Lujaluontoisia ihmisiä. -- Lukaa.
Lujaluontoisista ihmisistä on vaikea puhua; vankilassa, samoin kuin
muuallakin, oli heitä hyvin vähän. Muutamat olivat jo ulkomuodoltaan
hirveän näköisiä, ja kun ajatteli, mitä heistä kerrottiin, niin
oikeinpa täytyi väistyä heidän edestään. Joku epämääräinen tunne
pakoitti minua alussa karttamaan semmoisia ihmisiä. Sittemmin muuttui
mieleni hirveimpienkin murhamiesten suhteen. Toiset taas eivät olleet
murhamiehiäkään ja kuitenkin näyttivät hirveämmiltä kuin jotkut monen
murhan tekijät. Muutamat rikokset olivat sitä laatua, että niistä oli
vaikea saada minkäänlaista käsitystä; niin olivat ne kummallisia.
Niinpä tapahtuu alhaisen kansamme keskuudessa murhia aivan omituisista
syistä. Sangen usein näkee esim. seuraavan murhaajatyypin: Mies elää
hiljaan ja rauhallisesti. Hänen kohtalonsa on katkera, mutta hän
kärsii. Ajatelkaamme, että hän on talonpoika, maaorja, porvari tai
sotamies. Äkkiä kadottaa hän malttinsa; hän ei voi enää kärsiä, vaan
pistää kuoliaaksi vihamiehensä ja sortajansa. Nytpä tuleekin näkyviin
omituinen ilmiö. Ensin murhasi tuo mies sortajansa, vihollisensa, ja
sen rikoksen syitä voidaan ymmärtää; mutta sitten murhaa hän ketä
hyvänsä, kuka vaan eteen sattuu, murhaa huvin vuoksi, loukkaavasta
sanasta, katseesta tai muuten vaan, saadakseen toisen tieltänsä
raivatuksi. Hän on aivan kuin päihtyneenä, houreissaan. Hypättyään
kerran määrätyn rajan yli, rupee hän huvitteleimaan sillä, ettei pidä
enää mitään pyhänä; hän tahtoo ikäänkuin kerrassaan riistää itsensä
kaikista rajoituksista ja nauttia hillitsemättä vapaudestaan, nauttia
sydämensä ahdistuksesta, jota mokomat työt eivät voi olla hänessä
vaikuttamatta. Sen ohessa tietää hän, että kauhea rangaistus häntä
odottaa. Semmoinen pahantekijä on verrattava ihmiseen, joka luiskahtaa
korkeasta tornista alas syvyyteen ja haluaa syöstä kerrassaan pää
edellä tantereeseen, jotta elämän lanka samassa katkeaisi. Siihen
tilaan voivat joutua peräti hiljaiset ihmiset. Joku heistä ylpeileekin
töistään. Mitä vähäpätöisempi hän sitä ennen oli, sitä enemmin haluaa
hän nyt ylvästellä, rehennellä. Hän oikein nauttii muissa
herättämästään kauhusta ja kammosta. Hän antautuu jonkunlaisen
epätoivon valtaan ja tämmöinen "epätoivoinen" haluaa saada mitä
pikemmin rangaistuksensa; sillä mokoma epätoivo rupee vihdoin hänestä
itsestäänkin tuntumaan raskaalta. Omituista on kuitenkin, että
tämmöinen mielen tila kestää ainoastaan rangaistuspaikalle saakka,
jossa se äkkiä muuttuu, ikäänkuin ennakolta määrättävien sääntöjen
mukaan. Silloin pahantekijä oitis masentuu, pehmiää. Rangaistuslavalla
hän voivottelee ja pyytää kansalta anteeksi. Vankilaan tultuaan on hän
ihmeellisen alakuloinen ja hiljainen, niin että on mahdotonta luulla
häntä siksi, joka on murhannut useampia ihmisiä.
On tietysti semmoisiakin, jotka eivät masennu vielä vankilassakaan,
vaan säilyttävät aluksi sielläkin jonkunlaista ylpeyttä, kopeutta. He
arvelevat, että enpä minä olekkaan niin huono mies kuin luulette; minä
olen tehnyt monta murhaa. Mutta lopulta hekin masentuvat. Joskus
muistelevat he huvin vuoksi entistä elämäänsä ja jos silloin tapaavat
jonkun yksinkertaisen ihmettelijän, kertovat hänelle urotöitään,
koettaen kuitenkin salata sitä, että he itse ovat huvitetut
semmoisesta kertomuksesta. Semmoista itserakasta varovaisuutta
noudatetaankin hyvin taitavasti. Kertoja juttelee kerrottavansa
jokseenkin huolettomasti, vaikka toiselta puolen punnitseekin joka
sanansa tarkoilleen, aivan kuin hän olisi käynyt oppia puhetaidossa.
Eräänä pitkänä talvi-iltana vankeuteni ensi aikoina kuulin minä
laverilla maatessani erään semmoisen kertomuksen ja tottumaton kun
olinkin, pidin kertojaa hirveänä pahantekijänä ja lujaluontoisena
ihmisenä samalla kun melkein laskin leikkiä Petrowista. Aineena oli,
kuinka kertoja, Lukaa Kusmitsh, ilman mitään syytä, ainoastaan huvin
vuoksi, oli murhannut jonkun majuurin. Tämä Lukaa Kusmitsh oli sama
pienenläntä, terävänenäinen vähävenäläinen, josta jo olen ennen
maininnut. Hän oli ollut luullakseni maaorjana. Hänessä oli todellakin
jotain terävää, ylpeätä. "Pieni on lintu, vaan kynsi terävä", sanoo
sananlasku. Mutta vangit oppivat vaistomaisesti tuntemaan toisiansa,
ja niinpä häntäkin ainoastaan harvat kunnioittivat. Hän oli tavattoman
itserakas. Sinä iltana istui hän laverilla ja ompeli paitaa.
Liinavaatteiden ompeleminen oli hänen ammattinsa. Hänen vieressään
istui eräs yksinkertainen, vaan hyväluontoinen vanki, nimeltä Kobilin,
joka oli hänen vierustoverinsa lavereilla. Lukaa riiteli hänen
kanssaan usein ja kohteli häntä ylipäänsä kopeasti sekä pilkallisesti,
vaikka Kobilin sitä yksinkertaisuudessaan usein ei huomannutkaan. Hän
neuloi villasukkaa ja kuunteli välinpitämättömästi Lukaan kertomusta.
Tämä taas jutteli jokseenkin kovalla äänellä ja selvästi. Hän tahtoi,
että kaikki olisivat kuulleet hänen juttuansa, vaikka muuten olikin
puhuvinaan yksinomaisesti Kobilinille.
-- Minut lähetettiin, veliseni, omalta paikkakunnaltani, niin alkoi
hän -- Tsh--wiin, löysäläisyydestä muka.
-- Milloinkas se tapahtui, onko siitä jo kauan aikaa? kysyi Kobilin.
-- Onpahan siitä jo toista vuotta. Kun saavuimme K--wiin, niin
pistettiinkin minut siellä vähäksi aikaa vankeuteen. Minä katsahdin
ympärilleni ja näinkin, että kanssani oli istumassa noin kaksitoista
henkeä, kaikki vähävenäläisiä, suurikasvuisia ja vankkoja miehiä kuin
härät ikään. Mutta kovin olivat he hiljaisia; ruoka oli vankilassa
huonoa, ja majuuri teki mitä vaan katsoi hyväksi. Minä istuin päivän,
istuin toisen ja näin, että pelkureja olivat nuo toiset. Mitä te
mokomaa pöllöä arastelette? sanoin minä heille.
-- Meneppäs itse hänen pakeilleen! vastasivat he ja vieläpä
pilkallisesti. Minä olin vaiti. Ja olipa siinä yksi vähävenäläinen
kovin naurettava mies, sanoi hän kääntyen Kobilinista kaikkien
puoleen. -- Tämä mies kertoi, kuinka häntä tuomittiin ja mitä hän
oikeudessa oli jutellut, oikeinpa vedet valuivat ukon silmistä. Kotia
olivat häneltä jääneet vaimo ja lapset. Itse oli hän vankka,
harmaapäinen ja lihava. "Minä häntä kielsin, mutta se konna yhä vaan
kirjoitti ja kirjoitti. Minä jo sanoin, että hiisi saisi meidät kaikki
periä, mutta hän vaan kirjoitti... ja niinpä jouduinkin minä
perikatoon!" Annappas, Wasja rihmaa; kovin on tämä rihma mitätöntä.
-- Tässä on torilta tuotua, vastasi Wasja tarjoten rihmaa.
-- Meidän on parempaa, vaan tuonoin lienee invaliidi ostanut sitä
joltain renttu-ämmältä, jatkoi Lukaa pujottaen rihmaa neulan silmään.
-- Kummiltansa kaiketi.
-- Kaiketi kummiltansa.
-- No mitenkäs sitte majuurin kävi? kysyi unohdettu Kobilin.
Sitäpä Lukaa odottikin. Yhtähyvin ei hän ruvennut oitis jatkamaan
kertomustaan, ikäänkuin ei olisi ollut huomaavinaankaan Kobilinin
kysymystä. Tyynesti laittoi hän neulansa kuntoon, vetäsi jalkansa
veltosti koukkuun ja alkoi vasta sitten:
-- Minä sain vähävenäläiset yllytetyiksi ja majuuri kutsuttiin
paikalle. Mutta olinpa jo aamusta pyytänyt eräältä naapurilta veitsen,
joka minulla nyt oli piilossa hätätilaa varten. Majuuri vimmastui. Hän
ajoi vankilaan. No, sanoin minä, elkää peljätkö, miehet! Mutta
vähävenäläisillä oli sydän kurkussa; he oikein vapisivat. Majuuri
ryntäsi sisään, humalassa. "Kuka täällä! Mitä täällä! Minä olen
tsaari, minä olen jumalakin!"
Kun hän sanoi: "minä olen tsaari ja minä olen jumalakin", silloin
astuin minä esille, ja veitsi oli minulla hihassa, jatkoi Lukaa.
-- Ei, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoin minä ja samalla tulin yhä
likemmä; eihän se voi olla mahdollista, teidän korkea-arvoisuutenne,
että te olette tsaari ja jumalakin.
-- Sinäkös se oletkin, sinäkös se oletkin? huusi majuuri; --
kapinoitsija!
-- Ei, sanoin minä (ja tulin yhä likemmä), ei teidän
korkea-arvoisuutenne; kuten itse tiedätte, on Jumalamme kaikkivaltias,
joka paikassa läsnäolevainen ja ainoa, sanoin minä. Ja tsaarimme on
myöskin yksi, kaikkien meidän hallitsijamme, Jumalan asettama. Hän on,
sanoin, yksinvaltias. Mutta te, sanoin, te olette vaan majuuri, meidän
esimiehemme tsaarin armosta, sanoin, ja omasta ansiostamme.
-- Kuin-kuin-kuin-kuin! änkytti majuuri eikä voinut sanoa sen enempää.
Kovin oli ihmeissään.
-- Kas näin, sanoin minä ja samassa ryntäsin häntä vastaan sekä
työnsin veitsen suoraan hänen vatsaansa. Se sattui oikeaan paikkaan.
Majuuri kaatui ja ainoastaan jalat vielä vähän heilahtivat. Minä
viskasin veitsen kädestäni.
-- Nostakaa nyt hänet! sanoin minä vähävenäläisille.
Tässä poikkeen hiukan kertomuksesta. Lauseet semmoiset kuin: "minä
olen tsaari ja minä olen jumalakin" ynnä muut samankalttaiset olivat
ennen hyvin tavallisia esimiesten suussa. Täytyy kuitenkin tunnustaa,
että nyt sellaisia esimiehiä on vähän, ehkäpä ovat ne kokonaan
kadonneet. Huomattava on myöskin, että sellaisilla lauseilla
herrastelivat tavallisesti ne päälliköt, jotka olivat kohonneet
virkaansa alhaisesta asemasta. Upseerin arvo ikäänkuin käänsi nurin
heidän sisällisen ihmisensä. Saatuansa kokea kovaa kauan aikaa,
pääsivät he vihdoin upseereiksi, päälliköiksi ja tottumattomuudesta
luulivat olevansa enemmän kuin olivatkaan; heidän kopeutensa kohtasi
tietysti ainoastaan ala-arvoisempia ihmisiä. Korkeampia esimiehiään
imartelivat he kuten ennenkin. Jotkut heistä kiirehtivät ilmoittamaan
näille esimiehilleen, että he olivat alhaisesta arvosta kohonneet
upseeriksi ja että he "muistivat aina asemansa." Alistetuille olivat
he taas itsevaltaisia käskijöitä. Luultavaa on, ettei enää tavata
semmoisia päälliköjä, joiden huulilta lähtisi: "minä olen tsaari,
minä olen jumalakin." Varmaa on kuitenkin, ettei mikään ärsytä
vankeja ja muita alistettuja siinä määrin kuin mokomat lauseet.
Semmoinen itsensä korottaminen ja liioiteltu ajatus omasta
rankaisemattomuudestaan herättää vihaa nöyrimmässäkin ihmisessä ja
tekee hänet kärsimättömäksi. Onneksi kuuluu koko juttu entisyyteen ja
silloinkin oli mokoman ylvästelijän peljättävä kovaa rangaistusta
ylemmiltä esimiehiltään.
Tosiasia on, että alistettuja suututtaa kaikenlainen kopeus, jota
heitä vastaan osoitetaan. Muutamat ajattelevat esim., että kaikki
onkin jo hyvin, jos vankia ruokitaan kelvollisesti ja kohdellaan
muuten lainmukaisesti. Se on erehdystä. Jokainen, olkoon hän kuka
hyvänsä ja kuinka halvassa tilassa hyvänsä, vaatii kuitenkin
vaistomaisesti ihmisarvonsa tunnustamista. Vanki tietää itse että hän
on vanki ja hylkyläinen; mutta eivät mitkään poltinmerkit eivätkä
kahleet voi pakoittaa häntä unohtamaan, että hän on ihminen. Ja kun
hän kerran on ihminen, pitää häntä kohdellakin ihmisenä. Jumalani!
Ihmisellinen kohtelu voipi vaikuttaa semmoiseenkin, jossa Jumalan kuva
on jo kauan sitten himmentynyt. Tällaisille onnettomille pitää olla
ihmisellinen; sillä siinä on heidän pelastuksensa, siinä heidän
ilonsa. Minä tapasin hyviäkin, kunnioitettaviakin esimiehiä ja näin,
minkä vaikutuksen he tekivät noihin raukkoihin. Tarvittiin vaan
muutama ystävällinen sana ja vangit tulivat aivan toisiksi ihmisiksi.
He iloitsivat kuin lapset ja rakastivat kuin lapset. Huomautan vielä
yhden omituisuuden; vangit itse eivät rakasta liian tuttavaa eikä
liian ystävällistä käytöstä esimiestensä puolelta. He tahtoisivat
kunnioittaa esimiestään, mutta niin ollen on se mahdotonta. Vanki on
hyvillään, jos hänen päälliköllään on ritarimerkkiä, jos hän on muhkea
muodoltaan ja jonkun ylemmän esimiehen suosiossa, jos hän on ankara,
mahtava, rehellinen ja oman arvonsa tunteva. Semmoisia miehiä vangit
rakastavat arvellen, että kun päällikkö säilyttää oman arvollisuutensa
eikä loukkaa heitäkään, niin on kaikki hyvin.
* * * * *
-- Kylläpä sinua lie sitten pehmitetty? huomautti Kobilin
rauhallisesti.
-- Hm. Kyllähän se on totta, että pehmitettiin. Alei, annappas saksit!
Minkä tähden tänään ei ole maidania?
-- Rahat on juotu, huomautti Wasja. -- Jos ei olisi juotu, niin ehkä
maidankin olisi.
-- Jos! "Jos" maksaa Moskovassakin sata ruplaa, virkkoi Lukaa.
-- Kuinkas paljon sinä sait kaikkiansa? kysäsi taas Kobilin.
-- Annettiinpa, rakas veli, sata viisi. Vaan kuinka luulette, veljet,
olivatpa vähältä tappaa minut, jatkoi Lukaa kääntyen taas Kobilinista
kaikkien puoleen. -- Kun sain nuo sata viisi, kuljetettiin minua
täydessä paraadissa. Sitä ennen en ollut vielä koskaan saanut
selkääni. Kansaa keräytyi suunnaton joukko, koko kaupunki oli
jaloilla; sillä olihan murhamies rangaistava. Kyllä se kansa on niin
mieletön, etten osaa sanoakaan. Timoshka [pyöveli] riisui minut ja
sanoi: kestä nyt vaan, kohta poltan! Minä odotin, mitä oli tuleva? Kun
hän läimäytti ensimäisen kerran, aioin minä huutaa, aukaisin suuni,
vaan ääntäpä ei lähtenytkään. Kun sitten läimäytti toisen kerran,
niin, uskokaa tai älkää, minä en tietänyt enää mistään mitään. Kun
sitten toinnuin, kuulin luettavan: seitsemästoista. Neljästi annettiin
minun levähtää, noin puoli tuntia erältään; vedellä valeltiin. Minä
tuijotin edessäni oleviin ihmisiin ja ajattelin: "nyt tulee
kuolema..."
-- Ethän sinä kuitenkaan kuollut? kysyi Kobilini
yksinkertaisuudessaan.
Lukaa loi häneen sanomattoman halveksivan silmäyksen; muut nauroivat.
-- Sitä nyt on aika pöllö!
-- Yläkammio on huonossa kunnossa, huomautti Lukaa, ikäänkuin katuen,
että oli ruvennut puheisiin mokoman tyhmikön kanssa.
-- Ymmärrystä ei ole siunaantunut, tuumaili Wasja.
Vaikka Lukaa oli murhannut kuusi henkeä, ei häntä vankilassa kukaan
peljännyt; itse olisi hän kuitenkin halunnut olla jonkunlaisena
hirvittävänä olentona.