Isai Fomitsh. -- Sauna. -- Baklushinin kertomus.
Joulu lähestyi. Vangit näyttivät juhlallisilta sitä odotellessaan, ja
kun minä katselin heitä, rupesin itsekin odottamaan jotain tavatonta.
Neljä päivää ennen juhlaa vietiin meidät saunaan. Ensi vuosinani
käytettiin meitä harvoin saunassa. Kaikki iloitsivat ja alkoivat
valmistautua. Lähtö oli määrätty tapahtuvaksi puolenpäivän aikaan,
jolloin työnteko lopetettiin. Muita enemmin iloitsi ja puuhaili Isai
Fomitsh Bumstein, sama juutalainen, josta olen jo maininnut
kertomukseni neljännessä luvussa. Hän kylpi mielellään tavattoman
kuumassa löylyssä, ja joka kerta, kun minä satun muistelemaan vankilan
saunaa (joka muistelemista ansaitseekin), niin ensi sijalle astuu
eteeni aina kasarmitoverini Isai Fomitshin kuva. Hän oli kovin
hullunkurinen olento. Hänen ulkomuodostaan olen jo maininnut ennen;
ijältään oli hän noin viidenkymmenen vanha, kivuloinen, ryppyinen ja
heikko mies. Hänen kasvoissaan ilmaantui alinomainen, lannistamaton
tyytyväisyys, melkeinpä autuaallisuus. Nähtävästi ei hän ollut
laisinkaan pahoillaan siitä, että oli joutunut vankeuteen. Ollen
juveelintekijä, jommoista ammattilaista paikkakunnalla ei ollut
toista, sai hän alinomaa työtä kaupunkilaisilta. Ja siten olivat hänen
rahatulonsa jommoisetkin. Puutetta ei hän kärsinyt, vaan eli "rikkaan"
tavoin ja lainailipa muillekin rahaa panttia vastaan. Hänellä oli oma
teekyökkinsä, hyvä polstari, kupit ja ruoka-astiat. Kaupungissa asuvat
juutalaiset pitivät hänen kanssaan yhteyttä ja auttoivat häntä.
Lauantaisin kävi hän vartijan saattamana juutalaisten rukoushuoneessa
(laki sen salli) ja eli hyvin iloisesti, haluten kuitenkin päästä
kaksitoista vuotisen vankeusaikansa päähän, jotta voisi mennä --
naimisiin. Hänessä oli omituisella tavalla yhdistettynä
lapsellisuutta, tyhmyyttä, viekkautta, röyhkeyttä, avomielisyyttä,
arkuutta, kerskailevaisuutta ja hävyttömyyttä. Olipa omituista,
etteivät vangit hänelle juuri pahasti nauraneet, vaan laskivat hänestä
ainoastaan viatonta leikkiä. Isai Fomitshista oli nähtävästi kaikille
huvia. "Hän on meillä yksinään, älkää kajotko häneen", sanoivat
vangit, ja Isai Fomitsh, vaikka ymmärsikin mitä sillä tarkoitettiin,
oli kuitenkin ylpeä arvostaan, joka seikka suuresti huvitti muita
vankeja. Hän oli sangen hauskalla tavalla saapunut vankilaan (se
tapahtui ennen minun tuloani, vaan minä kuulin siitä kerrottavan).
Eräänä iltana levisi äkkiä huhu, että vankilaan oli tuotu joku
juutalainen ja että hänen tukkaansa paraikaa kerittiin vahtipaikalla.
Sitä ennen ei täällä ollut yhtään juutalaista. Vangit odottivat häntä
hyvin uteliaina ja hyökkäsivät oitis miehen ympärille, kun hän oli
tullut portista sisään. Vankilan aliupseeri vei hänet siviilikasarmiin
ja osoitti hänelle paikan laverilla. Mukana oli Isai Fomitshilla
säkki, jossa hän säilytti sekä omiansa että ruunun tavaroita. Hän pani
sen pois käsistään, kiipesi laverille ja kävi istumaan, jalat
koukussa, uskaltamatta luoda kehenkään silmiänsä. Ylt'ympäri
naurettiin ja laskettiin leikkiä hänen juutalaisen syntyperänsä
johdosta. Äkkiä tunkeutui joukon läpi eräs nuori vanki kantaen
käsissään peräti vanhoja, likaisia ja rikkinäisiä kesähousuja sekä
jalkarääsyjä.
-- Kas niin, rakas ystäväni, minä olen sinua odottanut jo kuudetta
vuotta. Mitäs näitä vastaan tarjoot?
Ja hän levitti tulokkaan eteen tuomansa ryysyt.
Isai Fomitsh, joka vankilaan tullessaan oli niin pelästynyt, ettei
uskaltanut luoda silmiään ympärillään seisoviin kauheannäköisiin
ihmisiin eikä sanoa heille sanaakaan, kohottautui oitis, kun oli
nähnyt pantiksi tuodut rääsyt ja rupesi tunnustelemaan niitä
sormillaan. Oikeinpa hän heitti ne valoa kohti. Kaikki odottivat, mitä
hän sanoisi.
-- No, hopearuplaa et ehkä antane? Se niistä kuitenkin pitäisi saada!
jatkoi pantin tuoja iskien silmää Isai Fomitshille.
-- Hopearuplaa en voi antaa, vaan seitsemän kopeikkaa annan.
Ne olivat ensimäiset sanat, jotka Isai Fomitsh lausui vankilassa.
Kaikki purskahtivat nauruun.
-- Seitsemän! No, anna vaikka seitsemän, olkoon onneksesi! Mutta
katso, että säilytät panttia; hengelläsi saat siitä minulle vastata.
-- Korkoa kolme kopeikkaa, yhteensä kymmenen kopeikkaa, änkytti
juutalainen vapisevalla äänellä ottaen rahoja taskustaan ja katsellen
arasti vankeja. Hän pelkäsi kovasti, mutta halusi samalla tehdä
kauppaa.
-- Vuodessako kolme kopeikkaa korkoa, vai miten?
-- Ei vuodessa, vaan kuukaudessa.
-- Oletpa ahnas, juutalainen. Mikäs on nimesi?
-- Isai Fomitsh.
-- No, Isai Fomitsh, sinä olet hyötyvä täällä lujasti. Herran
halttuun!
Isai Fomitsh tarkasti vielä kerran rääsyjä, kääri ne sitten kokoon ja
pisti huolellisesti säkkiinsä samalla kun vangit yhä vaan nauraa
hohottivat.
Minusta näytti siltä, kuin kaikki olisivat häntä rakastaneet; kukaan
ei häntä ainakaan vainonnut, vaikka useimmat olivat hänelle velkaa.
Itse oli hän lauhkea kuin kana ja nähtyään, että häntä yleisesti
kannatettiin, osoitti hän pöyhkeyttäkin, mutta niin hullunkurisella
tavalla, ettei hänelle sitä viaksi luettu. Lukaa, joka aikanaan oli
tuntenut paljon juutalaisia, härnäsi häntä usein, ei kuitenkaan
vihasta, vaan muuten vaan, huvin vuoksi, samoin kuin härnätään koiria,
papukaijia tai muita eläimiä. Isai Fomitsh tiesi sen aivan hyvin, eikä
ollut siitä millänsäkään, vaan laski leikkiä aika lailla vastaan.
-- Hei, juutalainen, lyön kuin lyönkin!
-- Jos sinä lyöt minua kerran, niin minä lyön sinua kymmenen kertaa,
vastasi Isai Fomitsh reippaasti.
-- Paiseinen!
-- Vaikkapa olisinkin.
-- Paiseinen juutalainen!
-- Paiseinen, vaan kuitenkin rikas.
-- Vapahtajan möit!
-- Mitäs sitten.
-- Oikein, Isai Fomitsh, oikein! Älkää koskeko häneen, hän on meillä
ainokainen, huusivat vangit nauraen.
-- Hei, juutalainen, sinut viedään Siperjaan!
-- Olenhan ilmankin Siperjassa.
-- Pääset vielä kauemmaksi.
-- No, onkos siellä Jumala?
-- On kuin onkin.
-- No sitten ei hätää; missä on vaan Jumala ja rahaa, siellä on hyvä
olla.
-- Oikein, Isai Fomitsh, aivan oikein! huusivat vangit ja vaikka Isai
Fomitsh näkikin, että häntä ivailtiin, ei hän kuitenkaan menettänyt
reippauttaan; toisten kehuminen miellytti häntä nähtävästi ja hän
alkoi laulaa kimeällä äänellä: la-la-la-la-la! Sitä sanatonta laulua
veteli hän tuon tuostakin niin kauan kuin oli vankilassa. Sittemmin,
kun oli lähemmin tutustunut kanssani, vakuutti hän minulle valalla,
että se oli sama laulu, jota nuo kuusisataa tuhatta juutalaista
lauloivat kulkiessaan Punaisen meren poikki ja että vielä nytkin
jokainen juutalainen laulaa sitä, kun on saanut jonkunlaisen voiton
vihollisistaan.
Perjantai-illoin tuli kasarmiimme muiden kasarmien asukkaita varta
vasten katsomaan, kuinka Isai Fomitsh vietti sapattiansa. Isai Fomitsh
oli niin lapsellisen kunnianhimoinen, että hän ylpeili tästä yleisestä
uteliaisuudesta. Hyvin juhlallisen näköisenä kattoi hän nurkkaan
pienen pöytänsä, avasi kirjan, sytytti kaksi kynttilää ja mutisten
muutamia salaperäisiä sanoja, rupesi pukeutumaan juhlapukuunsa.
Semmoisena oli hänellä kirjava villainen kaapu, jota hän säilytti
huolellisesti arkussaan. Molempiin käsiinsä sitoi hän kääreet ja aivan
otsan keskelle jonkunlaisen puulaatikon, joka omituisen näköisenä
sarvena törrötti Isai Fomitshin päässä. Sitten alkoi rukous. Hän luki
sitä laulavalla äänellä, huusi, syleksi, käänteli itseään edestakasin
ja teki outoja, hullunkurisia liikkeitä. Tietysti kaikki tämä kuului
rukouksen menoihin eikä siinä olisikaan ollut mitään naurettavaa, jos
Isai Fomitsh ei olisi teeskennellyt eikä ylpeillyt uskontonsa
tempuilla. Väliin peitti hän päänsä käsillään ja rupesi lukemaan
ulisevalla äänellä. Ulina kävi yhä kovemmaksi ja väsyneenä kumarsi hän
laatikolla koristetun päänsä kirjaa vasten; mutta äkkiä lakkasi
vaikeroiminen ja hän alkoi nauraa ja lukea lukujansa pitkäveteisellä,
rukoilevalla ja onnellisuuden yltäkylläisyyttä osoittavalla äänellä.
"Hän intoilee!" oli vankien tapana sanoa. Minä kysyin kerran Isai
Fosmitshilta: mitä tuo vaikeroiminen ja sitä seuraava äkkinäinen ilo
merkitsivät? Isai Fomitsh oli erittäin hyvillään, kun minä kyselin
häneltä noista asioista. Hän selitti kohta, että vaikeroimisella
tarkoitettiin muistoa Jerusalemin kadottamisesta ja että laki käski
itkemään ja lyömään rintoihinsa sitä tapausta muistellessa. Mutta laki
määräsi myöskin, että hänen, Isai Fomitshin, piti äkkiä (tämä "äkkiä"
oli myöskin laissa kirjoitettu) muistaa sitä ennustusta, jossa
luvataan palauttaa juutalaiset takasin Jerusalemiin. Sillä hetkellä
pitää hänen oitis muuttua iloiseksi, laulella, nauraa ja lukea
rukouksia niin, että äänikin jo ilmaisisi mitä suurinta onnea ja että
kasvoista loistaisi juhlallisuutta, arvokkaisuutta. Tämä äkkinäinen
muutos ja sen välttämättömyys miellyttivät Isai Fomitshia
sanomattomasti; hän piti sitä jonakin erityisenä, peräti viisaana
temppuna ja puhui minulle ylpeän näköisenä tästä uskontonsa
salaperäisestä säännöstä. Kerran, kun tälläinen innokas rukous
paraillaan kesti, astui huoneeseen majuuri vartijaupseerin sekä
sotamiesten saattamana. Kaikki vangit seisoivat suorana kuin tikut
laveriensa edustalla, ainoastaan Isai Fomitsh rupesi entistä enemmin
meluamaan ja ruumistaan vääntelemään. Hän tiesi, että rukous oli
sallittu, ettei sitä saanut keskeyttää ja ettei hänen majuurin edessä
huutaessaan, tarvinnut pelätä mitään. Kovinpa olikin hän mielissään,
kun sai huutaa ja väännellä itseään esimiehensä nähden. Tämä lähestyi
häntä askeleen päähän. Isai Fomitsh kääntyi majuuriin päin ja rupesi
lukemaan juhlallista ennustustaan, viittoen samalla käsillään. Kun
hänen oli määrä olla sillä hetkellä tavattoman iloisena ja arvokkaan
näköisenä, tekikin hän käytöksessään muutoksen siihen suuntaan
siristäen omituisella tavalla silmiään, nauraen ja kumarrellen.
Majuuri ensin ihmetteli, vaan purskahti sitten nauramaan, sanoi häntä
suoraan silmien sisään hupsuksi ja lähti pois; mutta Isai Fomitsh
korotti vaan ääntänsä. Tunnin kuluttua, kun hän jo söi illallista,
kysyin minä häneltä: mitähän, jos majuuri olisi tyhmyydessään
suuttunut teihin?
-- Mikä majuuri.
-- Mitenkä mikä majuuri? Ettekös te nähnyt häntä?
-- En.
-- Seisoihan hän kyynärän päässä teistä, aivan silmäinne edessä.
Mutta Isai Fomitsh selitti minulle sangen totisen näköisenä, ettei hän
ollenkaan nähnyt majuuria ja että hän rukoillessaan joutuu semmoiseen
innostuksen tilaan, ettei näe eikä kuule, mitä hänen ympärillään
tapahtuu.
Minä muistan aivan selvään, kuinka Isai Fomitsh lauantaisin kuljeskeli
vankilassa työttömänä kokien kaikin voimin olla mitään tekemättä,
niinkuin laissa oli määrätty. Muistan myöskin, kuinka hän joka kerta
rukoushuoneesta palatessaan kertoi minulle kummallisia juttuja ja
tahtoi saada minut uskomaan kaikenlaisia omituisia huhuja ja uutisia
Pietarista, sanoen kuulleensa ne kansalaisiltaan, jotka taas olivat
saaneet tietonsa asiantuntijoilta.
Mutta olenpa jo puhunut liian paljon Isai Fomitshista.
Koko kaupungissa oli vaan kaksi yleistä saunaa. Toista niistä piti
eräs juutalainen, ja se oli numerosauna, jossa numerolta maksettiin 50
kopeikkaa ja joka oli laitettu säätyhenkilöitä varten. Toinen taas,
aiottu etupäässä alhaisoa varten, oli vanha, likainen ja ahdas; siihen
saunaan vietiin meidät. Ulkona oli pakkanen ja auringon paiste. Vangit
olivat mielissään, kun pääsivät kasarmeistaan kaupunkia katselemaan.
Leikintekoa ja naurua kesti pitkin koko matkaa. Koko joukko ladatuilla
pyssyillä varustettuja sotamiehiä oli meitä saattamassa. Saunassa
jaettiin meidät heti kahteen osastoon; toiset saivat odotella kylmässä
eteisessä sill'aikaa kun toiset kylpivät, joka toimenpide oli
tarpeellinen saunan ahtauden tähden. Ja sauna olikin todella niin
ahdas, etten oikein voinut käsittää, mitenkä toinenkaan puoli meistä
voi saada siinä sijansa. Mutta Petrow ei luopunut minusta; itsestään,
ilman pyyntöäni oli hän minulle avullinen, ja tarjoutui minua
pesemäänkin. Samalla ehdotteli apuansa myöskin erityiseen osastoon
kuuluva Baklushin, joka oli täällä tunnettuna vallinkaivajan nimellä
ja josta minä olen jo ennen maininnut, että hän oli iloisin ja
miellyttävin kaikista vangeista. Me olimme jo hiukan tutustuneet
keskenämme. Petrow auttoi minua myöskin riisuutuessa, sillä
tottumattomana viivyin minä siinä toimessa kovin kauan. Sen ohessa oli
eteisessä melkein yhtä kylmä kuin ulkona. Huomattakoon myöskin, että
vangin on hyvin vaikea riisua vaatteitansa, jollei hän ole siihen
täysin tottunut. Ensiksikin täytyy osata nopeasti päästää auki
kahleiden alla olevat säärystimet. Nämä säärystimet, jotka tehdään
nahasta, ovat noin neljän verssokan pituisia ja ne kääritään
alushousujen päälle, siinä missä rautakahle ympäröipi jalkaa. Pari
tällaista säärystintä maksaa kokonaista kuusikymmentä kopeikkaa
hopeassa, mutta siitä huolimatta hankkii jokainen vanki ne itselleen,
koska ilman niitä olisi mahdoton kulkea. Rautakahle on jokseenkin
väljä, niin että voi pistää sormen sen ja jalan väliin; näin ollen
hieroo kahle nahkaa ja jos vanki olisi yhdenkin päivän ilman
säärystimiä, ennättäisi hän saada haavoja jalkaansa. Mutta
säärystimien riisuminen ei ole sentään kovin vaikea asia. Vaikeampi on
oppia irroittamaan alusvaatteita kahleiden alta. Siinä onkin koko
temppu... Äkkinäisen on mahdoton arvata, mitenkä se käy laatuun.
Ensiksi opetti meitä siihen Tobolskissa eräs vanki Korenew, joka oli
ollut ryövärien päällikkönä ja istunut viisi vuotta seinään
kahlittuna. Mutta vangit tottuivat siihenkin ja suorittivat tempun
ilman mitään vaikeuksia. Minä annoin Petrowille muutaman kopeikan,
jotta hän niillä hankkisi saippuaa ja niinihuiskun; vangeille
annettiin tosin ruunun saippuaakin, kullekin pieni palanen, noin
kahdenkopeikaisen kokoinen ja yhtä paksu kuin se juusto, jota illoin
tarjotaan haukattavaksi "keskisäätyläisten" luona. Saippuaa myytiin
eteisessä yhdessä sbitenin [juoma, joka on sekoitettu kuumasta vedestä
ja siirapista. Suom. muist.], kalatsien ja kuuman veden kanssa. Kunkin
vangin osalle tuli isännän kanssa tehdyn sopimuksen mukaan kapallinen
kuumaa vettä; ken tahtoi peseytyä puhtaammaksi, sai puolesta
kopeikasta toisenkin kapallisen, joka annettiin eteisestä saunaan sitä
varten tehdyn aukon kautta. Riisuttuaan otti Petrow minua kädestä
kiinni, huomauttaen, että minun oli hyvin vaikea astua kahleissa.
"Vetäkää ne ylemmä pohkeille", sanoi hän pitäen minusta kiinni aivan
kuin holhooja; "kas tässä varovasti, tässä on kynnys." Minua oikein
hävetti; mieleni olisi tehnyt vakuuttaa Petrowille, että kyllä minä
yksinkin voisin päästä perille; mutta sitä hän ei olisi uskonut. Hän
kohteli minua aivan kuin pientä, ymmärtämätöntä lasta, jota jokaisen
tulee auttaa. Petrow oli kuitenkin kaikkea muuta kuin palvelija; jos
minä olisin häntä loukannut, niin olisipa hän kyllä tiennyt, kuinka
olisi minua kohdellut. Rahaa vaivojen palkaksi minä en hänelle
ollenkaan luvannut, eikä hän sitä pyytänytkään. Mikäs saattoi hänet
pitämään minusta semmoista huolta?
Avattuamme saunan oven, tuntui minusta, ikäänkuin olisimme tulleet
helvettiin. Kuvitelkaa mieleenne noin kaksitoista askelta pitkä ja
yhtä leveä huone, johon on tunkeutunut vähintäin kahdeksankymmentä,
ehkäpä satakin henkeä; sillä olihan meitä kummassakin osastossa
yhteensä noin kahdensadan hengen paikoille. Silmiä pimittävä höyry,
karsta, lika ja ahtaus vaikuttivat, ettei tiennyt mihin jalkansa olisi
laskenut. Minä hämmästyin ja tahdoin kääntyä takasin, vaan Petrow
rohkaisi minua. Vihdoin pääsimme me lavitsoille saakka, sitten kun
olimme tunkeutuneet laattialla istuvien läpi ja tuon tuostakin
pyytäneet heitä kumartamaan, jotta olisimme voineet harppailla heidän
ylitsensä. Mutta kaikki paikat lavitsoilla olivat jo anastetut. Petrow
ilmoitti minulle, että paikka oli ostettava ja oitis ruvettava kaupan
hieromiseen erään akkunan luona istuvan vangin kanssa. Kopeikasta
luovuttikin hän paikkansa ja sai Petrowilta rahan, jonka tämä
nyrkkiinsä puristettuna oli tuonut mukanaan saunaan; noustuaan
penkiltä istahti paikkansa myönyt eteeni pimeälle, likaiselle
laattialle, jossa kosteaa tahraa oli karttunut melkein puolen sormen
paksulta. Mutta kaikki paikat lavitsain edustallakin olivat anastetut.
Koko laattialla ei ollut kämmenen suuruista alaa, jossa ei olisi
istunut kyyryssä olevia vankeja loiskutellen vettä kapoistaan. Toiset
peseytyivät seisoaltaan ja likainen vesi valui heistä suoraan
laattialla istuvien kerittyihin päihin. Lauteilla ja sinne vievillä
portailla istui kyyryssä olevia peseytyviä vankeja. Peseytyminen ei
kuitenkaan ollut pääasia. Alhaison kesken käytetään harvoin lämpimää
vettä ja saippuaa; saunamies kylpee vaan kuumassa löylyssä ja valelee
sitte itseään kylmällä vedellä -- siinä kaikki. Noin viisikymmentä
vastaa kohosi ja laskeutui lauteilla samalla kertaa; kaikki hakkasivat
itseänsä niin paljon kuin jaksoivat. Löylyä lyöttiin tuon tuostakin.
Se ei ollut enää löylyä, vaan polttavaa tulta. Kaikki huusivat ja
nauraa hohottivat samalla kun kahleet pitkin laattiaa kalahtelivat...
Jotkut takertuivat astuessaan toisten kahleisiin ja tarttuivatpa
heidän omansakin alempana istuvien päihin, niin että he lankeilivat,
riitelivät ja vetivät kanssansa niitäkin, joihin olivat takertuneet.
Likaa valui joka paikassa. Kaikki olivat ikäänkuin huumauksen tilassa;
kuului vinkumista ja kiljuntaa. Aukon luona, josta annettiin vettä,
tungeskeltiin ja riideltiin. Kuuma vesi räiskyi kapoista laattialla
istuvien päälle. Ei aikaakaan, niin akkunasta tai raotetusta ovesta
pilkisti esiin pyssyllä varustettu viiksikäs sotamies nähdäkseen, eikö
ehkä olisi syntynyt jotain epäjärjestystä. Vankien kerityt päät ja
punaiseksi kuumentuneet ruumiit näyttivät kamalilta. Löylystä
kuumentuneessa ruumiissa näkyivät selvään raippojen ja keppien jäljet,
niin että vankien selät olivat ikäänkuin täynnä verisiä haavoja.
Hirveät jäljet! Minä tunsin kylmän väristyksen ruumiissani niitä
nähdessäni. Kun löylyä lyötiin, täytti höyry sakeana, kuumana pilvenä
koko saunan; kaikki rupesivat nauramaan, huutamaan. Höyrypilven
lomatse välähtelivät piiskatut selät, kerityt päät, koukistuneet kädet
ja jalat; ja kaiken sen ohessa nauraa hohotti Isai Fomitsh täydestä
kurkusta ylinnä lauteilla. Hän kylpi niin, että olisi luullut hänen
pyörtyvän, mutta yhtä hyvin ei hän sittenkään näyttänyt saavan
tarpeeksi löylyä; kopeikalla palkkasi hän itselleen kylvettäjän, vaan
se ei sietänyt kuumuutta, heitti vastan kädestään ja meni valelemaan
itseään kylmällä vedellä. Isai Fomitsh ei hellittänyt sittenkään, vaan
palkkasi toisen ja kolmannen; eikä hän huolinut rahamenoistakaan, vaan
muutteli kokonaista viisi kylvettäjää. "Onpa tuo Isai Fomitsh aika
mies kylpemään!" huusivat vangit alhaalta. Isai Fomitsh tunsi, että
hän sillä hetkellä oli muita korkeammalla, oli voittanut kaikki muut,
ja niinpä huudahtikin hän juhlallisella, kimeällä, hullunkurisella
äänellä: la-la-la-la-la. Tulin ajatelleeksi, että jos me kaikki
olisimme helvetissä, niin olisi näky samanlainen kuin täällä saunassa.
Minä en malttanut olla ilmoittamatta tätä arveluani Petrowille; hän
katsahti ympärilleen, mutta ei virkkanut sanaakaan.
Minä tahdoin ostaa hänelle paikan viereeni; vaan hän istahti jalkojeni
juureen ja sanoi, että hänen oli mukava olla. Baklushin osteli meille
sillä välin vettä ja kantoi sitä tarpeen mukaan. Petrow ilmoitti, että
hän pesee minut kiireestä kantapäähän, niin että "tulette puti
puhtaaksi", ja kutsui minua hartaasti kylpemään lauteille. Siihen en
kuitenkaan suostunut. Petrow saippuoitsi minut ylen ympäri. "Ja nyt
pesen minä pikku jalkanne", virkkoi hän lopuksi. Minä aioin sanoa,
että kyllähän itsekin voisin pestä, mutta sitten en kuitenkaan
huolinut vastustella häntä, vaan antauduin kokonaan hänen huostaansa.
"Pikku jaloilla" ei hän tahtonut laisinkaan imarrella minua; hän
arvattavasti ei voinut pitää jalkojani tavallisina jalkoina siitä
syystä, että semmoiset olivat ainoastaan tavallisilla ihmisillä, eikä
minunlaisella miehellä.
Kun Petrow oli pesutoimensa lopettanut, saattoi hän minut kädestä
taluttaen ja varoitellen joka askeleella takasin eteiseen, jossa hän
oli avulias pukeutuessani; ja kun sitten oli saanut minut aivan
valmiiksi, riensi hän jälleen kylpemään.
Kotiin tultuamme tarjosin minä hänelle lasillisen teetä. Hän joi sen
ja kiitti. Minun pisti päähäni olla vieraanvarainen ja minä tarjosin
hänelle ryypyn. Petrow oli sangen tyytyväinen, ryyppäsi, yskähti ja
sanoi minulle, että olin hänet täydellisesti virkistänyt; sitten lähti
hän nopeasti kyökkiin, ikäänkuin häntä olisi siellä paraillaan
tarvittu. Kohta ilmestyi luokseni toinen toveri, Baklushin
(vallinkaivaja), jonka minä saunassa ollessa olin niinikään pyytänyt
kanssani teetä juomaan.
Baklushinilla oli erittäin miellyttävä luonne. Totta on, että hän oli
taipumaton, jopa riitaisakin, eikä suvainnut, että hänen asioihinsa
sekaannuttiin, sanalla sanoen, osasi pitää puoliansa. Mutta hän ei
ollut pitkävihainen, ja luulenpa, että kaikki vangit pitivät hänestä
paljon. Minne hyvänsä hän menikin, kaikkialla otettiin häntä
mielihyvällä vastaan. Hän oli tunnettu kaupungissakin hauskana
miehenä, joka ei koskaan kadottanut iloisuuttaan. Hän oli
korkeakasvuinen, ijältään noin kolmenkymmenen vanha, ja syylällä
varustetut, tavallisen kauniit kasvonsa osoittivat reippautta sekä
avomielisyyttä. Toisia matkiessaan väänteli hän kasvojaan usein niin
hauskalla tavalla, ettei kukaan voinut olla nauramatta. Hän kuului
leikinlaskijoihin, mutta ei kuitenkaan osoittanut myöntyväisyyttä ilon
vihaajille, eikä häntä enää kukaan soimannutkaan "turhamaiseksi ja
hyödyttömäksi ihmiseksi." Hänessä oli intoa ja elävyyttä. Hän tutustui
kanssani jo ensi päivinä ja ilmoitti minulle olevansa sotamiehen poika
sekä palvelleensa ennen vallinkaivajana, jopa olleensa muutamien
korkeiden henkilöiden suosiossakin. Minulta rupesi hän oitis
kyselemään Pietarin oloja. Hän luki kirjojakin. Tultuaan luokseni
teetä juomaan, kertoi hän kaikkien hauskuudeksi, kuinka luutnantti Sh.
oli aamulla antanut majuuriamme nenälle, ja istahtaen sitten viereeni
ilmoitti hän minulle, että vankilassa puuhailtiin paraillaan
näytelmää. Juhlina oli täällä näet tapana panna semmoisia huveja
toimeen. Näyttelijät olivat jo tiedossa ja myöskin kulisseja
valmistettiin vähitellen. Muutamat kaupunkilaiset olivat luvanneet
antaa pukuja, jopa naisten vaatteitakin; erään passarin avulla
toivottiin saada myöskin upseerin univormu, varustettuna
olkanauhoilla. Kunhan vaan majuuri ei kieltäisi näytelmää niinkuin
viime vuonna. Mutta viime vuonna joulun aikaan olikin majuuri pahalla
tuulella; hän oli joutunut tappiolle korttipelissä ja sitä paitsi oli
vankilassakin tapahtunut vallattomuuksia; senpä tähden kielsikin hän
vihoissaan näytelmän, vaan nyt ehk'ei olisikaan yhtä jäykkä. Sanalla
sanoen, Baklushin oli innoissaan. Näkyi, että hän oli tärkeimpiä
toimeenpanijoita uudessa hommassa, ja minä päätin myöskin mennä
kaiken mokomin aiottua näytelmää katsomaan. Baklushinin ilo
teaatteripuuhan johdosta miellytti minua. Me jouduimme pitempiin
pakeisiin. Muun muassa kertoi hän minulle, ettei hän palvellutkaan
aina Pietarissa; että hän siellä oli tehnyt itsensä syypääksi johonkin
virheeseen ja joutunut sen vuoksi R:in linnapataljoonaan, kuitenkin
aliupseerina.
-- Sieltäpä minut lähetettiinkin tänne, huomautti Baklushin.
-- Mistä syystä? kysyin minä.
-- Niin mistäkö? Ajatelkaahan, Aleksanteri Petrowitsh, siitä, että
rakastuin.
-- No siitä nyt ei lähetetä Siperjaan, sanoin minä nauraen.
-- Tosi on, lisäsi Baklushin, -- että minä sitä paitsi ammuin
kuoliaaksi erään saksalaisen. Pitihän sitten joutua tänne saksalaisen
takia!
-- Mitenkäs tuo asia tapahtui? Kertokaa, se huvittaa minua.
-- Juttu onkin hyvin hullunkurinen, Aleksanteri Petrowitsh.
-- Sitä parempi. Kertokaa.
-- No, ehkäpä tuon kerron. Kuunnelkaa sitten...
Nyt kuulin minä murhajutun, joka ei ollut juuri hullunkurinen, vaan
sen sijaan hyvin omituinen.
"Asia oli näin", alkoi Baklushin. "Kun saavuin R:iin, näin minä, että
kaupunki oli komea ja suuri -- ainoastaan saksalaisia oli liian
paljon. Minä tietysti olin nuori mies, olin esimiesteni suosiossa,
kävelin lakki kallellaan ja aika kului hupaisesti. Saksalaisnaisille
iskin joskus silmää, ja yksi heistä, Loviisa nimeltään, sai minut
itseensä mieltymään. He molemmat, Loviisa sekä hänen tätinsä, olivat
pyykinpesijöitä. Täti oli vanha, äkäpussi semmoinen, mutta elanto oli
hänellä varakkaanpuoleista. Minä alottelin ensin akkunan ohi
kulkiessani, mutta sitten rupesin varsinaisesti rakastamaan. Loviisa
puhui venäjääkin hyvin, hiukan sorauttamalla, ja oli semmoinen
kaunotar, ettei mihin panna. Minä alussa hänelle puhuin sitä ja tätä,
vaan hän sanoi minulle: 'ei, sitä en voi, Sasha, tahdon säilyttää
viattomuuteni, ollakseni sinulle oivallisena vaimona', ja hän vaan
nauroi heleällä äänellään. Niinpä ryhdyinkin minä naimapuuhiin. Ja
miks'en olisikaan mennyt hänen kanssaan naimisiin? Jo oli aikomukseni
mennä överstiluutnantin luo lupaa pyytämään... Mutta kuinkas kävikään!
Loviisa kerran ei tullutkaan yhtymäpaikallemme, ei tullut toisella,
eikä kolmannellakaan kertaa... Minä lähetin hänelle kirjeen, mutta
siihen ei tullut vastausta. Mitäs tämä on, ajattelin minä. Jos hän
tahtoisi tehdä minusta pilaa, niin voisihan hän kuitenkin vastata
kirjeeseeni ja tulla myöskin yhtymäpaikalle. Mutta nyt ei hän tahtonut
tehdä pilaakaan, vaan kerrassaan katkaisi kaiken yhteyden. Syy on
varmaankin tädissä, arvelin minä. Hänen luokseen en tohtinut
kuitenkaan mennä; sillä vaikka ämmällä olikin tieto asiasta,
koettelimme me kuitenkin vältellä hänen silmiään. Minä olin kuin
pyörryksissä, kirjoitin viimeisen kirjeen ja sanoin: jollet tule, niin
tulen minä itse tätisi luo. Siitä säikähtyi Loviisa ja tuli.
Itkusilmin sanoi hän, että eräs heidän kaukainen sukulaisensa, nimeltä
Schulz, ammatiltaan kelloseppä, rikas ja vanhanpuoleinen mies, oli
ilmoittanut haluavansa mennä hänen kanssaan naimisiin -- että muka
tekisi hänet onnelliseksi, ja ettei itsensäkään tarvitsisi olla
naimattomana; hän oli jo kauan rakastanut Loviisaa, jo kauan aikonut
ilmaista rakkauttaan. 'Katsos nyt Sasha, hän on rikas ja siinäpä onkin
minun onneni; ethän sinä tahtone riistää sitä minulta?' Minä näin,
että tyttö itki ja syleili minua... Oh, arvelin itsekseni, onhan hän
oikeassa! Eihän sotamiehestä ole juuri naimaan, vaikkapa hän olisikin
aliupseeri! Ja niin sanoinkin minä hänelle: hyvästi sitten Loviisa,
jää Herran halttuun; en tahdo sinulta onneasi riistää... Onko sulhosi
pulska mies? -- Ei, vastasi hän, onpahan jo vanhanpuoleinen,
pitkänenäinen ... ja tyttö itsekin rupesi nauramaan. Minä läksin hänen
luotaan. Mitäpäs siitä; ei ollut onnekseni! arvelin itsekseni.
Seuraavana aamuna menin tuon kellosepän puodin edustalle, sillä
Loviisa oli ilmoittanut minulle kadun. Katsoin akkunaan: siinä
istuikin saksalainen, kelloa korjaili; ijältään oli hän noin
neljänkymmenen viiden paikoilla, könkönenäinen, silmät selkiselällään,
hännystakki hartioilla ja pystykaulus kaulassa, kovin oli juhlallisen
näköinen. Minä sylkäsin. Olisipa tehnyt mieleni särkeä hänen akkunansa
siinä paikassa ... mutta sitten ajattelin: mitäpä apua siitä olisi;
olkoon niinkuin on! Tulin hämärissä kasarmiin, viskausin lavitsalle
ja, uskokaa tai älkää, Aleksanteri Petrowitsh, siinä puhkesin minä
itkuun...
"Kului siitä päivä, kului toinen, jopa kolmaskin. Loviisaa en nähnyt.
Mutta kuulin kuitenkin eräältä kummilta (se oli niinikään vanha
pyykinpesijä, jonka luona Loviisa joskus kävi), että saksalainen oli
saanut vihiä rakkaudestamme ja päättänyt sen vuoksi kosia mitä
pikemmin. Muutoin olisi hän vielä pari vuotta viivytellyt. Loviisan
oli hän muka pakoittanut valalla lupaamaan olla minusta mitään
tietämättä; kuulin hänen myöskin pitävän Loviisaa ja tämän tätiä
epätiedossa, koska muka itsekään ei ollut asiaa aivan varmaan
päättänyt. Sitten sain vielä tietää, että saksalainen oli huomiseksi,
s.o. sunnuntaipäiväksi kutsunut heidät luokseen kahville yhdessä erään
kolmannenkin sukulaisen, vanhan ukon kanssa, joka ennen oli ollut
kauppiaana, vaan eleli nyt peräti köyhänä jossain kellarikerroksessa.
Kuultuani, että ensi sunnuntaina ehkä koko asia päätetään, jouduin
minä vihan vimmaan, niin etten voinut itseäni hillitä. Koko sinä
päivänä en ajatellutkaan muuta kuin sitä asiaa, ja tuon saksalaisen
olisin minä syömällä syönyt.
"Sunnuntaiaamuna en tiennyt vielä mitään, vaan jumalanpalveluksen
jälkeen pistin sinellin päälleni ja läksin saksalaisen luo. Minä aioin
tavata heidät kaikki. Mutta minkä tähden olin oikeastaan lähtenyt ja
mitä aioin perillä sanoa, sitä en itsekään tiennyt. Pistin kuitenkin
revolverin taskuuni, jos sitä ehkä tulisi tarvis. Tämä revolverini oli
huononpäiväinen, varustettuna vanhanaikaisella lukolla; poikana
ollessani olin minä sillä ampunut. Tuskinpa voi sitä enää käyttääkään.
Yhtä hyvin latasin minä sen kuulalla; ajattelin, että jos he rupeavat
ylvästelemään ja ajamaan minua pois, niin otan minä revolverin esille
ja säikäytän heidät. Minä tulin. Verstaassa ei ollut ketään; kaikki
istuivat takahuoneessa. Paitsi heitä ei ollut sisällä yhtään henkeä.
Palkollisia olikin talossa ainoastaan yksi saksalainen piika. Minä
astuin puotihuoneeseen: sinne vievä huononpuoleinen ovi oli haassa.
Sydämeni löi, minä seisahduin ja kuuntelin; he puhelivat keskenään
saksaa. Silloin survasin minä jalallani ovea, joka samassa aukeni.
Näin, että pöytä oli katettu. Siinä oli suuri kahvikannu, ja kahvi
kiehui väkiviinan avulla. Vehnäskorppuja oli myöskin ja tarjottimelle
oli asetettu viinakarahvi, silliä, makkaraa sekä pullo viiniä. Loviisa
ja täti olivat molemmat juhlapuvuissa ja istuivat sohvassa. Vastapäätä
heitä istui sulhanen, kammattuna, hännystakissa ja korkeassa
pystykauluksessa. Syrjempänä istui toinen saksalainen, vanha ukko,
paksu, harmaahapsinen; hän ei puhunut mitään. Kun minä astuin sisään,
vaaleni Loviisa. Täti hypähti pystyyn, vaan painui sitten taas
istumaan; saksalainen rypisti silmäkulmiansa, oli hyvin vihaisen
näköinen, nousi ylös ja sanoi:
"-- Mitä te tahdotte?
"Minä jouduin hiukan hämille, mutta kovinpa minua suututtikin.
"-- Mitäkö tahdon! Vieraaksesi tulin, otappas nyt vastaan ja tarjoa
ryyppyä!
"Saksalainen mietti hiukan ja sanoi: Istukaas!
"Minä istuin. -- Annappas, sanoin, viinaa!
"-- Tässä on viinaa, vastasi hän; juokaa.
"-- Annappas sinä minulle hyvää viinaa, sanoin. -- Kovin pisti minun
vihakseni.
"-- Tämä on hyvää viinaa.
"Minua harmitti, että hän halveksi minua. Pahinta oli kuitenkin, että
Loviisa näki ja kuuli kaikki. Minä otin ryypyn ja sanoin:
"-- Mitäs sinä, saksalainen, rupesit kopeilemaan. Tehdään sovinto.
Minä tulin luoksesi ystävänä.
"-- Minä en voi olla teidän ystävänne, sanoi hän; te olette raaka
sotamies.
"Silloin minä vimmastuin.
"-- Sinä sen pökkelö, mokoma makkarantekijä, sanoin minä. Tiedätkös,
että minä tästä hetkestä voin menetellä kanssasi niinkuin tahdon?
Voinpa sinut revolverillakin ampua!
"Minä otin esille revolverin ja ojensin sen suoraan hänen päätänsä
kohden. Toiset istuivat puolikuolleina; eivät tohtineet äännähtääkään,
ja ukko vapisi nurkassa kuin haavan lehti.
"Saksalainen oli ihmeissään, mutta ei kadottanut kuitenkaan
malttiansa.
"-- Minä teitä en pelkää, sanoi hän, ja pyydän, että te kunniallisena
ihmisenä lakkaatte heti pilanteostanne: minä teitä en ollenkaan
pelkää.
"-- Valehtelet, sanoin minä, pelkäätpäs! Etpähän tohdi päätäsikään
liikauttaa; siinäpähän istut kuin naulattu.
"-- Ei, sanoi hän, sitä ette mitenkään uskalla tehdä.
"-- Miksi en uskaltaisi?
"-- Sen tähden, että se on kovin kielletty ja että teitä siitä
ankarasti rangaistaisiin.
"Olipa se peijakkaan saksalainen! Jollei hän olisi minua yllyttänyt,
niin olisi hän vielä nytkin elossa; riidasta koko asia syntyikin.
"-- Niinkö luulet, etten tohdi, sanoin.
"-- Niin luulen.
"-- Enkö tohdi?
"-- Te sitä ette ollenkaan tohdi...
"-- Tuossa on sinulle sitten, sen makkara! Niin sanoen minä laukasin
ja hän kaatui tuoliltaan. Toiset rupesivat huutamaan.
"Minä pistin revolverin taskuuni ja kun sitten saavuin linnan luo,
viskasin sen portin vieressä kasvavien viholaisten sekaan.
"Tulin kotia ja heittäydyin pitkäkseni; ajattelin, että nyt pannaan
minut heti kiinni. Kului tunti, kului toinen, mutta minua ei pantukaan
kiinni. Illan suussa ahdisti minua katkera suru; minä läksin ulos:
tahdoin kaiken mokomin nähdä Loviisaa. Minä tulin kellosepän asunnon
kohdalle. Siellä oli paljon kansaa ja poliiseja. Minä pistäysin kummin
luo ja pyysin häntä kutsumaan ulos Loviisaa. Kohta sen jälkeen tuli
Loviisa, heittäytyi kaulaani ja sanoi itkusilmin: 'kaikkeen olen minä
syypää, kun tottelin tädin tahtoa.' Hän sanoi minulle, että täti
äskeisen tapauksen jälkeen oli niin säikähtynyt, että makasi nyt
sairaana eikä puhunut mitään; olipa hän kieltänyt Loviisaakin
puhumasta, sillä hän pelkäsi kovasti. Meitä ei ollut kukaan nähnyt,
sanoi Loviisa; sillä saksalainen oli lähettänyt ulos piikansakin, joka
olisi repinyt häneltä silmät, jos olisi saanut tietää, että isäntänsä
aikoi mennä naimisiin. Itse oli hän kahvin keittänyt, itse myöskin
leivät hankkinut. Mitä sukulaiseen tulee, oli hän koko ikänsä ollut
vaitelias; tapauksen jälkeen oli hän ensimäisenä ottanut lakkinsa ja
mennyt matkaansa. Varmaan on hänkin asiassa vaikeneva, sanoi Loviisa.
Niin tapahtuikin. Kahteen viikkoon ei minua otettu kiinni, eikä edes
epäiltykään. Näinä kahtena viikkona, uskokaa tai älkää, Aleksanteri
Petrowitsh, nautin minä mitä suurinta onnellisuutta. Joka päivä
tapasin Loviisaa; kovin oli tyttö kiintynyt minuun. Hän itki ja sanoi:
'minä tulen mukanasi sinne, jonne sinut lähetetään; kaikki uhraan minä
sinun tähtesi.' Minä olin valmis luopumaan vaikka elämästäni; niin oli
sydämeni liikutettu. Mutta kahden viikon kuluttua pantiin minut
kiinni. Ukko ja täti olivat tehneet keskenään suostumuksensa ja
antoivat ilmi rikokseni..."
-- Malttakaahan, keskeytin minä Baklushinia; -- rikoksestanne olisi
teidät tuomittu ainoastaan kymmeneksi tai kahdeksitoista vuodeksi
siviiliosastoon; mutta te olette yhtähyvin erityisessä osastossa.
Kuinka se on mahdollista?
-- Siihen on syynä eräs toinen juttu, sanoi Baklushin. -- Kun minut
asetettiin tuomioistuimen eteen, haukkui kapteeni minua häijyllä
tavalla. Minä en voinut sitä kärsiä ja sanoinkin hänelle: "Mitä
haukut? Etkös näe, heittiö, että olet oikeuden edessä!" Siitä syystä
ruvettiin minua uudelleen tuomitsemaan; kaikesta yhteensä sain
neljätuhatta selkääni ja jouduin sitten tänne erityiseen osastoon.
Mutta samalla kun minä sain rangaistukseni, rangaistiin myöskin
kapteeni; hän tuomittiin menettämään arvonsa ja lähetettiin sitten
sotamiehenä Kaukaasiaan. Jääkää hyvästi, Aleksanteri Petrowitsh!
Muistakaa tulla näytelmäämme katsomaan.