VI.

Ensimäinen kuukausi.

Mukanani vankilaan toin minä jonkun verran rahaa. Käsillä pidin vaan

hiukan, jota vastoin minulla oli kätkettynä, s.o. liimattuna

vankilassa luvallisen Uuden Testamentin kanteen muutamia ruplia, jotta

ne siten säilyisivät varkailta. Tämän kirjan ynnä siinä olevat rahat

sain minä Tobolskissa lahjaksi muutamilta maanpakolaisilta, jotka

kaikkia onnettomia jo kauan sitten olivat tottuneet pitämään

veljinään. Siperjassa on aina henkilöitä, jotka ovat asettaneet

elämänsä päämääräksi onnettomien isällisen hoidon, tarkoittamatta

sillä mitään omaa voittoa, aivan kuin nuo onnettomat olisivat heidän

omia lapsiansa. En voi olla tässä mainitsematta erästä sellaista

henkilöä. Samassa kaupungissa, jossa vankilamme oli, asui eräs leski

Nastasja Iwanowna. Vankeudessa ollessamme ei meistä tietysti kukaan

voinut tulla persoonallisesti hänen tuttavuuteensa. Hän näkyi ottaneen

elämänsä tarkoitukseksi pakkotyöläisten auttamisen pitäen huolta

etupäässä meistä. Kärsikö joku hänen sukulaisensa tai muu hänelle

rakas henkilö samanlaista rangaistusta, en voi sanoa, varmaa on vaan,

että hän tahtoi tehdä hyväksemme kaikki, mitä suinkin voi. Paljoa hän

tosin ei voinut; sillä hän oli kovin köyhä. Mutta me tiesimme

kuitenkin, että vankilan ulkopuolella oli meillä sangen harras ystävä.

Muun muassa toi hän meille tietoja, joita me kipeästi kaipasimme.

Vankilasta päästyäni olin minä tilaisuudessa käydä hänen luonaan ja

tutustua häneen persoonallisesti. Hän asui esikaupungissa erään

läheisen sukulaisensa luona. Hän ei ollut nuori eikä vanha, ei kaunis

eikä ruma; enkä minä saanut selville sitäkään, oliko hän ymmärtäväinen

ja oppinut. Joka askeleella oli hänessä huomattavana sanomatonta

hyvyyttä, vastustamatonta halua avuliaisuuteen, hyväntekeväisyyteen.

Minä vietin erään vankeustoverini kanssa hänen luonaan melkein koko

illan. Hän katsoi meitä suoraan silmiin, nauroi kanssamme ja kiirehti

myöntämään kaikki, mitä me sanoimme; hän kestitsi meitä niin hyvin

kuin voi. Tarjottiin teetä, ruokaa, makeisia, ja jos hänellä olisi

ollut tuhansia, olisi hän käyttänyt ne meidän sekä vankeuteen

jääneiden toveriemme hyväksi. Erotessamme antoi hän kullekin meistä

sikaarikotelon muistoksi. Nämä kotelot oli hän itse valmistanut

pahvista ja päällystänyt ne värillisellä paperilla, jommoista nähdään

kouluissa käytettävien laskuoppikirjojen kansissa (ehkäpä joku

sellainen koulukirja olikin käytetty niitä varten). Ylen ympärinsä

olivat ne koristetut kultapaperilla, jota hän ehkä varta vasten oli

hakenut puodista. "Koska te poltatte papyrossia, niin ehkä voitte

käyttää näitä hyväksenne", sanoi hän meille ikäänkuin itseänsä

puolustellen... Muutamat väittävät (olen siitä kuullut sekä lukenut),

että rakkaudessa lähimmäisiin on samalla myöskin itsekkäisyyttä.

Kuinka tässä tapauksessa olisi saattanut olla itsekkäisyyttä, sitä en

voi mitenkään ymmärtää.

Vaikka minulla vankilaan tullessani ei ollut paljon rahaa, en

kuitenkaan voinut suuttua niihin, jotka jo ensi alussa pettivät minua

ja tulivat kaikessa viattomuudessa lainaamaan toista, kolmatta, jopa

viidettäkin kertaa. Myönnän kuitenkin, että minua harmitti se, että

nuo lapsellisen viekkaat ihmiset pitivät minua tyhmikkönä ja nauroivat

minulle, kun minä niin usein annoin heille rahaa lainaksi. He tietysti

arvelivat, että minä olin heidän narrinaan ja olenpa vakuutettu, että

he olisivat kunnioittaneet minua enemmin, jos olisin ajanut heidät

luotani. Mutta vaikka olinkin kovin harmissani, en voinut kuitenkaan

antaa heille kieltävää vastausta. Näinä ensi päivinä mietin minä

vakavasti, mille kannalle minun oli asettuminen uusiin tovereihini.

Minä tunsin, että koko tuo seura oli minulle aivan outo, että minä

olin sen suhteen täydellisessä tiedottomuudessa, ja että siinä tilassa

en voisi olla kovinkaan monta vuotta. Siis täytyi valmistautua. Ennen

kaikkea päätin minä käyttäytyä suorasti, omantunnon mukaan. Mutta minä

tiesin, että se oli vaan puheenparsi, jota vastoin edessäni oli mitä

odottamattomin käytäntö.

Niinpä pääsikin katkera suru minussa yhä enemmän valtaan huolimatta

pienistä puuhistani, joista jo olen maininnut ja joihin Akim Akimitsh

sai minut ryhtymään. "Kuollut talo!" sanoin minä itsekseni katsellen

joskus hämärässä vankilan portailta työstä palanneita vankeja, jotka

kuljeskelivat veltosti kasarmeista kyökkeihin ja päinvastoin. Minä

katselin heitä ja koettelin heidän kasvoistaan sekä liikkeistään saada

selville, minkälaisia miehiä he oikeastaan olivat? He taas kulkivat

ohitseni rypistellen silmäkulmiaan tai myöskin ylen määrin iloisina

(nämä ovat useimmin tavattavat muodot vankilassa), haukkuivat toisiaan

tai muuten keskustelivat; joskus kävelivät he yksinään, ikäänkuin

ajatuksissaan, hiljaan ja keveästi, toiset väsyneen ja tyytymättömän

näköisinä, toiset taas kopeina, lakki kallellaan ja turkki

huolettomasti hartioille heitettynä, silmäillen röyhkeästi ja

kavalasti ympärilleen. Tuossa on nyt uusi maailmani, ajattelin

itsekseni -- ja siihen on minun väkisinkin perehtyminen... Minä

kyselin ja tiedustelin uusista tovereistani Akim Akimitshilta, jonka

kanssa usein join teetä, etten tarvitsisi olla yksinäni. Sivumennen

sanoen oli tee tähän aikaan melkein ainoana ravintonani. Teenjuonnista

ei Akim Akimitsh kieltäytynyt ja kuumensi itse veden kummallisen

näköisessä, omatekoisessa teekeittiössä, jonka olin saanut M:ltä

lainaksi. Akim Akimitsh joi tavallisesti vaan yhden lasin (hänellä oli

juomalasitkin) ja sen teki hän hiljaan sekä juhlallisesti, jonka

jälkeen hän sanoi minulle kiitokset ja rupesi ompelemaan peitettäni.

Mutta tiedonhaluani ei hän osannut tyydyttää eikä ymmärtänyt edes,

minkä vuoksi minä tiedustelin ympärillämme olevien ihmisten luonteita;

muistanpa, kuinka hän kuunteli minua, jonkunlainen viekas hymy

huulilla. Ei, minun pitää itseni kokea, eikä kysellä, ajattelin

itsekseni.

Varhain neljännen päivän aamuna järjestettiin vangit vankilan pihalla

kahteen riviin aivan samoin kuin silloinkin, kun minun piti muuttaa

kahleita. Etu- ja takapuolella seisoivat ladatuilla pyssyillä

varustetut sotamiehet. Sotamies saa ampua vangin, jos tämä lähtee

karkuun, mutta hän on edesvastauksen alainen laukauksesta, jos

välttämätön pakko ei ole sitä vaatinut; sama on asianlaita, jos vangit

nostavat kapinan. Mutta kukapa koettaisikaan paeta julkisesti?

Insinööri-upseeri, konduktööri, aliupseerit, sotamiehet ja

työnjohtajat saapuivat paikalle. Toimitettiin huuto; ne jotka kävivät

räätälin-verstaissa, lähtivät ensin; he ompelivat vankilan tarvetta

varten, ja insinööreillä ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä.

Sitten lähtivät ne, jotka kävivät muissa verstaissa ja vihdoin

karkeimpien töiden tekijät. Niiden joukossa olin minäkin. Linnan

takana jään peittämällä joella oli kaksi kelvottomaksi joutunutta

ruunun lotjaa, jotka olivat purettavat, ettei puuaine joutuisi

hukkaan. Se oli kuitenkin jokseenkin vähäarvoista, tuskinpa minkään

hintaista. Halkoja myytiin kaupungissa hyvin helpolla ja metsää oli

ympäristöllä paljon. Tarkoituksena olikin vaan, etteivät vangit saisi

istua jouten, ja sen nämä aivan hyvin tiesivät. Semmoiseen työhön

ryhtyivät he aina laimeasti, jota vastoin asianlaita oli aivan toinen,

jos työ itsessään oli arvokasta ja erittäinkin, jos sitä voitiin saada

urakalle. Silloin oli vangeissa työintoa ja vaikka siitä ei ollut

heille itselleen mitään hyötyä, koettivat he voimainsa mukaan

valmistaa sitä joutuisaan ja hyvästi; nähtiinpä heissä silloin

itserakkauttakin. Mutta kysymyksessä oleva työ, joka oli keksitty

enemmän näön kuin tarpeen vuoksi, ei sopinut urakkatyöksi, vaan

tehtiin sitä lakkaamatta aina siksi, kunnes rummun pärinä sen

keskeytti kello yhdentoista aikaan aamulla. Päivä oli lämmin ja

sumuinen; lumi melkein suli. Joukkueemme kulki linnan takana olevalle

rannalle helistellen kahleitaan, jotka astuessa antoivat itsestään

ääntä, vaikka olivatkin kätkettyinä vaatteiden alle. Pari, kolme

miestä lähetettiin varastohuoneelle noutamaan tarpeellisia työaseita.

Minä kuljin muiden mukana ja tunsin mieleni virkistyneeksi; sillä minä

halusin mitä pikemmin tutustua työhön, nähdäkseni mimmoista se oli?

Muistan kaikki aivan selvään. Tiellä kohtasimme me erään parrakkaan

porvarin, joka seisahtui ja pisti kätensä taskuun. Joukostamme erosi

kohta eräs vanki, joka paljain päin otti vastaan almun -- viisi

kopeikkaa ja palasi sitten nopeasti toisten luo. Porvari risti

silmiänsä ja jatkoi matkaansa.

Tovereistani olivat muutamat synkännäköisiä ja harvapuheisia, toiset

taas välinpitämättömiä ja laimeita; jotkut juttelivat keskenään

veltosti. Yksi heistä oli tavattoman iloinen mies; sillä hän pajatti,

jopa tanssikin kulkiessaan, kilautellen tuon tuostakin kahleitaan. Se

oli sama matalakasvuinen, lihavanläntä vanki, joka ensi aamuna oli

riitaantunut toverinsa kanssa siitä, että tämä uskalsi sanoa itseänsä

kaakkuriksi. Iloinen mies, nimeltään Skuratow, rupesi vihdoin

laulamaan erästä hauskaa laulua, joista muistan vaan säkeet:

Eukon sain ma tahtomatta --

Jauhamass' ollessain.

Balalaika [soittokone, joka on varustettu kahdella tai kolmella

kielellä. Suom. muist.] vaan puuttui.

Hänen iloisuutensa herätti muutamissa seuralaisissa tyytymättömyyttä;

pidettiinpä sitä melkein loukkauksena.

-- Jo rupesi ulvomaan! sanoi eräs vanki, jota asia tietysti ei

ollenkaan koskenut.

-- Oli sudella laulu, senkin otti häneltä tuulalainen! huomautti

toinen synkännäköinen mies vähävenäläisellä murteella.

-- Mitäpä siitä, että olen tuulalainen, vastasi Skuratow, -- olettehan

te niitä, jotka Pulttavassa tukehtuivat jauholimppuun.

-- Mitäpäs itse olet syönyt! Ehkä kaalia tallukasta.

-- Minä, veikkoseni olenkin aika herkkusuu, vastasi Skuratow

kääntymättä kenenkään puoleen erityisesti. -- Luumuihin ja vehnäseen

olen tottunut. Velimiehilläni on nytkin vielä oma puotinsa Moskovassa,

tuulta myövät, hirveästi rikastuvat.

-- Mitäs sinä möit?

-- Mitä vaan sattui. Minä sainkin silloin ensimäiset kaksisataa...

-- Ruplaako? kysäsi joku uteliaasti.

-- Mitä vielä, ystäväiseni, kepinlyöntejä ne olivat. Lukaa! kuules,

Lukaa!

-- Olen minä Lukaakin, vaan sinulle Lukaa Kusmitsh, sanoi eräs

pienenläntä, terävänenäinen vanki.

-- No hiisi vieköön! Olkoon menneeksi: Lukaa Kusmitsh!

-- Olen minä Lukaa Kusmitshkin, vaan sinunlaiselle olen setä.

-- Mene hiiteen setinesi, kanssasi ei maksa puhua! Kas niin veljet,

Moskovassa en minä ollutkaan kauan; lopulta annettiin minulle

viisitoista ja lähetettiin pois... Niinpä minä siellä en

ennättänytkään rikastua. Sitä kuitenkin olisin kovasti halunnut, niin

kovasti, etten oikein osaa sanoakaan.

Moni naurahti. Skuratow oli tuommoinen velikulta, joka piti

velvollisuutenaan huvittaa synkkiä tovereitaan saamatta siitä tietysti

palkakseen muuta kuin torumista. Ehkäpä saan vielä vast'edes

tilaisuutta puhua hänen kalttaisistaan ihmistä.

-- Voipihan sinua nytkin näätänä pitää, huomautti Lukaa Kusmitsh. --

Pukukin maksaa sata ruplaa.

Skuratowin yllä oli peräti kulunut turkkipaha, jossa oli paikka paikan

päällä. Välinpitämättömästi tarkasteli hän puhujaa.

-- Pää sen sijaan maksaa paljon! vastasi hän. -- Moskovastakin

erotessani lohdutin itseäni sillä, että vien pääni mukanani. Hyvästi,

Moskova! Kiitos saunasta, kiitos vapaasta ilmasta! Mutta pukua, rakas

ystävä, älä huoli katsoa...

-- Päätäsikös pitää katsoa?

-- Eikä hänellä ole pääkään omansa; lahjaksi on sen saanut, sanoi taas

Lukaa.

-- Olikos sinulla, Skuratow, ammattia?

-- Kyllähän yritin suutarin ammattia. Kaikkiansa sain yhden parin

valmiiksi.

-- Menikö kaupaksi?

-- No olipahan eräs, joka nähtävästi ei pelännyt Jumalaa, eikä

totellut vanhempiansa; Jumala hänet rankaisikin ja hän -- osti.

Skuratowin ympärillä olijat nauroivat aika lailla.

-- Sitten suutaroin kerran vielä täälläkin, jatkoi Skuratow

sanomattoman kylmäverisesti. -- Stepan Feodoritsh Pomortsewille,

luutnantille, laitoin anturat.

-- Olikos hän tyytyväinen?

-- Ei ollut. Ikäpäiväksi haukkui ja vieläpä tuuppaili minua takaapäin

polvellaan. Kovin hän suuttui. -- No, niin! mitäpäs siitä!

Kun ol' hetki vierähtännä,

Akuliinan mies ol' läsnä...

Äkkiarvaamatta rupesi hän taas laulamaan ja tanssimaan.

-- Kas tuota kelvotonta! mutisi lähelläni kulkeva vähävenäläinen

luoden häneen karsaan silmäyksen.

-- Turhanpäiväinen ihminen! huomautti toinen vakavalla äänellä.

Minä en ollenkaan ymmärtänyt, minkätähden Skuratow oli joutunut muiden

vihoihin ja minkätähden kaikkia iloisia halveksittiin? Vähävenäläisen

ja muiden vihan luulin minä syntyneen persoonallisista syistä. Mutta

syynä siihen ei ollut persoonallisuus, vaan se, ettei Skuratowissa

ollut tarpeeksi oman arvonsa tuntijaa ja että hän, toisten vankien

sanojen mukaan, oli "hyödytön ihminen." Eivät kuitenkaan kaikki

iloiset olleet muiden vihan alaisia samassa määrässä kuin Skuratow. Se

riippui siitä, mitenkä kukin antoi itseänsä kohdella; hyväluontoinen

ihminen sai aina kärsiä loukkauksia. Se tuntui minusta kummalta. Mutta

olipa iloistenkin joukossa semmoisia, jotka eivät antaneet myöten ja

niitä täytyi toisten väkisinkin pitää arvossa. Seurassamme oli eräs

sellainen mies, joka, kuten minä myöhemmin huomasin, oli sangen

hupaisa ja miellyttävä ihminen; hän oli kookas ja komean näköinen,

hänen kasvonsa olivat kauniit ja osoittivat älyä. Häntä sanottiin

vallinkaivajaksi, sillä hänellä oli ollut ennen semmoinen ammatti

sotaväessä; nyt oli hän erityisessä osastossa. Hänestä aion vielä

vastedes puhua.

Muuten eivät kaikki "totiset" olleet yhtä äkäisiä kuin iloa vihaava

vähävenäläinen. Vankilassa oli joitakuita, jotka tahtoivat olla muita

etevämpiä, viisaampia. Muutamilla heistä oli todellakin ymmärrystä

sekä lujuutta ja he pääsivätkin tarkoituksensa perille, s.o. he

saavuttivat arvoa ja vaikutusvaltaa toveriensa parissa. Keskenään

olivat nämä älymiehet vihollisia ja kullakin heistä oli paljon

kadehtijoita. Muita vankeja kohtelivat he arvokkaasti, jopa

kunnioittavastikin, välttivät tarpeettomia riitoja, olivat

päällikköjen suosiossa, esiyntyivät työnteossa jonkunlaisina

järjestäjinä, eikä kukaan heistä olisi ruvennut kinastelemaan esim.

laulun tähden; semmoisiin joutaviin asioihin eivät he kajonneet. Minua

kohtaan osoittivat he erityistä suopeutta, olematta kuitenkaan kovin

puheliaita. Heistä myöskin kerron vastedes tarkemmin.

Tultiin rannalle. Alhaalla joella oli jäätynyt vanha lotja, joka oli

purettava. Joen toisella puolen siinti aro; näkyala oli synkkä. Minä

luulin, että kaikki ryhtyisivät oitis työhön, vaan niin ei tapahtunut.

Jotkut istahtivat rannalla oleville hirsille; melkein jokainen veti

saappaan varresta tupakkakukkaron sekä omatekoisen puisen piippunysän.

Ruvettiin polttamaan; sotamiehet sulkivat joukkomme ketjuilla ja

rupesivat ikävystyneen näköisinä meitä vartioimaan.

-- Ja kenenkä päähän pisti tämän lotjan purkaminen? virkkoi joku

itsekseen.

-- Lastujako lie tarvinnut.

-- Joka meitä ei pelkää, sen päähän pistikin, huomautti toinen.

-- Minnekkähän nuo ukot rientävät? virkkoi taas edellinen, pitämättä

lukua saamastaan vastauksesta, ja osoitti kauempana pitkin hankea

peräkkäin kulkeviin talonpoikiin. Toiset kääntyivät veltosti

osoitettuun suuntaan ja kun ei ollut muuta tekemistä, rupesivat

talonpoikia ivaamaan. Viimeinen heistä kulki jokseenkin

hullunkurisesti, kädet hajalla ja isolla, talonpoikaislakilla verhottu

pää kallella. Miehen piirteet kuvautuivat selvästi valkeata lunta

vasten.

-- Katsoppas veli Petrowitshia! sanoi joku pilkallisesti. Huomattava

on, että vangit hieman halveksivat talonpoikasta väkeä, vaikka itsekin

olivat toiseksi puoleksi talonpoikia.

-- Jälkimäinen astuu aivan kuin retikkaa istuttaisi.

-- Se on hidasluontoinen mies, äveriäs suittanee myöskin olla,

huomautti kolmas.

Kaikki naurahtivat, mutta veltosti, ikäänkuin vastahakoisesti. Sillä

välin saapui paikalle kalatsin myyjä, ujakka ja sukkela eukko.

Häneltä ostettiin kalatsia almuksi saadulla viisikopeikaisella ja

jaettiin tasan miesten kesken.

Nuori vanki, joka harjoitti kalatsin kauppaa kasarmissa, otti

parikymmentä kappaletta ja alkoi kovasti vaatia palkakseen kolmea

kalatsia kahden sijaan, kuten oli tavallista. Mutta eukko ei suostunut

vaatimukseen.

-- No, etkös sitten sitäkään anna?

-- Mitä sitä?

-- Sitä, jota hiiret eivät syö.

-- Vieköön sinut rutto! sanoi eukko naurahtaen.

Vihdoin saapui työnjohtajakin, kepillä varustettu aliupseeri.

-- Hei, miehet! Miksi istutte! Käykää työhön!

-- Antakaahan urakalle, Iwan Matweitsh, virkkoi eräs "etevimmistä"

nousten hitaasti paikaltaan.

-- Miksi ette ennen pyytäneet? Kun lotjan puratte, niin siinä onkin

urakka.

Vihdoinkin nousivat vangit ja lähtivät verkalleen joelle. Kohta

ilmaantui heidän keskuudessaan "järjestäjiäkin", ainakin sanoissa.

Lotjaa ei saanut rikkoa miten kuten, vaan oli mahdollisuuden mukaan

säilytettävä hirsiä, etenkin kaaripuita, jotka pitkin pituuttaan

olivat kiinnitetyt puunauloilla lotjan pohjaan; työ oli pitkällistä ja

ikävää.

-- No, ensiksikin olisi tämä hirsi irroitettava. Tarttukaapas kiinni,

miehet! huomautti eräs vanki, joka ei ollenkaan kuulunut etevämpiin,

eikä järjestäjiin, vaan oli pelkkä työmies, hiljainen ja vaitelias;

hän tarttui hirteen, odottaen apulaisia, vaan avuksi hänelle ei kukaan

tullutkaan.

-- Johan nyt nostit! Et sitä sinä nosta ja vaikka isäsikin tulisi,

niin ei hänkään nostaisi! murahti joku hampaidensa välistä.

-- No, mitenkäs sitten on alettava? Enhän minä tiedä ... sanoi työhön

ryhtyjä jättäen hirren sikseen.

-- Ei sinusta ole siihen työhön ... älä tuppailekkaan!

-- Mokoma mies, ei osaa kolmea kanaakaan syöttää!

-- Enhän minä, hyvät veljet, mitään, puolusteliihe moitittu; -- minä

vaan ilman...

-- Pitääkö minun pistää teidät pölyvaipan alle tai suolata talveksi?

huudahti työnjohtaja suutuksissaan, kun näki etteivät vangit ryhtyneet

työhön. -- Aloittakaa! Sukkelaan!

-- Eihän sukkelaan hyvä synny, Iwan Matweitsh.

-- Ethän sinä siinä mitään tee, hoi! Saweljew! Juttu-Petrowitsh! Mitä

töllistelet!... Alkakaa!

-- Mitäs minä tässä yksin saan aikaan?...

-- Antakaapas urakalle, Iwan Matweitsh.

-- Johan olen sanonut, ett'ette saa urakalle. Purkakaa lotja, siinä

kaikki. Alkakaa!

Vihdoin ryhdyttiin työhön, kuitenkin veltosti, haluttomasti. Olipa

oikein harmillista katsella noita voimakkaita työmiehiä, joilta työ ei

tahtonut sujua. Juuri kun ruvettiin irroittamaan ensimäistä märännyttä

kaaripuuta, huomattiin, että se murtui, "itsestään", kuten

työnjohtajalle ilmoitettiin; niin ei siis käynyt päinsä, piti alkaa

jotenkin toisin. Siitä nyt syntyi pitkä keskustelu, mitenkä työ olisi

toisin alettava? Tietysti saatiin kohta kuulla riitaa ja olipa siitä

pahempikin jupakka syntymäisillään... Työnjohtaja ärjäsi taas ja

heilutti keppiään, mutta lahonnut puu murtui kuin murtuikin. Vihdoin

tuli selville, että kirveitä oli liian vähän ja että joku työase vielä

puuttui. Sitä noutamaan lähetettiin vankilaan oitis kaksi miestä,

vartijain seuraamina; toiset sillä välin istautuivat lotjan laidoille,

ottivat piippunsa esille ja rupesivat polttamaan.

Työnjohtaja vihdoin sylkäsi. -- Ei työ teitä säikähdä, sen vetelykset!

sanoi hän äkäisesti, viittasi kädellään ja lähti astumaan vankilaan

päin.

Tunnin kuluttua tuli konduktööri. Kuunneltuaan tyynesti vankeja, sanoi

hän antavansa urakkakaupalla irroitettavaksi vielä neljä kaaripuuta,

kuitenkin niin, ettei niitä saisi rikkoa, jota paitsi määrätty osa

lotjaa olisi purettava; sitten saisivat vangit mennä kotiansa. Urakka

oli melkoinen, mutta työhön ryhdyttiinkin nyt aivan toisellaisella

innolla. Ei nähty enää laiskuutta eikä taitamattomuutta. Kirveet

paukahtelivat, puunaulat murtuivat. Toiset asettelivat paksuja

rautakankeja kaaripuiden alle ja ne irtautuivat nyt kokonaisina,

vahingoittamattomina. Työ sujui aika lailla. Kaikki olivat ikäänkuin

äkkiä viisastuneet. Ei kuulunut liikoja sanoja eikä riitoja, jokainen

tiesi, mitä oli sanottava, mitä tehtävä, minne mentävä, mitä

neuvottava. Juuri puoli tuntia ennen rummun lyöntiä saatiin työ

päätetyksi ja väsyneet vangit lähtivät kotiansa aivan tyytyväisinä,

vaikka olivatkin määrätystä ajasta voittaneet ainoastaan puoli tuntia.

Mitä itseeni tulee, huomasin erään omituisen seikan: kuinka hyvänsä

minä yritin auttaa toisia, aina olin tiellä, aina minut ajettiin

vihaisesti pois.

Vihonviimeinenkin nahjus, joka itse oli huonoimpia työmiehiä, eikä

tohtinut äännähtääkään toisten rivakkaampien ja älykkäämpien edessä,

katsoi olevansa oikeutettu ärjymään minulle, jos satuin tulemaan hänen

lähelleen, siitä syystä muka, että minä häiritsin häntä. Vihdoin sanoi

eräs vankka työmies minulle suoraan: "Mihin tuppaatte, menkää

matkaanne! Ei teitä täällä tarvita."

-- On kuin olisi säkissä! lisäsi kohta toinen.

-- Parempi olisi, jos ottaisit astian, sanoi kolmas -- ja menisit

rahan keruulle; täällä ei ole sinulla mitään tekemistä.

Minun täytyi seisoa erilläni, mutta erillään seisominen, toisten työtä

tehdessä, on hiukan noloa. Erilläni minä nyt kuitenkin olin, ja se

seikka antoi toisille syytä uusiin pilapuheisiin.

-- Kas mimmoisia miehiä on työhön lähetetty! Mitä hyötyä niistä on? Ei

mitään!

Tämmöinen puhe huvitti toisia. Olihan hauska laskea leikkiä entisestä

aatelismiehestä.

Jo heti vankilaan tultuani rupesin minä itsekseni miettimään, mitenkä

näiden ihmisten kanssa olisi käyttäytyminen? Minä aavistin, että

joutuisin usein heidän kanssaan samanlaisiin suhteisiin kuin äsken

työn teossa. Mutta siitä huolimatta päätin minä olla muuttamatta

käytöstapaani, josta olin jo joihinkin määrin selvillä. Minä päätin

vastakin käyttäytyä niin yksinkertaisesti ja itsenäisesti kuin

mahdollista, tavoittelematta mitenkään erityisesti heidän ystävyyttään

ja toiselta puolen hylkäämättä sitä myöskään, jos he puolestaan

haluaisivat lähestyä minua. Minun ei pitäisi pelätä heidän uhkauksiaan

eikä olla niitä huomaavinanikaan. En minä saisi myöskään osoittaa

taipuvaisuutta muutamiin heidän tapoihinsa ja tottumuksiinsa, sanalla

sanoen, minun ei pitäisi pyrkiä täydelliseen ystävyyteen heidän

kanssaan. Minä huomasin jo ensi hetkestä, että siten joutuisin vaan

heidän halveksittavakseen. Ja kuitenkin arvelivat he puolestaan (siitä

tulin minä myöhemmin aivan vakuutetuksi), että minun olisi pitänyt

antaa arvoa aateliselle syntyperälleni, s.o. osoittaa joka askeleella

hienoutta ja hempeyttä. Semmoinen oli heidän käsityksensä

aatelismiehestä. He tietysti olisivat haukkuneet minua semmoisesta

käytöksestä, mutta toiselta puolen olisivat pitäneet sitä arvossakin.

Mutta siihen minulla ei ollut mitään taipumusta; minä en koskaan ole

ollut heidän käsityksensä mukainen aatelismies; sen sijaan päätin minä

jyrkästi olla alentamatta heidän edessään sivistystäni ja

ajatustapaani. Jos minä olisin heidän mielikseen osoittanut

myöntyväisyyttä ja taipuvaisuutta muutamiin heidän "ominaisuuksiinsa",

olisivat he oitis arvanneet, että minä tein sitä pelkurimaisuudesta ja

niin olisin minä joutunut heidän halveksimisensa esineeksi. A--w ei

sovi tässä esimerkiksi; hän oli yhteydessä majuurin kanssa ja vangit

pelkäsivät häntä. Toiselta puolen en minä halunnut rajoittautua

kylmään ulkonaiseen kohteliaisuuteen, kuten puolalaiset tekivät. Minä

oivalsin aivan hyvin, että vangit halveksivat minua sen vuoksi, kun

minä tahdoin tehdä työtä niinkuin hekin; ja vaikka minä tiesin

varmaan, että heidän oli sittemmin pakko muuttaa mielipiteensä

minusta, katkeroitti kuitenkin mieltäni se seikka, että he luulivat

minun tavoittelevan heidän suosiotaan ja siitä syystä halveksivat

minua.

Kun minä iltapäivällä työstä päästyäni palasin vankilaan väsyneenä ja

vaivaantuneena, tunsin kovan surun taas ahdistavan mieltäni. "Edessäni

on vielä tuhansia semmoisia päiviä", ajattelin minä, "ja kaikki ovat

ne toisensa kalttaisia." Äänettömänä kuljeskelin yksinäni kasarmien

takana ja huomasin äkkiä Sharikin, joka juoksi luokseni. Sharik oli

vankilamme koira aivan samoin kuin on ruotu-, patteri- ja

skvadroonakoiria. Se oli oleskellut vankilassa jo kauan aikaa, pitäen

kaikkia isäntinään ja elättäen itseään kyökistä heitetyillä jätteillä.

Se oli suuri, mustan- ja valkean-kirjava pihakoira, ijältään vielä

nuorenlainen, varustettu kauniilla silmillä ja tuuhealla hännällä. Ei

sitä kukaan hyväillyt, eikä siihen kukaan kääntänyt juuri

huomiotaankaan. Jo ensi päivänä silitin minä sitä ja annoin sille

leipää. Kun sitä silitin, seisoi se hiljaan, katsoi minuun

ystävällisesti ja heilutti häntäänsä tyytyväisyyden merkiksi. Nyt ei

se ollut nähnyt ainoata hyväilijäänsä pitkään aikaan, jonka vuoksi se

haki minua kaikkialla ja kun vihdoin oli löytänyt minut kasarmien

takana, juoksi se ulisten vastaani. En tiedä, mitenkä laitani lienee

ollutkaan, mutta minä olin valmis suutelemaan tuota eläintä, kun se

heitti etukäpälänsä hartioilleni ja alkoi nuoleskella kasvojani.

"Siinä ystävä, jonka kohtalo minulle on lähettänyt!" ajattelin

itsekseni ja joka kerta, kun minä palasin työstä näinä ensimäisinä

surullisina aikoina, kiiruhdin ensin kasarmien taa, hyppelevä ja

uliseva Sharik edelläni, syleilin sitä siellä samalla kun jonkunlainen

lohduttava, mutta sen ohessa myöskin kiusaavan katkera tunne painoi

sydäntäni. Muistan, että tuskassani oli oikein suloista ajatella, että

maailmassa oli kaikkiansa ainoastaan yksi olento, joka minua rakasti,

ja että se oli oma uskollinen koirani Sharik.