartija. Vangin ei tarvinnut mennä kuin kahden askeleen päähän

vahtipaikasta, ja sitä paitsi oli hänen seurassaan aina toinen

vartija, joka ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Kysymykseen

olisi voinut tulla ainoastaan yksi, rautaristikolla varustettu akkuna,

jonka edustalla niinikään käyskenteli vartija koko yön. Jos mieli

päästä akkunasta läpi, olisi pitänyt lyödä se rikki ja murtaa

ristikko. Kukas voisi semmoista sallia? Ajatelkaamme, että vanki olisi

tappanut saattomiehen kaikessa hiljaisuudessa. Mutta sittenkin oli

akkuna ristikoineen murrettava. Huomattava on, että aivan lähellä

vartijaa, noin kymmenen askeleen päässä hänestä makasivat toisen

osaston vartijat, seisoi toinen sotamies pyssy olalla ja hänen

vieressään niinikään saattomies sekä muut vahdit. Ja mihinkä olisi

voinut juosta talvella, tohvelit jalassa, nuttu hartioilla ja yömyssy

päässä? Mutta koska vaara oli niin vähäinen (koska toisin sanoen sitä

ei ollut olemassakaan), minkä tähden sairaita sillä tavoin vaivattiin

ehkäpä heidän elämänsä viime hetkinä, sairaita, joille raitis ilma on

tarpeellisempi kuin terveille? Minkätähden niin tehtiin, sitä en

voinut mitenkään käsittää.

Koska kerran olen tullut kysyneeksi "minkä tähden", niin en voi olla

mainitsematta erästä toista omituisuutta, joka oli minulle monen

vuoden kuluessa niinikään selittämättömänä arvoituksena. En voi olla

sanomatta siitä pari sanaa ennenkuin rupeen jatkamaan kertomustani.

Minä tarkoitan kahleita, joista ei mikään tauti vapauttanut tuomittua

vankia. Keuhkotautisetkin kuolivat kahleissaan. Yhtähyvin olivat

siihen kaikki tottuneet pitäen sitä jonkunlaisena välttämättömyytenä.

Tuskinpa kukaan ajattelikaan koko asiaa, sillä lääkäreistäkään ei

kenenkään päähän kertaakaan pistänyt pyytää esimiehiltä kovasti

sairaiden, etupäässä keuhkotautisten vapauttamista kahleista. Tosi on,

että kahleet itsessään eivät ole kovin suurena rasituksena. Painoltaan

ovat ne 8-12 naulaa. Kymmenen naulaa ei ole terveelle ihmiselle

rasittava paino. Minulle kerrottiin yhtä hyvin, että kahleiden

kantaminen vaikutti muutamien vuosien kuluttua jalkojen kuivettumista.

En tiedä, oliko siinä jutussa perää; aivan todettomalta se ei sentään

tunnu. Pienikin, vaikkapa kymmenenkin naulan paino, joka on ainaiseksi

kiinnitetty jalkaan, tekee sen luonnottoman raskaaksi ja voipi

pitemmän ajan kuluttua vaikuttaa turmiollisesti... Mutta ajatelkaamme,

ettei siitä terveelle olisikaan mitään haittaa. Mitenkäs on sairaan

laita? Ajatelkaamme, ettei tavallinen sairaskaan kärsi siitä

sanottavasti. Mutta niinkös on laita kovasti sairasten,

keuhkotautisten, joilla ilmankin kädet sekä jalat kuivettuvat niin,

että olenkorsikin tuntuu heistä raskaalta? Ja jos lääkärit olisivat

toimittaneet helpoitusta vaikka keuhkotautisillekin, niin olisi sekin

ollut suuri hyvätyö. Joku sanonee, että vanki on pahantekijä, joka ei

ansaitse laupeutta; mutta vaikkapa myöntäisimmekin sen todeksi, ei

sovi kuitenkaan lisätä rangaistusta sille, johon Jumalan sormi on jo

koskenut. Mahdotonta on uskoa, että siten meneteltäisiin ainoastaan

rangaistukseksi: sillä vapauttaahan oikeuskin keuhkotautisen ruumiin

rangaistuksesta. Niinpä onkin tässä taas jonkunlainen salainen,

varovaisuuden synnyttämä toimenpide. Minkä vuoksi? -- sitä on mahdoton

ymmärtää. Sillä eihän todellakaan sovi ajatella, että keuhkotautinen

saattaisi karata. Eihän mokoma ajatus voi pälkähtää kenenkään päähän,

etenkin kun muistetaan keuhkotaudin laatua. Mahdotonta on myöskin olla

olevinaan keuhkotautinen ja pettää lääkärejä karkaamisen aikomuksessa.

Tauti on semmoinen, että sen voi tuntea ensi katseella. Ja näinköhän

sitä paitsi ihmisiä pannaan kahleisiin sen vuoksi, etteivät he

karkaisi? Ei suinkaan. Kahleet ovat vaan häväistykseksi,

rangaistukseksi, sekä ruumiilliseksi että siveelliseksi. Niin ainakin

on ajateltava. Karkaamista ne eivät voi mitenkään estää. Taitamattomin

ja kömpelöinkin vanki osaa ne helposti viilata poikki tai murtaa

kivellä rikki. Jalkakahleet eivät voi olla millään muotoa karkaamisen

esteenä; mutta jos ne ovat ainoastaan rangaistukseksi määrätyt, niin

eihän kuolevata tarvinne enää rangaista.

Tätä kirjoittaessani muistuu mieleeni eräs keuhkotautiin kuollut

vanki, sama Mihailow, joka makasi melkein vastapäätäni, lähellä

Ustjantsevia ja kuoli muistaakseni täällä oloni neljäntenä päivänä.

Ehkäpä olenkin puhunut keuhkotautisista sen vaikutuksen johdosta,

jonka tämä kuolemantapaus teki minuun silloin. Mihailowia tunsin hyvin

vähän. Hän oli vielä nuori, noin kahdenkymmenen viiden vanha,

solakkavartaloinen mies. Hän kuului erityiseen osastoon ja oli

omituisen vaitelias sekä surumielinen. Hän näytti aivan kuin

"kuivuvan" vankilassa. Niin sanoivat sittemmin vangit, jotka pitivät

häntä hyvänä miehenä. Muistan, että hänellä oli kauniit silmät, enkä

minä oikein tiedä, minkä tähden hän on nyt niin selvästi mielessäni.

Hän kuoli kello kolmen aikaan jälkeen puolen päivän; ilma oli sinä

päivänä selkeä ja kylmä. Muistan, kuinka aurinko paistoi ohuesti

jäätyneiden akkunain läpi. Sen säteet kohtasivat onnetonta. Hän kuoli

tunnottomana ja tehtyään lähtöä useita tunteja. Häntä tahdottiin

auttaa, kun nähtiin, että hänen oli hyvin tukala olla; hän hengitti

vaikeasti, syvästi, rohisevasti; hänen rintansa kohosi korkealle,

ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa. Hän riisti päältään

peitteen sekä vaatteet ja rupesi vihdoin repimään paitaansa. Hirveätä

oli nähdä tätä pitkän pitkää ruumista, jonka jalat ja kädet olivat

kuivuneet luuhun asti, vatsa painunut alas ja rinta kohonnut;

kylkiluut olivat selvään erotettavina niinkuin luurangolla. Hänen

päällänsä oli jäljellä ainoastaan puinen risti ynnä kahleet, jotka hän

nyt olisi voinut vapaasti pudottaa jaloistaan. Puoli tuntia ennen

hänen kuolemaansa vallitsi täällä hiljaisuus; sairaat puhelivat

keskenään melkein kuiskaamalla ja kävelivät miltei kuulumattomin

askelin. Keskusteltiin vähän, enimmiten muista asioista ja yhä

kovemmin rohisevaan sairaaseen luotiin harvoin silmäyksiä. Vihdoin

löysi sairas hapuroivalla kädellään rinnassaan olevan ristin ja rupesi

sitä repimään ikäänkuin sekin olisi painanut häntä. Häneltä otettiin

se pois. Kymmenen minuutin kuluttua hän kuoli. Ovelle lyömällä

annettiin merkki vartijalle. Tämä tuli sisään, loi tylsän silmäyksen

ruumiiseen ja lähti viemään sanaa välskärille. Välskäri, sävyisän

näköinen nuori mies, joka muuten piti liian paljon huolta

ulkomuodostaan, ilmestyi kohta paikalle; nopein askelin lähestyi hän

vainajata, koetteli tottuneen tavalla hänen valtasuontaan, viittasi

sitten kädellään ja lähti pois. Kohta vietiin sana vartijoille;

vainaja oli tärkeä vanki, erityisestä osastosta; häntä oli

kuolleeksikin tunnustettava erityisillä tempuilla. Vartijoita

odotellessa joku ilmoitti hiljaisella äänellä, että ehkä olisi hyvä

painaa vainajan silmät kiinni. Toinen kuunteli tarkkaan, mitä

sanottiin, lähestyi sitten hiljaan vainajata ja painoi hänen silmänsä

kiinni. Nähtyään tyynyllä olevan ristin, otti hän sen käteensä,

katseli sitä tarkkaan ja pani sen jälleen Mihailowin kaulaan; pani

kaulaan ja risti silmänsä. Sillä välin kangistuivat vainajan kasvot;

valon säde välähteli niiden yli; suu oli puoleksi auki; kaksi valkeata

hammasriviä kiilsi ohuvien, ikeniin tarttuneiden huulien välistä.

Vihdoin tuli sisään vartioiva aliupseeri, miekka vyöllä ja kypäri

päässä; häntä seurasi kaksi vahtia. Hän läheni ruumista yhä verkemmin

ja katseli hämillään vaiteliaita ja synkännäköisiä vankeja. Askeleen

päässä vainajasta pysähtyi hän kuin naulattu ja näytti pelästyneeltä.

Paljastettu, kahleissa oleva ja kuivunut ruumis hämmästytti häntä; hän

riisui äkkiä kypärinsä, jota ei ollenkaan tarvittu ja risti silmänsä.

Hän oli jäykännäköinen, harmaapäinen soturi. Muistan, että samalla

kertaa seisoi paikalla myöskin Tshekunow, joka oli niinikään

harmaapäinen vanhus. Koko ajan katsoi hän ääneti aliupseeria suoraan

silmiin ja seurasi omituisen tarkkaan hänen liikkeitään. Molempain

miesten silmät kohtasivat toisensa ja Tshekunowin alahuuli vavahti

jostain syystä. Suutansa vääntäen nyökäytti hän päätään vainajata

kohti ja sanoi:

-- Olihan hänelläkin äiti! -- sekä lähti sitten pois.

Muistan, että nämä sanat hämmästyttivät minua... Miksi oli hän ne

lausunut ja mitenkä johtuivat ne hänen mieleensä? Sitten nostettiin

ruumis yhdessä vuoteen kanssa; oljet ratisivat, kahleet kilahtivat

laattiata vasten... Ne nostettiin ylös. Ruumis kannettiin pois. Äkkiä

rupesivat kaikki kovalla äänellä puhumaan. Kuultiin, kuinka aliupseeri

käytävässä lähetti jonkun seppää noutamaan. Vainaja oli päästettävä

kahleistaan...

Mutta minä olen poikennut aineestani...