III.

Ensimäisiä vaikutuksia.

Niinpian kuin M--tsky (se puolalainen, joka puhui kanssani) oli

lähtenyt, töytäsi Grasin, peräti juovuksissa, kyökkiin.

Että vanki saattoi olla juovuksissa huolimatta siitä, että oli

arkipäivä, jolloin kunkin piti olla valmiina työhön, huolimatta

ankarasta päälliköstä, joka saattoi milloin hyvänsä tulla vankilaan,

huolimatta aliupseerista, joka piti vankeja silmällä ja oli aina

saapuvilla, huolimatta vartijoista, invaliideista, sanalla sanoen

mistään semmoisesta, se seikka hämmensi kokonaan entisen käsitykseni

vankilan oloista. Ja sainpa olla täällä kauan, ennenkuin voin käsittää

tämän kalttaisia ilmiöitä, jotka vankeuteni ensi aikoina näyttivät

minusta arvoituksilta.

Jo olen sanonut, että vangeilla oli aina omaa työtä ja että tämä työ

oli heidän elämänsä luonnollisena vaatimuksena; myöskin olen

maininnut, että vanki, paitsi tätä työtänsä, rakasti kiihkoisasti

rahaa, pitäen sitä miltei vapauden arvoisena, ja että hän oli jo

tyydytetty, kun raha kilahteli hänen taskussaan. Päinvastoin oli hän

veltto, surullinen, rauhaton ja alakuloinen, jos hänellä ei ollut

rahaa; hän oli valmis varastamaankin, kunhan vaan sitä sai. Mutta

vaikka raha olikin vankilassa niin suuressa arvossa, eivät sen

onnelliset omistajat sitä kauan luonansa säilyttäneet. Ensiksikin oli

rahoja vaikea säilyttää varkailta ja tarkastajilta. Jos majuuri löysi

ne äkillisissä tarkastuksissaan, otti hän ne oitis talteensa. Ehkäpä

hän käytti niitä vankien ruo'an parantamiseksi. Mutta useimmiten

joutuivat rahat varkaiden käsiin; sillä kehenkään ei voinut luottaa.

Sittemmin keksittiin täällä täysin turvallinen rahansäilyttämiskeino.

Rahat annettiin eräälle vanha-uskoiselle ukolle... En voi olla

sanomatta hänestä muutamaa sanaa, vaikka siten poikkeenkin

varsinaisesta aineestani.

Hän oli noin kuudenkymmenen vanha, pieni, harmaapäinen vanhus. Ensi

hetkestä hämmästytti hän minua suuressa määrin. Hän ei ollut

laisinkaan muiden vankien kalttainen; hänen katseessaan oli jotain

niin rauhallista ja hiljaista, että minä mielihyvällä tarkastelin

hänen kirkkaita silmiään, joita ympäröivät hienot säteen kalttaiset

rypyt. Minä puhelin hänen kanssaan usein ja harvoin olen tavannut niin

hyvää ja sydämellistä ihmistä kuin hän oli. Hänet oli lähetetty tänne

suurenlaisesta rikoksesta. Vanha-uskoisten joukossa alkoi ilmestyä

kääntyneitä. Hallitus suositteli niitä ja käytti kaikkia keinoja

saadakseen muutkin taipumattomat kääntymään. Ukko, yhdessä muiden

intoilijain kanssa, päätti "seisoa uskonsa edestä", kuten hän itse

sanoi. Kun oikea-uskoista kirkkoa ruvettiin rakentamaan, polttivat he

sen. Rikokseen osallisena lähetettiin ukko pakkotyöhän. Hän oli ollut

varakas kauppias; kotiansa hän jätti vaimon sekä lapset ja meni

lujamielisesti vankeuteen, sillä hän piti sitä sokeudessaan

"kärsimyksenä uskon tähden." Kun hänen kanssaan olin jonkun aikaa

elänyt, kysyin väkisinkin itseltäni: kuinka tämä hiljainen ja siivo

ihminen saattoi olla kapinoitsijana? Minä puhelin hänen kanssaan usein

"uskosta." Hän ei luopunut vähääkään vakuutuksestaan; mutta hänen

väitteissään ei ilmaantunut laisinkaan vihaa, eikä katkeruutta. Yhtä

kaikki oli hän hävittänyt kirkon eikä kieltänytkään sitä. Semmoiseen

vakuutukseen nähden olisi luullut, että hän piti menettelyänsä ja sitä

seurannutta kärsimystä kunnianaan. Mutta vaikka minä olisin kuinka

tarkastellut ja tutkistellut, en huomannut hänessä koskaan

kunnian-himoa, enkä ylpeyttä. Vankilassa oli meillä muitakin

vanha-uskoisia, suurimmaksi osaksi siperjalaisia. Ne olivat

kehittyneitä, viekkaita ihmisiä, suuria luku- ja kirjamiehiä sekä

tavallaan taitavia väittelijöitä, sen ohessa ylpeitä, vaativaisia ja

kovin kärsimättömiä. Aivan toisenlaatuinen oli tämä ukko. Vaikka hän

olikin ehkä etevämpi kirjamies kuin toiset, karttoi hän kuitenkin

riitoja. Hän oli sangen puhelias ja iloinen; nauroi usein, ei

kuitenkaan raa'asti kuten useimmat vangit, vaan raikkaasti ja

iloisesti, niinkuin oli sopivaa harmaahapsiselle vanhukselle. Kenties

erehdyn, mutta minusta näyttää kuitenkin siltä, kuin naurusta

voitaisiin tuntea ihmisiä; jos teitä ensi hetkestä miellyttää jonkun

aivan tuntemattoman ihmisen nauru, niin voitte olla vakuutettu siitä,

että se ihminen on hyvä. Koko vankilassa nautti ukko yleistä

kunnioitusta, josta hän ei ollenkaan ylpeillyt. Vangit sanoivat häntä

ukkokullaksi eivätkä koskaan tehneet hänelle pahaa. Minä saatoin

ymmärtää, minkälainen vaikutus hänellä oli ollut uskolaisiinsa. Mutta

huolimatta näennäisestä lujuudesta, jolla hän kärsi rangaistustaan,

piili hänessä syvä, haihtumaton suru, jota hän koetti salata muilta.

Minä asuin samassa kasarmissa kuin hänkin. Kerran heräsin minä kello

kolmen aikaan yöllä ja kuulin hiljaista, pidätettyä itkua. Ukko istui

uunilla (jolla ennen se kirjanlukija oli istunut, joka tahtoi murhata

majuuria) ja rukoili käsin kirjoitetusta kirjastaan. Hän itki ja minä

kuulin hänen aika ajoittain sanovan: "Herra, älä hylkää minua! Herra

vahvista minua! Lapsukaiseni, armaani! emme koskaan saa nähdä

toisiamme!" En voi sanoa, mitenkä mieleni silloin kävi surulliseksi.

-- Tälle ukolle uskoivat vangit rahansa tallennettavaksi. Melkein

kaikki olivat täällä varkaita, mutta hän ei voinut varastaa.

Tiedettiin, että hän kätki tallennettavaksi uskotut rahat johonkin,

mutta piilopaikan perille ei voinut kukaan päästä. Sittemmin ilmaisi

hän minulle ja muutamille puolalaisille salaisuutensa. Eräässä

paalussa oli oksa, joka näköään oli kasvanut kiinni puuhun. Se oli

kuitenkin irtonainen ja peitti puussa olevan suuren kolon. Siihen

koloon pisti ukko rahat ja pani sitten oksan paikoilleen, niin ettei

kukaan voinut piilopaikkaa löytää.

Mutta minä olen syrjäytynyt kertomuksestani. Viimeksi puhuin siitä,

minkä tähden vangit eivät säilyttäneet kauan rahojaan. Paitsi

säilyttämisen vaikeutta oli vankilan elämä kovin ikävää; vanki taas on

luonnostaan vapautta haluava olento ja yhteiskunnallisen asemansa

vuoksi niin kevytmielinen, että hän mielellään tahtoo joskus

"huilata", tuhlata kaikki rahansa melun ja soiton raikuessa

unohtaakseen edes hetkiseksi surunsa. Olipa oikein kumma katsella,

kuinka moni heistä niska kyyryssä teki työtä, välistä kuukausmääriä,

ainoastaan sen vuoksi, että jonakin päivänä saisi tuhlata koko

ansionsa ja istua sitten taas uuteen tuhlaukseen asti uutterana työn

ääressä. Moni heistä hankki itselleen uusia vaatteita, jakkuja,

nuttuja. Yleisesti hankittiin myöskin karttuuni-paitoja ja

vaskisolkisia vöitä. Näitä pukuja käytettiin pyhäpäivinä ja niiden

omistajat kuljeskelivat aina kaikkien kasarmien läpi itseänsä

näytellen. Koreilemisen halu tuntui joskus hyvin lapselliselta; ja

monessa suhteen olivatkin vangit täydellisiä lapsia. Tosi on, että

kaikki nämä vaatteet jotenkuten äkkiä hävisivät omistajiltaan, välistä

joutuivat jo samana iltana pantiksi aivan mitättömästä hinnasta.

Tuhlaaminen kehittyi muuten asteettain. Sitä harjoitettiin

tavallisesti juhla- tai nimipäivinä. Nimipäivän viettäjä nousi aamulla

ylös, asetti kynttilän pyhän kuvan eteen ja rukoili; sen jälkeen

pukeutui hän juhlavaatteisiin ja tilasi itselleen päivällisen.

Ostettiin lihaa, kalaa ja valmistettiin limppusoppaa; sitten söi hän

kuin härkä, melkein aina yksinään, harvoin tarjoten muille

tovereilleen. Nyt tuotiin esille viinaa: nimipäivän viettäjä joi

itsensä humalaan kuin käki ja lähti sitten kaikin mokomin

kuljeskelemaan pitkin kasarmeja, häilyen ja hoiperrellen sekä kokien

näyttää kaikille, että hän oli humalassa, että hän "huilasi."

Kaikkialla suosii venäläinen rahvas juoppoutta, mutta vankien kesken

juoppoa oikein kunnioitettiin. Juoppous oli vankilassa jonkunlaisena

mahtina. Iloisella tuulella ollessaan palkkasi vanki itselleen

soittajan. Täällä oli eräs karannut puolalainen sotamies, joka pystyi

viulunsoittoon, ja viulu olikin hänen ainoana omaisuutenaan. Hän ei

harjoittanut mitään muuta ammattia kuin iloisten tanssisävelien

soittamista päihtyneille. Hänen velvollisuutenaan oli luopumatta

seurata humalaista isäntäänsä kasarmista kasarmiin ja vinguttaa

viuluansa kaikesta voimastaan. Usein näytti hän kyllästyneeltä,

ikävystyneeltä. Silloin hänelle huudettiin: "soita, maksun olet

saanut!" ja se pani hänet jälleen vinguttamaan. Kun vanki alkoi juoda,

voi hän olla lujasti vakuutettu siitä, että hänestä päihtyneenä

pidetään huolta, että hänet aikoinaan saatetaan levolle ja piilotetaan

jonnekin, jos päällikkö sattuisi tulemaan. Kaikki tämä tapahtui

toisten puolelta ilman mitään palkinnon toivoa. Aliupseeri ja

invaliidi taas, jotka asuivat vankilassa järjestyksen valvomista

varten, olivat myöskin varmat siitä, ettei humalikas voi vaikuttaa

mitään häiriötä. Häntä tarkasti koko kasarmi, ja jos hän rupesi

meluamaan, raivoomaan, niin toiset kyllä olivat valmiit häntä

rauhoittamaan, jopa sitoivat hänet köysiinkin. Senpä tähden

alipäälliköt katselivatkin juoppoutta sormien lomatse, eivätkä

tahtoneet tehdä sitä vastaan muistutuksia. He tiesivät hyvin hyvästi,

että jos viinaa ei sallittaisi, tapahtuisi vielä hullumpia juttuja. --

Mutta mistäs viinaa hankittiin?

Viinaa ostettiin anniskelijoilta. Heitä oli vankilassa joitakuita;

kauppaansa harjoittivat he hyvällä menestyksellä, huolimatta siitä,

että juojia ja "huilaavia" oli yleensä vähän, juomiseen kun tarvittiin

rahaa, ja sitä taas oli vaikea hankkia. Kauppa alkoi ja pitkittyi

aivan omituisella tavalla. Ajatelkaamme, ettei jollakin vangilla ollut

ammattia tai ettei hän halunnut työskennellä (semmoisia oli täällä

kyllä), vaan tahtoi kuitenkin saada rahaa ja, ollen kärsimätön

luonteeltaan, tahtoi saada sitä pian. Hänellä on hiukan varoja aluksi

ja hän päättää ruveta anniskelijaksi. Yritys on vaikea ja vaatii

paljon alttiiksi antamista; sillä onhan selkäsaunan saaminen sekä

tavaran ja pääoman menettäminen mahdollista. Mutta anniskelija ei

huoli siitä. Ensi kerralla tuo hän itse viinansa vankilaan ja myö sen

sitten voitollisesti. Hän käyttää samaa keinoa toisen ja kolmannenkin

kerran, ja jos ei joudu päällikön kynsiin, laajentaa kauppansa

suuressa määrin; hänestä tulee urakkamies, pääoman-haltija, hän

palkkaa asiamiehiä ja apulaisia, on vähemmin vaaran alainen, vaan

voittaa yhä enemmin ja enemmin. Vaara sen sijaan uhkaa hänen

apulaisiaan.

Vankilassa on aina perin köyhtyneitä ihmisiä, jotka ovat ilman työttä

ja käyvät repaleissa, vaan joilla sen sijaan on rohkeutta ja

päättäväisyyttä. Sellaisten ihmisten ainoana pääomana on heidän

selkänsä; siitäkin voi olla jotain hyötyä ja senpä päättääkin rahansa

menettänyt tehdä kaupan esineeksi. Hän menee urakkamiehen luo ja

suostuu rupeamaan hänelle viinan-kuljettajaksi; rikkaalla

anniskelijalla on semmoisia apulaisia useampia. Jossain vankilan

ulkopuolella on sovelias henkilö -- sotamies, porvari, väliin joku

nainenkin -- joka urakkamiehen rahoilla ja sopimuksen mukaista,

verrattain isoa palkintoa vastaan ostaa viinaa kapakasta ja kätkee sen

johonkin määrättyyn paikkaan, jonne vangit tulevat työtä tekemään.

Hankkija maistelee aina itse tavarasta ja täydentää vajauksen

tunnottomasti vedellä; se saa kelvata semmoisenaan, eikä vangin

sovikkaan olla kovin vaatelias. Onhan hyvä, etteivät hänen rahansa

mene aivan hukkaan ja että hän saa viinaa, tosin huonoa, mutta

kuitenkin viinaa. Hankkijan luo ilmaantuvat anniskelijan osoittamat

kuljettajat, varustettuina härän suolilla. Nämä suolet pestään ensin

ja täytetään sitten vedellä, joten ne pysyvät venyväisinä ja kelpaavat

tarvittaessa viinasäiliöiksi. Täytettyään suolet viinalla, kietoo

vanki ne ympärilleen niin taitavasti kuin mahdollista. Luonnollista

on, että tässä käytetään mitä suurinta taitoa ja varkaan koko

kavaluutta. Asia koskee vangin kunniata; hänen on pettäminen sekä

saattajansa että vartijat. Ja hän pettääkin heidät. Ollen taitava

varas, välttää hän aina saattajan, tavallisesti jonkun nuoren

rekryytin silmäyksen. Sen ohessa otetaan ajasta ja paikasta tarkka

vaari. Vanki esim. on muurari ja hän kiipee kiukaalle: kukapa voi

nähdä, mitä hän siellä tekee? Eihän saattomiehen sovi kiivetä hänen

jälkeensä. Vankilaa lähestyessään ottaa hän käteensä viisitoista tahi

kaksikymmentä kopeikkaa ja rupee odottamaan korpraalia. Kutakin työstä

palaavaa tarkastaa vahdissa oleva korpraali ja avaa hänelle vasta sen

jälkeen vankilan ovet. Viinan kuljettaja luottaa tavallisesti siihen,

ettei korpraali huoli häntä kovin tarkoin tutkia. Mutta välistä

kopeloipi tämä salaisimmatkin paikat ja löytää viinan. Silloin on

jäljellä viimeinen keino: viinan kuljettaja pistää korpraalin kouraan,

salaa saattomieheltä, varalla olevan rahan. Mahdollista on, että hän

pääsee semmoisen tempun avulla tavaroineen onnellisesti perille. Mutta

välistä keino ei onnistu, ja silloin täytyy hänen turvata ainoaan

jälellä olevaan pääomaan s.o. selkäänsä. Asia ilmoitetaan majuurille,

pääomaa piestään ja piestään kovasti, viina otetaan takavarikkoon ja

salakuljettaja ottaa koko asian niskoillensa, ilmoittamatta

urakkamiestä, ei kuitenkaan siitä syystä, että ilmianto inhoittaisi

häntä, vaan sen vuoksi, että se on hänelle epäedullinen; hän saisi

kaikissa tapauksissa selkäsaunan; ainoana huvituksena olisi, että he

molemmat saisivat selkäänsä. Mutta urakkamiestä tarvitsee

salakuljettaja vastakin, vaikk'ei hän tavan ja sopimuksen mukaan

saakkaan häneltä selkäsaunasta mitään korvausta. Mitä ilmiantoihin

muuten tulee, ovat ne hyvin tavallisia. Vankilassa ei ilmiantajaa

mitenkään ahdisteta; ei mitään tyytymättömyyttä häntä kohtaan ole

olemassa. Häntä ei karteta, vaan pidetäänpä vielä ystävänäkin, niin

että jos joku tahtoisi vankilassa todistella ilmiannon alhaisuutta, ei

häntä kukaan ymmärtäisi. Se turmeltunut ja katala aatelismies, jonka

kanssa minä lakkasin seurustelemasta, oli majuurin passarin Fetkan

ystävä sekä hänen vakoojansa, ja Fetka taas kertoi majuurille kaikki

mitä oli häneltä kuullut. Se seikka oli täällä hyvin tunnettu, mutta

kenenkään päähän ei edes pistänytkään mokoman ilkiön rankaiseminen tai

nuhteleminen.

Mutta olen poikennut asiasta. Tietysti tapahtuu niinkin, että

viinan-tuonti onnistuu; silloin ottaa urakkamies vastaan tuodut

suolet, maksaa niistä rahan ja tekee laskunsa. Lasku osoittaa, että

viina on tullut hänelle kalliiksi, jonka tähden hän tyhjentää suolet

ja kaataa viinaan vielä kerran vettä, miltei toisen verran lisää, ja

rupee sitten odottamaan ostajia. Ensi pyhänä, joskus arkenakin,

ilmestyy ostaja; se on vanki, joka on useampia kuukausia tehnyt työtä

kuin härkä ja säästänyt rahaa voidaksensa tuhlata ne viinaan jonakin

edeltäpäin määrättynä päivänä. Tätä päivää on mies parka jo kauan

uneksinut ja se ajatus on työn ääressäkin virkistänyt hänen surullista

mieltänsä. Vihdoinkin kajastaa tuon päivän rusko idässä; rahat ovat

säästössä, niitä ei ole otettu takavarikkoon, eikä varastettu; hän vie

ne anniskelijalle. Tämä antaa hänelle viinaa, alussa verrattain

puhdasta, s.o. ainoastaan kahdesti vedellä sekoitettua; mutta sen

mukaan kuin pullon sisältö vähenee, korvataan vajaus vedellä.

Viinakuppi maksaa viisi tahi kuusi kertaa enemmän kuin kapakassa.

Helppo on arvata, mitenkä monta semmoista kuppia tyhjennetään ja mitä

niistä maksetaan, ennenkuin viinan halu on tyydytetty. Juomisesta

vieraantuminen vaikuttaa kuitenkin, että vanki humaltuu jokseenkin

pian ja jatkaa juontiaan, kunnes menettää kaikki rahansa. Silloin

tuodaan esille muuta tavaraa; anniskelija on samalla pantin ottajakin.

Ensin joutuvat hänen käsiinsä äsken hankitut kapineet, sitten vanhat

repaleet ja vihdoin ruunun omaisuuttakin. Tuhlattuaan viinaan kaikki

viimeiseen riepuun asti, panee humalikas maata, ja kun hän sitten

seuraavana päivänä tuntee välttämätöntä päänkipua, pyytää hän

anniskelijaita turhaan viinaryyppyä kohmeloonsa. Surumielin tyytyy hän

tukalaan tilaansa ja tarttuu jo samana päivänä jälleen työhön; hän

työskentelee sitten taas muutamia kuukausia niska kyyryssä uneksien

onnellista juomapäiväänsä, joka palaamattomasti on kadonnut ajan

virtaan, ja rohkaisee vähitellen mieltänsä odotellen toista

samanlaista päivää, joka on vielä kaukana, mutta joka yhtä hyvin

kerran on saapuva.

Anniskelijasta taas on huomattava, että kun hän on koonnut suuren

summan rahaa, s.o. joitakuita kymmeniä ruplia, hankkii hän viimeisen

kerran viinaa, mutta ei seoita sitä vedellä, sillä hän on määrännyt

sen omaa tarvettansa varten; on jo aika lopettaa kauppa ja hankkia

itselleen hauskoja päiviä! Alkaa juominen, syöminen, musiikki. Varat

ovat melkoiset; välittömät, alhaisemmat päällysmiehet lahjotaan.

Juomista pitkitetään väliin useimpina päivinä. Hankittu viina juodaan

tietysti kohta loppuun; silloin menee juomari muiden anniskelijain

luo, jotka häntä jo odottelevat ja juo siksi, kunnes menettää

viimeisen kopeikkansa. Vaikka vangit pitävätkin huolta humalikkaasta,

joutuu hän kuitenkin joskus korkeimpain päällikköjen, majuurin tai

vartijaupseerin silmiin. Hänet viedään vartijastoon, rahat, jos niitä

on jälellä, otetaan pois ja lopuksi saa syyllinen selkäänsä. Hän palaa

jälleen vankilaan ja jonkun päivän kuluttua ryhtyy jälleen

anniskelijan toimeen. -- Muutamat, tietysti varakkaimmat velikullat

uneksivat myöskin naisseuroja. Suurta maksua vastaan hiipivät he

välistä lahjotun vartijan seurassa etukaupunkiin, ollen muka työhön

menevinään. Ja siellä, jossain sopivassa talossa, aivan kaupungin

ääressä pannaan toimeen aika pidot. Raha vaikuttaa, ettei vankiakaan

halveksita; asiantunteva vartija saapuu paikalle hiukan aikaisemmin.

Tavallisesti joutuivat semmoiset vartijat itsekin ennemmin tai

myöhemmin vankeuteen. Mutta rahalla voi tehdä vaikka mitä, ja mokomat

retket jäivät melkein aina salaisuudeksi. Täytyy kuitenkin lisätä,

että semmoisia huveja pantiin toimeen aniharvoin, koska niitä varten

vaadittiin kovin paljon rahaa.

Vankeuteni ensi päivistä asti veti huomioni puoleensa eräs tavattoman

sievännäköinen nuorukainen. Hänen nimensä oli Sirotkin. Hän oli

monessa suhteen omituinen olento. Etenkin hämmästytti minua hänen

kaunis muotonsa; ijältään oli hän noin kolmenkolmatta vuoden vanha.

Hänet oli tuomittu erityiseen s.o. ikuiseen osastoon, joten hän oli

suurimpia pahantekijöitä. Ollen luonteeltaan hiljainen ja sävyisä,

puhui hän vähän ja nauroi harvoin. Silmät olivat hänellä siniset,

piirteet säännölliset, kasvot hienot ja tukka vaaleanruskea. Puoleksi

keritty päälakikaan ei voinut häntä sanottavasti rumentaa; niin sievä

oli hän. Ammattia ei hänellä ollut minkäänlaista, mutta rahaa sai hän

kuitenkin tuon tuostakin, vaikka tosin vähässä määrin. Väliin antoivat

hänelle toiset vaatteita, joskus punaisen paidankin ja Sirotkin oli

hyvillään lahjoista; hän käveli pitkin kasarmeja, näytteli itseänsä.

Hän ei juonut, eikä pelannut korttia, ei hän myöskään riidellyt

kenenkään kanssa. Usein käveli hän kasarmien takana, kädet taskussa,

hiljaan ja mietiskellen. Mitä hän mietti, oli vaikea arvata. Kun häntä

joskus kutsuin luokseni ja uteliaisuudesta kysyin jotain, niin hän

oitis vastasi, vieläpä jotenkin kohteliaasti, eikä muiden vankien

tavalla, aina lyhyesti ja asiallisesti; hänen katseensa oli kuin

kymmenvuotisen pojan. Jos hänellä oli rahaa, ei hän ostanut itselleen

mitään tarpeellista, ei antanut paikata jakkuansa, eikä hankkinut

uusia saappaita, vaan osti kalatsia, renikkaa ja söi sitten --

niinkuin olisi ollut seitsenvuotias lapsi. "Sinä nyt olet semmoinen

Sirotkin!" sanoivat hänelle muut vangit. Kun ei ollut ruunun työssä,

oleili hän vieraissa kasarmeissa. Kaikilla muilla oli jotain tointa;

ainoastaan hän oli jouten. Jos hänelle sanottiin jotain, melkein aina

pilan vuoksi (hänelle nauroivat usein hänen omat toverinsakin), ei hän

virkkanut sanaakaan vastaan, kääntyi vaan pois ja meni toiseen

kasarmiin; välistä taas, kun häntä kovin pilkattiin, punastui hän.

Usein ajattelin: mitenkä tämä hiljainen, avomielinen olento oli

joutunut vankilaan? Kerran makasin minä sairashuoneessa vankien

osastossa. Sirotkin oli myöskin sairaana ja meidän vuoteemme olivat

vierekkäin; illalla jouduin hänen kanssaan puheisiin. Hän innostui

äkkiä ja kertoi minulle tarkoilleen, kuinka hän oli joutunut

sotamieheksi, kuinka hänen äitinsä oli sen johdosta itkenyt ja kuinka

sotamiehenä oleminen oli tuntunut hänestä vaikealta. Hän sanoi, että

sotamiehen elämä oli hänelle aivan mahdoton; sillä kaikki olivat

hänelle äkäisiä ja kovia, päälliköt aina tyytymättömiä.

-- Mitenkäs sitten kävi? kysyin minä. -- Minkä tähden jouduit sinä

tänne, vieläpä erityiseen osastoon... Voi sinua, Sirotkin parka!

-- Kaikkiansa olin minä, Aleksanteri Petrowitsh, vuoden pataljoonassa;

tänne lähetettiin minut siitä syystä, että murhasin ruotupäällikköni

Grigori Petrowitshin.

-- Kyllähän sen olen kuullut, Sirotkin, vaan en usko oikein. Kuinka

sinä olisit voinut ketään murhata!

-- Niinpähän sattui. Aleksanteri Petrovitsh. Kovin tuntui elämä

tukalalta.

-- Kuinkas sitten muut sotamiehet tulevat toimeen? Tietysti alussa

tuntuu vaikealta, vaan vähitellen tottuvat ja heistä tulee kelpo

sotureja. Sinua luultavasti on äitisi hemmotellut, syöttänyt

renikoilla ja maidolla kahdeksantoista vuotiaaksi asti.

-- Tosi on, että äitini rakasti minua kovasti. Kun jouduin sotaväkeen,

sairastui hän ja sittemmin kuolikin, kuten olen kuullut... Elämäni

kävi lopulta kovin katkeraksi. Päällikkö ei suvainnut minua, rankaisi

vaan kaikesta, syyttömästikin. Minä tottelin ja elin siivosti, en

juonut viinaa, enkä lainaillut keltään mitään, ja se onkin paha tapa,

Aleksanteri Petrowitsh, kun ihminen rupee lainailemaan. -- Ympärilläni

oli vaan kovasydämisiä ihmisiä -- ei ollut missä itkeäkään. Joskus

piti mennä nurkan taa itkemään. Kerran seisoin minä vahdissa. Oli jo

yö käsissä; minut oli asetettu päävahtiin tukien luo. Tuuli vinkui;

oli syksy ja pilkkoisen pimeä. Tuntui tukalalta, kovin tukalalta! Minä

laskin pyssyn jalalle, otin pois painetin ja asetin sen viereeni;

riisuin oikean jalan saappaan, ojensin piipun rintaani kohden, nojasin

siihen ja liikautin isolla varpaalla hanaa. Eipä lauennutkaan! Minä

tarkastin pyssyä, puhdistin sytytysreiän, kaasin uutta ruutia,

kopauttelin limsiötä ja asetin aseen taas rintaani vasten. Mutta

mitäpäs siitä! Ruuti pösähti, vaan laukausta ei kuulunut! Mitähän tämä

on? ajattelin. Vedin taas saappaan jalkaani, kiinnitin painetin

paikoilleen ja rupesin ääneti astuilemaan. Siinä minä päätin, että

kävi kuin kävi, mutta sotapalveluksesta on päästävä pois. Puolen

tunnin kuluttua ajoi päällikkö paikalle; hän oli tarkastusmatkalla.

Hän huusi minulle: "Niinkös sinä vahdissa seisot?" Minä otin pyssyn

käteeni ja lävistin hänet painetilla. Neljä tuhatta sain sitten ja

jouduin tänne erityiseen osastoon.

Hän ei valehdellut. Ja mitenkä olisikaan häntä muuten lähetetty

erityiseen osastoon? Tavallisia rikoksia rangaistaan paljoa

lieveämmin. Muuten oli Sirotkin toveriensa joukossa ainoa

sievännäköinen. Mitä tulee muihin saman osaston vankeihin, joita

täällä oli kaikkiansa noin viisitoista, niin oli oikein vastenmielistä

nähdä heitä; ainoastaan parin kolmen kasvot olivat jommoisiakin; muut

kaikki olivat isokorvasia, rumia ja inhottavia; jotkut olivat

harmaapäisiäkin. Jos tilaisuus sallii, niin kerron tästä joukkiosta

toiste enemmän. Sirotkin oli usein Gasinin kanssa ystävyydessä, sen

saman miehen kanssa, jonka tähden minä aloin tämän luvun,

huomauttamalla, että hän töytäsi juopuneena kyökkiin ja että se seikka

hämmensi minun alkuperäiset käsitykseni vankilan-elämästä.

Tämä Gasin oli hirveä olento. Hän teki kaikkiin kauhean,

tuskallisen vaikutuksen. Minusta tuntui aina siltä, ettei kukaan

voinut olla julmempi kuin hän. Minä näin Tobolskissa ilkiötöistään

kuuluisan rosvon Kamenewin; näin sitten Sokolow'in, joka oli

kanteenalainen karannut sotamies ja julma murhaaja. Mutta eivät nekään

tehnyt minuun niin vastenmielistä vaikutusta kuin Gasin. Minusta

tuntui väliin, että edessäni oli mahdottoman suuri, ihmisen kokoinen

jättiläishämähäkki. Hän oli tataarilainen, tavattoman väkevä, väkevin

mies koko vankilassa; kooltansa oli hän tavallista isompi,

ruumiinrakennukseltaan vankka; pää oli hänellä ruma ja luonnottoman

iso; hän kävi kumarassa ja katseli silmäkulmiensa alta. Vankilassa

kulki hänestä omituisia huhuja: tiedettiin, että hän oli ollut

sotamiehenä, mutta vangit kertoivat (en tiedä, lieneekö ollut totta),

että hän oli karkulainen Nertshinskistä; Siperjaan oli häntä lähetetty

jo monasti, mutta aina oli hän karannut, muuttanut nimeä ja vihdoin

joutunut meidän vankilaamme, erityiseen osastoon. Hänestä kerrottiin

myöskin, että hän ennen ainoastaan huvikseen oli teurastellut pieniä

lapsia: hänen sanottiin ensin vieneen lapsen johonkin yksinäiseen

paikkaan, peloitelleen häntä siellä ja sitten, nautittuaan tarpeeksi

pienokaisen kauhusta, teurastaneen hiljaan ja vitkallisesti. Nämä

jutut olivat ehkä perättömiä, sen raskaan vaikutuksen synnyttämiä,

jonka Gasin teki kaikkiin, mutta ne sopivat kuitenkin hänen

olentoonsa. Sen ohessa käyttäytyi hän vankilassa, selväpäisenä

ollessaan, sangen siivosti. Hän oli aina hiljainen, eikä koskaan

riidellyt kenenkään kanssa, mutta siten menetteli hän ikäänkuin

halveksien muita, ikäänkuin olisi pitänyt itseään muita etevämpänä;

hän puhui vähän ja oli aivan tahallaan harvasanainen. Kaikki hänen

liikkeensä olivat hitaita, rauhallisia ja osoittivat itseensä

luottamusta. Hänen silmistään näkyi, että hän oli älykäs sekä sangen

kavala; hänen kasvoissaan kuvautui aina jonkunlaista ylpeyttä ja

kovuutta. Hän harjoitti viinakauppaa ja oli vankilan varakkaimpia

anniskelijoita. Mutta pari kertaa vuodessa joi hän itsensä humalaan ja

silloin tuli näkyviin hänen luonteensa koko eläimellisyys. Vähitellen

päihtyessään alkoi hän ensin ärsyttää ihmisiä mitä ilkeimmillä

ivapuheilla, joita hän ikäänkuin edeltäpäin olisi valmistanut; vihdoin

täydellisesti humaltuneena tuli hän kovaan raivoon, tempasi veitsen ja

kävi ihmisiin käsiksi. Vangit, jotka tiesivät hänen kauheat voimansa,

pakenivat ja piiloutuivat; hän ahdisti kaikkia, ken vaan sattui eteen.

Mutta kohta keksittiin keino tämän riiviön hillitsemiseksi. Noin

kymmenen samaan kasarmiin kuuluvaa miestä ryntäsi äkkiä hänen

kimppuunsa ja alkoivat häntä piestä. Tuskin voidaan kuvailla, mitenkä

kauheata tämä pieksäminen oli; häntä lyötiin rintaan, kupeisiin,

sydänalaan ja vatsaan; lyötiin kovasti ja kauan, ja lakattiin vasta

sitten, kun hän oli kadottanut kaiken tuntonsa ja käynyt

puolikuolleeksi. Toista ei olisi voitu lyödä niin kauheasti; sillä

toinen olisi heittänyt henkensä. Siten ei ollut Gasinin laita.

Lyömisen jälkeen käärittiin hän turkkiin ja kannettiin laverille.

--"Kylläpähän paranee!" -- Ja todellakin heräsi hän seuraavana päivänä

melkein aivan terveenä sekä meni työhön äänettömän ja synkän

näköisenä. -- Ja joka kerta, kun Gasin joi itsensä humalaan, tiesi

jokainen vankilassa, että hänen päivänsä päättyy selkäsaunalla. Sen

hän tiesi itsekin, mutta joi yhtähyvin. Sillä tavoin kului muutama

vuosi; vihdoin huomattiin, että Gasin rupesi masentumaan. Hän alkoi

valittaa kaikenlaisia kipuja, alkoi nähtävästi heikontua; yhä useammin

oleskeli hän lasaretissa... "Antautuipahan!" sanoivat vangit

toisilleen.

Hän tuli kyökkiin sen puolalaisen viuluniekan seurassa, jota

humalikkaat tavallisesti palkkasivat soittamaan ilon täydentämiseksi,

ja seisattui keskelle laattiaa tarkastellen ääneti läsnä olijoita.

Kaikki vaikenivat. Kun hän vihdoin huomasi minut ynnä toverini,

silmäili hän meitä vihamielisesti ja halveksivasti, naurahti sitten

tyytyväisen näköisenä, ikäänkuin olisi tehnyt jonkun päätöksen, ja

kovasti hoiperrellen astui pöytämme luo.

-- Saankos kysyä, alkoi hän (hän puhui venäjää), millä varoilla

suvaitsette juoda täällä teetä?

Mitään sanomatta katsahdin minä toveriini, ymmärtäen, että oli parasta

vaieta. Vähinkin vastaväite olisi saattanut hänet raivoon.

-- Siis on teillä rahoja? jatkoi hän kyselyänsä. -- Siis on teillä

rahoja koko joukko, mitä? Sitä vartenkos te olette vankilaan tulleet?

Oletteko tulleet teetä juomaan? Puhukaa, että teitä!...

Vaan huomattuaan, että me olimme päättäneet olla vaiti, kävi hän

tulipunaiseksi ja vapisi raivosta. Hänen lähellään nurkassa oli suuri

pönttö, jossa säilytettiin päivälliseksi ja illalliseksi vangeille

leikattua leipää. Se oli niin iso, että siihen mahtui leipää puolelle

vankilan väestölle; nyt oli se tyhjä. Hän tarttui siihen molemmilla

käsillään ja kohotti sen ylitsemme; hetkisen kuluttua olisi hän

musertanut meidät. Katsomatta siihen, että murhaa tai murhanaikomusta

seurasi ikävyyksiä koko vankilalle: olisi ryhdytty tutkisteluihin,

tiedusteluihin, ruvettu noudattamaan suurempaa ankaruutta, jonka

tähden vangit kaikella muotoa kokivatkin välttää semmoisia rikoksia,

-- katsomatta kaikkeen tähän, vaikenivat nyt kaikki ja odottelivat. Ei

kuulunut sanaakaan puolustukseksemme! Ei kukaan huudahtanut Gasinille!

-- niin kovasti vihasivat he meitä! Heitä nähtävästi huvitti meidän

vaarallinen tilamme... Mutta asia päättyi onnellisesti: juuri kun hän

aikoi heittää pöntön päällemme, huudahti joku eteisestä:

-- Gasin! Viina varastettiin!...

Hän heitti pöntön laattialle ja töytäsi kuin hurja kyökistä.

-- No, Jumala pelasti! sanoivat vangit toisilleen. -- Ja vielä kauan

aikaa jälestäkin päin puhuivat he siitä.

Minä en saanut myöhemminkään selville, oliko tämä ilmoitus viinan

varastamisesta todenmukainen vai ainoastaan meidän pelastukseksemme

keksitty.

Iltapimeällä, ennenkuin kasarmit suljettiin, kävelin minä paalujen

luona ja mieltäni ahdisti raskas suru, jommoista en ole koskaan

muulloin tuntenut. Vaikealta tuntuu vankeuden ensi päivä, olipa se

sitten linnassa tai vallikellarissa taikkapa Siperjassa... Minä

muistan, että enimmin antoi minulle ajatuksen aihetta eräs seikka,

joka koko vankeusaikani kuluessa usein palasi mieleeni; se oli

rangaistuksien epätasaisuus samanlaisista rikoksista. Tosin ei voi

rikoksiakaan verrata toisiinsa, eipä lähennellenkään. Esimerkiksi: on

kaksi murhamiestä; molempien asia on tarkoilleen punnittu; kummankin

rikoksesta seuraa melkein sama rangaistus. Mutta nähkääpäs sen ohessa,

mimmoinen ero on rikoksissa. Toinen heistä on tappanut ihmisen

turhanpäiten, sipulista: tuli maantielle ja murhasi ohi kulkevan

miehen, mutta miehelläpä oli vaan sipuli omaisuutta. Toinen taas on

murhannut intohimoisen hirviön, puolustaessaan morsiamensa, sisarensa

tai vaimonsa kunniaa. Toinen on tehnyt murhan maata kiertäessään,

monilukuisten ruunun-miesten ahdistamana puolustaen vapauttaan,

elämätään, usein nälkään kuolemaisillaan; toinen taas teurastaa pieniä

lapsia ainoastaan huvikseen, tunteakseen käteensä niiden lämmintä

verta, nauttiakseen niiden viimeisestä pelon vapistuksesta. Ja mitäpäs

siitä? Molemmat joutuvat samaan vankilaan. Tosin on olemassa

jonkunlainen erilaisuus rangaistusajan pituudessa. Mutta nämä

eroitukset ovat verrattain vähäpätöisiä, jota vastoin eroituksia

samanlaisissa rikoksissa on -- lukematon paljous. Eroituksia on yhtä

monta kuin luonteitakin. Mutta otaksukaamme, että tätä seikkaa ei voi

poistaa eikä tasoittaa, että se on jonkunlainen ratkaisematon tehtävä,

niinkuin esim. ympyrän neliöitseminen. Mutta sen ohessa on olemassa

eräs toinenkin eroitus, eroitus rangaistuksien seurauksissa...

Vankilassa on ihmisiä, jotka siellä kuihtuvat, sulavat kuin kynttilät

ja on taas toisia, jotka vapaina ollessaan tuskin tiesivätkään, että

maailmassa voi olla niin iloista elämää, mieluisien, sukkelien

toverien seurassa. On niitä vankilassa semmoisiakin. Kuinkas on

sivistyneen, tunnokkaan miehen laita? Hänen oman sydämensä särky

murtaa hänen voimansa pikemmin kuin mikään rangaistus. Hän tuomitsee

rikostansa ankarammin kuin mikään laki. Ja hänen rinnallaan on toinen,

joka koko vankeutensa aikana ei edes kertaakaan ota ajatellakseen

murhatyötään. Vieläpä pitää hän itseään oikeutettuna. On semmoisiakin,

jotka tekevät suotta rikoksia, saadakseen vaihtaa tukalaksi tulleen

vapautensa vankilan elämään. Vapaana ollessaan on semmoinen ihminen

elänyt aina alennuksen tilassa, tehnyt työtä aamusta yöhön saakka,

urakkamiestänsä varten saamatta koskaan syödä tarpeeksensa; mutta

vankilassa on työ helpompaa, leipää on tarpeeksi ja niin hyvää, ettei

hän moista ole nähnytkään; pyhinä annetaan hänelle lihaa, ja sen

lisäksi saa hän antimia sekä työn ansiota. Ja seura sitten? Hänen

toverinsa ovat ovelaa, sukkelaa ja tiedokasta väkeä; hän ei ole

semmoisia tovereita vielä koskaan nähnyt. Hän pitää seuraa paraimpana,

mitä suinkin olla voi. Tekeeköhän rangaistus näihin kumpaankin

samanlaisen vaikutuksen? Mutta jättäkäämme ratkaisemattomat kysymykset

sikseen. -- Rumpu lyö, täytyy joutua kasarmiin.