IV.

Ensimäisiä vaikutuksia.

Alkoi viimeinen lukeminen, jonka jälkeen kasarmit suljettiin, kukin

erilaisella lukolla, ja vangit jätettiin lukittujen ovien taa aamun

koittoon asti.

Lukemista toimitti aliupseeri kahden sotamiehen avulla. Sitä varten

asetettiin vangit tavallisesti seisomaan pihalle ja paikalle saapui

vartija-upseeri. Mutta usein tämä temppu tapahtui yksinkertaisemmin.

Luettiin joka kasarmissa erittäin. Niin tehtiin nytkin. Lukijat usein

erehtyivät, lukivat toistamiseen, menivät pois ja tulivat jälleen.

Vihdoin vartijaraukat saivat toivotun määrän täyteen ja sulkivat

kasarmin. Siinä sai sijansa noin kolmekymmentä henkeä, tungettuina

jotenkin ahtaasti lavereille. Oli vielä aikaista käydä levolle ja sen

vuoksi itsekunkin täytyi ryhtyä johonkin toimeen.

Päällysmiehistä jäi kasarmiin ainoastaan invaliidi, josta jo ennen

olen puhunut. Kussakin kasarmissa oli sen ohessa vanhin, jonka majuuri

itse valitsi vankien joukosta, tietysti katsoen valittavan hyvään

käytökseen. Sangen usein tapahtui, että vanhimmatkin joutuivat kiinni

jostain suuremmasta kujeesta; he saivat silloin selkäänsä, menettivät

kunniavirkansa ja joutuivat samanarvoisiksi kuin muutkin vangit.

Meidän kasarmissamme oli vanhimpana Akim Akimitsh, joka kummakseni

ärjyi joskus vangeille. Nämä vastasivat hänelle enimmiten

pilapuheilla. Invaliidi oli viisaampi, eikä sekaantunut mihinkään,

vaan jos hän joskus sattui kieltänsä liikauttamaan, niin tapahtui se

vaan ikäänkuin omantunnon puhdistamiseksi. Enimmiten istui hän ääneti

penkillään ja suutaroi, eivätkä vangit pitäneet hänestä juuri mitään

lukua.

Vankeuteni ensimäisenä päivänä tein minä erään huomion ja tulin

sittemmin vakuutetuksi, että se oli oikea. Huomioni oli se, että

kaikilla vapaudessa olevilla ihmisillä ilman poikkeusta, alkaen

vankien välittömistä vartijoista, kaikkiin niihin asti, joita vankilan

elämä tavalla tai toisella koski, oli liioteltuja ajatuksia vangeista.

Tuntuipa melkein siltä, ikäänkuin he olisivat joka hetki odotelleet

vangin ryntäystä veitsi kourassa jonkun viattoman ihmisen kimppuun.

Mutta omituisinta oli se, että vangit itsekin tiesivät että heitä

peljättiin ja se seikka synnytti heissä nähtävästi jonkunlaista

ylpeyttä. Huomattava on kuitenkin, että vankien paras päällikkö on se,

joka heitä ei pelkää. Ja yleensä, ylpeydestä huolimatta, vangeillekin

on paljoa mieluisampaa, kun heihin luotetaan. Siten voidaan saavuttaa

heidän suosiotansakin. Vankeusaikanani tapahtui, vaikka tosin sangen

harvoin, että joku päälliköistä tuli vankilaan ilman vartijoita. Olipa

hauska nähdä, kuinka se hämmästytti vankeja. Semmoista pelotonta

päällikköä aina kunnioitettiin ja jos joku rikos olikin tekeillä, jäi

se hänen läsnä ollessaan tekemättä. Vankien vaikuttamaa pelkoa on

olemassa kaikkialla, missä vaan on vankeja, enkä minä oikein tiedä,

mikä siihen lienee syynä. Jonkunlaista aihetta senlaiseen pelkoon

antaa tietysti jo vangin, pahantekijäksi tunnustetun ihmisen

ulkomuotokin; sen ohessa tietää jokainen vankilaa lähestyvä, että sen

sisällä oleva ihmislauma on kokoontunut sinne vastoin omaa tahtoansa

ja etteivät mitkään toimenpiteet voi muuttaa elävää ihmistä

kuolleeksi: hän säilyttää tunteensa, koston- ja elämänhalunsa sekä

muut taipumuksensa ja tahtoo niitä tyydyttää. Mutta siitä huolimatta

ei vankia tarvitse ollenkaan pelätä; sillä eihän ihminen rupea niin

helposti toistansa veitsi kourassa ahdistamaan. Sanalla sanoen, jos

semmoinen vaara onkin mahdollinen, jos se joskus voipikin tapahtua,

niin ovat moiset onnettomuudet kuitenkin niin harvinaisia, ettei

niistä maksa puhuakaan. Kysymys on nyt tietysti ainoastaan tuomituista

vangeista, joista moni iloitsee päästyään viimeinkin vankeuteen

(siihen määrin mieluista on väliin uusi elämä), ja tahtoo siis elää

hiljaan sekä rauhallisesti; sitä paitsi kovin levottomia estävät muut

vangit liiasta vallattomuudesta. Pakkotyöläinen, olkoon hän kuinka

rohkea ja häijy tahansa, pelkää vankeudessa kaikkea. Kanteen-alaisen

vangin laita on taas toinen. Hän voipi todellakin hyökätä syrjäisen

ihmisen kimppuun ilman mitään näennäistä syytä, ainoastaan sen tähden,

että hän saa huomenna rangaistuksensa. Mutta kun uusi rikos tapahtuu,

lykkääntyy rangaistuskin tuonnemmaksi. Vaikuttavana syynä hyökkäykseen

on siis kohtalon muuttaminen, maksoi mitä maksoi. Tunnenpa erään

sellaisen omituisen tapauksen.

Täällä vankilassa, sotilasosastossa oli eräs entinen sotamies, joka

oli tuomittu vankeuteen pariksi vuodeksi; hän oli hirveä kerskailija

ja suuri pelkuri. Yleensä tavataan näitä ominaisuuksia venäläisessä

sotamiehessä aivan harvoin. Meidän sotilaamme näyttää aina niin

toimekkaalta, ettei hänellä ole aikaa kerskailemiseen. Mutta jos hän

kerran on kerskailija, on hän samalla myöskin tyhjäntoimittaja ja

pelkuri. Dutow (vangin sukunimi) pääsi viimein lyhyen vankeusaikansa

päähän ja palasi jälleen linjarykmenttiin. Mutta hänen kalttaisensa,

joita lähetettiin vankilaan muka parannusta varten, turmeltuivat

siellä ja joutuivat usein, pari-kolme viikkoa vapaana oltuansa,

takasin vankeuteen, ei kuitenkaan enää pariksi kolmeksi vuodeksi vaan

"ainaiseen osastoon", viideksitoista vuodeksi. Niinpä kävi nytkin.

Kolmen viikon kuluttua vapaaksi pääsemisensä jälkeen teki Dutow

murtovarkauden; sitä paitsi oli hän röyhkeä ja vallaton. Oikeus

tuomitsi kovan rangaistuksen. Siitä pahanpäiväisesti säikähtyneenä

hyökkäsi hän, päivää ennen kuin hänet piti suljettaman ulos

sotarinnasta, veitsi kourassa, vankien huoneeseen tulleen upseerin

kimppuun. Tietysti hän käsitti aivan hyvin, että seurauksena

semmoisesta teosta on vaan kovempi rangaistus ja pitempi vankeusaika.

Mutta hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan lykätä rangaistuksen

kauheata hetkeä, vaikkapa muutamiksi tunneiksi. Hän oli siihen määrin

pelkuri, ettei tohtinut edes haavoittaakaan upseeria; hyökkäys oli

tehty ainoastaan näön vuoksi, jonkunmoisen uuden rikoksen aikaan

saamiseksi, että sen johdosta vaan syntyisi uusi oikeudenkäynti.

Rangaistuksen edellä oleva hetki on vangille tietysti kauhea, ja minä

olin tilaisuudessa näkemään useita tuomittuja rangaistuksen edellisenä

päivänä. Tavallisesti kohtasin minä heitä sairashuoneessa, vankien

osastossa, jossa usein makasin kipeänä. Kaikki vangit koko Venäjän

maassa tietävät, että lääkärit ovat heitä kohtaan säälivämpiä kuin

muut ihmiset. Lääkärit eivät tee koskaan mitään eroitusta vankien

välillä, kuten melkein kaikki muut vastoin tahtoansa tekevät. Alhainen

kansa on tässä kohden kuitenkin poikkeuksena, sillä se ei moiti

koskaan vankia hänen rikoksestaan, olkoonpa rikos kuinka suuri

tahansa, vaan pitää sen sovitettuna kärsityn rangaistuksen ja kovan

onnen kautta. Senpä tähden sanookin venäläinen rikosta onnettomuudeksi

ja rikoksen tekijää onnettomaksi. Sellaisessa nimityksessä on syvä

merkitys, jonka ohessa on huomattava, että sanasepitys on tehty

tajuttomasti, vaistomaisesti. Mutta lääkärejä pitävät vangit usein

todellisina suojelijoinansa, etenkin kanteen-alaiset, joiden tila on

tukalampi kuin muiden. Sellainen vanki laskee arviolta, milloin hänen

kauhea rangaistuspäivänsä saapuu ja lähtee sairashuoneeseen

lykätäkseen tuon raskaan hetken vaikka hiukankin tuonnemmaksi. Kun hän

sitten sairashuoneesta palaa ja tietää varmaan, että rangaistus

tapahtuu huomenna, tulee hänen mielensä kovin levottomaksi. Muutamat

koettavat itserakkaudesta salata tunteitaan, vaan teeskennelty rohkeus

ei voi pettää ketään. Muut huomaavat, kuinka asianlaita on, vaikka he

ihmisrakkaudesta vaikenevatkin. Minä tunsin erään nuoren murhaajan,

entisen sotamiehen, joka oli tuomittu saamaan täyden määrän

kepinlyöntejä. Hänet valtasi semmoinen pelko, että hän päätti juoda

edellisenä päivänä korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa. Huomattava

on, että viinaa on aina olemassa rangaistavaksi tuomitulla vangilla.

Sitä hankitaan suuresta maksusta kauan aikaa edeltäpäin ja tuomittu on

vaikka puolen vuotta välttämättömiä tarpeitaan vailla, säästääkseen

rahaa viinakortteliin, jonka hän juopi neljänneksen tuntia ennen

rangaistustaan. Vangit ovat yleensä vakuutetut siitä, että juovuksissa

oleva tuntee vähemmin kipua vitsojen tai kepin lyönneistä. Kun

miesparka oli juonut viinan, tulikin hän oitis sairaaksi; hän oksensi

verta ja hänet vietiin melkein tunnottomana sairaishuoneeseen. Tämä

oksentaminen turmeli hänen rintansa siinä määrin, että hänessä

muutaman päivän kuluttua ilmestyi oireita varsinaiseen keuhkotautiin,

johon hän puolen vuoden kuluttua kuolikin. Lääkärit, jotka häntä

parantelivat, eivät tienneet, mistä tauti oli alkunsa saanut.

Puhuessani vankien arkamaisuudesta rangaistuksen edellä, on minun

lisättävä, että moni heistä osoitti hämmästyttävää pelottomuuttakin.

Minä muistan monta esimerkkiä uhkarohkeudesta, joka välistä näytti

jonkunlaiselta tunnottomuudelta, ja nämä esimerkit eivät olleet

harvinaisia. Etenkin on muistossani erään julman pahantekijän

rangaistus. Muutamana kesäpäivänä levisi sairashuoneessa huhu, että

illalla rangaistaan erästä karannutta sotamiestä ja kuuluisaa rosvoa

Orlowia sekä tuodaan sitten vankien osastoon. Odotellessaan Orlowia

sanoivat sairaat, että häntä rangaistaan kovasti. Kaikkien mieli oli

jotenkin liikutettu ja myönnän, että minäkin odotin tuota rosvoa hyvin

uteliaana. Jo kauan olin hänestä kuullut ihmeitä. Miestä sanottiin

semmoiseksi ilkiöksi, jommoisia on harvassa; hän oli murhaillut

kylmäverisesti sekä vanhuksia että lapsia; hänessä oli sitä paitsi

tahdon voimaa ja hän tunsi tämän voimansa. Häntä syytettiin useista

murhatöistä ja tuomittiin saamaan keppiä kujajuoksussa. Hänet tuotiin

samana iltana sairashuoneeseen, jossa jo oli pimeä, niin että

kynttilät olivat sytytetyt. Orlow oli melkein tunnoton ja kovin

vaalea, hänen pikimusta, tuuhea tukkansa oli vanuksissa. Hänen

selkänsä oli pöhöttynyt ja verisensinertävä. Koko yön hoitivat häntä

muut vangit, muuttivat hänelle haudevettä ja kääntelivät häntä

toiselta kyljeltä toiselle, antoivat hänelle lääkkeitä, aivan kuin hän

olisi ollut heidän oma sukulaisensa tai hyväntekijänsä. Seuraavana

päivänä tointui hän täydellisesti ja astui pari kertaa laattian

poikki! Se hämmästytti minua; sillä hän oli tullut sairashuoneeseen

kovin heikkona ja rasittuneena. Hän oli kärsinyt samalla kertaa puolet

tuomituista kepinlyönneistä. Lääkäri keskeytti rangaistuksen

huomattuaan, että sen jatkaminen olisi tuottanut vangille

välttämättömän kuoleman. Sen ohessa oli Orlow pienikasvuinen ja

heikkoruumiinen mies sekä kuihtunut pitkällisen oikeuden käynnin

aikana. Ken on sattunut tapaamaan oikeudenalaisia vankeja, se

varmaankin muistaa kauan aikaa heidän kuihtuneita, laihoja ja kalpeita

kasvojaan sekä kuumeentapaista silmäystään. Siitä huolimatta parani

Orlow nopeasti. Paranemiseen vaikutti nähtävästi hänen sisällinen,

henkinen lujuutensa. Tosiaankin oli hän aivan tavaton ihminen.

Uteliaisuudesta tutustuin minä häneen lähemmin ja tutkistelin häntä

kokonaisen viikon. Varmaa on, etten koskaan elämässäni ole tavannut

voimakkaampaa, lujaluontoisempaa miestä. Minä olin nähnyt tosin jo

Tobolskissa erään yhtä kauhean maineen saavuttaneen henkilön, erään

entisen rosvopäällikön. Hän oli villipedon kalttainen ja kun seisoi

hänen vieressään, tietämättä edes hänen nimeänsäkään, niin voi jo

vaistomaisesti tuntea olevansa jonkun hirveän olennon läheisyydessä.

Mutta hänessä kummastutti minua henkinen tylsyys. Aineellisuudella oli

semmoinen valta hänen henkisten ominaisuuksiensa rinnalla, että jo

ensi silmäykseltä näki hänessä ainoastaan ruumiillisten nautintojen ja

lihanhimojen hurjia taipumuksia. Olen vakuutettu, että Korenew -- se

oli rosvon nimi -- olisi masentunut ja vavissut pelosta rangaistuksen

edellä, vaikka hän oli tehnyt murhatöitä silmiänsä räpäyttämättä.

Orlow oli hänen täydellinen vastakohtansa. Hänessä oli aineellisuus

kärsinyt täydellisen tappion. Tämä mies näytti voivan hallita itseään

täydellisesti, hän halveksi kaikkia vaivoja sekä rangaistuksia ja oli

aivan peloton. Hänessä ilmaantui vaan suunnatonta mielenlujuutta,

koston halua ja pyrkimistä tarkoituksien perille. Muun muassa

hämmästytti minua hänen suuri kopeutensa. Hän katseli kaikkea

halveksien, kuitenkin ilman mitään teeskentelyä, ikäänkuin luonnon

vaatimuksesta. Luulenpa, ettei kukaan olisi voinut vaikuttaa häneen.

Hän katseli kaikkea tavattoman tyynenä, ikäänkuin ei olisi ollut

mitään, joka olisi voinut häntä kummastuttaa. Ja vaikka hän täysin

ymmärsi, että muut vangit pitivät häntä kunniassa, ei hän koskaan

pöyhkeillyt heidän edessään. Kuitenkin olivat kunnianhimo ja ylpeys

melkein poikkeuksetta kaikkien vankien yhteisenä ominaisuutena. Hän

oli hyvin ymmärtäväinen ja omituisen suoramielinen, vaikkei ollenkaan

mikään lörpöttelijä. Kysymyksiini vastasi hän suoraan, että hän

odotteli paranemistaan päästäkseen pikemmin rangaistuksestaan; ensin

sanoi hän peljänneensä, ettei voisi sitä kestää. -- "Mutta nyt",

lisäsi hän iskien minulle silmää, "on asia ratkaistu. Kun olen saanut

jäljellä olevat lyönnit, lähetetään minut muiden mukana Nertshinskiin,

mutta tiellä minä karkaan! Karkaan aivan varmaan! Kunhan selkä vaan

pikemmin paranisi!" Ja näiden viiden päivän kuluessa odotti hän

hartaasti päästäksensä pois sairashuoneesta. Väliin oli hän hyvinkin

leikkisä ja iloinen. Minä yritin puhella hänen kanssaan hänen

entisistä vaiheistaan. Hän rypisti hieman silmäkulmiaan, kun rupesin

niistä kyselemään, vaan vastasi kuitenkin aina suoraan. Mutta kun hän

huomasi, että minä koettelin herätellä hänen omaatuntoansa ja saada

häntä katumuksen tielle, katsahti hän minuun peräti halveksivasti ja

ylpeästi, ikäänkuin olisin äkkiä muuttunut hänen silmissään pieneksi

pojaksi, jota ei sovi aikamiehenä kohdella. Osoittivatpa hänen

kasvonsa jonkunlaista surkuttelemistakin minua kohtaan. Hetkisen

kuluttua purskahti hän sydämelliseen naurunhohotukseen, joka

kuitenkaan ei ollut ivanaurua, ja minä olen vakuutettu, että kun hän

oli yksinänsä ja sattui muistamaan sanojani, nauroi hän ehkä montakin

kertaa itsekseen. Vihdoin lähti hän sairashuoneesta, vaikkei hänen

selkänsä ollutkaan vielä täydellisesti parantunut; minä myöskin jätin

sairashuoneen ja palasin vankilaan; hänet taas vietiin vahtipaikalle,

jossa häntä oli ennenkin pidetty. Erotessamme puristi hän kättäni,

joka seikka osoitti hänen puoleltaan suurta luottamusta minua kohtaan.

Syynä käden puristamiseen lienee ollut sekin, että hän oli tyytyväinen

silloiseen hetkeen. Toden teolla ei hän voinutkaan olla minua

halveksimatta, sillä olinhan minä hänen mielestään onneton, heikko ja

kaikin puolin surkuteltava olento. Seuraavana päivänä vietiin hänet

toistamiseen rangaistavaksi.

Kun kasarmimme suljettiin, sai se omituisen näön -- se näytti

varsinaiselta ihmisasumukselta. Nyt vasta sain minä nähdä

vankeustoverieni oikeata kotielämää. Päivällä voivat aliupseerit,

vartijat tai muut päälliköt ilmestyä joka hetki vankilaan, ja siitäpä

syystä sen asukasten käytös olikin silloin hiukan teeskenneltyä ja

varovaa, ikään kuin he alinomaa olisivat odottaneet jotain

rauhattomuutta. Mutta niin kohta kun kasarmi suljettiin, asettui kukin

paikoilleen ja useimmat ryhtyivät johonkin käsityöhön. Huone

valaistiin äkkiä. Kullakin oli oma kynttiläjalkansa. Mikä rupesi

saappaita valmistamaan, mikä taas vaatteita neulomaan. -- Tukahuttava

ilma kävi yhä rasittavammaksi. Joukko velikultia istahti nurkkaan

kyykkysilleen laattialle levitetyn maton ääreen korttia lyömään.

Melkein kussakin kasarmissa oli jollakin vangilla kyynärän verta

pahanpäiväistä mattoa, kynttilä ja tavattoman taliset, rasvaiset

kortit. Kaikkea tätä sanottiin yhteisellä nimellä "maidaniksi."

Korttien isäntä sai pelaajilta maksun, noin viisitoista kopeikkaa

yöltä; se olikin hänen tulolähteensä. Tavallisesti pelattiin "kolmea

lehteä", n.s. gorka-leikkiä y.m. Kaikki olivat rahapelejä. Kukin

pelaaja laski eteensä kasan vaskirahoja s.o. kaikki, mitä hänellä

käsillä oli, ja pelasi, kunnes oli menettänyt ne tyyten tai korjannut

itselleen toveriensa rahat. Peli loppui myöhään yöllä, vaan kesti

välistä aina aamun koittoon saakka, jolloin kasarmin portit avattiin.

Meidän huoneessamme samoin kuin vankilan muissakin kasarmeissa oli

kerjäläisiä, s.o. joko viinan ja korttipelin kautta omaisuutensa

menettäneitä tai muuten luonnostaan kerjäämiseen taipuvia ihmisiä.

Käytän tahallani sanaa "luonnostaan." Tosiasia on näet, että

kaikkialla kansassamme, olkootpa olot mimmoiset hyvänsä, on muutamia

omituisia henkilöitä, jotka ovat hiljaisia ja usein uutteroitakin,

vaan joita jo kohtalo näyttää määränneen ikuisiksi kerjäläisiksi. He

ovat aina raukkamaisia, aina siivottomia, näyttävät poljetuilta,

masennetuilta ja ovat alituisesti muiden, tavallisesti huilaavien tai

äkkiä rikastuneiden ja sen johdosta ylvästelevien käskettävinä.

Kaikenmoinen alkuunpano on heille hyvin vaivaloista. He ovat ikäänkuin

syntyneet palvelemaan, tottelemaan ja tanssimaan vieraan pillin

mukaan; heidän toimenaan on vieraan käskyn täyttäminen. He eivät voi

rikastua mitenkään; he pysyvät aina kerjäläisinä. Olen huomannut, että

semmoisia ihmisiä on muuallakin kuin alhaisossa; niitä on kaikkialla

yhteiskunnassa, joka säädyssä, joka puolueessa, aikakauslehdissä ja

seuroissa. Niin oli asianlaita kussakin kasarmissa, kussakin

vankilassa, ja niinpian kun maidan pantiin toimeen, ilmestyi

kohta joku semmoinen henkilö palvelemaan. Hänet palkattiin

tavallisesti yhteisesti, koko yöksi, viidestä kopeikasta, ja hänen

päävelvollisuutensa oli seisoa koko yö vartioimassa. Tavallisesti

oleskeli hän noin kuusi tai seitsemän tuntia pimeässä eteisessä

kolmenkymmenen asteen pakkasessa kuunnellen joka jysäystä, heläystä

joka askelta. Majuuri tai vartijat ilmestyivät välistä vankilaan

jotenkin myöhään yöllä, astuivat sisään hiljaan ja tapasivat sekä

pelaajat että työntekijät kuin myöskin liiat kynttilät, joita voitiin

nähdä pihaltakin. Kun eteisen lukko äkkiä narahti, oli myöhäistä

piiloutua, sammuttaa kynttilät ja heittäytyä laverille. Mutta kun

vahtipalvelijan oli siinä tapauksessa odottaminen kuritusta

maidanilta, olivatkin semmoiset erehdykset hyvin harvinaisia. Viisi

kopeikkaa on tosin turhanpäiväinen maksu vankilassakin; mutta minua

hämmästytti aina palkkaajien kovuus sekä armottomuus niin tällaisissa

kuin muissakin tilaisuuksissa. "Kun rahan sait, niin palvele!" --

siinä mahtilause, joka ei sietänyt vähintäkään vastustelemista.

Juopunut huilaaja, joka lukua pitämättä tuhlaili rahaa sinne ja tänne,

teki kaiken mokomin vääryyttä sille, joka häntä palveli, ja sen seikan

huomasin minä paitsi vankilassa myöskin muualla.

Minä jo sanoin, että kasarmissa useimmat rupesivat jotakin työtä

tekemään: pelaajia lukuun ottamatta oli ainoastaan viisi joutilasta

henkilöä; he menivät oitis levolle. Minun paikkani laverilla oli oven

vieressä. Laverin toisella puolen, pääksytysten, oli Akim Akimitshin

leposija. Kello kymmeneen tai yhteentoista asti teki hän työtä,

liimaillen kokoon jotain kirjavaa kiinalaista lyhtyä, joka oli häneltä

tilattu kaupunkiin verrattain hyvästä hinnasta. Lyhtyjä valmisti hän

mestarillisesti, määrätystä kaavasta poikkeamatta; työnsä päätettyään

pani hän kaikki kapineensa huolellisesti talteen, levitti polstarinsa,

rukoili Jumalaa ja asettui hiljaan levolle. Siivoutta ja järjestystä

noudatti hän mitä suurimmalla tarkkuudella; nähtävästi piti hän

itseään sangen viisaana miehenä, kuten typerät ihmiset ylipäänsä

tekevät. Jo ensipäivästä tuntui hän minusta hieman vastenmieliseltä;

muistaakseni ajattelin minä hänestä sinä päivänä paljon ja ihmettelin

etenkin sitä, että hänen kalttaisensa henkilö, joka maailmassa olisi

voinut hyvin menestyä, oli joutunut vankilaan. Vastedes olen vielä

monasti puhuva Akim Akimitshista.

Kerron lyhyesti kasarmimme muista asukkaista. Minun piti oleskella

täällä monta vuotta ja olivathan kaikki nuo ihmiset asuintoverejani.

Ei ole siis kumma, että minä tarkastelin heitä hyvin uteliaasti.

Vasemmalla puolellani oleville lavereille oli sijoittunut joukko

Kaukaasian vuorelaisia, joita oli tänne tuomittu enimmiten ryöstöistä

eri pitkiksi ajoiksi. Heitä oli: kaksi lesgiläistä, yksi

tshetsheniläinen ja kolme Dagestanin tatarilaista. Tshetsheniläinen

oli synkännäköinen, jörömäinen mies; tuskinpa puhui hän kenenkään

kanssa, katseli vaan ympärilleen vihaisesti, silmäkulmiensa alta,

myrkyllisen ilkeä hymy huulilla. Toinen lesgiläisistä oli jo vanha

ukko, varustettu pitkällä könkönenällä; hänen ulkomuotonsa oli kuin

ryövärin ainakin. Sitä vastoin hänen toverinsa, Nurra, teki minuun

heti ensialussa sangen miellyttävän vaikutuksen. Hän oli vielä

nuorenlainen mies, kooltaan keskinkertainen ja vankkaruumiinen;

hänellä oli vaalea tukka, vaaleansiniset silmät, ylöspäin pyrkivä nenä

ja muuten vivahti hän kasvoiltaan suomalaiseen naiseen; hänen säärensä

olivat koukistuneet alituisesta ratsastamisesta. Koko hänen ruumiinsa

oli täynänsä painetin sekä luotien haavoja. Kotimaassaan oli hän

kuulunut rauhoitettuihin vuorelaisiin, mutta hän oli matkustellut

kuitenkin alinomaa vihamielisten kansalaistensa luo tehden heidän

seurassaan hyökkäyksiä venäläisiä vastaan. Vankilassa rakastivat häntä

kaikki. Hän oli aina iloinen ja ystävällinen muita kohtaan, teki työtä

vaikeroimatta, oli tyyni ja reipas, vaikka osoittikin usein

tyytymättömyyttä vankilassa vallitsevaan pahuuteen ja likaisuuteen;

varkaus, petos, juoppous ja ylipäänsä kaikenlainen epärehellisyys

suututti häntä kovasti; riitaa ei hän kuitenkaan alkanut kenenkään

kanssa, vaan käänsi selkänsä kaikelle inhoittavalle. Koko vankeutensa

aikana ei hän itse varastanut mitään eikä tehnyt muutakaan rikosta.

Hän oli kovin jumalinen ja rukoili ahkeraan; muhamettilaisten juhlien

edellä olevat paastot vietti hän kuin intoilija ainakin rukoillen yöt

läpensä. Kaikki pitivät hänestä ja luottivat hänen rehellisyyteensä.

-- "Nurra on jalopeura", sanoivat vangit, ja sen nimen sai hän

pitääkin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänet lähetetään

määräajan kuluttua takasin Kaukaasiaan. Luulenpa, että hän olisi

kuollut, jos häneltä olisi riistetty tämä toivo. Jo vankeuteni

ensipäivänä veti hän huomioni puoleensa. Enhän voinut olla

eroittamatta hänen lempeitä, miellyttäviä kasvojaan muiden vankien

ilkeistä, synkistä, hullunkurisista muodoista. Tuskin olin ollut

vankilassa puoli tuntia, kun hän sivumennessään pudisti minua

olkapäästä ja nauroi ystävällisesti. En voinut alussa ymmärtää, mitä

hän sillä tarkoitti; sillä venäjää puhui hän hyvin huonosti. Kohta sen

jälkeen tuli hän jälleen luokseni ja ystävällisesti hymyillen löi

minua olkapäähän. Sitten yhä uudelleen ja sitä jatkoi hän kolmen

päivän kuluessa. Tarkoituksensa oli, kuten minä sittemmin huomasin,

osoittaa, että hänen oli minua sääli, että hän tunsi, kuinka vaikeata

minun oli tutustua vankilaan; hän tahtoi näyttää minulle ystävyyttään,

rohkaista mieltäni ja osoittaa avuliaisuutta. Hyväsydäminen,

lapsellinen Nurra!

Dagestanilaisia tataareja oli kolme, ja kaikki olivat he veljeksiä.

Kaksi heistä oli jo ikämiehiä, jota vastoin kolmas, Alei, oli tuskin

kahtakymmentä kahta vuotta vanhempi; ulkomuodoltaan oli hän vieläkin

nuoremman näköinen. Hänen paikkansa laverilla oli vieressäni. Hänen

kaunis, vilpittömyyttä ja ymmärrystä, mutta samalla lapsellista

hyvyyttä ilmaiseva muotonsa veti ensi hetkestä sydämeni puoleensa, ja

minä iloitsin, että kohtalo oli määrännyt juuri hänet naapurikseni.

Hänen sielunsa kuvautui hänen ihanassa muodossaan. Hänen hymyilynsä

oli lapsellisen avomielinen; suuret, mustat silmät olivat niin

ystävälliset, että minä häntä nähdessäni tunsin aina erityistä

mielihyvää ja lievennystä surussani. Minä en laske liikoja. Hänen

kotimaassaan oli kerran vanhin veli (hänellä oli viisi vanhempaa

veljeä; kaksi heistä oli joutunut johonkin tehtaasen) käskenyt häntä

ratsain ja miekalla varustettuna seuraamaan muita jollekin retkelle.

Vanhempien ihmisten kunnioitus on vuorelaisten kesken niin suuri,

ettei poika uskaltanut eikä edes ajatellutkaan kysyä matkan

tarkoitusta. Toiset taas eivät pitäneet tarpeellisena puhua hänelle

siitä. Heidän mielessään oli rosvoretki, joka tarkoitti erään rikkaan

armeenilaisen kauppiaan ryöstämistä. Yritys onnistui: saattojoukko

murhattiin, samoin myöskin kauppias itse ja hänen tavaransa joutuivat

murhaajille. Mutta asia tuli ilmi: kaikki kuusi veljestä otettiin

kiinni, heidän syyllisyytensä näytettiin toteen, heidät rangaistiin ja

lähetettiin Siperjaan, pakkotyöhön. Aleita armahti oikeus lyhentämällä

hänen rangaistusaikansa; hänet tuomittiin pakkotyöhön ainoastaan

neljäksi vuodeksi. Veljet rakastivat häntä suuresti. Hänestä oli

heille huvia pakkotyössä, ja nuo synkän näköiset miehet hymyilivät

aina kun katselivat häntä; jos taas rupesivat hänen kanssaan

puhelemaan (muuten puhuttelivat he häntä harvoin, ikäänkuin hän olisi

yhä vielä ollut heidän mielestään pieni poika, jonka kanssa ei sopinut

haastella vakavimmista asioista), niin heidän jörömäiset muotonsa

kävivät iloisemmiksi, ja minä arvasin, että he laskivat leikkiä;

ainakin silmäilivät he toisiansa ja hymyilivät ystävällisesti

kuunnellessaan Alein vastauksia. Hän taas tuskin uskalsi puhutellakaan

veljiänsä; siihen määrin kunnioitti hän heitä. Vaikeata on ajatella,

miten tämä nuorukainen voi vankeutensa aikana säilyttää sydämensä koko

hellyyttä, pysyä rehellisenä, herttaisena, miellyttävänä,

raaistumatta, turmeltumatta. Kaikesta näennäisestä taipuvaisuudesta

huolimatta oli hänellä kuitenkin voimakas, luja luonne. Hän oli siveä

kuin puhdas neitonen, ja toisten ilkeä, törkeä, likainen tai

epärehellinen, väkivaltainen käytös sytytti tyytymättömyyden tulen

hänen ihanissa silmissään, jotka siten tulivat vieläkin ihanimmiksi.

Hän karttoi riitaa ja toraa, vaikkei hän muuten ollutkaan niitä, jotka

antavat loukata itseään rankaisematta. Riitaa hänellä ei ollut

kenenkään kanssa: kaikki rakastivat, kaikki suosivat häntä. Minulle

oli hän alussa ainoastaan kohtelias. Vähitellen aloin minä puhella

hänen kanssaan; muutamissa kuukausissa oppi hän venäjän kielen, jota

taitoa hänen veljensä eivät saavuttaneet koko vankeutensa aikana. Hän

näytti minusta erittäin ymmärtäväiseltä, vaatimattomalta ja

ajattelevalta nuorukaiselta. Sanalla sanoen: minä en pidä Aleita

ollenkaan tavallisena luonteena ja muistelen yhtymistäni hänen

kanssaan elämäni mitä paraimpana yhtymisenä. On olemassa ihmisiä,

jotka luontonsa puolesta ovat niin oivallisia, niin hyviä, että on

mahdotonta ajatellakaan heidän koskaan voivan muuttua huonommiksi.

Semmoisten ihmisten puolesta voipi olla aina levollinen. Ja minä olen

nytkin levollinen Alein puolesta. Missähän tuo kelpo mies nyt

lieneekään?...

Kerran, kun jo kauan aikaa olin ollut vankilassa, venyin minä

laverilla, pää täynnä raskaita ajatuksia. Alei, joka muuten oli aina

ahkera ja toimelias, oli sillä kertaa jouten, vaikka vielä olikin

aikaista käydä makuulle. Mutta silloin oli muhamettilaisilla pyhä ja

sen tähden hän ei tehnytkään työtä. Hän venyi, nojautuen kättänsä

vasten, ja mietti niinikään jotain. Äkkiä kysyi hän minulta:

-- Tuntuuko mielesi nyt raskaalta?

Minä katsahdin häneen uteliaasti, sillä minua kummastutti tämä

hienotunteisen ja ymmärtävän Alein äkkinäinen kysymys; tarkemmin

katsottuani huomasin, että hänen kasvonsa osoittivat surua ja minä

ymmärsin, että hänen oma mielensä oli juuri sillä hetkellä raskas.

Minä ilmaisin hänelle arveluni. Hän huokasi ja hymyili surumielisesti.

Minä pidin hänen hymyilystään, joka oli aina hieno ja sydämellinen.

Silloin tuli näkyviin kaksi hohtavan valkeata hammasriviä, joiden

kauneutta olisi voinut kadehtia maailman paras kaunotar.

-- Etköhän sinä, Alei, ajatellut sitä, mitenkä kotimaassanne

Dagestanissa tätä juhlaa vietetään? Arvatenkin on siellä nyt hyvä

olla?

-- Ajattelinpa niinkin, vastasi hän riemastuen, ja hänen silmänsä

kirkastuivat. -- Mutta, mitenkäs arvasit, että minä juuri sitä asiaa

ajattelin?

-- Kuinka en sitä olisi arvannut! Onkos siellä parempi olla kuin

täällä?

-- Oi, miksi puhelet siitä...

-- Varmaankin on siellä nyt kauniita kukkasia, on paratiisi!...

-- Voi, elä puhu enää. -- Hänen mielensä oli kovin liikutettu.

-- Kuules, Alei, onko sinulla sisar?

-- On, mutta mitäpä siitä?

-- Varmaankin on hän kaunotar, jos lienee näköisesi.

-- Mitäs minusta! Hän on semmoinen kaunotar, ettei moista ole koko

Dagestanissa. Voi, miten kaunis on tuo sisareni! Et ole semmoista

nähnytkään! Äitinikin oli kaunis.

-- Rakastiko sinua äitisi?

-- Voi! Mitä puhutkaan! Hän varmaankin on kuollut minun tähteni. Minä

olin hänen rakkain poikansa. Hän rakasti minua enemmän kuin sisartani,

enemmän kuin ketään muita... Hän tuli luokseni unissani ja itki minun

tähteni.

Hän vaikeni eikä puhunut sinä iltana enää sanaakaan. Mutta sen jälkeen

haki hän aina tilaisuutta saadakseen keskustella kanssani. Hän ei

alkanut kuitenkaan koskaan itse puhetta, sillä hän kunnioitti minua

jostain tuntemattomasta syystä. Sen sijaan oli hän hyvin iloinen, kun

minä puhuttelin häntä. Minä kyselin häneltä Kaukaasiasta ja hänen

entisestä elämästään. Toiset veljet eivät häirinneet keskustelujamme,

jotka heille päin vastoin näyttivät olevan mieleen. Huomattuaan, että

Alei kävi minulle yhä rakkaammaksi, rupesivat hekin puolestaan

kohtelemaan minua entistä ystävällisemmin.

Alei auttoi minua työssä ja palveli minua vointinsa mukaan kasarmissa,

sillä häntä nähtävästi huvitti, kun hän jollakin tavoin voi olla

minulle hyödyksi. Syynä tällaiseen avuliaisuuteen ei ollut

minkäänlainen matelemisen halu, vaan lämmin ystävyyden tunne, jota hän

ei koettanutkaan minulta salata. Aleilla oli muun muassa taipumusta

käsitöihin: hän oppi jokseenkin hyvin liinavaatteita neulomaan,

saappaita ompelemaan ja vihdoin myöskin nikartelemaan. Veljet kehuivat

häntä ja ylpeilivät hänestä.

-- Kuuleppas, Alei, sanoin minä hänelle kerran, miksi et ole oppinut

lukemaan ja kirjoittamaan venäjää? Siitä voi olla sinulle vast'edes

paljon hyötyä täällä Siperjassa.

-- Kyllähän minulla olisi halua. Mutta keltäpä saan opetusta?

-- Onhan täällä paljon kirjaan pystyviä! Jos tahdot, niin voin minäkin

sinua opettaa.

-- Voi, opeta, ole hyvä! ja hän oikein kohottihe laverilla, pani

rukoilevasti kätensä yhteen ja katsoi minuun.

Me ryhdyimme työhön jo seuraavana iltana. Minulla oli venäläinen Uusi

Testamentti, joka kirja ei ollut kielletty vankilassa. Ilman aapista,

ainoastaan tämän kirjan avulla oppi Alei muutamassa viikossa lukemaan

oivallisesti. Kolmen kuukauden kuluttua ymmärsi hän jo täydellisesti

kirjakielen. Hän luki innokkaasti ja mielihyvällä.

Kerran me luimme hänen kanssaan koko vuorisaarnan. Minä huomasin, että

hän lausui muutamia kohtia erittäin tunnokkaasti.

Minä kysyin häneltä, miellyttikö häntä se, jota hän luki?

Hän katsahti minuun äkkiä ja puna lensi hänen kasvoilleen.

-- Oi, niin! vastasi hän; niin, Jesus on pyhä profeeta, Jesus puhui

Jumalan sanaa. Erinomaista!

-- Mikäs kohta sinua enimmin miellyttää?

-- Se, jossa hän sanoo: anna anteeksi, rakasta, älä vainoo

vihollisiasi. Voi, kuinka hyvin hän puhuu!

Hän kääntyi veljiensä puoleen, jotka kuuntelivat keskusteluamme, ja

rupesi heille jotain innokkaasti juttelemaan. He puhelivat kauan aikaa

vakavan näköisinä ja nyykytellen vakuuttavasti päitään. Sitten

kääntyivät he puoleeni hymyillen juhlallisesti, oikein muhamettilaisen

tavoin (minua miellyttää suuresti semmoinen hymy ja etenkin sen

juhlallisuus) ja vakuuttivat: että Jesus oli Jumalan profeeta ja että

hän teki savesta linnun, puhalsi siihen ja se lähti lentoon ... ja

että se on heillä kirjoissa kirjoitettuna. He olivat täydellisesti

vakuutetut siitä, että tekivät minulle mieliksi ylistäessään Jesusta,

ja Alei tunsi itsensä onnelliseksi, kun veljet suostuivat tekemään

minulle tämän mielihyvän.

Kirjoituksessa tehtiin niinikään suuria edistyksiä. Alei hankki

paperia (hän ei antanut minun ostaa sitä rahoillani), kyniä,

läkkiä ja oppi parissa kuukaudessa oivallisesti kirjoittamaan.

Se seikka hämmästytti hänen veljiänsäkin. Heidän ylpeydellään ja

tyytyväisyydellään ei ollut rajoja. He eivät tienneet, miten olisivat

kiittäneet minua. Jos työnteossa satuimme yhteen, auttoivat he minua

kilvan ja pitivät sitä onnenaan. Aleista ei puhettakaan. Hän rakasti

minua ehkä yhtä paljon kuin veljiänsäkin. En unohda koskaan sitä

hetkeä, jolloin hän lähti pois vankilasta. Hän vei minut kasarmin taa,

heittäytyi siellä kaulaani ja puhkesi itkuun. Sitä ennen ei hän ollut

koskaan suudellut minua eikä itkenyt. "Sinä olet tehnyt minulle niin

paljon", sanoi hän, "ettei isäni eikä äitini olisi voinut minulle

niin paljon tehdä: sinä olet tehnyt minut ihmiseksi; Jumala on sen

sinulle palkitseva, ja minä en sinua koskaan unohda"...

Missähän, missähän lienee tuo hyvä, armas Alei!...

Paitsi tsherkessiläisiä oli kasarmissamme koko joukko puolalaisia,

jotka muodostivat toisista vangeista erillään olevan perhekunnan.

Kuten jo ennen olen sanonut, vaikutti heidän erillään olonsa ja

vihansa venäläisiä vankeja kohtaan, että kaikki muut vangit vuorostaan

vihasivat heitä. He olivat kiusaantuneita, sairasmielisiä ihmisiä.

Luvultaan oli heitä kuusi henkeä. Muutamat heistä olivat sivistyneitä

ihmisiä. Heiltä sain minä vankeuteni viime aikoina joitakuita kirjoja.

Ensimäinen lukemani kirja teki minuun voimakkaan, kummallisen

vaikutuksen. Näistä vaikutuksista kerron vastedes. Ne olivat minulle

hyvin huvittavia ja minä olen vakuutettu, että monelle jäävät ne

käsittämättömiksi: sillä ilman kokemusta on muutamia seikkoja mahdoton

arvostella. Sanon vaan sen, että henkinen kaipaus on raskaampi

ruumiillisia tuskia. Alhaisoon kuuluva mies joutuu vankilassa

verstaistensa, ehkäpä kehittyneempienkin ihmisten pariin. Tietysti on

hän kadottanut paljon -- kotiseutunsa, perheensä j.n.e., mutta seura

on sittenkin samanlainen. Sivistynyt ihminen taas, jonka laki

tuomitsee samaan rangaistukseen kuin alhaisenkin, kadottaa usein

suhteellisesti enemmän. Hänen täytyy tukehuttaa kaikki vaatimuksensa,

kaikki tottumuksensa; joutuessaan sivistymättömään seuraan täytyy

hänen oppia hengittämään toisenlaista ilmaa... Hän on verrattava

kalaan, joka vedetään järvestä rannalle... Ja siten tulee lain mukaan

samanlainen rangaistus hänelle usein kymmentä vertaa raskaammaksi.

Tämä totuus pitää paikkansa, vaikkapa katsottaisiinkin ainoastaan

aineellisia tottumuksia, joista täytyy luopua.

Mutta puolalaiset muodostivat erityisen kokonaisuuden. Kaikista

kasarmimme asukkaista suosivat he ainoastaan erästä juutalaista,

ehkäpä yksinomaan sen vuoksi, että tämä heitä huvitteli. Tuosta

juutalaisesta pitivät muutkin vangit, vaikka kohta kaikki hänelle

nauroivatkin. Minä en nytkään voi ajatella häntä nauramatta. Häntä

nähdessäni muistui joka kerta mieleeni Gogolin Taras Bulbassa kuvaama

juutalainen Jankel, joka, riisuutuneena maata-panoa varten, muuttui

suuressa määrin kananpojan kalttaiseksi. Juutalaisemme Isai Fomitsh

oli kuin paljaaksi höyhennetty kananpoika. Hän oli jo ikämies, noin

viidenkymmenen vuoden vanha, lyhytkasvuinen ja heikkoruumiinen, viekas

ja samalla peräti tyhmä. Hän oli hävytön ja pöyhkeä, mutta myöskin

pelkurimainen. Hänen kasvonsa olivat rypyssä ja otsaan sekä poskiin

oli painettu poltinmerkkejä. Minä en voinut mitenkään käsittää, kuinka

hän oli voinut kestää kuusikymmentä lyöntiä. Hänet oli tuomittu

murhasta. Hänellä oli resepti, jonka hän oli saanut kansalaistensa

avulla eräältä lääkäriltä heti rangaistuksensa jälkeen. Tämän reseptin

mukaan luuli hän saavansa voidetta, jonka avulla poltinmerkit kahdessa

viikossa katoovat. Vankilassa ollessaan ei hän kuitenkaan uskaltanut

hankkia tätä lääkettä, vaan odotteli 12-vuotisen pakkotyönsä loppua,

jolloin hän kaiken mokomin aikoi käyttää sitä hyväkseen. "Muutoinhan

en voi mennä naimisiinkaan -- sanoi hän minulle kerran, -- ja minä

aion välttämättömästi mennä naimisiin." Me olimme hyvät ystävät, ja

hän oli aina oivallisella tuulella. Elämä vankilassa ei ollut hänelle

vaikeata; hän oli ammatiltaan juveelintekijä ja sai paljon työtä

kaupungista, jossa ei ollut toista sen ammatin harjoittajaa; siten ei

hän tarvinnut tehdä vaikeampia töitä. Tietysti oli hän samalla

koronkiskuri, joka lainaili kasvua ja panttia vastaan muille vankilan

asukkaille rahaa. Hän tuli vankilaan ennen minua ja eräs puolalainen

kuvasi minulle tarkoilleen hänen tulonsa. Se on hupaisa juttu, jonka

aion vast'edes kertoa; Isai Fomitshista tulen vielä usein puhumaan.

Kasarmimme asukkaihin kuului vielä neljä vanhauskolaista, niiden

joukossa myöskin se ukko, jolle vangit uskoivat rahansa; pari kolme

vähävenäläistä, jotka olivat synkännäköisiä miehiä; eräs nuori

hoikkanenäinen pakkotyöläinen, joka oli jo kerinnyt tehdä kahdeksan

murhaa, vaikka ijältään ei ollutkaan kuin noin kolmenkolmatta vanha;

joukko väärän rahan tekijöitä, joista yksi oli koko kasarmin

hauskuutena, ja vihdoin muutamia synkkämielisiä ihmisiä, keropäisiä ja

rumakasvoisia, vaitelijaita ja kateellisia, jotka vaan vihaisesti

katselivat silmäkulmiensa alta, ja niin olivat he päättäneet katsella,

rypistellä kulmiansa ja vaieta vielä monta monituista vuotta -- koko

vankeutensa ajan. Kaiken tämän huomasin minä hät'hätään uuden elämäni

ensimäisenä ilottomana iltana, savun ja lijan, haukkumisien ja

sanomattoman ruokottomuuden ohessa, tukahuttavassa ilmassa, kahleiden

kalistessa, kirouksien ja hävyttömän naurun kajahdellessa. Minä panin

maata paljaalle laverille asetettuani vaatteita pääni alle (tyynyä

minulla ei vielä ollut) ja peitin itseni nutulla. Unta en saanut

kuitenkaan pitkään aikaan, vaikka olinkin peräti väsynyt ja

kiusaantunut päivän kummallisista ja odottamattomista vaikutuksista.

Vastaisuudessa sain minä kokea vielä paljon, jota ennen en koskaan

olisi voinut aavistaakaan.