X.

Joulu.

Vihdoin tuli joulukin. Aattona ei tehty enää paljon työtä. Käytiin

tosin räätälin-verstaissa ja muissa työhuoneissa; mutta kohta

kuitenkin palasivat kaikki takasin vankilaan, joko yksitellen tai

joukoissa, ja puolen päivän jälkeen ei ketään enää lähetetty

mihinkään. Aamullakin suurin osa kävi omilla asioillaan; toiset olivat

viinan hankkimispuuhissa, toiset taas menivät katsomaan tuttujaan,

sukulaisiaan tai myöskin kokoomaan palkkaa ennen tekemistään töistä;

Baklushin ja muut näytelmän puuhaajat kävivät upseerien palvelijain

luona saadakseen tarpeellisia pukuja. Jotkut häärivät ainoastaan siitä

syystä, että näkivät toistenkin häärivän, ja vaikka muutamilla ei

ollut mitään saatavana, näyttivät hekin siltä, kuin olisivat jostain

odottaneet rahaa; sanalla sanoen, kaikki luulivat, että huomispäivänä

tapahtuu jotain tavatonta. Illaksi toivat vankien asioilla käyneet

invaliidit mukanaan kaikenlaista ruokatavaraa: lihaa, porsaita, jopa

hanhiakin. Hiljaisimmat ja tarkimmatkin vangit, jotka olivat

säästäneet koko vuoden pitkään saamansa kopeikat, pitivät

velvollisuutenaan viettää joulua suurellisesti, arvokkaasti. Huominen

päivä oli vangillekin oikea juhla, jonka lakikin hänelle semmoiseksi

tunnusti. Sinä päivänä ei häntä saanut lähettää työhön, ja semmoisia

päiviä oli vuodessa kolme.

Ja kenpä tietääkään, mitä muistoja semmoinen päivä herätti näiden

pahantekijäin sielussa! Suuret juhlapäivät painuvat syvästi alhaisen

kansan muistoon alkaen aina lapsuudesta saakka. Ne ovat raskaan työn

tekijöille lepopäiviä ja perhejuhlia. Katkeralta tuntuu näiden päivien

muisteleminen vankilassa. Juhlapäivän viettäminen oli pukeutunut

täällä määrättyyn muotoon; harvat viettivät sitä juomingeilla; kaikki

olivat totisia ja näyttivät puuhaavan jotakin, vaikka useilla ei

ollutkaan mitään puuhattavaa. Juomaritkin kokivat olla juhlallisen

näköisinä... Nauru oli ikäänkuin kielletty. Mielialassa ilmestyi

tavatonta herkkätuntoisuutta sekä kiusallista kärsimättömyyttä, ja ken

poikkesi yleisestä tavasta, vaikka vahingossakin, sitä kohdeltiin

haukkumasanoilla ja riidalla, ikäänkuin hän olisi osoittanut ilmeistä

juhlan halveksimista. Tämä vankien mieliala oli merkillinen, jopa

liikuttavakin. Puhumattakaan synnynnäisestä juhlan kunnioittamisesta,

aavistaa vanki sielussaan, että hänellä juhlaa viettäessään on jotakin

yhteistä muun maailman kanssa, ettei hän siis vielä olekkaan hukkan

joutunut hylkyläinen, koska vankilassa voipi olla samaa, mitä

muuallakin. Että heissä vallitsi semmoisia tunteita, sen saattoi

selvästi huomata.

Akim Akimitsh teki niinikään valmistuksia juhlaa varten. Hänellä ei

ollut mitään perheellisiä muistoja, sillä hän oli kasvanut orpona

vieraan hoidossa ja joutunut viidentoista vuotiaana raskaaseen

palvelukseen; eikä hänen elämässään ollut erityisiä ilojakaan, sillä

hän oli aina viettänyt aikansa säännöllisesti, yksitoikkoisesti,

poikkeamatta rahtuakaan velvollisuuksistaan. Ei hän ollut erittäin

jumalinenkaan, sillä ulkonainen hyvä käytös saattoi hänessä nähtävästi

himmentymään kaikki muut ominaisuudet, kaikki himot ja halut, sekä

hyvät että huonot. Sentähden valmistuikin hän juhlaa vastaan ottamaan

hätäilemättä, kiihkoilematta, ilman mitään surullisia, hyödyttömiä

muistelemisia, hiljaisesti ja sävyisästi, täyttääkseen ainoastaan sen,

mitä velvollisuus vaati. Eikä hänen tapansakaan ollut särkeä päätänsä

ajattelemisella. Tapahtumien merkitys ei liikuttanut häntä suuresti,

mutta osoitettuja sääntöjä noudatti hän erinomaisen tarkasti. Jos

häntä olisi käsketty huomenna menettelemään aivan päinvastoin kuin

tänään, olisi hän tehnyt senkin yhtä mielellään ja yhtä tarkasti.

Kerran, ainoastaan yhden kerran oli hän koettanut viljellä omaa

ajatustaan, vaan sepä saattoikin hänet -- vankeuteen. Läksy ei voinut

olla vaikuttamatta. Ja vaikk'ei hän koskaan voinut käsittää

syyllisyyttään, johti hän kuitenkin tuosta tapauksesta sen säännön,

ettei milloinkaan, ei missään tapauksessa pidä ajatella, sillä

ajatteleminen "ei ollut hänen järkensä asia", niinkuin vankien kesken

oli tapana sanoa. Pitäen suuressa arvossa ulkonaisia temppuja, katseli

hän jonkunlaisella kunnioituksella jouluporsastaankin, jonka hän oli

täyttänyt puurolla ja paistanut (omakätisesti, sillä hän osasi

paistaakin), ikäänkuin se ei olisikaan ollut tavallinen porsas, vaan

joku erityinen ja juhlallinen. Ehkä oli hän jo lapsuudestaan tottunut

näkemään joulupäivänä porsaan pöydällä ja tehnyt siitä sen

johtopäätöksen, että porsas oli sinä päivänä aivan välttämätön; minä

olen vakuutettu siitä, että hänellä olisi ollut koko ikänsä omantunnon

vaivoja, jos hän yhtenäkään jouluna olisi ollut porsasta syömättä.

Ennen juhlaa kävi hän vanhassa jakussaan ja vanhoissa peräti

kuluneissa, vaan kuitenkin soveliaasti paikatuissa housuissa. Mutta

nyt huomattiin, että hän oli säästänyt arkussaan uutta, jo neljä

kuukautta takaperin annettua pukuansa siinä iloisessa toivossa, että

saisi uudistaa sen jouluna. Niin hän tekikin. Jo aattoiltana otti hän

pukunsa esille, tarkasti ja puhdisti sen sekä koetti sitten, oliko se

hänelle sopiva. Silloin tuli selville, että kaikki oli puvussa kuin

olla piti, napit, nipit ja leukaa hivelevä korkea kauluskin;

muistuttipa vyötäisten kohta jonkunlaista sotilasvormuakin, ja

mielihyvillään pyörähti Akim Akimitsh pienen peilinsä edessä, jonka

hän jo kauan sitten oli koristanut kultapaperista tehdyllä kehyksellä.

Ainoastaan yksi hakanen jakun kauluksessa ei ollut paikallaan.

Huomattuaan epäkohdan, päätti Akim Akimitsh korjata sen; hän muutti

hakasen, koetti uudestaan ja nyt oli kaikki hyvin. Sitten kääri hän

pukunsa jälleen kokoon ja kätki sen huomiseksi arkkuun. Hänen tukkansa

oli keritty jokseenkin hyvin; vaan peiliin katsoessaan huomasi hän

kuitenkin, ettei se ollut aivan sileä; siinä oli joku, tosin peräti

mitätön epätasaisuus, ja hän lähti oitis "majuurin" luo sitä

tasoituttamaan. Ja vaikk'ei Akim Akimitshia olisi kukaan ruvennut

huomenna tarkastelemaan, tahtoi hän kuitenkin tasoituttaa tukkansa

omantuntonsa rauhoittamiseksi, täyttääksensä siten kaikki juhlan

vaatimat velvollisuutensa. Nappien, olkanauhojen ja napinlävien

kunnioittaminen oli juurtunut hänen mieleensä välttämättömänä

velvollisuutena ja hänen sydämeensä -- kauneuden korkeimpana

esikuvana. Asetettuaan kaikki järjestykseen, toimitti hän vanhimpana

vankina heiniä kasarmiin ja valvoi tarkasti niiden levittämistä

laattialle. Täällä oli tapana, jonka syytä en kuitenkaan tunne, tuoda

jouluksi heiniä kasarmien laattioille. Lopetettuaan sitten kaikki

puuhansa, rukoili Akim Akimitsh Jumalaa, laskeusi makuusijalleen ja

nukkui oitis sikeään uneen, herätäkseen huomenaamuna niin varhain kuin

mahdollista. Tavallisia töitä ei sinä iltana toimitettu; maidanista ei

ollut puhettakaan. Kaikki odottivat huomista päivää.

Se vihdoin koittikin. Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, avattiin

kasarmit ja vankeja lukemaan tullut aliupseeri toivotti kaikille

rauhallista juhlaa. Hänelle vastattiin samalla tavoin, kohteliaasti ja

ystävällisesti. Kiireisen rukouksen jälkeen riensi Akim Akimitsh,

samoin kuin kaikki muutkin vangit, joilla oli hanhia ja porsaita

kyökissä, katsomaan, mitenkä niitä valmistettiin, missä mikin oli

j.n.e. Pienien, lumella ja jäällä peitettyjen akkunain läpi näkyi,

että kummankin kyökin kuudessa uunissa roihusi kirkas valkea, joka oli

viritetty jo ennen aamun koittoa. Pitkin pihaa kuljeskeli

aamuhämärässä vankeja turkit hartioilla: he menivät kyökkeihin. Jotkut

malttamattomimmat olivat jo kerinneet käydä anniskelijain luona.

Yleensä käyttäytyivät kuitenkin kaikki erittäin siivosti ja

hiljaisesti. Ei kuulunut tavallisia haukkumasanoja eikä riitoja.

Kaikki ymmärsivät, että päivä oli tärkeä ja juhla suuri. Muutamat

kävivät toisissa kasarmeissa toivottamassa onnea tutuilleen. Oli

huomattavana jotakin ystävyyden tapaista. Mainitsen sivumennen, ettei

vankien kesken tavallisissa oloissa ollut nähtävänä minkäänmoista

ystävyyttä; yleisestä ystävyydestä puhumattakaan, ei tapahtunut edes

niinkään, että joku yksityinen olisi tehnyt ystävyyden liiton toisensa

kanssa. Semmoista ei täällä tullut juuri koskaan kysymykseen, ja se on

huomiota ansaitseva seikka; niin ei ole asian laita vapaana ollessa.

Seurustellessaan toistensa kanssa olivat kaikki ynseitä ja

kuivakiskoisia, lukuun ottamatta muutamia harvoja poikkeuksia;

semmoinen oli täällä yleisesti noudatettavaksi otettu tapa. Minä

läksin myöskin ulos kasarmista; päivä alkoi juuri valeta; tähdet

himmenivät; hieno, kylmä usva nousi ylös. Kyökkien piipuista kohosi

savupatsaita. Muutamat vastaani tulevat vangit toivottivat minulle

ystävällisesti onnea. Minä kiitin ja vastasin heille samoin. Heidän

joukossaan oli semmoisiakin, jotka sitä ennen eivät olleet vaihtaneet

kanssani yhtään sanaa.

Juuri kyökin luona saavutti minut eräs sotilaskasarmin vanki. Jo

keskeltä pihaa huomasi hän minut ja huusi: "Aleksanteri Petrowitsh!

Aleksanteri Petrowitsh!" Hän juoksi kiireisesti kyökkiin päin. Minä

pysähdyin odottamaan. Hän oli nuori, pyöreäkasvoinen, hiljainen ja

harvapuheinen mies, joka koko vankeusaikanani ei ollut sanonut minulle

vielä sanaakaan; minä en tiennyt edes hänen nimeäänkään. Hän pysähtyi

eteeni hengästyneenä ja katsoi minuun, tyhmänlainen, mutta samalla

onnellisuutta ilmaiseva hymy huulilla.

-- Mitäs tahdotte? kysyin minä hiukan kummastuneena, kun näin, että

hän seisoi vaan edessäni eikä sanonut sanaakaan.

-- Ka mitäpä, nyt on juhla ... sai hän sanotuksi ja huomattuaan

itsekin, ettei ollut enää mitään muuta sanottavaa, pujahti kiireesti

kyökkiin.

Huomattava on, ettemme me senkään jälkeen seurustelleet koskaan

toistemme kanssa emmekä sanoneet toisillemme sanaakaan aina siihen

asti, kun minä pääsin pois vankeudesta.

Kyökissä, kuumaksi lämmitettyjen uunien luona oli suuri tungos ja

ahdinko. Jokainen valvoi omaansa; keittäjät rupesivat valmistamaan

ruunun ruokaa, sillä tänä päivänä syötiin päivällinen aikasemmin kuin

tavallisesti. Ei kukaan maistellut vielä ruokia, vaikka monen olisi

tehnyt mieli; muiden nähden tahdottiin noudattaa hyvää tapaa.

Odotettiin pappia ja vasta sitten aiottiin lakata paastoamasta. Päivä

ei ollut vielä täysin valennut, kun portin takana korpraali rupesi

huutamaan: "Kokit tänne!" Tällaista huutoa kesti kahden tunnin

kuluessa melkein lakkaamatta. Siten kutsuttiin kokkeja kyökistä

ottamaan vastaan kaupunkilaisten antimia. Niitä tuotiin runsaassa

määrin, tuotiin kalatsia, leipää, piirakoita, renikoita, bliniä ja

muita leivoksia. Luulenpa, ettei kaupungissa ollut yhtään

porvari-emäntää, joka ei olisi muistanut lähettää joululahjoja

vankeudessa oleville "onnettomille." Oli hienojakin leivoksia

runsaassa määrin, oli myöskin vähempiä lahjoja -- joku puolenkopeikan

kalatsi tai muu vehnäleipä, jonka toinen köyhä oli toiselle köyhälle

viimeisestään antanut. Kaikki otettiin vastaan yhtä kiitollisesti,

katsomatta antimien ja antajien erilaisuuteen. Vastaanottaessaan

paljastivat vangit päänsä, kumarsivat ja toivottivat antajille onnea,

jonka jälkeen he veivät lahjat kyökkiin. Kun niitä oli keräytynyt

suuria kasoja, kutsuttiin vanhimmat ja ne saivat jakaa lahjat tasan

kutakin kasarmia kohden. Siinä ei ilmaantunut mitään riitaa, eikä

eripuraisuutta: jako toimitettiin rehellisesti ja kukin kasarmi sai

osansa. Meidän kasarmiamme varten määrätty osuus jaettiin täällä

yksityisten kesken, ja sen työn toimitti Akim Akimitsh yhdessä erään

toisen vangin kanssa; omin käsin he jakoivat ja antoivat kullekin

osansa. Ei kellään ollut mitään vastaan sanomista; kaikki olivat

tyytyväisiä; eikä kukaan epäillyt, että antimia olisi voitu salata tai

harjoittaa vääryyttä jaossa. Järjestettyään asiat kyökissä, ryhtyi

Akim Akimitsh pukeumistoimeen, jonka hän teki säädyllisellä ja

juhlallisella tavalla, jättämättä yhtään hakasta kiinni panematta;

vasta sen jälkeen toimitti hän varsinaisen rukouksensa. Hän rukoili

jokseenkin kauan. Samalla rukoili myöskin koko joukko muita vankeja,

enimmäkseen ijäkkäitä miehiä; nuoret eivät rukoilleet kauan;

noustuansa vuoteelta ristivät vaan hätimiten silmänsä ja niin tekivät

he pyhinäkin. Rukouksen toimitettuaan tuli Akim Akimitsh luokseni ja

toivotti minulle juhlallisen näköisenä rauhallista joulua. Minä pyysin

häntä kanssani teevedelle, ja hän puolestaan tarjosi minulle porsaan

paistia. Hetkisen kuluttua tuli luokseni myöskin Petrow onnea

toivottamaan. Hän oli nähtävästi jo ryypännyt, ja vaikka tulikin

luokseni kiireisesti, ei hän kuitenkaan sanonut monta sanaa, seisoi

vaan hetkisen edessäni, ikäänkuin jotain odotellen ja läksi kohta

luotani kyökkiin. Sillä välin tehtiin sotilaskasarmissa valmistuksia

papin vastaan ottamista varten. Tämä kasarmi oli sisustettu toisin

kuin muut, siinä olivat laverit asetetut seinien viereen, eikä

keskelle huonetta niinkuin muissa kasarmeissa; niinpä olikin se koko

vankilassa ainoana huoneena, jonka keskus oli vapaa. Semmoisen

sisustuksen tarkoituksena lienee ollut se, että tähän kasarmiin olisi

voinut tarpeen tullessa koota vangit. Keskelle huonetta asetettiin

puhtaalla liinalla katettu pieni pöytä, jonka päälle pantiin

jumalankuva. Vihdoin tuli pappi, kantaen ristiä ja pyhää vettä.

Rukoiltuaan ja laulettuaan jumalankuvan edessä, kääntyi hän vankien

puoleen ja nämä tulivat hartaan näköisinä ristin luo. Sen jälkeen kävi

pappi kasarmeissa ja pirskoitti niihin pyhää vettä. Kyökissä kehui hän

vankilan leipää, joka oli koko kaupungissa tunnettu hyvän makuiseksi,

ja vangit päättivät lähettää hänelle kaksi äsken leivottua leipää; ne

sai eräs invaliidi viedä oitis perille. Kun pappi vei ristin pois,

saatettiin sitä samalla hartaudella kuin se oli vastaan otettukin, ja

kohta sen jälkeen saapui paikalle komendantti majuurin seurassa.

Komendanttia täällä rakastettiin ja kunnioitettiin. Hän kulki majuurin

kanssa kaikkien kasarmien läpi, toivottaen kaikille rauhallista

juhlaa, pistäytyi sitten kyökkiin ja maistoi kaalisoppaa. Se oli

oivallista; sinä päivänä annettiin joka vangin osaksi naulanverta

lihaa. Sitä paitsi oli valmistettu hirssipuuroa ja voita oli annettu

runsaasti. Kun komendantti oli lähtenyt pois, ruvettiin majuurin

käskystä päivälliselle. Vangit väittelivät hänen silmiänsä. He eivät

suvainneet hänen vihaisia katseitaan silmälasien alatse, kun hän

vilkui oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen, eikö olisi jossain

epäjärjestystä tai virheellisyyttä.

Käytiin päivälliselle. Akim Akimitshin porsas oli paistettu

oivallisesti. Mutta minä en voinut käsittää sitä seikkaa, että kohta

majuurin lähdön jälkeen ilmestyi tavattoman paljon päihtyneitä, vaikka

viisi minuuttia sitä ennen kaikki olivat melkein aivan selviä. Nyt

nähtiin koko joukko punottavia kasvoja, nähtiin myöskin balalaikoja.

Puolalainen kulki jo viuluineen jonkun humalikkaan jäljissä,

palkattuna koko päiväksi, ja vingutti hänelle iloisia säveliä.

Keskustelu kävi yhä sekavammaksi, meluavammaksi. Päivällinen syötiin

kuitenkin ilman suurempia häiriöitä. Kaikki tulivat ravituiksi.

Vanhukset ja jotkut muutkin menivät oitis ruoan jälkeen levolle, ja

niin teki Akim Akimitshkin ajatellen arvattavasti, että suurena

juhlana on päivällisen jälkeen välttämättömästi nukahdettava.

Vanhauskoinen ukko kiipesi lyhyen ruokalevon jälkeen uunille, avasi

siellä kirjansa ja rukoili melkein lakkaamatta aina sydän yöhön asti.

Hänen oli vaikea nähdä "mokomaa häpeätä", niinkuin hän nimitti vankien

räyhäävää elämää. Kaikki tsherkessit istautuivat rappusille ja

katselivat humalaisia inhon sekaisella uteliaisuudella. Minä kohtasin

Nurran; "huonosti, huonosti!" sanoi hän pudistaen päätään, "hyvin

huonosti! Allah on siitä suuttuva." Isai Fomitsh sytytti ylpeästi

kynttilän nurkkaansa ja rupesi työtä tekemään, ikäänkuin olisi

tahtonut osoittaa, ettei hän pitänyt juhlaa missään arvossa. Siellä

täällä pantiin toimeen "maidaneja." Invaliideja ei pelätty laisinkaan

ja aliupseerin varalle, joka itse puolestaan koki olla mitään

näkemättä, asetettiin vartijoita. Vartijaupseeri pistäysi sinä päivänä

kolmasti vankilaan. Mutta humalikkaat piiloutuivat ja maidanit

lakkautettiin, kun hän tuli sisään; sitä paitsi ei hän näkynyt

tahtovan kajota vähäpätöisiin epäkohtiin. Ja päihtymistä pidettiin

tänä päivänä vähäpätöisenä epäkohtana. Vähitellen kävi elämä yhä

meluavammaksi. Syntyi riitoja. Selviä oli kuitenkin enempi osa, niin

että humalaisia voitiin pitää silmällä. Mutta kovinpa viimemainitut

joivatkin. Gasin riemuitsi. Hän käveli tyytyväisen näköisenä

makuupaikkansa edustalla, jonne hän oli kantanut viinansa kasarmien

takana olevasta kätköpaikasta, ja hymyili viekkaasti, kun joku tuli

häneltä ryyppyä tahtomaan. Itse ei hän juonut pisaraakaan. Hän aikoi

ruveta siihen toimeen vasta juhlan lopulla, kun ensin olisi kerännyt

rahat muiden taskusta. Kasarmeissa kajahtelivat laulut. Mutta elämä

alkoi jo käydä tuskallisen tukahuttavaksi ja lauluista ei ollut

kaukana itku. Jotkut kuljeskelivat balalaika kädessä, turkki

hartioilla ja heläyttelivät kieliä reippaan näköisinä. Erityisessä

osastossa muodostui kahdeksanmiehinen laulukuntakin. Se lauloi

oivallisesti balalaikojen ja kitarrien säestäessä. Varsinaisia

kansanlauluja laulettiin vähän. Niistä muistan vaan yhden, näin

alkavan:

Nuorna ollessain

Ma kestailin vain.

Minä kuulin täällä toisinnoksenkin samaan lauluun. Loppuun lisättiin

muutamia säkeitä:

Mull' on pirtissäin

Järjestetty näin:

Luskat pestynä,

Kaali keittynä,

Pielet siistinä,

Piiras pöydällä.

Enimmiten laulettiin n.s. vanginlauluja, jotka kaikki olivat yleisesti

tunnettuja. Yhdessä semmoisessa, joka alkoi sanoilla: "ennen

muinen..." kuvailtiin leikillisesti, kuinka vanki ennen oli iloinnut

ja viettänyt herraselämää, vaan sitten joutunut linnaan; ennen oli hän

syönyt blamangeta ja juonut sampanjaa, vaan vankilassa -- "kun sai

kaalia ja vettä, söi niin että hampaat narskui."

Laulettiin myöskin surumielisiä lauluja. Yksi sellainen vanginlaulu

oli näin kuuluva:

Luojan päivä valkeneepi,

Vahti koiton rummuttaa;

Ovet vanhin aukaseepi,

Kirjur' meidät tarkastaa.

Ihmiset ne eivät tiedä,

Mitä täällä kärsitään;

Luoja meit' ei heitä vielä,

Huku emme täälläkään, j.n.e.

Eräs toinen, luultavasti jonkun vangin sepittämä laulu oli vielä

surullisempi; sillä oli kaunis sävel, vaikka sanat olivatkin

vastenmieliset. Sitä ei laulettu yhdessä. Usein tapahtui kuitenkin,

että joku yksityinen vanki istahti vankilan portaille ja ajatuksiinsa

vaipuneena rupesi sitä yht'äkkiä korkealla äänellä laulamaan.

Sellainen laulu särki sydäntä. Äänet olivat täällä jokseenkin hyvät.

Sen ollessa alkoi jo hämärtää. Surua ja murhetta oli nähtävänä

juoppouden ja melun keskellä. Se, joka tunti takaperin oli nauranut,

itkeä nyyhkytti nyt jossain nurkassa ylen määrin päihtyneenä. Jotkut

olivat jo kerinneet pari kertaa tapellakin. Toiset taas hoipertelivat

kalpeina pitkin kasarmeja ja hakivat riitaa. Ne taas, joiden humala ei

ollut ärtyisää laatua, etsivät ystäviä, jotta olisivat voineet purkaa

heille surunsa. Nuo ihmisraukat tahtoivat viettää hauskasti juhlaansa

-- ja kuitenkin oli se päivä heille raskas ja surullinen. Sillä kaikki

viettivät sitä ikäänkuin toiveissaan pettyneinä. Petrow kävi vielä

pari kertaa luonani. Hän joi vähän ja oli melkein selvä mies. Mutta

hän odotti viimeiseen hetkeen asti jotain, jonka välttämättömästi piti

tapahtuman, jotain tavatonta, juhlallista. Hän ei tosin puhunut siitä,

mutta se näkyi hänen silmistään. Hän samosi kasarmista kasarmiin ilman

väsymystä. Mutta mitään muuta kuin juoppoutta ja riitaa ei tapahtunut.

Sirotkin käveli myöskin uudessa punaisessa paidassaan kaikissa

kasarmeissa, siistinä ja puhtaana, hiljaan ja lapsekkaasti, ikäänkuin

hänkin olisi odottanut jotakin. Vähitellen kävi elämä kasarmeissa

inhoittavaksi, kärsimättömäksi. Tosin oli paljon hupaisiakin

kohtauksia, mutta mieleni tuntui kuitenkin raskaalta ja minun oli

sääli ympärilläni olevia ihmisraukkoja. Tuolla kiisteli kaksi vankia

siitä, kenen olisi toistansa kestitseminen. Näkyi, että he olivat jo

kauan kiistelleet, jopa olleet riidassakin keskenään. Toisella heistä

oli vanhaa vihaa toveriansa vastaan. Hän valitteli ja tahtoi näyttää

toteen, että toveri oli tehnyt hänelle vääryyttä: oli myyty joku

turkki, kätketty joitakin rahoja viime vuonna laskiaisen aikaan.

Jotakin oli vielä sitä paitsi... Syyttäjä oli korkeakasvuinen, jäntevä

ja älykkään näköinen mies; luonteeltaan oli hän hiljainen, vaan

humalassa ollessaan tahtoi hieroa ystävyyttä toisten kanssa ja purkaa

heille sydäntänsä. Riitelemään ja velkomaan rupesi hän ainoastaan

siitä syystä, että voisi sitten tehdä sitä lujemman sovinnon

riitaveljensä kanssa. Toinen oli vankkaruumiinen, lyhyenläntä mies;

kasvot hänellä olivat pyöreät, viekkaan näköiset. Hän oli juonut ehkä

enemmän kuin ystävänsä, mutta ei ollut sentään humalassa. Hän oli

lujaluontoinen ja pidettiinpä häntä varakkaanakin; nyt katsoi hän

kuitenkin jostain syystä parhaaksi olla ärsyttämättä lavertelevaa

ystäväänsä, jonka hän sen vuoksi vei anniskelijan luo; ystävä taas

vakuutti, että toinen oli velkaa ja että hänen sen vuoksi piti tarjota

ryyppy, "jos tahtoi olla rehellisenä miehenä."

Anniskelija, joka kohteli ostajaa kunnioituksella ja lavertelevaa

ystävää hieman halveksivaisesti, koska tämä joi vieraan kulungilla,

otti viinansa esille ja kaatoi sitä kuppiin.

-- Ei, Stepan, oletpa niinkin velkaa, sanoi laverteleva ystävä,

nähdessään, että oli päässyt voitolle.

-- En minä viitsi kanssasi kiistellä, vastasi Stepan.

-- Ei, Stepan, sen sinä valehtelet, vakuuttaa edellinen ottaen

viinakupin anniskelijalta; -- sinä olet minulle velkaa; eihän sinulla

ole häpyäkään! Konna olet sinä, Stepan, sanalla sanoen konna!

-- Älä mutise, äläkä läikytä viinaa maahan! Kun annetaan, niin juo!

huusi anniskelija lavertelevalle ystävälle.

-- Juonhan minä, ole siitä huoleti! Onneksesi, Stepan Dorofeitsh!

sanoi hän kääntyen kohteliaasti toverinsa puoleen, jota äsken oli

sanonut konnaksi. -- Ole ikäsi onnellinen! Hän joi kupin pohjaan,

rykäsi ja pyyhki suunsa. -- Ennen kulutin minä paljon viinaa,

huomautti hän kääntyen kaikkien puoleen; mutta nyt alkaa ikä painaa.

Kiitoksia, Stepan Dorofeitsh.

-- Ei kestä.

-- Ja niin minä puhunkin sinulle Stepan, aina vaan siitä; ja sitten

vielä siitäkin, että sinä olet suuri konna...

-- Mutta minä sanon sinulle, sen juoppolalli, keskeytti kärsimyksensä

lopettanut Stepan, että meidän on nyt tehtävä hyvä ero. Mene sinä

haarallesi ja minä menen omalleni. En viitsi enää kuulla lorujasi.

-- Etkös sinä sitten aiokaan antaa rahoja?

-- Mitä hiiden rahoja sinulle antaisin?

-- No hyvä! Toisessa maailmassa tulet vielä itse tarjoomaan, mutta

siellä en huoli niitä enää. Meikäläisen raha on työllä ja hiellä

ansaittua.

-- Mene hiiteen.

-- Mitä mutiset; näytä tie!

-- Mene, mene!

-- Konna!

-- Roisto!

Ja niin alkoi riita, vielä ankarampi kuin ennen kestitsemistä.

Lavereilla istui kaksi ystävää. Toinen heistä oli korkeakasvuinen,

punaposkinen, lihava mies. Hän melkein itki, sillä kovin oli mielensä

liikutettu. Toinen taas oli kivuloisen näköinen, laiha ja

pitkänenäinen; hänen pienet silmänsä olivat luodut maata kohden. Hän

oli saanut aikanaan jommoisenkin opillisen kasvatuksen. Joskus

maailmassa oli hän ollut kirjurina ja esiytyi nyt toverilleen

tietomiehenä, joka seikka jälkimäistä hiukan harmitti. He olivat

juoneet koko päivän yhdessä.

-- Hän löi minua! huudahti lihava mies pudistaen vasemmalla kädellään

kirjurin päätä.

-- Vaan minä sanon sinulle, ettet sinäkään ole oikeassa ... alkoi

kirjuri opettavaisesti, katsoen yhä vaan kiinteästi maahan.

-- Hän löi minua, kuulethan! keskeytti toinen pudistaen vielä kovemmin

ystävätään. -- Sinä oletkin ainoa ystäväni koko maailmassa; sen tähden

sanonkin sinulle: hän löi minua!...

-- Mutta minä sanon sinulle, että sellainen puolustus on häpeäksi,

rakas ystävä! vastasi kirjuri suopealla äänellä; -- parasta on, kun

myönnät, että syynä juoppouteen on yksinomaan sinun oma heikkoutesi.

Lihava mies hoiperteli hiukan takaperin ja katsoi tylsän näköisenä

itseensä tyytyväiseen kirjuriin; mutta sitten löi hän äkkiä suurella

nyrkillään ystäväänsä vasten kasvoja, ja siihen loppuikin heidän

ystävyytensä siksi päiväksi. Laiha mies kaatui tunnottomana laverien

alle...

Kasarmiimme tuli erityisestä osastosta eräs tuttava, tavattoman

hyväsydäminen, iloinen, älykäs ja leikkisä mies. Hän oli sama vanki,

joka ensi päivänä kyökissä ruokaillessa oli kysellyt rikasta miestä ja

vakuutellut, että hänellä on kunniantuntoa sekä juonut sitten kanssani

teetä. Hän oli noin neljänkymmenen vanha, tavattoman paksulla nenällä

varustettu mies. Kädessä oli hänellä balalaika, jota hän

huolettomasti soitteli. Hänen jälkeensä seurasi pienikasvuinen,

isopäinen vanki, jota minä hyvin vähän tunsin. Hän ei juuri

vetänytkään kenenkään huomiota puoleensa. Mies oli hiukan kummallinen,

epäluuloinen ja jörömäinen; hän teki työtä räätälin verstaassa ja koki

nähtävästi elää muista erillään. Nyt humalassa ollessaan seurasi hän

kuin varjo Warlamowia. Hän oli suuressa mielenkiihkossa, heilutti

käsiään, löi nyrkkiään seinään, lavereihin ja olipa vähällä itkeäkin.

Warlamow puolestaan ei ollut häntä huomaavinaankaan. Omituista oli,

etteivät nämä miehet sitä ennen juuri koskaan seurustelleet toistensa

kanssa; heillä ei ollut ammatin eikä luonteen puolesta mitään

yhteistä. He kuuluivat eri osastoihinkin ja asuivat eri kasarmeissa.

Matalakasvuisen nimi oli Bulkin.

Nähtyään minut, veti Warlamow suunsa nauruun. Minä istuin

makuusijallani uunin vieressä. Hän seisahtui miettivän näköisenä

kauemmaksi vastahani, heilautti sitten päätään ja astui reippaasti

eteeni; kosketellen hiljaan soittimia ja kopautellen jalallaan

laattiaa vasten rupesi hän laulamaan:

Kaunokainen, pieni, armas

Visertää ku' laulurastas,

Oma kultani.

Hamehessa muhkeassa,

Silkkisessä loistavassa,

On hän viehkeä.

-- Vanhukselle Aleksanteri Petrowitshille! sanoi hän sitten ja katsoi

silmiini, veitikkamainen hymy huulilla; olipa hän melkein ruveta minua

suutelemaan. Hän oli humalassa. Lauseparsi "vanhukselle sille ja

sille..." tarkoittaa, että sille ja sille vanhukselle toivotaan onnea,

ja sitä käytetään alhaisen kansan keskuudessa koko Siperjassa,

vaikkapa puhuteltu ei olisikaan kahtakymmentä vuotta vanhempi.

"Vanhuksen" nimellä tahdotaan osoittaa kunnioitusta, arvon antamista.

-- No mitenkäs nyt jaksatte Warlamow?

-- Ka tuossahan menee. Nyt on juhla, siitäpä humalakin; antakaa

anteeksi!

-- Hän valehtelee, aina vaan valehtelee! huusi Bulkin lyöden

hurjapäisesti nyrkkiään lavereja vasten. Mutta toinen ei kääntänyt

häneen sittenkään mitään huomiota ja se seikka näytti kovin

hullunkuriselta, sillä Bulkin oli yhtynyt Warlamowiin aivan ilman

mitään syytä, ainoastaan sen vuoksi muka, kun Warlamow "aina vaan

valehteli." Jos hänellä olisi ollut tukkaa päässä, olisi hän

repinyt sitä harmissaan. Näyttipä siltä kuin hän olisi ottanut

velvollisuudekseen vastata Warlamowin käytöksestä, ikäänkuin kaikki

Warlamowin viat olisivat olleet hänen omallatunnollaan.

-- Aina vaan valehtelee, aina valehtelee. Ei ole yhtään totista sanaa

hänen puheessaan! huusi Bulkin.

-- Mitäs se sinua koskee? virkkoivat muut vangit.

-- Ilmoitan teille, Aleksanteri Petrowitsh, että minä ennen olin hyvin

kaunis ja että tytöt pitivät minusta ... rupesi Warlamow taas

juttelemaan.

-- Valehtelee! Taas valehtelee! keskeytti Bulkin vinkuvalla äänellä.

Vangit nauraa hohottivat.

-- Mutta minä heidän edessään ylvästelin; paita oli päälläni punainen,

housut plyysiset; olin kuin mikähän kreivi Butilkin ja join kuin

ruotsalainen, sanalla sanoen, miten vaan tahdotte!

-- Valehtelee! vakuutti Bulkin jyrkästi.

-- Siihen aikaan oli minulla kaksinkertainen kivikartano. Mitäpäs

tuosta; kahdessa vuodessa kadotin molemmat kerrokset, niin että jäikin

jäljelle ainoastaan portti ilman pylvähiä. Mitäs luulette, rahat ovat

kuin kyyhkyläiset, tulevat ja menevät!

-- Valehtelee! vakuutti Bulkin vakuuttamistaan.

-- Kun sitten tulin jälleen tuntooni, lähetin täältä vanhemmilleni

kirjeen; luulin, että lähettävät minulle rahaa. Sillä sanottiin, että

minä olin vastahakoinen vanhemmilleni; siitä on jo seitsemäs vuosi,

kun lähetin.

-- Eikö ole tullut vastausta? kysyin minä leikillä.

-- Ei ole, sanoi hän ja nauroi itsekin, tuoden nenäänsä yhä likemmäksi

kasvojani. -- Mutta minulla on täällä, Aleksanteri Petrowitsh,

henttu...

-- Teilläkö henttu?

-- Onufriew äsken sanoi: "vaikka minun kultani on rokonarpinen ja

ruma, niin on hänellä kuitenkin koko joukko vaatteita; mutta sinun on

sen sijaan kerjäläinen, pussi selässä käypi."

-- Onko se totta?

-- On kuin onkin! vastasi hän ja nauroi itsekseen; toisetkin

nauroivat. Kaikki tiesivätkin todella, että hän oli tehnyt liiton

jonkun kerjäläisakan kanssa.

-- No, mitäs sitten? kysyin minä haluten päästä hänestä erilleni.

Hän oli vaiti ja katsoi minua ystävällisesti silmiin; sitten sanoi:

-- Etteköhän suvaitsisi antaa minulle hiukan viinarahaa? Minä olen,

Aleksanteri Petrowitsh, juonut teetä koko päivän, sanoi hän ottaen

rahoja vastaan; -- ja niin olenkin minä sitä särpinyt, että rintaani

ahdistaa ja vatsani hölkkää kuin puteli...

Bulkinin hurjapäisyys ei tiennyt enää mitään rajoja. Hän viittaili

käsillään kuin vimmattu ja olipa vähältä itkeäkin.

-- Hyvät ihmiset! huusi hän kääntyen kaikkien puoleen; -- hän yhä

valehtelee. Sanokoon mitä hyvänsä, niin aina, aina, aina vaan

valehtelee.

-- Mitäs se sinua koskee! huusivat hänelle vangit ihmetellen miehen

kiivautta; olethan sinä kovin kiukkuinen ihminen.

-- En suvaitse valetta! huusi Bulkin säkenöivin silmin ja lyöden

täysin voimin nyrkkiään lavereja vasten; -- en suvaitse, että hän

valehtelee!

Kaikki nauroivat. Warlamow otti rahat, kumarsi minulle ja aikoi mennä

ulos kasarmista, tietysti anniskelijan luo. Vasta silloin oli hän

huomaavinaan Bulkinin.

-- Tule pois! sanoi hän tälle pysähtyen kynnykselle ikäänkuin toinen

olisi ollut hänelle tosiaankin tarpeellinen. -- Sen nuppula! lisäsi

hän päästäen Bulkinin kulkemaan edellään ja alkaen jälleen rämpyttää

balalaikaansa.

En huoli jatkaa enää tämän hälyävän elämän kuvailua! Vihdoin päättyi

päivä. Unissaan puhuivat ja hourailivat vangit enemmin kuin muina

öinä. Siellä täällä oltiin vielä maidanien ääressä. Kauan odotettu

juhla oli mennyt ohitse. Huomenna oli taas arkipäivä, oli taas mentävä

työhön.