VII.

Uusia tuttavia. -- Petrow.

Mutta aika kului ja minä perehdyin vähitellen oloihin. Päivä

päivältä tulivat uuden elämäni ilmiöt minulle tutuimmiksi.

Tapaukset, ympäristö, ihmiset -- kaikki muuttuivat silmissäni yhä

tavallisemmiksi. Hyväksyä tällaista elämää en tosin voinut, mutta

pitihän minun jo myöntää se tosiasiaksi. Outoja tunteita, joita oli

vielä mielessäni, koetin minä tukahuttaa niin paljon kuin mahdollista.

Minä en kuljeskellut enää epätoivoisena vankilassa enkä ilmaissut

suruani. Vankien uteliaat ja hävyttömät silmäykset eivät kohdanneet

minua enää yhtä usein kuin ennen. He tottuivat nähtävästi minuun ja se

ilahutti minua. Minä kävelin vankilassa kuin kotonani ja tiesin

paikkani laverilla, minä totuin semmoiseenkin, johon en luullut

ikänäni tottuvani. Säännöllisesti joka viikko kävin ajeluttamassa

toisen puolen tukkaani. Lauantaisin kutsuttiin meitä sitä varten

vuorotellen vahtipaikalle, ja siellä pataljoonan parturit saippuoivat

kylmällä saippuavedellä päämme ja ajelivat sen mitä tylsimmillä

partaveitsillä, niin että nytkin tunnen ruumiissani kylmän

väristyksen, kun ajattelen tätä kidutusta. Muuten keksittiin kohta

keino tätäkin pahaa vastaan: Akim Akimitsh neuvoi minulle erään

sotilasvangin, joka omalla partaveitsellään ajeli kopeikasta kenen

tukkaa hyvänsä; se olikin hänen ammattinsa. Moni vanki ajelutti

tukkansa hänen luonaan, vaikka ihmiset täällä eivät olleet mitenkään

hienostuneita. Vangit sanoivat tätä parturia "majuuriksi"; minkä

tähden hän sen nimen oli saanut, sitä en voi sanoa. Tätä

kirjoittaessani on tuo majuuri selvästi silmieni edessä; hän oli

korkeakasvuinen, laihanläntä, vaitelias ja tyhmän näköinen mies;

kädessä oli hänellä aina nahkahihna, jolla hän öin sekä päivin

teroitti partaveistänsä, niin että koko mies näkyi ikäänkuin

salautuneen tähän toimeen, jota hän nähtävästi piti elämänsä

päätarkoituksena. Hän oli tavattoman iloinen, kun partaveitsensä oli

terävä ja kun joku tuli tukkaansa ajeluttamaan; saippua-vesi oli

hänellä aina lämmintä, käsi kevyt, ajeleminen pehmeätä. Hän nähtävästi

nautti ja ylpeili taidostaan ja otti huolettomasti vastaan ansaitun

kopeikan, ikäänkuin pääasiana olisikin ollut taito eikä kopeikka.

Kylläpä A--w sai aika löylyn, kun hän majuurille kannellessaan sanoi

parturiamme vahingossa majuuriksi. Majuuri vimmastui siitä

pahanpäiväisesti. "Tiedätkös sinä heittiö, mikä majuuri on?" huusi hän

vaahtosuussa; "ymmärrätkö, mikä majuuri on! Joku vanki heittiö ja sitä

sinä uskallat sanoa majuuriksi, jopa suoraan minulle silmien sisään,

minun läsnä ollessani!..." Ainoastaan A--aw voi tulla toimeen

semmoisen ihmisen kanssa.

Vankeuteni ensi päivästä asti rupesin minä uneksimaan vapauttani.

Vankeusaikani päättyminen oli lukemattomissa muodoissa mietiskelyjeni

esineenä. Minä en voinut muusta ajatellakaan ja olen vakuutettu, että

semmoinen on laita jokaisen, joka on ajaksi menettänyt vapautensa.

Oikeinpa minua hämmästytti vankeustoverieni toiveiden kevytmielisyys.

Vapautta kaipaavan vangin mietteet ovatkin aivan toisenlaiset kuin

vapaan ihmisen. Tietysti toivoo vapaa ihminenkin (esim. kohtalon

muutosta, jonkun yrityksen onnistumista), mutta hän elää ja toimii

samalla; elämä vetää hänet täydellisesti mukaansa. Toisin on vangin

laita. Tosin elää hänkin vangin, pakkotyöläisen elämää; mutta olkoon

hän kuka hyvänsä ja olkoon hänen vankeusaikansa minkä pituinen

tahansa, niin ei hän kuitenkaan voi pitää kohtaloansa määrättynä,

päätettynä eikä elämäänsä osana varsinaisesta elämästä. Jokainen vanki

tuntee, ettei hän ole kotonaan, että hän on ikäänkuin vieraana.

Kaksikymmentä vuotta on hänestä yhtä paljon kuin kaksi vuotta ja hän

on vakuutettuna siitä, että hän vankeudesta päästyään viidenkymmenen

vanhana on yhtä reipas kuin nyt kolmenkymmenen vanhana. -- "Kylläpähän

vielä eletään!" ajattelee hän karkoittaen mielestään kaikki epäilykset

ja muut harmilliset ajatukset. Vieläpä nekin, jotka ovat lähetetyt

erityiseen osastoon ilman mitään määräaikaa, ajattelevat joskus, että

ei aikaakaan, niin tulee Pietarista käsky: "lähetettäköön

Nertshinskiin määräajaksi!" Sittenhän käy hyvin; ensiksikin kestää

matka Nertshinskiin lähes puolen vuotta, mutta joukossa matkustaminen

on paljoa hauskempaa kuin vankilassa oleminen! Ja kun viimein

määräaika Nertshinskissä päättyy, niin sitten... Ja sillä tavoin

ajattelevat joskus harmaapäiset ukotkin.

Tobolskissa näin minä seinään kahlittuja. He olivat sidottuina noin

sylen pituiseen ketjuun, ja läheisyydessään oli heillä makuulava.

Semmoiseen rangaistukseen tuomitaan kauheimmista Siperjassa tehdyistä

rikoksista, ja siten saavat onnettomat istua viisi, jopa kymmenenkin

vuotta. Suurin osa heistä on ryövärejä. Olipa yksi herrasmiehen

näköinenkin; hän oli ollut kerran jossain virkatoimessa. Hän puhui

hiljaan, kuiskaamalla ja hymyili makeasti. Hän näytti meille ketjuansa

ja osoitti myöskin, miten hän saattaisi mukavimmin laskeutua

makaamaan. Mikähän lintu sekin lie ollut! Ylipäänsä käyttäytyivät he

kaikki siivosti ja näyttivät tyytyväisiltä, mutta sen ohessa halusi

jokainen heistä lopettaa istumisaikansa niin pian kuin mahdollista.

Minkähän tähden? Sen tähden, että pääsisi pois tukahuttavasta,

matalasta huoneesta ja saisi kulkea vankilan pihan poikki ... siinä

kaikki. Vankilan ulkopuolelle ei heitä enää koskaan lasketa. He itse

tiesivät, että ketjusta päästettyjä pidetään kuolemaansa asti

kahlittuina vankilassa. He tiesivät sen ja sittenkin toivoivat

pääsevänsä ketjurangaistuksesta niin pian kuin mahdollista.

Voisivatkohan he ilman tätä toivoa olla vuosikausia seinään

kahlittuina kuolematta tai hulluksi tulematta?

Minä tunsin, että työ virkisti minua ja vahvisti ruumiinvoimiani.

Alituinen henkinen levottomuus, hermojen kiihoitus ja kasarmin

umpinainen ilma olisivat voineet runnella minut kokonaan. Olemalla

usein raittiissa ilmassa ja työntoimessa luulin minä voimistuvani,

tulevani terveeksi ja reippaaksi. Siinä en erehtynytkään: työ ja liike

olivat minulle suureksi eduksi. Kauhulla näin minä, kuinka eräs

toverini (aatelismies) lakastui vankilassa kuin sammuva kynttilä. Hän

tuli tänne yht'aikaa kuin minäkin ja oli silloin nuori, reipas ja

kaunis mies, lähtiessään sitä vastoin kuihtunut, harmaapäinen ja

heikkohenkinen. Ei, tahdonpa elää ja olla terveenä, ajattelin minä

häntä nähdessäni. Senpä tähden sainkin alussa kärsiä työinnostani

pilkkaa ja ivaa muiden vankien puolelta. Mutta minä en huolinut siitä,

vaan kävin uutterasti työssä, esim. alabasteria polttamassa ja

survomassa, koska se oli ensimäisiä töitä, johon minä perehdyin.

Alabasterin survominen ei ollut vaikeata. Insinöörit huojensivat

mahdollisuuden mukaan aatelismiesten työntekoa, eivätkä siinä,

sivumennen sanoen, menetelleetkään hemmoittelevasti, vaan kohtuuden

mukaan. Väärinhän olisikin ollut vaatia toista vertaa heikommalta ja

ruumiilliseen työhön tottumattomalta ihmiseltä saman verran työtä kuin

varsinaiselta työmieheltä. Mutta tätä "hemmoittelua" ei aina

noudatettu ja jos noudatettiinkin, tapahtui se ikäänkuin salaa; sitä

pidettiin tarkasti silmällä. Usein täytyi olla kovassakin työssä, ja

silloin aatelismiehet saivat kärsiä kahta vertaa enemmän kuin muut.

Alabasterityöhön lähetettiin noin kolme, neljä henkeä, tavallisesti

vanhuksia sekä heikkovoimaisia, ja niiden joukossa tietysti meitäkin;

sitä paitsi pantiin mukaan joku asiantunteva vanki. Semmoisena oli

useampina vuosina peräkkäin eräs Almasow, jörömäinen, mustaverinen,

laiha ja harvasanainen mies. Hän halveksi meitä suuressa määrin.

Muuten oli hän niin harvapuheinen, ettei viitsinyt meille oikein

riidelläkään. Vaja, jossa alabasteria poltettiin ja survottiin, oli

autiolla ja jyrkällä joen rannalla. Talvella, varsinkin sumuisella

säällä tuntui ikävältä katsella jokea ja kaukana olevaa vastaista

rantaa. Jotain surullista, sydäntä särkevää oli tässä autiossa

seudussa. Mutta tuntuipa vielä surullisemmalta, kun aurinko paistoi

valkean lumen pintaan; olisipa tehnyt mieli lentää tuohon erämaahan,

joka alkoi toisella rannalla ja levisi eteläänpäin loppumattomana

kenttänä. Almasow ryhtyi työhön ääneti, synkän näköisenä, ja meitä

oikein hävetti, kun emme voineet häntä kunnollisesti auttaa. Mutta hän

työskentelikin varta vasten yksinään, vaatimatta meiltä apua,

ikäänkuin pakoittaakseen meitä huomaamaan kaiken mitättömyytemme. Työ

ei ollut kuitenkaan sen suurempi kuin uunin lämmittäminen, jotta siinä

olisi voinut polttaa alabasteria, jota me hänelle vähitellen

kannoimme. Seuraavana päivänä, jolloin alabasteri oli jo kokonaan

paahtunut, ruvettiin sitä tyhjentämään uunista. Kukin meistä otti

käteensä raskaan moukarin, täytti itselleen eri laatikon alabasteria

ja alkoi sitä survoa. Se oli mieluista työtä. Helposti mureneva

alabasteri muuttui pian valkeaksi, kiiltäväksi pölyksi. Me

heilauttelimme raskaita moukarejamme ja aikaan saimme semmoisen

jyrinän, että sitä oli hauska kuunnella. Vihdoin tuli väsymys ja

silloin tuntui elämä hyvältä, kasvot punottivat ja veri virtaili

entistä nopeammin. Jopa Almasowkin katseli meitä suopeasti, aivan kuin

olisimme olleet pieniä lapsia; tyytyväisenä poltti hän piippuansa

voimatta kuitenkaan olla murahtamatta, kun sattui meille jotakin

sanomaan. Muuten oli hän samanlainen kaikkia kohtaan ja luulenpa, että

hän oikeastaan oli hyväluontoinen mies.

Toinen työ, johon minua lähetettiin, oli sorvauspyörän pyörittäminen

verstaassa. Pyörä oli iso ja raskas. Tarvittiin paljon voimaa sen

liikuttamiseksi, etenkin jos sorvari valmisti (ruunun tarpeeksi)

jotakin kaidepuuta tai ison pöydän jalkaa, jota varten käytettiin

melkoisen suuria pölkkyjä. Yksin oli pyörän pyörittäminen semmoisissa

tapauksissa mahdotonta, jonka tähden siihen toimeen lähetettiinkin

tavallisesti kaksi henkilöä -- minut ja eräs toinen aatelismies B. Ja

niin olikin tuo toimi meidän hallussamme useampien vuosien kuluessa.

B. oli heikko, rintatautinen mies. Hän oli saapunut vankilaan vuotta

ennen minua kahden toverinsa seurassa; niistä oli toinen vanha ukko,

joka öin sekä päivin rukoili Jumalaa (vangit häntä siitä suuresti

kunnioittivat); hän kuoli minun täällä ollessani; toinen taas oli

nuori, voimakas ja punakka mies, joka matkalla tänne Siperjaan oli

kantanut puolitiessä väsynyttä toveriaan. Olipa hauska nähdä näiden

miesten keskinäistä ystävyyttä. B. oli erittäin sivistynyt,

kunnollinen ja jalomielinen mies, jonka oli kuitenkin tauti runnellut

ja turmellut. Pyörää hoidimme me yhdessä ja se huvitti meitä

kumpaakin. Minulle oli tämä työ oivallisena voimisteluna.

Mielitoimenani oli myöskin lumen lapioiminen. Se tapahtui tavallisesti

lumituiskujen jälkeen, useamman kerran talvessa. Vuorokauden kestänyt

lumituisku peitti muutamia taloja akkunain puoliväliin saakka, toisia

taas melkein kokonaan. Kun tuisku oli lakannut ja aurinko tullut

näkyviin, lähetettiin meidät suurissa joukoissa lapioimaan

lumikinoksia ruunun rakennuksien edustalta. Kukin sai käteensä lapion

ja joukkokunnalle annettiin urakka, väliin sangen suurikin, mutta

kaikki ryhtyivät kuitenkin innokkaasti työhön. Pehmeätä, äsken

pudonnutta ja päältäpäin hiukan jäätynyttä lunta oli helppo lapioida

sekä heitellä ylen ympäri ilmaan, johon se hajosi kiiltävänä jauhona.

Lapiot tunkeutuivat keveästi valkeaan, auringon säteissä kimaltelevaan

lumikinokseen. Vangit olivat melkein aina iloisia lapioimistyötä

tehdessään. Raitis talvinen ilma sekä liike virkistytti heitä. Kaikki

olivat hyvällä tuulella, nauru ja leikinteko oli ylimillään. Väliin

ruvettiin lumisille, mutta siitä oli kuitenkin seurauksena, että

vakaamieliset ja kaiken ilon vihaajat nostivat kovan melun, joten

yleinen riemastus päättyi tavallisesti haukkumiseen.

Vähitellen sain minä uusia tuttavia, joita en kuitenkaan itse hakenut,

sillä olinhan vielä rauhaton, synkkämielinen ja luottamaton.

Tuttavuuteni syntyivät itsestään. Ensimäisinä alkoi vanki Petrow käydä

luonani. Minä annan erityisen painon sanalle "käydä", sillä Petrow

asui erityisen osaston kaukaisimmassa kasarmissa. Välillämme ei siis

voinut olla minkäänlaisia siteitä eikä yhteisiä harrastuksia.

Yhtähyvin piti Petrow ensi aikoina velvollisuutenaan pistäytyä melkein

joka päivä luonani tai puhella kanssani, kun joutohetkinä kävelin

kasarmien takana kaukana toisten silmäyksiltä. Alussa tuntui se

minusta tukalalta. Mutta vähitellen osasi hän kuitenkin menetellä

niin, että hänen seuransa tuli minulle hupaiseksi, huolimatta siitä

ettei hän ollutkaan juuri puhelias seuramies. Ruumiiltaan oli hän

matalakasvuinen, voimakas ja sukkela, hänen kasvonsa olivat jokseenkin

miellyttävät, poskiluut leveät, katse rohkea, hampaat valkoiset, ja

alahuulen alla oli hänellä aina tupakkapuru. Tällaisen purun

käyttäminen olikin yleisenä tapana vangeilla. Hän oli neljänkymmenen

vanha, vaan näytti kymmentä vuotta nuoremmalta. Hän puhui kanssani

sangen vapaasti ja käyttäytyi aina kunnollisesti, kohteliaasti. Jos

esim. huomasi, että minä hain yksinäisyyttä, niin sanoi hän

ainoastaan muutaman sanan ja jätti minut sitten rauhaan kiittäen

kohteliaisuudesta, joten hän tietysti ei menetellyt muiden vankien

kanssa. Olipa kumma, että semmoinen suhde pysyi välillämme useampien

vuosien kuluessa. Enkä minä vielä nytkään oikein käsitä, minkätähden

hän tuli luokseni melkein joka päivä? Tosin hän sittemmin varasteli

minulta usein, mutta se tapahtui aivan kuin vahingossa; rahaa ei hän

pyytänyt minulta koskaan, eikä hän siis seurustellutkaan kanssani

minkään aineellisen edun vuoksi.

En tiedä myöskään, minkä tähden minusta näytti siltä, kuin hän ei

olisikaan asunut vankilassa, vaan jossain toisessa paikassa, josta hän

sitten aivan kuin sivumennen kävi täällä tiedustelemassa uutisia ja

katsomassa meitä. Aina oli hänellä johonkin kiire, ikäänkuin joku

olisi häntä odottanut tai ikäänkuin hänellä olisi ollut päättämättömiä

asioita. Yhtähyvin ei hän näyttänyt kovin hätäilevältä. Katseensakin

oli hyvin omituinen: hän katsoi ihmisiä tarkkaan, rohkeasti ja hiukan

ivallisesti, mutta samalla myöskin jotenkin heidän ylitsensä,

ikäänkuin hän olisikin katsonut jotain toista kauempana olevaa

esinettä. Senpä vuoksi näyttikin hän hieman hajamieliseltä. Minä

tarkastin välistä varta vasten, minne Petrow meni luotani? Missä häntä

odotettiin? Hän riensi johonkin kasarmiin tai kyökkiin, istautui

siellä puhelevien viereen, kuunteli heitä tarkkaan, otti joskus

itsekin osaa keskusteluun, jopa kiivastuikin, mutta vaikeni sitten

taas äkkiä. Sekä puhuessaan että vaiti ollessaan näytti hän siltä,

ikäänkuin häntä jossain olisi odotettu, ikäänkuin hänellä jossain

olisi ollut toimittamista. Omituisinta asiassa oli se, ettei hänellä

ollut mitään tointa, että hän eleli aivan joutilaana (ruunun töitä

tietysti lukuun ottamatta). Mitään ammattia ei hän osannut tehdä, eikä

hänellä ollut koskaan rahaa; rahasta ei hän pitänytkään paljon väliä.

Mutta mitä puhui hän kanssani? Hänen puheensa olivat yhtä kummalliset

kuin hän itse. Jos hän esim. sattui huomaamaan, että minä kävelin

yksinäni jossain vankilan takana, kääntyi hän äkkiä puoleeni. Hän

astui nopeasti ja teki äkkinäisiä käänteitä. Hän tuli luokseni

astumalla, mutta näytti siltä, kuin olisi juossutkin.

-- Hyvää päivää.

-- Hyvää päivää.

-- Enkö häiritse teitä?

-- Ette.

-- Niin, minä aioin kysyä teiltä Napoleonista. Onkohan hän sukua

sille, joka eli kahdennellatoista-luvulla? (Petrow oli sotilaspoikia

ja osasi lukea).

-- On.

-- Minkälainen presidentti hän on?

Hän kyseli aina joutuisaan ja katkonaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut

mitä pikemmin päästä asian perille, ikäänkuin olisi tiedustellut

jotain hyvin tärkeätä.

Minä selitin hänelle, minkälainen presidentti Napoleon oli, ja

lisäsin, että hänestä kohta tulee ehkä keisarikin.

-- Kuinka niin?

Senkin asian selitin hänelle niin kuin taisin. Petrow kuunteli

tarkkaan ja oivalsi täydellisesti selitykseni; hän oikein kallisti

korvansa minun puoleeni.

-- Hm. Vielä piti minun kysyä teiltä, Aleksanteri Petrowitsh: onko

totta, kuten kerrotaan, että on olemassa semmoisiakin apinoita, joilla

kädet ulettuvat kantapäihin asti ja jotka kooltaan ovat ihmisten

suuruisia?

-- On niitä semmoisiakin.

-- Mitäs apinoita ne ovat?

Minä selitin asian niin hyvin kuin taisin.

-- Missä ne elävät?

-- Lämpimissä maissa. Sumatran saarella niitä on.

-- Onkos se Amerikassa? Onkohan siinä perää, että ihmiset muka

kulkevat siellä päälaellaan?

-- Eivät ne kulje päälaellaan. Te puhutte antipoodeista. Minä selitin

mahdollisuuden mukaan, mitä Amerika ja mitä antipoodit ovat. Hän

kuunteli hyvin tarkkaan, aivan kuin olisikin tullut kyselemään

antipoodeista.

-- Niin, oikein! Näettekös viime vuonna luin minä kreivitär

Lavallier'istä. Onkohan se juttu totta, vai muutenko se on vaan kokoon

pantu? Se on Dumas'in kirjoittama.

-- Tietysti on se vaan muuten kokoon pantu.

-- No, jääkää hyvästi. Kiitoksia.

Ja Petrow katosi, emmekä me oikeastaan koskaan puhuneet muuten kuin

tähän tapaan.

Minä aloin kysellä hänestä muilta. Kun M. sai tietää tästä

tuttavuudestani, varoitti hän minua. Hän sanoi, että moni vanki oli

häntä kauhistuttanut, mutta ei kuitenkaan kukaan, ei edes Gasinkaan,

siinä määrin kuin Petrow.

-- Hän on lujamielisin, pelottomin vanki, sanoi M. -- Hän on valmis

vaikka mihin; eikä häntä voi estää mikään, jos hän vaan saa jotakin

päähänsä. Hän voisi murhata teidät aivan ilman mitään syytä, eikä hän

sitä tehdessään edes silmiänsäkään räpäyttäisi. Minä luulen, ettei hän

ole oikein täysijärkinen.

Tämä arvostelu oli mielestäni hyvin merkillinen. Mutta M. ei voinut

tyydyttävästi selittää, kuinka hän oli tullut semmoisiin

johtopäätöksiin. Ja olipa omituista: vaikka minä seurustelin Petrowin

kanssa monta vuotta ollen hänen parissaan melkein joka päivä ja vaikka

hän osoitti minua kohtaan aina suosiota, johon minä en kuitenkaan

tietänyt mitään syytä, sekä käyttäytyi vankilassa koko tämän ajan

kuluessa siivosti eikä tehnyt mitään tuhotöitä, tulin minä kuitenkin

hänen kanssaan seurustellessani yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että

M. oli oikeassa ja että Petrow saattoi todellakin olla lujaluontoinen,

peloton ja hillitsemätön ihminen. Minkä tähden hän näytti minusta

semmoiselta, sitä en voinut oikein käsittää.

Tämä Petrow oli sama mies, joka rangaistavaksi kutsuttuna tahtoi

murhata majuuriamme; mutta majuuri lähti kuitenkin paikalta vähää

ennen rangaistuksen toimeen panoa ja pelastui siten "ihmeen kautta",

kuten vangit sanoivat. Petrowin vielä vapaana ollessa tapahtui, että

översti löi häntä harjoituksessa. Arvattavasti oli häntä ennenkin

lyöty, mutta sillä kertaa ei hän malttanut mieltänsä, vaan pisti

kaikkien nähden överstin kuoliaaksi. Minä en kuitenkaan tunne

täydellisesti hänen edellisiä vaiheitaan; hän ei koskaan puhunut

minulle niistä. Tietysti olivat nämä kohtaukset ainoastaan harvinaisia

mielen puuskauksia: sillä hän oli todellakin siivo ja hiljainen.

Hänessä piili tosin voimakkaita, tulisia himoja, mutta hiilien päällä

oli aina tuhkaa, jonka peitossa ne salaa kytivät. Minä en huomannut

hänessä koskaan taipumusta kerskailemiseen, enkä minkäänlaista kunnian

himoa, kuten muissa vangeissa. Hän riiteli harvoin, eikä hän ollut

kenenkään kanssa ystävyydessä (paitsi ehkä joskus Sirotkinin kanssa).

Kerran näin minä kuitenkin hänen suuttuvan ankarasti. Hänelle ei

annettu jotain esinettä ja siitä otti hän loukkaantuakseen. Hänen

riitaveljenään oli eräs väkevä, suurikasvuinen, riitaisa ja uskalias

vanki, nimeltä Wasili Antonow, siviiliosastosta. He olivat jo kauan

riidelleet ja minä arvelin, että asia päättyy ehkä pieneen

käsikähäkkään, sillä joskus, vaikka tosin harvoin, meni Petrowkin niin

kauas riidellessään. Mutta tällä kertaa oli tapahtua enemmänkin.

Petrow vaaleni äkkiä, hänen huulensa vapisivat, kävivät sinisiksi ja

hänen oli vaikea hengittää. Hän nousi paikaltaan ja ollen avojaloin

(kesällä oli hän usein avojaloin) astui hän verkalleen, kuulumattomin

askelin Antonowin luo. Silloin vaikenivat kaikki, niin että kärpäsen

lennon olisi voinut kuulla. Kaikki odottivat. Antonow syöksähti häntä

vastaan... Minä en voinut sietää enempää ja läksin pois kasarmista.

Luulinpa, etten kerkiäisi oikein pihallekaan, kun jo saisin kuulla

hätähuutoja. Mutta jupakka päättyi nytkin aivan toisin. Antonow

viskasi hyvissä ajoin Petrowille riidanalaisen esineen (asia koski

jotain vanhaa rääsyä). Parin minutin kuluttua haukkui tietysti Antonow

Petrowia ikäänkuin kunniansa puhdistamiseksi, näyttääkseen muka, ettei

hän niin kovin pelkuri ollutkaan. Mutta haukkumisesta ei Petrow

pitänyt väliä; hän oli asian voittanut ja korjasi tyytyväisenä riidan

alaiset rääsyt taiteensa. Neljännestunnin kuluttua kuljeskeli hän

vankilassa toimettomana, niinkuin ennenkin, ikäänkuin kuulustellen,

missä hauskimpia juttuja kerrottiin. Häntä huvittivat kaikenlaiset

asiat, mutta sittenkin näytti hän jokseenkin välinpitämättömältä.

Häntä olisi voinut verrata rotevaan työmieheen, joka työtä vailla

rupeaa joutessaan leikkimään pienten lasten kanssa. Enkä minä

käsittänyt, minkä tähden hän pysyi vankilassa, eikä karannut sieltä

tiehensä? Olisipa hän senkin tehnyt, jos vaan olisi kovin haluttanut.

Sellaiset miehet kuin Petrow tottelevat järkeänsä ainoastaan niinkauan

kuin he eivät jotain halua. Mutta silloinpa ei heitä voikaan mikään

hillitä. Ja minä olen vakuutettu, että hän olisi voinut karata, olisi

voinut pettää vartijat ja istua viikon kuluttua leivättä jossain

metsässä tai rannan kaislistossa. Mutta arvattavasti semmoinen ajatus

ei ollut vielä pälkähtänyt hänen päähänsä. Tarkkaa miettimistä ja

tervettä järkeä en minä hänessä koskaan huomannut. Tälläisillä

ihmisillä onkin vaan yksi ajatus, joka heitä koko elämän ajan ohjailee

sinne ja tänne; niinpä he häilyvätkin alinomaa, kunnes vihdoin

löytävät mielensä mukaisen tehtävän; silloin on heille henkikin

vähäarvoinen. Minä ihmettelin joskus, kuinka semmoinen mies, joka

pienestä kurituksesta oli murhannut päällikkönsä, antoi

vastustelematta rangaista itseään vankilassa. Häntä lyötiinkin joskus

salakuljetuksesta; sillä niinkuin muutkin työttömät vangit, kuljetti

hänkin tänne viinaa. Mutta hän taipui rangaistavaksi ikäänkuin

vapaehtoisesti, ikäänkuin olisi käsittänyt, että rangaistus annettiin

syystä; muussa tapauksessa ei hän olisi taipunut, vaikka olisi

tapettu. Ihmettelin minä myöskin sitä, että hän näennäisestä

ystävyydestään huolimatta varasteli minulta. Hän varasti esim.

raamattuni, jonka hänen piti viedä jostain paikasta toiseen.

Kuljettavana oli vaan muutama askel, mutta matkalla ennätti hän löytää

ostajan, jolle möi raamatun ja hankki rahoilla viinaa. Varmaankin

halusi hän kovasti viinaa, ja mitä hän kerran halusi, sitä oli kaiken

mokomin saatavakin. Semmoinen ihminen voipi murhata lähimäisensä

parinkymmenen kopeikan tähden saadakseen korttelin viinaa, vaikka

toisinaan ei pidä väliä suurista rikkauksistakaan. Hän ilmoitti

minulle itse varastaneensa raamattuni ja sen teki hän aivan

rauhallisesti, välinpitämättömästi niinkuin olisi puhunut jostain

aivan tavallisesta asiasta. Minä koettelin torua häntä aika lailla,

sillä olihan minun vaikea luopua raamatusta. Hän kuunteli tyvenesti ja

myönsi, että raamattu on hyvin hyödyllinen kirja, olipa pahoillaankin

siitä, ettei minulla sitä enää ollut, mutta varkauttaan ei hän

kuitenkaan katunut; hänen katseensa oli niin tyyni ja vakava, että

minä pidin parhaana lakata häntä moittimasta. Sanoistani ei hän

ottanut närkästyäkseen, sillä hän arveli luultavasti, että pitihän

minun häntä vaikka mieleni hyvitykseksi hiukan nuhdella; toden teolla

piti hän moitteitani joutavina juttuina, joista aika ihmisen tuskin

sopi puhuakaan. Minusta näyttikin, siltä kuin olisi hän pitänyt minua

pienenä lapsena, jolla ei ollut käsitystä yksinkertaisimmistakaan

asioista. Jos minä esim. rupesin hänen kanssaan puhumaan jostakin

muusta kuin kirjoista ja tieteistä, niin vastasi hän minulle tosin,

mutta ainoastaan kohteliaisuudesta ja hyvin lyhyesti. Usein mietin

itsekseni, minkä tähden hän uteli minulta kirjallisia asioita?

Tapahtui, että joskus näistä asioista puhellessa minä katsoin häneen

syrjästä, nähdäkseni, eikö hän nauranut minulle? Mutta hän ei

nauranut; kuunteli vaan vakavasti ja jokseenkin, ei kuitenkaan kovin

tarkkaavasti. Kysymyksensä teki hän selvään ja tarkoilleen, mutta ei

osoittanut mitään erityistä kummastusta vastauksieni johdosta...

Minusta hän nähtävästi ajatteli, ettei kanssani saattanut keskustella

niinkuin muiden ihmisten kanssa, etten minä ymmärtänyt mitään muuta

kuin kirjallisia asioita, joten minua muista asioista puhumalla ei

kannattanut vaivatakaan.

Minä olen vakuutettu, että hän piti minusta ja se seikka hämmästytti

minua suuresti. Katsoiko hän minua alaikäiseksi, kehittymättömäksi

lapseksi, tunsiko hän minua kohtaan semmoista myötätuntoisuutta, jota

kaikki lujaluontoiset tuntevat heikompiansa kohtaan, sitä en tiedä...

Ja vaikka hän varastelikin minulta, olen kuitenkin vakuutettu, että

hän varastellessaankin sääli minua. "Oi, voi!" ajatteli hän varmaankin

omaisuuttani näpistellessään, "mikähän lienee miehiäänkin, kun ei

omastansakaan suuresti välitä!" Mutta senpä tähden hän minua

rakastikin. Kerran sanoi hän minulle ikäänkuin vahingossa, että minä

olin "liian hyväsydäminen ihminen" ja "niin suora, niin suora, että on

oikein sääli." "Mutta älkää pahastuko siitä, Aleksanteri Petrowitsh",

lisäsi hän hetkisen kuluttua; "sen minä sanoin teille sydämestäni."

Tällaisille ihmisille tapahtuu joskus elämässä, että heidän luonteensa

kuohahtaa esille jossain äkkiarvaamattomassa työssä ja sillä tavoin

joutuvat he kerrassaan oikean toimintansa pyörteeseen. Heistä ei ole

alkuunpanijoiksi eikä johtajiksi; vaan alettua työtä ovat he

ensimäisinä valmiit täyttämään. He alkavat yksinkertaisesti, ilman

melua, vaan sen sijaan ovat arvelematta valmiina kukistamaan tiellä

olevia esteitä, ja muut seuraavat sokeasti heidän jälkiään, seuraavat

niin pitkälle kuin on mahdollista. Minä en usko, että Petrow saa

oikean lopun; hän on heittävä henkensä yhtäkkiä, ja jos hän lienee

vielä elossa, merkitsee se, ettei hänen aikansa ole vielä tullut.

Kukapa muuten tietää? Ehkä hän vielä saavuttaakin harmaat hapset ja

kuolee rauhallisesti vanhuudesta väsyneenä, häilyttyään koko elämänsä

sinne tänne ilman mitään tarkoitusta. Mutta minusta näyttää kuitenkin,

että M. oli oikeassa, kun hän sanoi, että Petrow oli vankilamme

lujaluontoisin asukas.