XI.

Näytelmä.

Kolmantena päivänä juhlan jälkeen aiottiin antaa teaatterinäytäntö.

Valmistavia puuhia oli arvattavasti paljon, mutta kun näyttelijät itse

ottivat kaikesta huolehtiakseen, emme me muut tienneet, miten pitkälle

asia oli edistynyt ja mitä kulloinkin oli tekeillä. Emme oikein

tienneet sitäkään, mitä aiottiin näytellä. Näyttelijät kokivat näiden

kolmen päivän kuluessa työmatkoilla ollessaan hankkia niin paljon

pukuja kuin mahdollista. Kun Baklushin tapasi minua, näpäytteli hän

mielihyvillään sormiaan. Luulenpa, että hän puhui hyvää majuuristakin.

Muuten oli meille aivan tietämätöntä, oliko majuurilla vihiä

teaatterihommastamme. Ja jos hän siitä tiesi, oli epävarmaa, aikoiko

hän antaa siihen varsinaisen suostumuksensa, vai tahtoiko hän olla

ainoastaan vaiti, pitämättä väliä vankien puuhista, kunhan vaan kaikki

oli oikeassa järjestyksessä? Minä puolestani luulen, että hän tiesi

teaatteripuuhasta, mutta ei tahtonut siihen sekaantua hyvin ymmärtäen,

että ehkäpä kävisi vielä hullummin, jos hän kieltäisi; silloin

voisivat vangit ruveta juomaan ja räyhäämään, niin että oli parempi,

jos he saivat jotain muuta tekemistä. Minä luulin majuurin ajatelleen

sillä tavoin siitä syystä, että semmoinen ajatus oli luonnollisin ja

järjellisin. Olisipa voinut tehdä senkin päätelmän, että jos vangit

itse eivät ryhtyisi teaatteripuuhaan tai johonkin muuhun samanlaiseen

toimeen, pitäisi esimiehien tehdä jotain asian hyväksi. Mutta koska

majuurimme ajatteli aivan toisin kuin muut ihmiset, voin minä erehtyä

suuresti luullessani, että hän tiesi vankien teaatterihommasta ja

aikoi sen sallia. Majuurimme tapaisen miehen piti aina ahdistaa toisia

ja riistää heiltä oikeuksia. Siltä kannalta oli hän tunnettuna koko

kaupungissa. Mitä huoli hän siitä, jos sellaisen menettelyn kautta

syntyisikin levottomuuksia! Levottomuuksiahan voidaan rangaista

(arvelevat majuurimme kalttaiset miehet) ja pahantekijöitä kohtaan

onkin käytettävä lain koko ankaruutta, siinä kaikki! Semmoiset tyhmät

lain valvojat eivät tiedä, eivätkä voikaan tietää, että lain puustavin

tarkka seuraaminen käsittämättä sen tarkoitusta ja henkeä onkin juuri

syynä epäjärjestyksiin. "Laissa niin sanotaan", väittävät he ja

ihmettelevät suuresti, kun heiltä vaaditaan sitä paitsi tervettä

järkeä. Semmoinen vaatimus tuntuu heistä liialta ylellisyydeltä,

suvaitsemattomuudelta.

Vanhin aliupseeri ei vastustellut vankien toimia ja mistään muusta

eivät nämä välittäneetkään. Minä olen ihan varma siitä, että

teaatteripuuha oli syynä siihen, ettei vankilassa joulun aikana

tapahtunut mitään suurempaa epäjärjestystä, riitaa tai varkautta. Minä

kuulin itse, kuinka vangit koettivat hillitä humalaisia toverejansa

sillä perustuksella, että näytelmän toimeen paneminen voitaisiin

heiltä kieltää. Aliupseerille lupasivat vangit käyttäytyä

moitteettomasti. He sanoivat tahtovansa täyttää ilolla lupauksensa ja

olivat mielissään, kun heitä uskottiin. Huomattava on muuten, että

näytelmän salliminen ei tuottanut esimiehille mitään uhrauksia.

Näyttämöä ei pantu kuntoon ennakolta; sillä siihen toimeen tarvittiin

ehkä vaan neljännestunnin aika. Näytteleminen kesti puolitoista tuntia

ja jos äkkiä olisi tullut esimiehiltä käsky sen lakkauttamisesta,

olisi semmoinen käsky voitu panna samassa silmänräpäyksessä

toimeenkin. Puvut olivat kätketyt arkkuihin. Mutta ennenkuin kerron,

mitenkä teaatterihuone oli järjestetty, tahdon puhua ohjelmasta s.o.

siitä, mitä aiottiin näytellä.

Erityisesti kirjoitettua ohjelmaa ei ollut. Vasta toisella ja

kolmannella kerralla ilmestyi eräs semmoinen, jonka oli kirjoittanut

Baklushin herroja upseereja ja yleensä säätyhenkilöitä varten, jotka

jo ensi kerralla olivat käynnillään kunnioittaneet teaatteriamme.

Herroista oli läsnä tavallisesti vartijaupseeri ja kerran pistäytyi

teaatteriimme tisuuriupseerikin. Niinikään kerran kävi siellä myöskin

insinööriupseeri; heitä varten toimitettiinkin kirjoitettu ohjelma.

Ajateltiin, että maine vankien näytelmästä leviää kauas linnassa, jopa

kaupungissakin, jossa mitään muuta teaatteria ei ollut. Sanottiin,

että kerran asian harrastajat olivat kaupungissa panneet toimeen

seuranäytelmän, siinä kaikki. Vangit iloitsivat kuin lapset

vähimmästäkin menestyksestä, jopa kerskailivatkin siitä. "Kenpä

tietää", sanoivat he, "ehkä korkeimmatkin päälliköt saavat kuulla

asiasta ja tulevat katsomaan; saavatpa sitten nähdä, mimmoisia

näyttelijöitä meillä on. Tämä ei olekkaan pelkkä sotamiesteaatteri,

jossa näytettäisiin kaikenmoisia kummituksia, liikkuvia venheitä,

karhuja ja pukkeja. Täällä on näyttelijöitä, varsinaisia näyttelijöitä

ja ne näyttelevät herrasnäytelmiä; semmoista teaatteria ei ole

kaupungissa. Kenraali Abrasimowin luona sanotaan kerran olleen

näytelmän. No ehkäpä puvut lienevät olleet paremmat, vaan mitä

keskusteluun tulee, niin kyllä meikäläiset vievät voiton! Ehkäpä

teaatterimme maine saapuu kuvernöörinkin korviin, ja jos hyvin käy,

niin tulee hän itse katsomaan. Eihän kaupungissa ole muuta

teaatteria..." Sanalla sanoen, vankien mielikuvituksella ei ollut

rajoja; jopa he toivoivat saavansa palkintoja ja työn vähennystäkin,

vaikka toiselta puolen eivät itsekään voineet olla nauramatta omille

toiveilleen. He olivat täydellisiä lapsia huolimatta siitä, että moni

heistä oli täyttänyt jo neljäkymmentä vuotta. Vaikk'ei mitään ohjelmaa

ollutkaan, tiesin minä näyteltäväin kappaleiden pääsisällön.

Ensimäinen kappale oli nimeltä "Filatka ja Miroshka kilpailijoina."

Baklushin oli viikkoa ennen kehunut minulle, että hän on näyttelevä

Filatkan osaa tavalla semmoisella, ettei sitä "Sant-pietarinkaan"

teaattereissa ole paremmin näytelty. Hän käveli kasarmeissa ja kehui

itseään kovin hävyttömästi, mutta samalla myöskin leikillisesti;

joskus lateli hän jotain, jota hänen oli näkymöllä sanottava, ja muut

nauroivat huolimatta siitä, oliko hänen jutuissaan mitään naurettavaa

vai ei. Muuten on myönnettävä, että vangit tälläkin kertaa pitivät

arvostansa vaarin: Baklushinin tempuille ja jutuille nauroivat joko

nuorimmat joukosta tai arvokkaimmat, joiden asema oli niin vakavalla

kannalla, ettei heidän tarvinnut pelätä lausua suoraan ajatuksiaan,

olivatpa ne sitten mimmoisia tahansa. Toiset sitä vastoin kuuntelivat

teaatterijuttuja välinpitämättöminä, tahtomatta kuitenkaan niitä

tuomita tai vastustaa. Vasta näytelmäpäivänä tuli uteliaisuus

yleiseksi. Mitähän nyt tulee? Kuinkahan meikäläiset suoriutuvat?

Mitähän majuuri sanoo? Onkohan tällä kertaa menestys yhtäläinen kuin

toissa vuonna? j.n.e. Baklushin vakuutti minulle, että kaikki

näyttelijät olivat hyvin valitut, että jokainen oli paikallansa; että

esirippukin oli olemassa; että Filatkan morsiamen osa oli annettu

näytettäväksi Sirotkinille, -- ja saattepa itse nähdä mimmoinen

Sirotkin on naisen puvussa! lisäsi hän siristäen silmiään ja

maiskutellen kieltänsä. Tilanhaltijan puolisolla tulisi olemaan

reunuksella varustettu hame yllä ja auringonvarjo kädessä, hänen

miehensä taas esiytyisi olkanauhoilla varustetussa upseerin nutussa

sekä keppi kädessä. Sitten seuraisi toinen draamallinen kappale

nimeltä "Kedril-syömäri." Nimitys herätti minussa uteliaisuutta; mutta

vaikka kuinka olisin tiedustellut, en voinut päästä kappaleen perille.

Kuulin vaan, että se oli saatu käsikirjoituksena joltakin

etukaupungissa asuvalta aliupseerilta, joka arvattavasti itse oli

ottanut osaa sen näyttelemiseen jossain sotamiesteaatterissa.

Etäisissä kaupungeissa ja lääneissä on meillä todellakin semmoisia

näytelmäkappaleita, jotka ylipäänsä ovat vähän tunnettuja, ehkäpä

painamattomiakin, mutta jotka yhtähyvin ovat jostain ilmestyneet ja

kuuluvat välttämättömästi kansanteaattereihin muutamassa osassa

Venäjän maata. Minä sanoin varta vasten "kansanteaattereihin." Olisipa

hyvin toivottavaa, että joku tieteen harrastajoistamme rupeisi

tarkemmin kuin tähän saakka tutkimaan kansanteaatteria, joka on

olemassa ja ehkäpä ei olekkaan varsin vähäpätöinen. Minä en tahdo

uskoa, että kaikki, mitä sittemmin näin vankien näyttelevän, olisi

ollut täällä mietittyä. Paljon oli saatu perintönä muualta; sillä

kerran säädetyt ja hyväksytyt menettelytavat ja käsitteet kulkevat

suvusta sukuun. Niitä on opittava sotamiesten, tehtaalaisten sekä

porvarien parissa. Ne ovat säilyneet myöskin kylissä ja

maaseutukaupungeissa aatelisperheiden keskuudessa. Luulenpa, että

moni vanha näytelmäkappale on levinnyt alustalaisten kautta

käsikirjoituksena pitkin Venäjää. Entisen ajan tilanhaltijoilla ja

moskovalaisilla herroilla oli omat teaatterinsa, joissa alustalaisia

oli näyttelijöinä. Ja näissä teaattereissa saikin kansan draama

alkunsa. Mitä "Kedril-syömäriin" tulee, en saanut siitä ennakolta

muuta tietoa kuin sen, että näkymöllä ilmestyisi pahoja henkiä, jotka

veisivät Kedrilin pois. Mutta mitä merkitsi Kedril, ja minkätähden se

ei ollut Kiril? Oliko kappale syntyänsä venäläinen vai ulkomaalainen,

sitä en saanut mitenkään selville. Sanottiin myöskin, että lopuksi

näytetään "pantomiini musiikin kanssa." Kaikki tämä oli tietysti hyvin

hupaista. Näyttelijöitä oli noin viisitoista henkeä -- kaikki reipasta

väkeä. He häärivät itsekseen, pitivät harjoituksia, välistä kasarmien

takana, ja koettelivat piilotella itseään muilta. Sanalla sanoen, he

tahtoivat hämmästyttää meitä jollain tavattomalla, odottamattomalla.

Arkipäivinä suljettiin vankila varhain, niin kohta kuin yö alkoi

lähestyä. Mutta joulujuhlana tehtiin poikkeus; vankilaa ei suljettu

ennen ehtoorummutusta. Tämä poikkeus oli tehty teaatterin tähden.

Juhlan kuluessa lähetettiin melkein joka ilta vartijaupseerille nöyrä

pyyntö "jättämään portit auki näytännön tähden"; samalla lisättiin,

että eilenkin oli näytäntö ja portit olivat auki, ilman että mitään

häiriöitä tapahtui. Vartijaupseeri arveli näin: "totta on, ettei

häiriöitä eilen tapahtunut; ja kun he lupaavat, ettei tänäänkään

tapahdu, niin arvattavasti pitävät he itsestään huolen, ja se onkin

parasta. Jos taas antaisin kieltävän vastauksen, niin kenties (kukapa

noita pahantekijöitä menee takaamaan!) tekevät tahallaan jonkun

ilkiötyön ja vartijat saavat siitä vastata." Lisäksi tulee vielä

sekin, että vahdissa on ikävä seistä, parempi on mennä teaatteriin,

kun semmoinen kerran on olemassa, eikä suinkaan mikään tavallinen

sotamiesteaatteri, vaan vankien teaatteri, ja vangit taas ovat

uteliasta väkeä; ja onhan vartijaupseerilla aina oikeus käydä

näytäntöjä katsomassa.

Jos tisuuriupseeri tuli saapuville ja kysäsi: "missä on

vartijaupseeri" niin vastattiin, että "hän meni vankilaan vankeja

lukemaan", joten asiasta helposti selvittiin. Sillä tavoin sallivat

vartijaupseerit näytäntöjen pitämistä joka ilta juhlan kuluessa

sulkematta kasarmeja ennen iltarummutusta. Vangit tiesivät

entisestään, etteivät vartijat kiellä ja sen tähden olivatkin

levollisia.

Seitsemännellä tunnilla tuli Petrow minua noutamaan ja me menimme

yhdessä näytäntöä katsomaan. Meidän kasarmistamme lähtivät kaikki muut

paitsi vanhauskolainen ukko ja puolalaiset. Viimeksi mainitut

suostuivat tulemaan vasta viimeiseen näytäntöön tammikuun neljäntenä

päivänä, kun heille oli vakuutettu, että teaatterissa oli hauska olla

ja ettei mitään vaaraa ollut pelättävänä. Puolalaisten ylpeä käytös ei

vaikuttanut laisinkaan loukkaavasti vankien mieliin; päinvastoin

otettiin heidät teaatterissa hyvin ystävällisesti vastaan. Annettiinpa

heille paraat paikatkin. Mitä taas tulee tsherkesseihin ja Isai

Fomitshiin, tuotti teaatterimme heille mitä suurinta nautintoa. Isai

Fomitsh antoi joka kerta kolme kopeikkaa, mutta viimeisellä kerralla

pani hän lautaselle kymmenen kopeikkaa ja onnellisuus loisti hänen

kasvoistaan. Näyttelijät kokosivat läsnä olijoilta vapaehtoisia

lahjoja kulunkien suorittamiseksi ja omaksi virkistyksekseen. Petrow

vakuutti, että minulle annettaisiin paraita paikkoja, koska minä muka

muita rikkaampana arvattavasti annan enemmän rahaakin ja sen ohessa

olen semmoisissa asioissa enemmän jäljillä kuin muut. Niin

tapahtuikin. Mutta kerron ensin salista ja sen sisustuksesta.

Sotilaskasarmimme, jossa näytelmät pidettiin, oli noin viidentoista

askeleen pituinen. Pihalta tultiin portaille, portailta eteiseen ja

eteisestä kasarmiin. Tämä pitkä kasarmi oli, kuten olen jo maininnut,

sisustettu toisin kuin muut: laverit olivat asetetut pitkin seiniä,

joten huoneen keskus jäi vapaaksi. Käytävän puolella oleva osuus

huonetta oli jätetty katselijoille; siten jäi sen toinen puoli, joka

oli yhteydessä viereisen kasarmin kanssa, näkymöä varten. Ennen

kaikkia hämmästytti minua esirippu. Se oli noin kymmenen jalkaa pitkä,

ja sitä kannatti todellakin ihmetellä; sen pinnalle oli öljyvärillä

maalattu puita, huvimajoja, lampia ja tähtiä. Se oli kokoon kyhätty

palttinasta, sekä uudesta että vanhasta, kellä mitäkin oli

annettavana, vankien rääsyistä ja paidoista, joita miten kuten oli

yhteen ommeltu; se osa, johon ei riittänyt palttinaa, oli koottu

pienistä paperiliuskoista. Maalarimme, niiden joukossa etupäässä A--w,

olivat sitä somasti koristelleet. Semmoinen ylöllisyys ihastutti

synkkämielisimpiäkin vankeja, jotka näytelmän kuluessa muuttuivat

samanlaisiksi lapsiksi kuin heidän vilkasluontoisemmatkin

toverinsa. Kaikki olivat hyvin tyytyväisiä ja kehuivat näytelmää.

Valaistusaineena käytettiin pieniksi pätkiksi leikattuja

talikynttilöitä. Esiripun eteen oli asetettu pari kyökeistä tuotua

penkkiä ja niiden etupuolelle kolme neljä tuolia, jotka oli saatu

aliupseerin huoneesta. Tuolit olivat määrätyt ylemmille upseereille;

penkit taas aliupseereille, kirjureille, konduktööreille ja muille

alemmille päällysmiehille, joilla ei ollut upseerin arvoa. Näitä

syrjäisiä katsojia oli väliin enemmän, väliin vähemmän, mutta

viimeisellä kerralla ei ollut penkeillä yhtään tyhjää paikkaa.

Penkkien takana seisoivat vangit, kunnioituksesta muita läsnä olijoita

kohtaan, lakittomin päin, jakut tai puoliturkit yllänsä huolimatta

siitä, että huoneessa oli raskas, hiestyttävä ilma. Vangeille oli

tietysti jätetty liian vähän tilaa. Paikka paikoin, etenkin

takariveissä oli heitä melkein päälletysten, jota paitsi muutamat

olivat sijoittuneet lavereille sekä kulissien taa ja kävivätpä jotkut

alinomaa teaatterin takana olevassa toisessa kasarmissakin

katsellakseen näytäntöä sieltä peräkulissin ylitse. Ahtaus

takariveissä oli luonnoton ja verrattava ainoastaan siihen ahtauteen,

jota minä äskettäin näin saunassa. Eteisessä, jonka ovea pidettiin

auki, oli kahdenkymmenen asteen pakkanen; mutta siitä huolimatta

nähtiin sielläkin koko joukko katselijoita. Meidät, s.o. minut

Petrowin kanssa, päästettiin oitis etupuolelle melkein penkkeihin

saakka, jossa oli paljon parempi olla kuin muiden takana. Minua

pitivät vangit asiantuntijana, koska muka olin ollut paremmissakin

teaattereissa; he olivat usein nähneet, että Baklushin neuvotteli

kanssani ja kohteli minua kunnioituksella; minulle oli siis nyt

annettava kunniasija. Vaikka nuo pahantekijät olivatkin kerskailevaa

ja kevytmielistä väkeä, oli heidän luonteessaan kuitenkin muitakin

ominaisuuksia. He voivat nauraa minulle, kun näkivät, että olin huono

työmies; ja Almasow saattoi halveksia meitä aatelisia ja kerskailla

siitä, että hän osasi polttaa alabasteria. Kaiken tämän vainon ja

pilkan vaikutti se seikka, että me kuuluimme samaan säätyyn kuin

heidän entiset herransa, joista heillä ei ollut hyviä muistoja. Mutta

nyt teaatterissa väistyivät he edestäni. He tunnustivat, että siinä

asiassa minulla oli parempi arvostelukyky kuin heillä, että minä olin

nähnyt ja tiesin enemmän kuin he. Ynseimmätkin heistä (minä olen varma

siitä) toivoivat nyt, että minä kehuisin heidän teaatteriansa ja

päästivät minut mielellään paraimmalle paikalle. Minä puhun nyt

muistellen silloisia vaikutuksia. Minusta näytti silloin -- sen

muistan aivan hyvin -- ettei heidän arvostelussaan ilmaantunut

laisinkaan itsensä alentamista, vaan päinvastoin oman arvonsa

tuntemista. Paras ja huomattavin piirre kansamme luonteessa on

oikeudentunne ja sen noudattamisen halu. Ulkokullattua pöyhkeilemistä

ja etukynteen pyrkimistä, ansiosta huolimatta, ei kansassa ole. Kun

vaan otetaan pois ulkonainen kuori ja katsotaan ytimeen tarkemmin ja

ilman ennakkoluuloja, havaitaan kansassa semmoisia ominaisuuksia,

joita moni ei olisi voinut aavistaakaan. Meidän tietomiehemme eivät

voi kansalle paljoa opettaa. Päin vastoin saavat he itse oppia siltä

yhtä ja toista.

Petrow sanoi minulle teaatteriin lähtiessämme, että minut päästetään

etusijoille siitä syystä, että minä annan enemmän rahaa. Määrättyä

maksua ei ollut; jokainen antoi niin paljon kuin voi ja tahtoi.

Melkein kaikki uhrasivat jonkun verran, vaikkapa puolikopeikaisen, kun

lautasella tultiin rahoja keräämään. Mutta vaikka minut päästettiinkin

etupuolelle osaksi rahan tähden, siinä vakuutuksessa, että minä annan

enemmän kuin muut, niin oli semmoisessa käytöksessä kuitenkin hyvin

paljon oman arvonsa tuntemista. "Sinä olet minua rikkaampi, mene siis

edelle, ja vaikka me kaikki olemme täällä yhtäläisiä, panet sinä

kuitenkin enemmän, joten oletkin näyttelijöille mieluisampi; sen

vuoksi saatkin etusijan, sillä emme ole täällä rahan edestä, vaan

omasta tahdostamme, ja niinpä onkin meidän itsemme annettava kullekin

oma paikkansa." Semmoisessa ajatuksessa oli paljon oikeata

arvollisuutta. Se ei ollut rahan, vaan oman itsensä arvostelemista.

Yleensä rahaa ja rikkautta ei täällä kovin paljon kunnioitettu, jos

tarkastetaan vankeja jonkinlaisena kokonaisuutena, eikä kutakin

erikseen. Enkä muista heistä yhtään yksityistäkään henkilöä, joka

olisi rahan tähden tahtonut alentaa itseään. Tosin oli heidän

joukossaan kerjäläisiä, mutta kerjäämisessäkin ilmestyi enemmän

vallattomuutta ja leikillisyyttä kuin todellista kerjäämistä. En

tiedä, olenko lausunut ajatukseni kyllin ymmärrettävällä tavalla...

Mutta nyt palaan jälleen teaatteriin.

Ennen esiripun nostamista oli huoneessa nähtävänä omituisen vilkas

kuva. Katselija-joukko, joka oli kaikilta puolin tungettuna,

ahdistettuna, odotti kärsimättömänä ja onnellisen näköisenä näytelmän

alkamista. Takapuolella olivat ihmiset miltei päällekkäin. Moni oli

tuonut kyökistä halkoja mukanaan; asetettuaan paksun halon joten kuten

pystyyn seinää vasten, kävi katsoja seisomaan sen päälle nojaten

molemmilla käsillään edessään olevan hartioihin ja seisoi siinä

asemassa yhtä mittaa noin pari tuntia tyytyväisenä itseensä ja

paikkaansa. Toiset pysyttelivät jaloillaan uunin alareunustalla

nojaten niinikään edessään olevia vasten. Sivulla olevilla lavereilla

soittajien yläpuolella nähtiin myöskin taajoja katselijajoukkoja.

Siellä olivatkin hyvät paikat. Noin viisi miestä oli kiivennyt uunille

ja katselivat sieltä alas. Niilläpä oli iloa! Ikkunalaudoilla nähtiin

myöskin paljon myöhästyneitä katsojia, jotka eivät parempia paikkoja

enää löytäneet. Kaikki käyttäytyivät hiljaan ja siivosti. Kaikki

tahtoivat näyttäytyä herrojen ja muiden vierasten läsnä ollessa

paraimmassa valossa. Kaikkien kasvot ilmaisivat mitä lapsellisinta

odotusta; kaikki olivat punaisia ja hikisiä kuumuudesta. Olipa

omituista nähdä lapsellista iloa ja mitä puhtainta mielihyvää vankien

merkityissä, rumennetuissa kasvoissa, jotka sitä ennen olivat olleet

synkät ja jörömäiset! Kaikki olivat paljain päin ja oikealta puolen

katsoen näyttivät minusta kaikkien päät kerityiltä. Mutta näkymöltä

kuuluu liikettä ja melua. Kohta nostetaan esirippu ylös. Soittokunta

alkoi soittaa... Tästä soittokunnasta on mainittava pari sanaa.

Sivulla oleville lavereille oli sijoitettu kahdeksan soittajaa, joilla

oli kaksi viulua (yksi oli vankilasta ja toinen lainattu joltakin

linnassa asuvalta; soittajat olivat omia miehiä), kolme balalaikaa --

kaikki omatekoisia, kaksi kitarria ja rumpu kontrabaasin asemesta.

Viulut olivat huononpuoleisia ja kitarrit samoin, jota vastoin

balalaikat olivat oivallisia. Ja niitä käsiteltiinkin mestarillisesti.

Soitettiin ainoastaan tanssikappaleita. Väliin napauttelivat soittajat

sormillansa balalaikan koppaan; säveleissä, balalaikan käyttämisessä

ja kappaleiden esittämisessä oli aivan omituista, alkuperäistä. Yksi

kitarrin soittajakin teki tehtävänsä oivallisesti. Se oli sama

aatelismies, jonka sanottiin murhanneen isänsä. Mitä rumpuun tulee,

tehtiin sillä ihmeitä; väliin pyöri se käyttäjänsä sormella, väliin

viilsi tämän peukalo pitkin sen pintaa; väliin kuului taajoja,

heliseviä ja yksitoikkoisia lyöntejä, väliin taas tuo voimakas ääni

ikäänkuin hajosi lukemattomiksi pieniksi, täriseviksi ääniksi. Sen

lisäksi oli myöskin kaksi harmonikaa. Enpä toden totta olisi uskonut,

että yksinkertaisilla kansan käyttämillä soittokoneilla voisi saada

niin paljon aikaan; sävelien sopusointuisuus, esittämisen luonne ja

henki olivat ihmeteltäviä. Vasta nyt huomasin minä, että venäläisissä

tanssisävelissä on todellakin paljon reippautta ja iloisuutta. Vihdoin

kohosi esirippu. Kaikki liikahtivat ja kallistuivat toiselta jalalta

toiselle; takimaiset nousivat varpailleen; joku putosi halolta; kaikki

avasivat suunsa, kohottivat silmänsä, ja täydellinen hiljaisuus

vallitsi... Näytäntö alkoi.

Vieressäni seisoi Alei veljiensä ynnä muiden tsherkessiläisten

seurassa. He olivat suuresti mieltyneet teaatteriin ja kävivät siellä

joka ilta. Kaikki muhamettilaiset, tataarilaiset y.m. pitävät paljon

näytelmistä; sen olin minä jo ennenkin huomannut. Heidän lähellään oli

Isai Fomitsh, joka esiripun kohottua tuli tavattoman uteliaaksi

luullen saavansa nähdä kaikenmoisia ihmeitä ja kummituksia. Alein

ihanista kasvoista loisti lapsellista iloa, niin että oli erittäin

hupaista katsella häntä ja muistanpa, että silmäni väkisinkin

kääntyivät häneen, kun näyttelijät olivat jollain sukkelalla tempulla

saaneet aikaan yleistä naurua. Hän ei nähnyt minua; sillä hänellä oli

muuta katsottavaa. Vasemmalla puolellani seisoi eräs vanhanpuoleinen

vanki, joka aina oli ollut jörömäinen ja tyytymätön. Tämä oli

niinikään huomannut Alein, ja minä näin, kuinka hän hymyillen kääntyi

muutaman kerran nuoren tsherkessiläisen puoleen; niin oli Alei

viehättävä! Alettiin "Filatkan ja Miroshkan" näyttämistä. Filatka

(Baklushin) oli todella oivallinen. Hän suoritti tehtävänsä

ihmeellisen tarkkaan. Näkyi, että hän oli miettinyt jokaisen

lauseensa, jokaisen liikkeensä. Tyhjänpäiväisiin sanoihin ja

temppuihin osasi hän panna ajatusta, niin että ne täydelleen

vastasivat tarkoitustansa. Jos sen ohessa otetaan lukuun miehen

luonnollinen, teeskentelemätön iloisuus ja yksinkertaisuus, niin

luulenpa, että lukija itsekin, jos olisi nähnyt Baklushinin,

myöntäisi, että hänellä oli paljon luonnollista taipumusta

näyttelemistaitoon. Filatkaa olin minä nähnyt usean kerran Moskovan ja

Pietarin teaattereissa ja voin vakuuttaa, että pääkaupunkien

näytelmätaiturit eivät näytelleet sitä niin hyvästi kuin Baklushin.

Häneen verrattuna olivat he maalaisia herrasmiehiä, eivätkä

varsinaisia talonpoikia. Mutta talonpoikaa olisivat he kuitenkin

tahtoneet esittää. Baklushinia yllytti sen ohessa kilpailu; sillä

kaikille oli tunnettu asia, että toisessa kappaleessa Kedrilin osaa

näyttelisi vanki Potseikin, jota kaikki syystä tai toisesta pitivät

Baklushinia etevämpänä näyttelijänä; se harmitti Baklushinia kovasti.

Monta kertaa tuli hän viime aikoina luokseni ja purki minulle

sydämensä. Kaksi tuntia ennen näytelmän alkamista valtasi hänet kuume.

Kun katsojat nauroivat ja huusivat: "Hyvin, Baklushin! Oikein kelpo

lailla!" loistivat hänen kasvonsa ilosta. Suutelukohtaus, jossa

Filatka huusi ennakolta Miroshkalle: "pyyhi suusi", tehden itsekin

saman tempun, oli hyvin hullunkurinen. Kaikki rupesivat nauramaan.

Mutta enimmin vetivät huomiotani puoleensa katsojat; sillä nyt olivat

kaikki teeskentelemättömiä. He tulivat väkisinkin iloiselle tuulelle.

Mieltymyshuutoja kuului tuon tuostakin. Tuossa joku nykii naapuriansa

ja ilmoittaa hänelle tunteitaan, huolimatta siitä, ken hänen

naapurinaan sattui olemaan; toinen taas, kun näkymöllä tapahtui jotain

hupaista, luo ihastuneena silmäyksiä muihin katsojiin ikäänkuin

kehoittaakseen heitäkin nauramaan. Kolmas taas maiskuttelee kieltänsä

ja näpäyttelee sormiansa eikä saata mitenkään pysyä asemillaan.

Voimatta kuitenkaan mennä mihinkään, muuttelee hän vaan jalalta

toiselle. Kappaleen loppupuolella tuli ilo ylimmilleen. Minä en

laisinkaan liioittele. Sillä ajatelkaamme, että tämä kaikki tapahtui

vankilassa, ajatelkaamme kahleita ja edessä olevaa pitkää, surullista,

yksitoikkoista elämää; olihan kaikille näille masennetuille ihmisille

sallittu iloita hetkinen sekä unhottaa ajaksi raskas unensa panemalla

toimeen kokonaisen teaatterin, ja vieläpä semmoisen, että sitä

ihmettelivät ja ihailivat kaupunkilaisetkin. Vankeja tietysti huvitti

kaikki, muun muassa puvutkin. Erittäin hauskaa oli heistä nähdä, että

esim. Wanjka Otpietijlla tai Netswietajewilla tai Baklushinilla oli

aivan toisenlainen puku, kuin se, jossa heitä vuosien pitkään oli

totuttu näkemään. "Onhan tuo sama mies, sama vanki, jonka jaloissa

kahleet kilahtelivat ja kuitenkin ilmaantuu hän nyt herrasnutussa ja

korkeassa hatussa! Onpa hän laittanut itselleen viikset ja tukankin.

Tuossapa hän ottaa taskustaan punaisen nenäliinan ja heiluttaa sitä

ollen olevinaan herrasmiehenä!" Kaikki olivat riemastuksissaan.

Tilanhaltija esiytyi ajutantin vormussa, tosin vanhanpuoleisessa,

olkanauhoissa ja kokaardilla varustetussa hatussa; hän teki tavattoman

vaikutuksen. Halullisia tämän osan näyttelemiseen oli ollut kaksikin,

jotka riitautuivat keskenään aivan kuin pienet lapset, sillä kumpikin

olisi tahtoneet esiytyä olkanauhoilla varustetussa upseerin puvussa!

Muiden vankien täytyi ratkaista riita ja enimmät äänet sai

Netswietajew, ei sen vuoksi, että hän olisi ollut pulskempi tai

komeampi kilpailijaansa, vaan siitä syystä, että hän vakuutti

aikovansa esiytyä keppi kädessä ja tätä keppiänsä tulisi hän

heiluttelemaan ja piirtelemään sillä maata kuin herrasmies ainakin,

jota temppua Wanjka Otpietij ei voisi tehdä, kun hän oikeita

herrasmiehiä ei koskaan ollut nähnyt. Ja kun Netswietajew sitten

ilmaantui puolisoineen näkymölle, piirteli hän todellakin alinomaa

maata hienolla kävelykepillään, jonka hän jostain oli hankkinut pitäen

sitä arvattavasti herrasmaisuuden etevimpänä tuntomerkkinä.

Arvattavasti oli hän joskus lapsuudessaan, pienenä, paljasjalkaisena

poikaressuna ollessaan, nähnyt jonkun komeasti puetun herran kävelevän

keppi kädessä ja ihastunut kovasti tämän taitavaan kepinheilutukseen;

niinpä olikin muisto siitä jäänyt ijäksi päiväksi hänen mieleensä,

joten hän nyt kolmenkymmenen vanhana osasi samalla tavoin heilutella

keppiänsä koko vankilan ihastukseksi. Netswietajew oli niin kiintynyt

toimeensa, ettei hän kepistään nostanut silmiään edes silloinkaan, kun

hänen oli jotain sanottava. Tilanhaltijan puoliso oli myöskin

tavallaan huomattava henkilö. Hän esiytyi vanhassa, peräti kuluneessa

musliinihameessa, käsivarret sekä kaula paljaana ja kasvot kovasti

maalattuna; päässä oli hänellä karttuuninen yömyssy, toisessa kädessä

päivänvarjo ja toisessa kirjavasta paperista tehty viuhka. Hänelle

naurettiin kovasti, niin että hänen itsensäkin täytyi muutaman kerran

ruveta nauramaan. Tätä osaa näytteli vanki Iwanow. Sirotkin oli

tytöksi puettuna erittäin sievä. Kupletit sujuivat myöskin hyvin.

Sanalla sanoen kaikki olivat tyytyväiset näytäntöön. Kritiikkiä ei

ollut eikä voinutkaan olla.

Musiikki soitti taas alkajaiskappaleen ja esirippu nousi jälleen. Nyt

näyteltiin Kedriliä, joka oli Don-Juanin kalttainen; ainakin veivät

pirut kappaleen lopulla sekä herran että palvelijan mukaansa. Kappale

oli yhdessä näytöksessä; sen alku ja loppu olivat arvattavasti

kadoksissa. Mitään järkeä kappaleessa ei ollut. Tapauksen paikka oli

Venäjällä, jossain ravintolassa. Isäntä toi huoneeseen herran, jolla

oli sinelli päällä ja pyöreä hattu päässä. Herran jälkeen tuli hänen

palvelijansa Kedril kantaen kapusäkkiä ja siniseen paperiin käärittyä

kanaa. Kedrilillä oli puoliturkki yllä ja lakeijan hattu päässä. Hän

se olikin syömäri. Hänen osaansa näytteli vanki Potseikin, Baklushinin

kilpailija; herrana oli sama Iwanow, joka edellisessä kappaleessa oli

näytellyt tilanhaltijan rouvan osaa. Ravintolan isäntä Netswietajew

ilmoittaa, että huoneessa oleskelee paholaisia, ja lähtee sitten pois.

Herra, joka on alakuloisen ja huolestuneen näköinen, sanoo tietäneensä

asiasta jo ennen ja käskee Kedrilin järjestämään kapineita ja

valmistamaan illallista. Viimemainittu kalpenee ja vapisee kuin haavan

lehti, kuultuaan paholaisista. Hän tahtoi paetakin, vaan pelkäsi

herraansa. Ja sitä paitsi oli hänen nälkä. Hän on nautinnonhimoinen,

viekas ja pelkurimainen; hän pettää herraansa joka askeleella, mutta

samalla pelkääkin häntä. Hänessä oli omituinen palvelijatyyppi, joka

hyvin paljon muistutti Leporelloa. Potseikin oli hyvä näyttelijä,

mielestäni vielä parempi kuin Baklushin. Kun minä seuraavana päivänä

kohtasin Baklushinin, en ilmoittanut hänelle tietysti ajatustani

täydellisesti; siten olisin häntä liian paljon loukannut. Se, joka

näytteli herran osaa, teki myöskin tehtävänsä hyvin. Joutavaa jutteli

hän paljon, mutta lausumatapa oli kuitenkin säännöllinen ja reipas,

liikkeet asianmukaisia. Sill'aikaa kun Kedril puuhailee kapusäkin

parissa, kävelee herra ajatuksissaan pitkin laattiaa ja ilmoittaa

julkisesti, että hän tänä iltana päättää maallisen matkansa. Kedril

kuuntelee uteliaana, vääntelee kasvojaan ja puhuu itsekseen naurattaen

kuuntelijoita joka sanalla. Hänen ei ole sääli herraa; mutta hän on

kuullut paholaisista ja haluaisi tietää, mitä ne ovat; niinpä rupeekin

hän kyselemään. Herra ilmoittaa hänelle vihdoin, että hän kerran

jossain hädässä oli pyytänyt ja saanutkin apua paholaisilta; että

tänään oli määräpäivä, jolloin ne arvattavasti tulevat sopimuksen

mukaan noutamaan hänen sieluansa. Kedrilissä syntyy kova pelko. Mutta

herra ei kadota mielen malttiaan ja käskee palvelijansa valmistamaan

ruokaa. Kuultuaan ruoasta, tulee Kedril taas iloiseksi, ottaen esille

kanan ynnä viinipullon, ja ei aikaakaan, niin rupee hän itse kanaa

maistelemaan. Yleisö nauraa. Äkkiä narahti ovi, tuuli pieksi

akkunaluukkuja; Kedril vapisee ja pistää suuhunsa mitä pikemmin niin

suuren paistipalan, ettei jaksa sitä nielläkään. Taas nauretaan. "Onko

valmis?" huutaa herra käyskennellen pitkin laattiaa. -- "Kohta,

herra... minä teille... valmistan", vastaa Kedril, istautuu itse

pöytään ja rupee ahkuamaan herransa ruokaa. Yleisöä tuntuu huvittavan

hänen sukkeluutensa ja viekkautensa samoin kuin sekin, että herra on

narrina. Täytyy tunnustaa, että Potseikin ansaitsi kaikkea kiitosta.

Sanat "kohta, herra, minä teille valmistan", lausui hän oivallisesti.

Istuen pöydän ääressä söi hän ahnaasti peläten joka hetki, ettei herra

huomaisi hänen keppostaan; joka kerta, kun tämä kääntyi päin,

piiloutui Kedril pöydän alle vieden kanapaistin mukanaan. Vihdoin saa

hän nälkänsä tyydytetyksi ja rupee huolehtimaan herrastaan. -- "Joko

kohta, Kedril?" huutaa herra. -- "Tuossa paikassa!" vastaa Kedril

huomattuaan, ettei herralle ole jäänyt paljon mitään jäljelle.

Lautasella oli vaan kanan jalka. Alakuloinen ja huolestunut herra ei

huomaa mitään, vaan istautuu pöydän ääreen ja Kedril asettuu pyyhe

kourassa hänen taakseen. Katsojat nauroivat Kedrilin sanoille,

liikkeille ja kasvojen väänteille, kun hän yleisöön kääntyneenä

osoitteli tyhmää herraansa. Juuri kun herra alkoi syödä, ilmestyivät

paholaiset. Tässä ei voinut enää käsittää tapausten juoksua ja

paholaisetkin ilmestyivät jokseenkin kummallisella tavalla.

Sivukulississa aukeni ovi ja sisään astui valkeaan vaippaan verhottu

olento, jolla pään asemesta oli palava lyhty; toisen olennon päässä

oli myöskin lyhty ja kädessä palmikko. Mitä nämä lyhdyt, palmikot ja

valkeat vaipat merkitsivät, ei voinut kukaan käsittää. Eikä sitä

muuten ajateltukaan. Niinhän arvattavasti piti olla. Herra kääntyi

paholaisten puoleen jokseenkin rohkeasti ja huusi heille, että hän oli

valmis lähtemään. Mutta Kedril pelkää kuin jänis; hän ryömii pöydän

alle, mutta pelostaan huolimatta muistaa hän ottaa mukaansa

viinipullon. Paholaiset poistuvat hetkiseksi; Kedril tulee ulos pöydän

alta; mutta juuri kun herra aikoo ruveta jatkamaan ruokailuaan,

ilmestyvät paholaiset jälleen ja ottavat herran takaapäin kiinni

viedäkseen hänet kadotuksen valtakuntaan. "Kedril, auta minua!" huutaa

herra. Mutta Kedrilillä on muuta tekemistä. Hänellä on nyt pöydän alla

paitsi pulloa, myöskin lautanen ja leipä. Hän jää yksin, paholaiset

poistuvat ja herra heidän mukanansa. Kedril tulee pois pöydän alta,

katselee ympärilleen ja ihastus loistaa hänen kasvoiltaan. Viekkaasti

siristää hän silmiänsä, istautuu herran tuolille ja nyykyttäen päätään

yleisölle sanoo puoleksi sopottamalla:

-- Kas nyt olen yksin... ilman herraa!...

Kaikki nauroivat sille, että hän on ilman herraa; mutta sitten lisää

hän vielä yleisöön kääntyneenä niinikään puoleksi sopottavalla äänellä

ja yhä iloisemmin vilkutellen silmiään:

-- Herran veivät paholaiset...

Katsojien riemastus oli sanomaton. Paitsi sitä, että herran olivat

vieneet paholaiset, sanottiin tämä seikka niin veitikkamaisella

tavalla, että ei voinut olla käsiään taputtamatta. Mutta Kedrilin onni

ei kestänyt kauan. Juuri kun hän oli ennättänyt kaataa itselleen

lasillisen viiniä, palasivat paholaiset ja hiipien varpaillaan

tarttuivat takaapäin Kedriliin kiinni. Kedril huutaa täydestä

kurkusta, eikä tohdi pelosta katsoa taaksensakaan. Puolustautua ei hän

myöskään voi; käsissä on hänellä pullo ja juomalasi, joista hän ei

saata luopua. Suu auki ja silmät selällään istuu hän puolen minuuttia

niin hullunkurisen näköisenä, että hänestä olisi kannattanut ottaa

valokuva. Vihdoin viedään hänkin pois; pullo oli mukana ja mies parka

potki sekä huusi minkä jaksoi. Hänen huutonsa kuului vielä kulissien

takaakin. Esirippu laskeutui ja kaikki nauroivat, olivat

ihastuksissaan... Soittokunta rupesi taas soittamaan tanssin säveltä.

Soitto alkoi hiljaan, tuskin kuultavasti, mutta sitten kasvoi se

vähitellen, tahti tuli nopeammaksi ja napauksia balalaikan koppaa

vasten alkoi kuulua... Soitto oli täydessä vauhdissa ja olisipa

Glinkan pitänyt kuulla sitä, vaikkapa sattumaltakin täällä vankilassa.

Alkoi pantomiini, jonka kestäessä soittajat jatkoivat soittoansa.

Näkymöllä nähtiin tupa ja siinä mylläri ynnä hänen eukkonsa. Mylläri

korjaili nurkassaan siloja ja hänen eukkonsa kehräsi pellavaa. Eukon

osaa näytteli Sirotkin ja myllärinä oli Netswietajew.

Mainitsen tässä, että kulissit olivat sangen huonot. Senpä tähden

pitikin mielikuvituksen täydentää se, jota silmä ei nähnyt. Takaseinän

asemesta oli levitetty jonkunmoinen matto tai loimi; sivuseinäksi oli

asettu huononlainen sermi. Vasen puoli ei ollut millään peitetty, niin

että sieltä näkyivät laverit. Mutta katsojat olivatkin vähän

vaativaisia ja taipuvaisia mielikuvituksessaan täydentämään sen, mikä

todellisuudessa puuttui; vangeille se ei ollutkaan vaikea asia. "Kun

sanotaan, että siinä on puutarha, huone tai tupa, niin kaikki se onkin

pidettävä puutarhana, huoneena tai tupana -- samahan se on." Sirotkin

oli nuorena naisena hyvin suloinen. Katsojat sanoivat puoliääneen

muutamia kohteliaisuuksia. Mylläri lopetti työnsä, otti lakkinsa ja

sitten vielä piiskan sekä lähestyi vaimoaan ja ilmoitti merkeillä,

että hän aikoi mennä ulos, mutta jos vaimo hänen poissa ollessaan

päästäisi jonkun sisään, niin ... ja mylläri näytti piiskaa. Vaimo

kuunteli ja nyökäytteli päätään. Piiska oli hänelle arvattavasti hyvin

tuttu, sillä hänellä oli omia vehkeitään miehensä poissa ollessa. Mies

lähti pois. Niin kohta kun hän oli päässyt oven taa, näytti vaimo

hänen jälkeensä nyrkkiään. Mutta samassa kuului kolkutusta; ovi

aukenee ja sisään astuu naapuri, niinikään mylläri, pitkäpartainen ja

kauhtanaan puettu. Kädessä on hänellä lahja, punainen liina. Eukko

nauraa; mutta juuri kun naapuri tahtoo häntä syleillä, kuuluu ovella

taas kolkutusta. Mitäs nyt on tehtävä? Eukko piilottaa naapurin pöydän

alle ja tarttuu itse värttinään käsiksi. Ilmestyy toinen hyväilijä; se

on kirjuri ruunun vormussa. Tähän asti sujui näytteleminen

moitteettomasti, liikkeet olivat aivan oikeat. Täytyipä oikein

ihmetelläkin näitä tilapäisiä näyttelijöitä ja vastoin tahtoansa

ajatella -- että paljon voimaa sekä kykyä menee hukkaan meillä

Venäjällä vapauden ja suotuisien olojen puutteessa! Mutta vanki,

joka näytteli kirjurin osaa, oli arvattavasti joskus käynyt

maaseututeaatterissa ja tullut siihen käsitykseen, että meikäläiset

näyttelijät eivät tiedä ollenkaan, kuinka näkymöllä on astuttava. Ja

niinpä hän nyt astuikin aivan kuin entiseen aikaan klassillisten

sankarien sanotaan näkymöllä astuneen, s.o. hän teki ensin pitkän

harppauksen ja nostamatta toista jalkaansa seisahtui äkkiä, heitti

päänsä ja koko ruumiinsa taaksepäin, katseli ylpeästi ympärilleen ja

-- astui vasta sitten toisella jalallaan. Sellainen astuminen oli

naurettava, etenkin kun sitä otti noudattaakseen huvinäytelmässä

esiytyvä kirjuri. Mutta yleisö ajatteli, että varmaankin sillä tavalla

piti ollakin eikä huolinut arvostella sen tarkemmin mokomia

pitkäveteisiä askeleita. Tuskin oli kirjuri ennättänyt laattian

keskelle, kun kolkutusta kuului jälleen; emäntä joutui taas pulaan.

Minne on kirjuri kätkettävä? Kistuun, koska se on auki. Kirjuri

piiloutuu sinne ja eukko panee kannen kiinni. Tällä kertaa ilmestyy

omituinen vieras, joka on niinikään rakastunut emäntään. Se on

bramiini virkapuvussaan. Hillitsemätön nauru kajahtaa katsojien

joukossa. Bramiinin osaa näytteli vanki Koshkin ja teki tehtävänsä

oivallisesti. Ryhti oli hänellä kuin bramiinilla ainakin. Liikkeillään

osoitti hän rakkautensa koko suuruuden. Hän nosteli kättään taivasta

kohden ja laski sen sitten sydämelleen; mutta paraillaan kun hän oli

tunteittensa vallassa, kuului kova lyönti ovea vasten. Se oli isännän

lyönti. Eukko hämmästyi kauheasti ja bramiini rukoili aivan kuin

pyörryksissä, että hänet piilotettaisiin. Sukkelaan asettaa eukko

hänet kaapin taa ja rientää itse kehräämään muistamatta avata ovea;

hän kehrää kehräämistään kuulematta miehensä kolkutusta, punoo

hyppysissään olematonta lankaa ja on kiertävinään värttinää, joka

kuitenkin makaa laattialla. Sirotkin osasi kuvailla hyvin

onnistuneella tavalla tätä hämmästystä. Mutta isäntä löi jalallaan

oven rikki ja astui sisään piiska kädessä. Hän on kaikki huomannut ja

osoittaa sormillaan, että vaimolla on piilossa kolme ihailijaa. Sitten

rupee hän hakemaan piiloutuneita. Ensin löytää hän naapurin ja ajaa

hänet nyrkillään huoneesta. Säikähtynyt kirjuri tahtoi karata, nosti

päällään kistun kannen ja ilmaisi siten itsensä. Isäntä antoi

hänen maistaa piiskaa ja nyt tanssi rakastunut kirjuri aivan

epäklassillisella tavalla. Bramiini oli vielä jäljellä; isäntä hakee

häntä kauan ja löytää vihdoin nurkasta kaapin takaa, kumartaa hänelle

kohteliaasti ja vetää hänet sitten parrasta näyttämön keskelle.

Bramiini yrittää puolustautua ja huutaa: "kirottu, kirottu!" (ainoat

sanat koko pantomiinissa), mutta isäntä ei kuule häntä, vaan

menettelee oman mielensä mukaan. Vaimo, joka huomaa, että nyt tulee

hänen vuoronsa, heittää työnsä ja juoksee ulos huoneesta; hänen

rukkinsa kaatuu ja vangit nauravat. Alei nykii minua hihasta ja sanoo:

"Katso braminia, bramiinia!" Itse nauroi hän, niin että tuskin

pystyssä pysyi. Esirippu laskeutui. Toinen näytäntö alkoi.

Mutta en huoli kertoa kaikkia näytäntöjä. Niitä oli vielä pari kolme.

Kaikki olivat ne hupaisia. Vangit eivät tosin olleet niitä

sepittäneet, mutta ainakin panivat he niihin paljon omiaan. Melkein

joka näyttelijä muodosteli kappaleita oman mielensä mukaan, niin että

eri iltoina samat miehet näyttelivät samoja osia eri tavalla.

Viimeinen kuvannollinen pantomiini päättyi tanssilla. Haudattiin

vainaja. Bramiini, suuren joukon keskellä, teki arkun ääressä

kaikenlaisia taikatemppuja, mutta turhaan. Vihdoin kaikui huuto

"aurinko laskee", jolloin vainaja elpyi ja kaikki alkoivat ilosta

tanssia. Bramiini tanssi kuolleista heränneen kanssa omituisella

tavalla, niinkuin bramiini ainakin. Sillä päättyikin teaatteri

seuraavaan iltaan asti. Vangit lähtivät liikkeelle iloisina,

tyytyväisinä, kehuivat näyttelijöitä ja kiittivät aliupseeria. Riitaa

ei kuulunut. Kaikki olivat tavattoman tyytyväisiä ja nukkuivat

rauhallisesti. "Minkähän tähden?" tekisi mieleni kysyä. Enkä minä

esittele mielikuvitukseni tuotteita, vaan täyttä totta. Ainoastaan

hiukkasen oli näiden ihmisparkojen annettu elää mielensä mukaan,

iloita ihmisten tavalla, ainoastaan hetkisiksi olivat he saaneet

unhottaa vankilan elämän, ja siitä olivat he siveellisesti muuttuneet,

vaikkapa vähäksikin aikaa... Mutta jopa on yösydän käsissä. Minä

vavahdin ja heräsin sattumalta; ukko rukoili yhä vielä uunilla. Alei

makasi hiljaan vieressäni. Minä muistelin, että hän vielä

nukkumaisillaankin oli nauranut ja puhellut veljiensä kanssa

teaatterista; minä katsahdin väkisinkin hänen rauhallisiin,

lapsellisiin kasvoihinsa. Vähitellen muistui mieleeni kaikki tyyni:

kulunut päivä, juhla ja koko viime kuukausi... Hämmästyneenä kohotin

minä pääni ja katselin makaavia toverejani kynttilän värähtelevässä

valossa. Minä katselin heidän kurjia kasvojaan, heidän kurjia

vuoteitaan, kaikkea heidän köyhyyttään ja viheliäisyyttään, katselin

ja tahdoin ikäänkuin tulla vakuutetuksi, ettei kaikki tuo ollut mitään

ilkeätä unta, vaan todellisuutta. Todellisuutta se oli: joku kuului

voikahtaneen; joku liikautti raskaasti kättänsä, niin että kahleet

rämähtivät. Joku vavahti unissaan ja rupesi puhumaan; mutta ukko

rukoili uunilla kaikkien "oikeauskoisten kristittyjen" puolesta ja

hiljaan, pitkäveteisesti kuului hänen äänensä: "Herra Jesus Kristus,

armahda meitä!..."

-- Enhän minä ole täällä ainaiseksi, vaan ainoastaan muutamiksi

vuosiksi! ajattelin itsekseni ja painoin pääni jälleen tyynyä vasten.