V.

Ensimäinen kuukausi.

Oltuani vankilassa kolme päivää, sain minä käskyn mennä työhön.

Muistan aivan hyvin ensimäisen työpäiväni, vaikkei minulle silloin

tapahtunutkaan mitään tavatonta, etenkin, jos otetaan huomioon, että

uusissa oloissa muutenkin näytti minusta kaikki tavattomalta. Tuo

päivä on yhteydessä ensimäisten vaikutusten kanssa, sillä minä jatkoin

vielä uteliasta tarkasteluani. Sitä ennen vaivasivat minua tuskalliset

ajatukset.

"Tämmöinen on nyt vaellukseni loppu; minä olen vankilassa! --

ajattelin tuon tuostakin itsekseni; -- kas tämä on nyt satamani

pitkäksi, pitkäksi aikaa, tyyssija, johon minä saavun raskailla

tunteilla... Vaan kukapa tietää? Kun vuosien kuluttua sen jätän,

ehkäpä sitä vielä kaipaankin!..." -- lisäsin siihen jonkunmoisella

vahingon ilolla, tahtoen isontaa omaa haavaani, ikäänkuin

onnettomuuden koko suuruuden tunto olisi tuottanut nautintoa.

Tämmöisen olopaikan kaipaus oli ajatus, joka saattoi minut

hämmästymään: minä aavistin jo silloin, kuinka ihmeellisesti ihminen

voi kotiutua kaikkialla. Mutta sehän oli tulevaisuuden asia; tällä

haavaa oli kaikki ympärilläni vihamielistä ja hirvittävää ... siltä

minusta ainakin näytti. Hurja uteliaisuus, jolla uudet toverini

katselivat minua, heidän osoittamansa jäykkyys aatelista tulokasta

kohtaan, tuo jäykkyys, joka välistä näytti vihalta -- kaikki se

vaivasi minua siihen määrin, että minä itsekin halusin päästä pikemmin

työhön tutustuakseni kerrassaan kaikkiin kärsimyksiini ja voidakseni

sitten ruveta elämään niinkuin muutkin vankeustoverini. Tosi on, etten

minä silloin vielä paljoa huomannut enkä aavistanut, että

vihamielisyyden ohessa oli myöskin ystävällisyyttä. Muutamat

miellyttävät, suopeat kasvot, joita minä huomasin kolmena ensimäisenä

päivänä, olivat kuitenkin omiansa rohkaisemaan mieltäni. Suurinta

suosiota osoitti minulle Akim Akimitsh. Muidenkin joukossa en voinut

olla huomaamatta joitakuita hyväluontoisia ja iloisia ihmisiä.

"Kaikkialla on pahoja ihmisiä ja pahojen ohessa myöskin hyviä --

ajattelin minä lohdutuksekseni; -- kenpä tietää? Ehkäpä nämä ihmiset

eivät olekkaan paljoa huonompia kuin ne, jotka jäivät vankilan

ulkopuolelle." Niin ajattelin, ja itsekin pudistin päätäni semmoiselle

ajatukselle. Jumalani! enhän tietänyt silloin, mihin määrin tämäkin

ajatus oli oikea!

Esimerkin vuoksi mainitsen erään vangin, jota minä vasta monen vuoden

kuluttua opin täydellisesti tuntemaan. Hänen nimensä oli Sushilow.

Puhuessani pakkotyöläisistä, jotka eivät olleet muita _huonompia_,

muistui hän ehdottomasti mieleeni. Hän palveli minua. Oli minulla

toinenkin palvelija. Akim Akimitsh neuvoi minulle jo vankeuteni alussa

erään Joosepin, jonka hän sanoi suostuvan kolmestakymmenestä

kopeikasta kuukaudelta valmistamaan minulle eri ruokaa, jos ruunun

ruoka on mielestäni kovin huonoa ja jos minulla on muuten varaa oman

ruoan pitämiseen. Jooseppi oli yksi kokeista, johon ammattiin vangit

itse valitsivat keskuudestaan neljä miestä; valittujen vallassa oli

suostua tai olla suostumatta heille uskottuun toimeen, saivatpa he

suostuttuaankin siitä luopua vaikka jo seuraavana päivänä. Kokit eivät

tarvinneet käydä työssä; heidän ainoana toimenaan oli leivän

leipominen ja kaalisopan keittäminen. Heitä ei sanottu vankien kesken

kokeiksi, vaan kyökkipiioiksi, jolla nimellä ei kuitenkaan tarkoitettu

mitään ivantekoa, sillä valittiinhan tämmöiseen toimeen ymmärtäviä ja

mahdollisuuden mukaan rehellisiä miehiä; nimitys oli annettu niin

vaan, leikin vuoksi, eivätkä kokit ottaneet siitä ollenkaan

loukkaantuakseen. Jooseppi tuli melkein aina valituksi ja muutamien

vuosien kuluessa toimitti hän aina kokin ammattia luopuen siitä

ainoastaan joksikin aikaa, kun ikävä ja samalla viinan kuljettamisen

halu pääsi hänessä valtaan. Hän oli harvinaisen rehellinen ja siivo

ihminen, ja kuitenkin oli hän salakuljetuksesta joutunut vankeuteen.

Hän oli sama kookas ja terveennäköinen salakuljettaja, josta jo olen

maininnut; luonteeltaan oli hän hiljainen, myöntyväinen ja kaikille

ystävällinen; arkuudestaan huolimatta ei hän kuitenkaan voinut olla

kuljettamatta viinaa vankilaan, sillä salakuljetus oli tullut hänelle

intohimoksi. Yhdessä muiden kokkien kanssa harjoitti hän

viinakauppaakin, vaikkei tosin niin suuressa määrin kuin esim. Gasin,

sillä hän ei tahtonut panna suuria varastoja alttiiksi. Tämän Joosepin

kanssa olin minä aina hyvässä sovussa. Varoja omaa ruokaa varten ei

tarvittu kovin paljon. Enpä erehdy, kun sanon, että minulta meni

kuukaudessa ruokaan kaikkiansa hopearupla, lukuun ottamatta leipää,

joka oli ruunun; joskus, kun olin kovin nälissäni, söin myöskin

vankilan kaalisoppaa, joka alussa tuntui vastenmieliseltä, vaan johon

lopulta totuin. Tavallisesti ostin minä vaan lihaa, noin naulan verran

päivää kohti; talvella oli sen hintana puoli kopeikkaa. Lihaa

hakemassa kävi torilla joku invaliideista, joita meillä oli yksi

kussakin kasarmissa järjestyksen valvomista varten. Nämä invaliidit

ottivat vapaehtoisesti tehdäksensä vangeille ostoksia torilla aivan

mitätöntä tai ei minkäänlaista maksua vastaan. Sen he tekivät oman

rauhansa vuoksi, sillä muuten olisi heidän ollut mahdoton tulla

toimeen vankien parissa. He toivat vankilaan tupakkaa, teetä, lihaa,

vehnäleipää y.m. y.m. Viinaa ei kuitenkaan saatu invaliidien

välityksellä eikä sitä heiltä vaadittukaan, vaikka heille joskus

ryyppyjä tarjoiltiinkin. Jooseppi valmisti minulle vuosikausia

peräkkäin aina saman paistipalasen. Ja kylläpä se olikin paistettu, --

mutta eihän siitä ole nyt kysymys. Huomattava on, että moneen vuoteen

tuskin vaihdoin Joosepin kanssa kahta sanaa. Monasti aloin tosin

puhetta, vaan hänellä ei näyttänyt olevan halua sen jatkamiseen: hän

hymyili vaan, vastasi "niin" tai "ei", ja siinä kaikki. Olipa kumma

katsella tuota lapsekasta jättiläistä.

Paitsi Jooseppia oli minulle apuna myöskin Sushilow. Minä en hakenut

häntä. Hän itse löysi minut ja esitti itsensä; enkä minä enää muista,

koska ja mitenkä se tapahtui. Hän rupesi pesemään vaatteitani.

Kasarmien takana oli sitä varten erityinen lika-kuoppa. Tämän kuopan

päällä pestiin ruunun altaissa vankien alusvaatteita. Sen ohessa keksi

Sushilow tuhansia seikkoja, joilla hän koki olla mielikseni: hän toi

eteeni teekannun, juoksi asioillani, haki minulle milloin mitäkin, vei

jakkuni paikattavaksi, voiteli saappaitani noin neljä kertaa

kuukaudessa, ja kaiken tämän teki hän mielellään sekä toimellisesti,

ikäänkuin hänellä olisi ollut painaviakin velvollisuuksia

täytettävänä. Sanalla sanoen, hän yhdisti kohtalonsa minun kohtalooni

ja otti huolehtiakseen kaikista asioistani. Hän esimerkiksi ei koskaan

sanonut: "teillä on niin ja niin monta paitaa, teidän jakkunne on

rikki", vaan aina: "_meillä_ on niin ja niin monta paitaa, meidän

jakkumme on rikki." Hän katseli minua suoraan silmiin, eikä luullut

itsellään mitään muuta tarkoitusta olevankaan. Hän ei harjoittanut

mitään ammattia ja tuskinpa sai hän rahaa muualta kuin minulta. Minä

maksoin hänelle vointini mukaan, s.o. puolikopeikaisilla, ja hän oli

aina tyytyväinen. Hän voi palvella ketä hyvänsä ja minut oli hän

valinnut ainoastaan siitä syystä, että minä olin muita ystävällisempi

ja maksaessa rehellisempi. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan

voi rikastua, jotka vartioitsivat täällä maidaneja seisoen

talvipakkasella yökausia eteisessä ja kuunnellen pihalta jokaista

ääntä; palkakseen saivat he viisi kopeikkaa yöltä, vaan erehdyksen

tapahtuessa kadottivat senkin ja annettiinpa heille vielä selkäänkin.

Heistä olen jo ennen puhunut. Näiden ihmisten luonteenominaisuutena on

oman itsensä alentaminen kaikkialla ja miltei kaikkien edessä;

yhteisissä asioissa taas on heillä mitä vähäpätöisin asema. Kaikki se

on heille luonnonomaista. Sushilow oli kovin surkuteltava ja

alennettu, jopa masennettukin olento, vaikk'ei hänelle täällä kukaan

tehnyt väkivaltaa, luonnostaan oli hän masennettu. Minun oli häntä

aina sääli. Minä en voinut katsoakaan häneen ilman säälin tunnetta,

vaikka syytä siihen en itsekään oikein ymmärtänyt. Puhella en voinut

myöskään hänen kanssaan; hänellekin oli puheleminen nähtävästi hyvin

vaikeata ja hän vilkastui vasta sitten kun puheen lopetettua sai

toimekseen jonkun tehtävän, jonkun asialla käynnin. Vihdoin tulin

vakuutetuksi, että minä ainoastaan siten voin tuottaa hänelle

mielihyvää. Hän ei ollut suuri- eikä pienikasvuinen, ei hyvän- eikä

pahannäköinen, ei tyhmä eikä ymmärtäväinen, ei nuori eikä vanhakaan,

hiukan rokonarpinen ja osaksi vaaleaverinen. Mitään tarkoilleen

määrättyä ei hänestä voinut sanoa. Varma oli vaan, että hän kuului

samaan seuraan kuin Sirotkin, ja syynä siihen oli yksinomaan hänen

vaatimattomuutensa ja hiljaisuutensa. Vangit nauroivat hänelle joskus,

pääasiallisesti sen vuoksi, että hän matkalla tänne Siperjaan oli

_vaihtautunut_, ja sen oli hän tehnyt punaisesta paidasta sekä

hopearuplasta. Tuo mitätön hinta, johon hän oli myynyt itsensä, olikin

syynä vankien nauruun. Vaihtautumisella tarkoitettiin nimien ja

samalla myöskin kohtalojen vaihtoa. Semmoinen temppu näyttää tosin

kummalta, vaan oli kuitenkin näihin aikoihin vankien kesken yleisenä

tapana, jolla oli vanhat muistonsa. Alussa en voinut sitä mitenkään

uskoa todeksi, vaan sittemmin tuli asia päivän selväksi.

Vaihtautuminen tapahtui seuraavalla tavalla. Ajatelkaamme esimerkiksi,

että joukko vankeja on matkalla Siperjaan. Siinä on kaikenlaista

väkeä: mitkä ovat tuomitut vankilaan, mitkä tehtaisiin, mitkä taas

siirtokuntiin; kaikki ovat he yhdessä joukossa. Jossakin paikassa,

vaikkapa Permin läänissä tahtoo joku vanki vaihtautua toisen kanssa.

Esimerkiksi joku Mihailow tai muu suuri pahantekijä katsoo

monivuotista pakkotyötä itselleen eduttomaksi. Ajatelkaamme, että hän

on viekas, kokenut ja asianymmärtävä mies; hän valitsee tovereistaan

jonkun yksinkertaisen, masennetun ja hiljaisen, jonka rangaistus on

suhteellisesti pienempi: joko tehtaisiin muutamiksi vuosiksi tai

siirtokuntiin taikkapa myöskin lyhytaikaiseen vankeuteen. Vihdoin

löytää hän Sushilowin. Sushilow on entinen maaorja ja hänet on

tuomittu siirtokuntiin. Hän on jo kulkenut puolitoista tuhatta virstaa

ilman että hänellä koskaan on ollut rahakopeikkaakaan; hän on

vaivaantunut, väsynyt, syö ainoastaan ruunun ruokaa, saamatta koskaan

makupaloja, hänen yllään on ruunun vaatteet, ja kaikkia on hän valmis

palvelemaan tyytyen mitättömiin puolikopeikaisiin. Mihailow puhuttelee

Sushilowia, hieroo hänen kanssaan tuttavuutta, jopa ystävyyttäkin, ja

juottaa hänet vihdoin humalaan. Silloin ehdoittelee hän tuolle

raukalle vaihtautumista. "Minä menen", sanoo Mihailow, "pakkotyöhön, tai

oikeastaan en pakkotyöhönkään, vaan johonkin 'erityiseen osastoon.'

Vaikka se onkin vankila, on se kuitenkin erityinen, siis parempi." --

Erityinen osasto ei ollut tunnettu kaikille viranomaisillekaan,

esimerkiksi Pietarissa. Se oli tuommoinen erillään oleva, harvojen

asuma nurkka (tähän aikaan oli siinä noin seitsemänkymmentä henkeä),

niin että sitä ei ollut helppo löytääkään. Myöhemmin tapasin minä

Siperjan oloja tuntevia virkamiehiä, jotka minulta ensikerran kuulivat

"erityisestä osastosta." Lakikirjassa on siitä kaikkiansa noin kuusi

riviä: "Perustetaan siihen ja siihen vankilaan erityinen osasto,

tärkeimpiä rikoksellisia varten, kunnes vaikein pakkotyö Siperjassa

aloitetaan." Vangit itsekään eivät tienneet, oliko tämä osasto ikuinen

vai määräaikainen? Määräaikaa ei mainittu, oli vaan sanottu: kunnes

vaikein pakkotyö Siperjassa aloitetaan, siinä kaikki. Ei ole siis

kummaa, ettei Sushilow eivätkä muutkaan vangit tuntenut tätä osastoa.

Itse Mihailowillakaan ei siitä ollut muuta käsitystä kuin minkä hän

voi saada rikoksestaan, joka oli törkeätä laatua ja josta hän oli

kärsinyt kolme tai neljä tuhatta kepin lyöntiä. Hän siis saattoi

arvata, ettei häntä lähetetä mihinkään hyvään paikkaan. Sushilow on

humalassa, on yksinkertainen ja täynnänsä kiitollisuutta

imartelevaista Mihailowia kohtaan: hän ei voi kieltäytyä. Sitä paitsi

on hän jo kuullut, että vaihtautuminen käy päinsä, että muutkin

vaihtautuvat, joten siinä ei ole mitään tavatonta. Sopimus tehdään.

Hävytön Mihailow käyttää hyväkseen Sushilowin suurta yksinkertaisuutta

ja ostaa häneltä nimen punaisella paidalla ja hopearuplalla, jotka

antaakin hänelle oitis vierasten miesten läsnäollessa. Seuraavana

päivänä on Sushilow humalassa ja häntä juotetaan yhä uudelleen; onhan

sitä paitsi vaikeata kieltäytyäkin: hopearupla on jo juotu ja punainen

paita menee kohta samaa tietä. Jos et tahdo, niin anna rahat takasin.

Mutta mistäs Sushilow voisi saada kokonaisen ruplan? Jollei hän taas

laita rahoja takasin, käytetään häntä vastaan pakoituskeinoja; siinä

asiassa ovat vangit hyvin ankaria. Hänelle annetaan selkään, ehkäpä

hänet murhataankin, ainakin uhataan.

Ja jos vangit kerrankin olisivat leväperäisiä tällaisissa asioissa,

katoaisi koko vaihtautumisen mahdollisuus. Jos voisi kieltää lupauksia

ja kumota sovittuja kauppoja -- kenpä niitä rupeisikaan täyttämään?

Sanalla sanoen, asia koskee kaikkia ja senpä vuoksi vangit

osoittavatkin siinä ankaruutta. Sushilow huomaa, ettei mitään

pelastuskeinoa ole olemassa ja päättää tyytyä kohtaloonsa. Asia

ilmoitetaan toisille vangeille ja jos tarvis vaatii, juotetaan

joitakuita heistäkin. Näille on tietysti yhdentekevä, saako Mihailow

vai Sushilow kovemman kohtalon, pääasia on, että sen johdosta on juotu

ja syöty; he ovat siis vaiti. Seuraavalla pysäyspaikalla huudetaan

vangit nimeltään; tulee Mihailowin vuoro: "Mihailow!" Sushilow vastaa:

"minä!" "Sushilow!" Mihailow huutaa: "minä!" -- ja niin mennään sitten

eteenpäin. Ei kukaan asiasta enää hiiskukkaan. Tobolskissa eroitetaan

vangit eri joukkoihin. Mihailow lähetetään siirtokuntiin, vaan

Sushilow, lukuisan vartijajoukon mukana erityiseen osastoon. Nyt on

kaikki vastustus mahdoton. Ja mitenkä asiaa voisi todistaakaan?

Ainakin kuluisi siihen useampia vuosia. Ja mikä tulisi seuraukseksi?

Mistä saadaan vihdoin vieraat miehet? Kieltävät, vaikkapa niitä

olisikin. Ja niinpä jääkin loppupäätökseksi, että Sushilow joutui

hopearuplasta ja punaisesta paidasta "erityiseen osastoon."

Vangit eivät nauraneet Sushilowille sen vuoksi, että hän oli

vaihtautunut (vaikka ylipäänsä halveksittiinkin niitä, jotka ottivat

kärsiäkseen kovemman rangaistuksen), vaan siitä syystä, että hän oli

tyytynyt ainoastaan punaiseen paitaan ja hopearuplaan, sillä se oli

kovin mitätön hinta. Tavallisesti tehtiin semmoinen vaihto suurista

summista, suhteellisesti tietysti. Otettiinpa muutamia kymmeniä

rupliakin. Mutta Sushilow oli niin hiljainen, niin vaatimaton ja

mitätön, ettei hänelle oikein voinut nauraakaan.

Kauan, jo useampia vuosia olin minä elänyt yhdessä Sushilowin kanssa.

Vähitellen tuli hän minulle kovin ystävälliseksi, minä en voinut olla

sitä huomaamatta ja totuin itsekin häneen. Mutta kerran jätti hän

jonkun pyyntöni täyttämättä, vaikka oli juuri saanut minulta rahaa, ja

minä -- en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi -- sanoin

hänelle: "kas niin, Sushilow, rahan kyllä otatte, vaan asiaa ette

toimita." Sushilow oli vaiti, juoksi asiallani ja tuli kovin

pahoilleen. Kului pari päivää. Minä ajattelin: Näinköhän olivat sanani

syynä hänen suruunsa. Minä tiesin, että eräs vanki Anton Wasiljew

vaati häneltä kiven kovaan puolenkopeikan suuruista velkaa. Arvasin,

ettei Sushilowilla ollut rahaa ja ettei hän uskaltanut pyytää minulta.

Kolmantena päivänä sanoin hänelle: "Sushilow, te luultavasti tahdoitte

pyytää minulta rahaa Anton Wasiljewia varten? Tässä on." Minä istuin

silloin laverilla ja Sushilow seisoi edessäni. Hän oli nähtävästi

kovin hämillään siitä, että minä itse tarjosin hänelle rahaa ja otin

puheeksi hänen tukalan asemansa, etenkin, kun hän mielestään oli

saanut minulta liiaksikin, eikä siis voinut toivoa lisää. Hän katsahti

ensin rahoihin ja sitten minuun, kääntyi äkkiä pois ja meni tiehensä.

Kaikki tuo kummastutti minua suuresti. Hän meni vankilan aitauksen luo

ja nojasi päänsä sitä vasten. -- "Sushilow, mikä teitä vaivaa?"

kysyin minä häneltä. Hän ei katsonut minuun, ja minä huomasin

suureksi ihmeekseni, että hän oli valmis itkemään: "Te, Aleksanteri

Petrowitsh... ajattelette... -- alkoi hän katkonaisesti ja luoden silmänsä

syrjään, -- että minä teitä... rahan edestä... vaan minä... minä...

oih!" Nyt hän taas kääntyi aitaukseen päin niin, että kolautti

siihen otsansa -- ja rupesi itkemään!... Ensi kerran näin minä jonkun

itkevän vankilassa. Töin tuskin sain hänet rauhoittumaan, ja

vaikka hän siitä lähtein osoittikin minulle entistä suurempaa

palvelemishalua, huomasin minä kuitenkin muutamista pienistä

merkeistä, ettei hän voinut koskaan unohtaa moitettani. Sen ohessa

nauroivat hänelle toiset, pilkkasivat häntä kaikissa mahdollisissa

tilaisuuksissa, haukkuivat häntä aika lailla, ja hän eli kuitenkin

heidän kanssaan sovinnossa sekä ystävyydessä eikä ottanut koskaan

loukkaantuaksensa. Niin, vaikea on oppia ihmisiä tuntemaan, vaikkapa

monivuotisenkin tuttavuuden jälkeen.

Siinäpä onkin syy, minkä tähden vankila ei voinut alussa näyttää

minusta semmoiselta, jommoiselta se näytti myöhemmin. Senpä tähden

sanoinkin, että suuresta uteliaisuudestani huolimatta en voinut päästä

silmieni edessä olevienkaan asioiden perille. Luonnollista on, että

minua hämmästyttivät alussa huomattavimmat, silmiin pistävimmät

seikat, mutta ehkäpä en niitäkään käsittänyt oikein, ehkäpä nekin

jättivät sieluuni ainoastaan raskaan, surullisen vaikutuksen. Siihen

oli suureksi osaksi syynä myöskin yhtymiseni A--win kanssa; tämä mies

teki minuun sangen tuskallisen vaikutuksen vankeuteni ensi aikoina.

Minä tiesin muuten jo ennakolta tapaavani hänet täällä. Hänpä se oli,

joka myrkytti vankeuteni alkuajan ja lisäsi sieluni tuskia. En voi

olla hänestä puhumatta.

A--w oli mitä ikävimpänä esimerkkinä siitä, mihin määrin ihminen voipi

alentua ja huonota, mihin määrin hän voi kuolettaa kaikki siveelliset

tunteensa, ilman mitään vaivaa, ilman katumusta. Hän oli nuori

aatelismies, josta jo ennen olen maininnut, että hän kanteli

majuurille kaikki, mitä vankilassa tapahtui, ja oli ystävyyden

liitossa hänen palvelijansa Fetkan kanssa. Miehen elämäkerta on

seuraava: Päättämättä missään lukujaan ja riitaunnuttuaan Moskovassa

sukulaistensa kanssa, joita hän oli hämmästyttänyt siivottomalla

elämällään, saapui hän Pietariin, ja saadakseen rahoja, päätti täällä

tehdä halpamaisen ilmiannon, s.o. hän päätti saattaa onnettomiksi

kymmenen henkilöä tyydyttääkseen sammumatonta himoansa hekumaan ja

nautintoihin, joihin Pietarin elämä oli hänet siihen määrin

houkutellut, ettei hän kamoksunut mielettömiä tekojakaan. Hänen

kujeensa saatiin kohta paljastetuksi; sillä ilmiantoonsa oli hän

kietonut viattomiakin ihmisiä, ja siitä syystä lähetettiin hänet tänne

Siperjaan kymmeneksi vuodeksi. Hän oli vielä hyvin nuori; hänen

elämänsä oli vasta alulla. Olisi luullut, että noin kauhea kohtalon

muutos vaikuttaisi hänessä jonkunlaista vastarintaa, jonkunlaista

luonteen muutosta. Mutta hän taipui kohtaloonsa ilman mitään

mielenliikutusta, ilman mitään inhoa, eikä peljännyt siinä muuta kuin

työnpakkoa ja nautintojen kaipausta. Arvelipa hän niinkin, että

pakkotyöläisen asema suopi hänelle paremmin tilaisuutta kaikenmoisiin

ilkiötöihin. "Kun olen kerran pakkotyöläinen, niin saan harjoittaa

ilkeyttä, enkä tarvitse hävetäkään." Semmoinen oli hänen ajatuksensa.

Minä olen oleskellut useampia vuosia murhamiesten ja muiden

pahantekijäin seassa, vaan en ole kessään heistä tavannut niin

täydellistä siveellistä turmelusta, niin kurjaa halpamaisuutta kuin

A--wissa. Täällä oli aatelinen isänsä murhaaja, josta jo olen

maininnut; mutta olenpa vakuutettu, että hänkin oli paljoa

kunniallisempi ja ihmisellisempi kuin A--w. Koko vankeutensa aikana

näytti tämä mies minusta lihamöhkäleeltä, joka oli varustettu

hampailla ja vatsalla sekä sammumattomalla nautinnonhimolla ja joka

voi himojensa tyydyttämiseksi tehdä murhatöitä, sanalla sanoen mitä

hyvänsä, kunhan vaan jäljet tulevat peitetyiksi. Minä en liioittele,

sillä tunsin A--win aivan hyvin. Hän oli esimerkkinä siitä, kuinka

kauas aineellisuus voipi ihmisessä mennä, kun sitä ei hillitse mikään

kohtuuden laki. Ja kuinka inhoittavaa oli nähdä hänen alinomaista

pilkallista hymyilyänsä. Hän oli oikea hirviö. Lisättävä on vielä,

että hän oli viekas ja viisas, kaunis ja joihinkin määrin oppinut sekä

taidokas. Ei, pikemmin voi kärsiä tulipaloa, ruttoa ja nälkää kuin

semmoista ihmistä yhteiskunnassa! Olen jo sanonut, että vankilassa oli

turmelus ylimmillään, että vakoilemiset ja ilmiannot kukoistivat ja

etteivät vangit siitä ollenkaan ottaneet pahastuakseen. Päin vastoin

olivat kaikki ystävällisiä A--wille ja kohtelivat häntä paljoa

suopeammin kuin meitä. Viinaan menevän majuurimme suosio antoi hänelle

vankien silmissä suuren arvon ja merkityksen. Muun muassa uskotteli

hän majuurille osaavansa tehdä muotokuvia (vangeille vakuutti hän

olevansa kaartin luutnantti) ja hänet kutsuttiin majuurin luo ottamaan

hänestä kuvaa. Sillä tavoin joutui hän yhteyteen Fetkan kanssa, jolla

oli suuri vaikutus herraansa, siis myöskin kaikkiin vankilan asioihin.

A--w vakoili meitä majuurin käskystä, mutta kun viimemainittu oli

humalassa, löi hän kätyriänsä korville ja haukkui häntä vakoojaksi

sekä ilmiantajaksi. Tapahtuipa niinkin, että majuuri heti

korvapuustien jälkeen istautui tuolille ja käski A--win ryhtymään

muotokuvan tekoon. Majuuri uskoi todellakin, että A--w oli suuri

taiteilija, mutta siitä huolimatta katsoi kuitenkin olevansa

oikeutettu lyömään häntä arvellen: vaikkapa oletkin taideniekka, niin

olet kuitenkin vanki; minä taas olen päällikkösi, ja saan siis

menetellä kanssasi niinkuin tahdon. Muun muassa antoi majuuri A--win

riisua saappaitansa ja kantaa makuuhuoneestaan kaikenmoisia astioita,

vaikka hän pitkään aikaan ei voinutkaan pitää tuota miestä muuna kuin

suurena taiteilijana. Muotokuvan tekoa kesti kuitenkin tavattoman

kauan, miltei kokonaisen vuoden. Vihdoin huomasi majuuri, että häntä

vedettiin nenästä ja tultuaan selville siitä, ettei kuva valmistunut

koskaan, vaan päinvastoin kävi päivä päivältä yhä enemmän

epäonnistuneeksi, suuttui hän ja antoi taideniekalle selkään sekä

lähetti hänet kovaan työhön vankilaan. A--w oli siitä nähtävästi

pahoillaan, sillä hänen oli vaikea luopua joutilaista päivistä,

herkkupaloista, Fetka-ystävästään ja kaikista nautinnoista, joita nämä

ystävykset valmistivat itselleen majuurin kyökissä. Siitä lähtein

lakkasi majuuri ainakin vainoamasta M-nimistä vankia, joka oli ollut

A--win alinomaisen panettelemisen esineenä. Syy siihen oli taas

seuraava: A--win vankilaan tullessa oleskeli M. yksinään. Hän suri

kovasti; hänellä ei ollut mitään yhteistä toisten vankien kanssa, hän

katseli heihin kauhulla, näkemättä heissä mitään hyvää ja voimatta

seurustella heidän kanssaan. Nämä taas maksoivat hänelle samalla

mitalla. Yleensä on M:n kalttaisten ihmisten tila vankilassa kauhea.

Syy, jonka tähden A--w oli joutunut vankilaan, oli M:lle tuntematon.

Mutta kun A--w huomasi, kenen kanssa hänellä oli tekemistä, uskotteli

hän oitis M:lle, että hän oli joutunut tänne aivan päinvastaisesta

kanteesta, melkein samanlaisesta kuin M. itsekin. Tämä taas ihastui

suuresti löytäissään semmoisen toverin ja ystävän; hän koetteli

lohdutella uutta ystäväänsä vankeuden ensi päivinä luullen, että hänen

surunsa oli kovin suuri, antoi hänelle viimeiset rahansa, ruokki häntä

ja jakoi hänen kanssaan välttämättömimmät tavaransa. Mutta A--w rupesi

häntä kohta vihaamaan ainoastaan siitä syystä, että M. oli

jalomielinen mies, joka kauhistui kaikenlaista halpamaisuutta ollen

siis aivan toisenlainen kuin A--w; mitä M. sitä ennen oli puhunut

vankilasta ja sen päälliköstä, kaiken sen kertoi A--w ensi

tilaisuudessa majuurille. Tämä suuttui siitä hirveästi M:iin, vainoili

häntä ja olisi saattanut hänet perikatoon, jollei komendantti olisi

sitä estänyt. A--w puolestaan ei ollut millänsäkään, vaikka hänen

halpamaisuutensa tulikin M:n tietoon; M:ä kohdatessaan hän vaan

hymyili ivallisesti: se tuotti hänelle nähtävästi nautintoa. M. itse

huomautti minulle siitä monta kertaa. Tuo kurja olento karkasi

sittemmin erään toisen vangin sekä vartijan kanssa, mutta siitä

vastedes. Alussa tekeytyi hän minuakin kohtaan ystävälliseksi,

arvellen, etten minä tuntenut hänen entisyyttään. Sanon vieläkin, että

hän teki vankeuteni ensi ajat sangen katkeriksi. Minä kauhistuin sitä

ilkeyttä ja pahuutta, johon äkkiä olin joutunut. Minä ajattelin, että

täällä olivat kaikki yhtä kurjia, yhtä ilkeitä, mutta siinä erehdyin;

minä tuomitsin kaikkia saman mitan mukaan kuin A--wia.

Kolmena ensimäisenä päivänä kävelin minä ikävissäni missä sattui tai

viruin laverillani ja annoin, Akim Akimitshin neuvon mukaan, erään

luotettavan vangin ommella itselleni paitoja ruunun palttinasta,

tietysti maksua vastaan (joku puolikopeikainen paidalta), hankin,

niinikään Akim Akimitshin kehoituksesta, kokoonpantavan niinillä

täytetyn ja palttinalla päällystetyn matrassin, joka oli ohut kuin

kakkara, sekä tavattoman kovan, villalla täytetyn tyynyn. Akim

Akimitsh osoitti suurta avuliaisuutta näiden kapineiden hankkimisessa

ja ompelipa hän minulle sitä paitsi omakätisesti peitteen vanhasta

ruunun sarasta, jota olin ostanut muilta vangeilta. -- Ruunun tavarat,

kun niiden pitoaika päättyi, jäivät vankien omaisuudeksi; ne myytiin

oitis vankilassa ja olipa esine kuinka kulunut hyvänsä, voitiin siitä

saada jommoinenkin hinta. Se seikka minua alussa kovin ihmetytti.

Mutta minä tulinkin vasta täällä lähempään yhteyteen alhaisen rahvaan

kanssa. Äkkiä muutuin itsekin samanlaiseksi rahvaan mieheksi,

samanlaiseksi pakkotyöläiseksi. Minä omistin ainakin muodollisesti

heidän tottumuksensa, ajatuksensa ja tapansa, vaikk'en niitä

sydämessäni voinutkaan hyväksyä. Minä kummastelin ja ihmettelin,

ikäänkuin ennen en olisi tiennyt mitään semmoisista oloista, vaikka

niistä hyvinkin tiesin ja olin kuullut. Mutta todellisuus tekee aivan

toisenlaisen vaikutuksen kuin paljas tieto tai korvakuulo. Enhän

esimerkiksi saattanut koskaan ajatella, että mokomilla vanhoilla

rääsyillä voipi olla jonkunlainen arvo. Ja kuitenkin kokosin minä

niistä itselleni peitteen! Mimmoista vankien vaatteiksi määrätty sarka

oli, on vaikea kuvitella. Se näytti tosin samanlaiselta kuin paksu

sotamiehen-sarka, mutta kun sitä vähänkin aikaa käytti, kului se

hämmästyttävällä tavalla. Sarkavaatteus annettiin tosin vaan vuodeksi,

mutta töin tuskin kesti se niinkään kauan. Vanki tekee työtä ja kantaa

raskaita kantamuksia, hänen vaatteensa hieroontuvat ja kuluvat pian.

Lammasnahkaturkit annettiin taas kolmeksi vuodeksi ja niitä käytettiin

tämän ajan kuluessa paitsi turkkina myöskin peitteenä ja alustimena.

Mutta turkit olivat lujat, vaikka joillakuilla nähtiinkin määräajan

loppupuolella palttinalla paikattuja turkkeja. Siitä huolimatta

maksettiin hyvinkin kuluneista turkeista noin neljäkymmentä kopeikkaa.

Paremmin säilyneistä voitiin saada kuusi- jopa seitsemänkinkymmentä

kopeikkaa, ja vankilassa pidettiin semmoisia summia hyvin suurina.

Rahalla oli vankilassa, kuten jo olen maininnut, suuri merkitys ja

voima. Aivan varmaan voin sanoa, että vanki, jolla oli hiukankin

rahaa, kärsi paljoa vähemmin kuin se, jolla sitä ei ollut laisinkaan,

vaikka kohta kaikki saivat ruunulta mitä he välttämättömästi

tarvitsivat. Mitäpä he siis rahoilla tekisivätkään -- arvelivat

esimiehemme. Minun täytyy vieläkin sanoa, että jos vangeilta

poistettaisiin kokonaan rahan saannin mahdollisuus, tulisivat he

surusta mielipuoliksi tai kuolisivat kuin kärpäset taikka myöskin

tekisivät kauheita rikoksia -- tullaksensa kuolemaan tuomituiksi tai

muuten "muuttaaksensa kohtaloansa." Kun vanki, joka rahaa hankkiakseen

on hikoillut miltei verta tai antautunut kaikenlaisiin viekkautta

kysyviin keinotteluihin, osoittaa kuitenkin lapsellisen

ajattelematonta tuhlaavaisuutta, ei se seikka ollenkaan todista sitä,

ettei hän osaa pitää saalistansa arvossa. Rahalle on vanki tavattoman

ahnas, ja kun hän tuhlaa sitä, osoittaa se vaan, että hän pitää

jotakin muuta kalliimpana kuin rahaa. Mutta mitä? Vapautta tai

jonkunlaista vapauden uneksimista. Ja vangit ovatkin suuria

uneksijoita. Minä tapasin täällä _kaksikymmen vuotiseen_ pakkotyöhön

tuomittuja, ja nekin saattoivat hyvin rauhallisesti lausua esim. näin:

"Annahan kun pääsen määräaikani päähän, niin silloin..." Vangin nimi

osoittaa jo vapautta kaipaavaa ihmistä, vaan rahaa tuhlatessaan

menettelee vanki aivan mielensä mukaan. Huolimatta poltinmerkeistä,

kahleista ja vihattavista paaluista, jotka peittävät häneltä muun

maailman ja sulkevat hänet kuin eläimen häkkiin, saattaa hän hankkia

itselleen viinaa, s.o. ankarasti kiellettyä tavaraa, jopa voipi joskus

(vaikka ei aina) luusia lähimmät päällikkönsä, invaliidit, ehkäpä

aliupseerinkin, jotka sallivat hänen rikkoa lakia ja järjestystä

vastaan; voipipa hän sitä paitsi ylpeilläkin heidän edessään ja

ylpeilemiseen on vanki hyvin taipuvainen; hän tahtoo näyttää

tovereilleen, jopa uskotella itselleenkin, vaikkapa hetkeksikin, että

hänellä on valtaa ja vapautta paljoa enemmän kuin luulisi, että hän

voipi tuhlata, olla vallaton, loukata muita pahanpäiväisesti, ja että

kaikki tuo on hänelle mahdollista, on hänen vallassaan. Senpä tähden

vangit selvänäkin ollessaan ovat taipuvia ylpeyteen, kerskailemiseen

ja oman itsensä lapselliseen ylentämiseen. Vihdoin on juomisessa omat

vaaransa -- siis jonkunlainen vapauden varjo. Mutta mitäpä ei

saattaisi antaa vapauden hinnaksi? Jos miljoonain omistajan kaulaa

kiristettäisiin nuoralla, luopuisi hän miljoonistaan saadakseen

hetkisenkin hengittää vapaasti.

Joskus näkevät päälliköt ihmeekseen, että joku vanki, elettyään

useampia vuosia rauhallisesti ja siivosti, äkkiä ilman mitään syytä,

aivan kuin paha henki olisi mennyt häneen, rupee meluamaan,

elämöimään, jopa tekee välistä suuria rikoksiakin: osoittaa ilmeistä

röyhkeyttä korkeimpia päälliköitään kohtaan, tekee murhatyön tai

muuten harjoittaa väkivaltaa j.n.e. Häntä ihmetellään. Yhtä kaikki on

syynä tähän äkkinäiseen mielenosotukseen persoonallisuuden väkinäinen

ilmautuminen sekä itsensä ilmaisemisen halu, joka joskus voi muuttua

vihaksi, raivoksi, järjettömyydeksi, taudiksi. Niinpä kun elävänä

haudattukin herää arkussaan, kolkuttaa hän arvattavasti arkkunsa

kanteen, koittaen työntää sitä päältänsä, vaikka järki tietysti

hänelle vakuuttaa, että kaikki semmoiset kokeet ovat turhat. Mutta

eihän siinä järki tule kysymykseen. On myöskin huomattava, että

melkein kaikki vallattomuuden ilmaukset vangissa pidetään rikoksina;

senpä vuoksi onkin hänelle yhdentekevää, tapahtuuko tämmöinen ilmaus

suuressa vai vähässä määrässä. Jos kerran elamoi, niin elamoi aika

lailla ja jos taas ryhtyy vaarallisiin toimiin, niin samahan se on

vaikka tekisikin murhatöitä. Kun vaan alkuun pääsee: sitten on itseään

melkein mahdoton hillitä. Senpä tähden olisikin parempi, ettei koko

puuhaan ryhtyisi. Sitä vaatisi kaikkien etu.

Niin; mutta mitenkä se on mahdollista?