II.

Ensimäisiä vaikutuksia.

Vankeuteni ensimäinen kuukausi ja ylipäänsä sen alku-aika on pysynyt

elävästi mielessäni. Viime vuodet ovat sitä vastoin jättäneet paljoa

himmeämmän muiston. Muutamat niistä ovat ikäänkuin kokonaan haihtuneet

tai sulautuneet toisihinsa jättäen jälkeensä yhtäläisen

kokonaisvaikutuksen, raskaan, yksitoikkoisen ja tukahuttavan.

Mutta kaikki, mitä minä sain kokea vankeuteni ensimäisinä päivinä,

tuntuu minusta ikäänkuin eilen tapahtuneelta. Ja sehän onkin

luonnollista.

Muistan selvään, kuinka minä ensi alussa kummastelin sitä, etten tässä

elämässä huomannutkaan mitään suuremmassa määrässä hämmästyttävää,

tavatonta tai odottamatonta. Kaikki oli ikäänkuin jo ennen häämöttänyt

mielikuvituksessani, silloin kun minä matkallani koettelin edeltäpäin

arvostella tulevaa kohtaloani. Mutta kohtapa rupesi melkein joka

askeleella ilmaantumaan sangen kummallisia, odottamattomia ja

erinomaisia tapauksia. Ja vasta myöhemmin, elettyäni kauan aikaa

vankilassa, havaitsin minä semmoisen elämän koko omituisuuden ja

rupesin yhä enemmän sitä ihmettelemään. Myönnän, että tätä ihmettelyä

kesti vankeuteni koko ajan; en koskaan voinut siitä luopua.

Ensimäinen vaikutus vankilaan saapuessani oli sangen vastenmielinen;

mutta siitä huolimatta näytti minusta -- omituista kyllä -- että

vankeudessa voi elää paljoa mukavammin kuin matkalla oikeastaan olin

luullutkaan. Vangit, vaikka olivatkin raudoissa, kävelivät vapaasti

vankilassa, riitelivät, laulelivat, tekivät tehtäviänsä, tupakoivat,

joivatpa viinaakin (vaikka tosin sangen harvat) ja öisin löivät

jotkut korttia. Työkään ei näyttänyt minusta kovin raskaalta,

rangaistustyöltä, ja vasta myöhemmin huomasin, ettei tämän työn

raskaus ja rangaistuksen-omaisuus riippunut sen vaikeudesta eikä

lakkaamattomuudesta, vaan siitä, että se oli pakollista, kepin

käskemää työtä. Vapaa talonpoika tekee työtä ehkä monta vertaa

enemmän, välistä öisinkin, etenkin kesällä; mutta hän työskentelee

järjellisessä tarkoituksessa ja työ tuntuukin hänestä helpommalta kuin

pakkotyöläisestä, joka tekee pakollista ja itselleen aivan hyödytöntä

työtä. Tulin kerran ajatelleeksi, että jos ihmistä tahdottaisiin

rangaista mitä kauheimmalla tavalla, siten, että rangaistus saattaisi

vapisemaan hirveimmänkin murhamiehen ja peloittaisi häntä rikoksista

jo ennakolta, niin pitäisi pakoittaa häntä tekemään täydellisesti

hyödytöntä ja järjetöntä työtä. Vaikka nykyinen pakkotyö onkin

vangille vastahakoista ja ikävää, on se kuitenkin järjellistä työtä;

sillä on aina joku tarkoitus. Vanki tekee sitä joskus mielihyvällä,

tahtoo saada sen valmiiksi mukavammin, pikemmin ja paremmin. Mutta jos

häntä pakoitettaisiin esim. kaatamaan vettä toisesta saavista toiseen

ja siitä takasin edelliseen, survomaan hiekkaa, kuljettamaan multaa

paikasta toiseen ja sitten päinvastoin, -- luulenpa, että hän murtuisi

muutamien päivien kuluttua, tekisi tuhansia rikoksia kuollaksensa edes

ja päästäksensä siten mokomasta alennuksesta, häpeästä ja tuskasta.

Semmoinen rangaistus muuttuisi tietysti kidutukseksi, kostoksi ja

olisi järjetön, sillä sen kautta ei saavuttaisi mihinkään järjelliseen

tarkoitusperään. Mutta kun osa semmoista kidutusta, järjettömyyttä,

alennusta ja häväistystä on välttämättömästi kaikessa pakkotyössä,

niin on se paljoa rasittavampaa kuin vapaa työ, juuri sen tähden, että

se on pakonalaista.

Minä tulin vankilaan talvella joulukuussa, eikä minulla ollut mitään

käsitystä kesätyöstä, joka on viittä vertaa raskaampaa. Talvella oli

ruunun töitä vankilassamme ylipäänsä vähän. Vangit kävivät Irtishillä

särkemässä vanhoja ruunun lotjia, työskentelivät verstaissa, lapioivat

ruunun rakennusten kohdalla tuulen kokoamaa lunta, polttivat ja

survoivat alabasteria. Talvinen päivä oli lyhyt, työ lakkasi pian ja

väkemme palasi aikaseen vankilaan, jossa se olisi saanut olla

työttömänä, jollei olisi ollut omaa työtä. Mutta omaa työtänsä teki

ehkä ainoastaan kolmasosa vankeja, muut olivat tyhjäntoimittajia,

kuljeskelivat ilman mitään tarvetta vankilan kasarmeissa, riitelivät

ja juonittelivat keskenänsä, levittelivät juoruja ja ryyppäilivät, kun

vaan pääsivät rahoihin käsiksi; öisin pelattiin korttia viimeiseen

paitaan asti, ja kaiken sen tekivät vangit ikävissään, joutessaan, kun

ei ollut muuta tekemistä. Vihdoin huomasin, että paitsi vapauden

menettämistä, paitsi pakoitettua työtä, vankeudessa on eräs rasitus,

joka on miltei kaikkia muita suurempi. Se on pakonalainen yhdessä

asuminen. Yhdessä asumista on tietysti muuallakin, vaan vankilaan

tulee ihmisiä semmoisiakin, ettei heidän parissaan tahtoisi olla, ja

minä olen vakuutettu, että kukin vanki on tuntenut siitä hankaluutta,

vaikka tajuamattansakin.

Myöskin ruoka näytti minusta riittävältä. Vangit vakuuttivat, ettei

sellaista ole eurooppalaisen Venäjän vankiruoduissa. Siitä en voi

mitään varmaa sanoa; minä siellä en ole ollut. Sen ohessa oli moni

tilaisuudessa pitämään omaa ruokaansa. Lihanaulasta maksettiin meillä

puolen kopeikkaa. Mutta omaa ruokaa pitivät ainoastaan ne, joilla oli

rahaa; suurin osa söi ruunun ruokaa. Kehuessaan ruokaansa, puhuivat

vangit ainoastaan leivästä ja iloitsivat siitä, että leipä oli meillä

yhteinen ja ettei sitä jaettu painon mukaan. Viimemainittu tapa

peloitti heitä; jos sitä olisi noudatettu, olisi kolmas osa vangeista

saanut kärsiä nälkää; kun leipä oli yhteistä, saivat kaikki

riittävästi: Leipämme oli erittäin maukasta ja sen tähden tunnettua

koko kaupungissa. Siihen luultiin syyksi vankilan uunien

tarkoituksen-mukaista rakennusta. Kaali ei ollut erittäin kehuttavaa.

Sitä keitettiin yhteisessä kattilassa, höystettiin hieman ryynillä ja

se oli, etenkin arkipäivinä, kovin laihaa. Minua hämmästytti siinä

löytyvä rusakkain suuri paljous. Mutta siitäpä vangit eivät suuresti

välittäneet.

Kolmena ensimäisenä päivänä ei minun tarvinnut käydä työssä; sillä

äsken tulleiden annettiin aina levähtää matkan jälkeen. Toisena

päivänä piti minun lähteä muuttamaan kahleita. Entiset olivat

renkaista tehtyjä, "hienoäänisiä", kuten vangit sanoivat. Niitä

kannettiin vaatteiden päällä. Työssä käytettävät kahleet taas olivat

tehdyt neljästä, noin sormen paksuisesta rautakangista, jotka olivat

yhdistetyt keskenänsä kolmella renkaalla. Niitä kannettiin housujen

alla. Keskimäiseen renkaasen sidottiin hihna, joka vuorostaan

kiinnitettiin paidan päällä olevaan vyöhön.

Muistan ensimäisen aamun kasarmissa. Vankilan portin edustalla

ilmoitti rummunpärinä päivän koittoa, ja noin kymmenen minuutin

jälkeen alkoi vartioiva aliupseeri availla kasarmeja. Ruvettiin

heräämään unesta. Talikynttilän himmeässä valossa nousivat vangit

vuoteiltansa väristen kylmästä. Useimmat olivat unen jälkeen

vaiteliaita ja jörömäisiä: siinä haukoteltiin, venyteltiin jäseniä ja

rypisteltiin silmäkulmia. Jotkut ristivät silmiään, toiset taas

alkoivat jaaritella. Oli kovin tukahuttavaa. Raikas talvinen ilma

syöksi sisään niin pian kuin ovea avattiin ja levisi höyrypisaroina

koko kasarmiin. Vesiämpärin luo keräytyi vankeja; he tarttuivat

vuorotellen kauhaan, ottivat suuhunsa vettä ja pesivät sillä kätensä

sekä kasvonsa. Veden oli jo illalla tuonut puhdistaja. Kussakin

kasarmissa oli lainmukaisesti toisten valitsema palvelija-vanki, jota

sanottiin puhdistajaksi. Hän oli vapautettu työssä-käynnistä, jota

vastoin hänen toimenaan oli kasarmin puhdistaminen, laverien ja

laattian peseminen, yösaavin tyhjentäminen ja raittiin veden

noutaminen kahteen ämpäriin -- aamulla peseytymistä, päivällä juomista

varten. Kauhasta, joka oli yhteinen, syntyi kohta riita:

-- Mihin tuppaat! mutisi eräs synkännäköinen, korkeakasvuinen, laiha

ja mustaverinen vanki, jonka kerityssä päässä oli omituisia kuhmuja,

sysien toista, lihavanläntää, matalakasvuista, iloisen ja

punakannäköistä miestä; -- odota!

-- Älä huuda! Seisomisesta raha maksetaan; siirry itse tiehesi!

Katsoppas vaan, mokoma patsas! Näettekös, veljet, hänessä ei ole

vähääkään hienon miehen tapaista.

Se vaikutti; moni naurahti. Sitäpä iloinen, lihava mies oli

tarkoittanutkin, sillä hän toimitti kasarmissa jonkunlaista

vapaehtoisen narrin virkaa. Pitkäkasvuinen vanki katsahti häneen hyvin

halveksivasti.

-- Sen syöttiläs! sanoi hän melkein kuin itsekseen -- onpas vaan

paisunut vangin leivästä!

-- Mikäs lintu sinä olet? huusi toinen äkkiä punehtuen.

-- Lintu kuin lintu!

-- Mikä lintu?

-- Semmoinen vaan lintu.

-- Mimmoinen semmoinen?

-- Sanalla sanoen, semmoinen.

-- Mimmoinen?

Molemmat katselivat tuijottaen toisiansa. Lihava mies odotti vastausta

ja puristi nyrkkiänsä ikäänkuin valmiina tappeluun. Luulinpa

todellakin, että syntyy tappelu, sillä minulle oli tuollainen meno

uutta ja minä katselin sitä uteliaasti. Mutta sitten sain tietää, että

kaikki sellaiset näytelmät olivat aivan viatonta laatua ja että niitä

näyteltiin ikäänkuin komedioina yleistä huvia varten; tappelua syntyi

tuskin koskaan. Sellaiset kohtaukset kuvaavat hyvin omituisella

tavalla vankilan tapoja.

Pitkäkasvuinen vanki seisoi rauhallisena ja mahtavana. Hän tiesi, että

muut katselivat häntä ja odottivat, tekisikö hän itselleen häpeätä

vastauksellaan vai ei? Hänen oli puoliansa pitäminen, oli

todistaminen, että hän todella oli lintu, vieläpä ilmoittaminen, mikä

lintu? Sanomattoman ylenkatseellisesti silmäili hän vastustajaansa,

koettaen tämän suuremmaksi harmiksi katsella häntä olkapään ylitse,

ylhäältä alas, ikäänkuin hän olisikin katsellut jotain kuoriaista, ja

sanoi sitten pitkäveteisesti ja selvästi:

-- Kaakkuri!...

Se on: että hän oli kaakkuri-niminen lintu. Kovaääninen naurunhohotus

oli vangin kekseliäisyyden palkkana.

-- Konna olet, etkä kaakkuri! intoili lihava mies vihan vimmassa,

huomattuaan, että oli joutunut kokonaan tappiolle.

Mutta kun riita alkoi käydä uhkaavaksi, eroitettiin riitaveljet oitis.

-- Mitä kiljutte! huusivat heille muut.

-- Tapelkaa, elkääkä repikö kurkkuanne! huusi joku nurkasta.

-- Annahan olla, niin tappelevatkin! kuului vastaukseksi. -- Meillä on

uljasta, kiivasta väkeä; seitsemän tohtii käydä yhtä vastaan...

-- Ja ovatpa kumpikin hyviä! Toinen tuli vankilaan leipänaulasta,

toinen taas söi ämmältä hapan-maitoa ja sai siitä selkäänsä.

-- No, no, no! Jo riittää, huusi invaliidi, joka asui kasarmissa

järjestyksen valvomista varten ja makasi sen vuoksi nurkassa

erityisellä lavalla.

-- Vettä, miehet! Invalid Petrowitsh heräsi! Invalid Petrowitshille,

omalle veljellemme!

-- Veljelle... Olenko minä sinun veljesi? Ruplaakaan emme ole yhdessä

juoneet, ja sanoo veljekseen! mutisi invaliidi vetäen sinelliä

yllensä...

Tehtiin valmistuksia tarkastusta varten; päivä alkoi valeta; kyökkiin

keräytyi lukuisa väki-joukko, ettei läpi voinut päästä. Vangit

tungeskelivat lyhyissä turkeissaan ja kaksijakoisissa lakeissaan

leivän ääressä, jota heille leikkasi eräs kokki. Kokit olivat muiden

vankien valitsemia ja kussakin kyökissä oli niitä parittain. Heidän

hallussaan oli myöskin kyökkiveitsi leivän ja lihan leikkaamista

vasten, yksi kutakin kyökkiä kohden.

Kaikkiin nurkkiin ja pöytien ympärille asettuivat vangit lakki päässä

ja turkki päällä, valmiina lähtemään työhön. Muutamien edessä oli

kaljahaarikkoja. Kaljaan murennettiin leipää ja sitten juotiin.

Hälinää ja melua oli kaikkialla: muutamat juttelivat kuitenkin

hiljakseen jossain nurkassa.

-- Ukko Antonitshille toivon leipää-suolaa, terveeksi! sanoi nuori

vanki, istahtaen rypistyneen, hampaattoman toverinsa viereen.

-- No, terve sitten, jos et laske leikkiä, vastasi puhuteltu

nostamatta silmiään ja kokien pureskella leipää hampaattomilla

ikenillään.

-- Kas, kun luulin, että sinä, Antonitsh, olit jo kuollut; oikein

totta.

-- Kuole ensin itse; kyllä minä sitten perästä.

Minä istahdin heidän luoksensa. Oikealla puolellani puheli keskenään

kaksi vakavannäköistä vankia, jotka nähtävästi kokivat toinen toisensa

edessä säilyttää arvokkaisuuttaan.

-- Minulta ei varmaankaan varasteta, sanoi toinen; -- minä, veliseni,

pelkään, etten vaan itse jotain varastaisi.

-- Eipä minunkaan lähelle ole kättä tuominen; poltan.

-- Mitä vielä! Olemmehan Siperjan väkeä, emmekä mitään muuta ... kyllä

sinut vielä tyhjennetään! Ovatpahan minunkin rahani huvenneet...

Niinpä piti minun joku aika sitten pyrkiä Fetka-pyövelin luo; hänellä

oli talo esikaupungissa, osti sen Salomonilta, juutalaiselta, joka

sittemmin hirtti itsensä...

-- Tiedän. Hän oli meillä kaksi vuotta sitten kapakoitsijana,

liikanimeltä Grishka -- pimeä kapakka. Tiedän.

-- Etpähän tiedäkkään; se onkin toinen pimeä kapakka.

-- Johan nyt oli! Olet sinäkin tietävinäsi! Vaan minä tuon sinulle

koko joukon todistajia...

-- Johan toit. Mistäs sinä olet ja kukas minä olen?

-- Kuka! Olenpa antanut sinua selkään, enkä kehu, ja sitten kysyy

vielä, kuka!

-- Sinäkö minua selkään! Selkääni antaja ei ole vielä syntynyt; ken

lie yrittänyt, se maassa makaa.

-- Benderin rutto!

-- Tarttukoon sinuun Siperjan surma!

-- Vieköön sinut turkkilaisen miekka!

Ja riita alkoi.

-- No-no-no! Joko rupesitte ärjymään! kuului yltympäri. -- Eivät

osanneet vapaudessa olla, nyt ylpeilevät siitä, että saavat täällä

leipää suuhunsa...

Oitis eroitettiin. Haukkuminen, kielen "pieksäminen" oli sallittu. Se

osaksi huvittikin muita. Mutta tappelua ei suvaittu, ainoastaan

poikkeustiloissa vihamiehet joskus joutuivat käsikähmään. Tappelusta

olisi ilmoitettu majuurille; olisi syntynyt tutkinto, majuuri itse

olisi saapunut paikalle, sanalla sanoen, siitä olisi ollut haittaa

kaikille, ja sen tähden tappelu olikin kielletty. Vihamiehet

riitelivätkin keskenään enemmän huvin vuoksi, sanasutkauksiin

harjaantuaksensa. Usein pettivät he itse itsensä, alkoivat kovin

kiivaasti, vimmatusti ... syrjäinen ajatteli: nyt ne hyökkäävät

toisiansa vastaan. Mitä vielä! riitelivät aikansa ja erosivat. Kaikki

se näytti minusta hyvin kummalliselta. Olen tässä varta vasten

maininnut esimerkkejä tavallisimmista vankien puheista. En voinut

alussa käsittää, kuinka riita ajan kuluksi oli mahdollinen, kuinka

sitä voitiin pitää hupaisana työnä, mieluisana harjoituksena,

hauskuutena? Muuten on huomioon otettava myöskin kunnianhimo. Taitavaa

haukkujaa pidettiin kunniassa. Eikä paljon puuttunut, ettei hänelle

taputettu käsiä kuin näyttelijälle.

Jo edellisenä iltana olin huomannut, että minua katseltiin täällä

karsaasti. Minä olin jo nähnyt muutamien synkkiä silmäyksiä. Toiset

sitä vastoin lähestyivät minua oitis, sillä he arvasivat, että minulla

oli rahaa mukanani. He neuvoivat, miten kahleita oli kannettava, ja

hankkivat minulle, tietysti maksua vastaan, pienen lukolla varustetun

arkun, johon voisin kätkeä ruunun kapineita ja mukanani tuomia

liinavaatteita. Seuraavana päivänä varastivat he minulta tuon arkun ja

hankkivat sen hinnalla itselleen viinaa. Yksi heistä tuli minulle

sittemmin hyvin suosiolliseksi, vaikka ei lakannutkaan varastelemasta

kapineitani, milloin siihen vaan oli tilaisuutta. Hän teki sitä

aprikoimatta, melkein tietämättänsä, ikään kuin velvollisuudesta, enkä

minä voinut häneen suuttuakaan.

Muun muassa neuvoivat he minua pitämään omaa teetä ja sanoivat, että

minä voisin hankkia oman teekyökinkin; väliajaksi toimittivat he

käytettäväkseni vieraan semmoisen. He ehdottelivat minulle kokkiakin,

jonka sanoivat kolmestakymmenestä kopeikasta suostuvan laittamaan

ruokaa, jos tahtoisin syödä omaani... Luonnollista on, että he ottivat

minulta rahaa lainaksi ja kukin heistä tuli samana päivänä kolmasti

lainaamaan.

Entisiä aatelismiehiä katseltiin vankilassa karsain silmin.

Vaikka aatelismiehet menettivät täällä kaikki oikeutensa ja vaikka

heitä kohdeltiin kuin muitakin vankeja, eivät nämä koskaan

tunnustaneet heitä tovereikseen. Se ei tapahtunut minkään määrätyn

ennakkoluulon vuoksi, vaan muuten vaan, aivan itsestänsä. He pitivät

meitä todellakin aatelismiehinä, vaikka itse mielellään pilkkasivat

meitä lankeemuksemme tähden.

-- Katsoppas vaan! Ennen sai Pekka Moskovassa herrastella, nyt saa hän

nuoraa punoskella y.m. y.m. mielenosoituksia tuli osaksemme.

He näkivät mielihyvällä kärsimyksiämme, joita me koetimme heiltä

salata. Etenkin saimme kärsiä työnteossa siitä, ettei meillä ollut

yhtä paljon voimaa kuin heillä, ja ettemme voineet heitä tehokkaasti

auttaa. Ei ole mikään sen vaikeampaa kuin saavuttaa ihmisten

luottamusta ja rakkautta (etenkin semmoisten ihmisten).

Vankilassa oli joitakuita aatelismiehiä. Ensiksikin viisi puolalaista.

Heistä kerron joskus erityisesti. Vangit vihasivat kovasti

puolalaisia, jopa enemmän kuin venäläisiä aatelismiehiä. Puolalaiset

(puhun vaan valtiollisista vangeista) olivat käytöksessään hienoja,

loukkaavan kohteliaita ja sangen umpimielisiä; he eivät voineet

mitenkään salata vastenmielisyyttään muita vankeja kohtaan, vaan nepä

maksoivat heille samalla mitalla.

Minä sain oleskella vankilassa melkein kaksi vuotta, ennenkuin

saavutin muutamien vankien suopeutta. Vihdoin kuitenkin useimmat

heistä tulivat minulle ystävällisiksi pitäen minua "hyvänä" ihmisenä.

Paitsi minua oli siellä neljä venäläistä aatelismiestä. Yksi heistä

oli halpamielinen, kurja olento, ammatiltaan vakooja ja ilmiantaja.

Minä olin hänestä kuullut jo ennen vankilaan tuloani ja ensi päivistä

katkasin kaiken yhteyden hänen kanssaan. Toinen oli sama

isän-murhaaja, josta olen jo ennen puhunut. Kolmas oli Akim Akimitsh;

harvoin olen nähnyt niin kummallista miestä kuin tämä Akim Akimitsh

oli. Selvästi on hän painunut mieleeni. Varreltaan oli hän pitkä ja

laiha, ymmärrykseltään heikko, kovin oppimaton, suuri lörpöttelijä ja

tarkka kuin saksalainen. Kaikki nauroivat hänelle ja muutamat oikein

karttoivat häntä hänen riidanhaluisen, vaateliaan ja joutavanpäiväisen

luonteensa tähden. Hän joutui ensi hetkestä toisten läheiseen

tuttavuuteen, riiteli heidän kanssaan, jopa tappelikin. Hän oli

harvinaisen rehellinen. Jos hän missä huomasi epärehellisyyttä, niin

tarttui oitis asiaan, vaikkei se häntä koskenutkaan. Hän oli kovin

lapsellinen: kun hän esim. riiteli vankien kanssa, moitti hän heitä

varkaudesta ja koetti kaikessa totuudessa saada heitä luopumaan tuosta

paheesta. Me tulimme tutuiksi jo ensi päivänä, ja hän kertoi minulle

kohtalonsa. Hän oli alkanut palveluksensa Kaukaasiassa junkkarina

jalkaväessä, sai kauan kovaa kokea, vaan viimein pääsi upseeriksi ja

lähetettiin päälliköksi johonkin linnoitukseen. Eräs rauhallinen

naapuri-ruhtinas poltti hänen linnansa ja teki häntä vastaan öisen

ryntäyksen; se ei onnistunut. Silloin Akim Akimitsh keksi juonen ja

oli olevinaan tietämätön siitä, ken ilkiötyön oli tehnyt. Kuukauden

kuluttua kutsui hän ruhtinaan luokseen vieraisille. Tämä tulikin ilman

mitään epäilystä. Akim Akimitsh järjesti joukkonsa, nuhteli ruhtinasta

julkisesti, ja koetti hänelle todistaa, että linnojen polttaminen on

häpeällistä. Samalla luki hän syylliselle tarkat määräykset

rauhallisen ruhtinaan velvollisuuksista ja lopuksi ammutti hänet

kuoliaaksi, josta antoi oitis esimiehilleen asiallisen kertomuksen.

Kaikesta tästä joutui hän kanteen alaiseksi, tuomittiin hengeltä, vaan

rangaistus lievennettiin ja hänet lähetettiin kahdeksitoista vuodeksi

Siperjaan toisen luokan pakkotyöhön. Hän käsitti aivan hyvin, että oli

menetellyt laittomasti, sanoipa jo ennen ruhtinaan ampumistakin

tienneensä, että rauhallista miestä olisi pitänyt tuomita lakien

mukaan; mutta tästä tiedostaan huolimatta ei hän mitenkään voinut

arvostella rikostaan oikealta kannalta.

-- Ajatelkaahan, että hän oli polttanut linnani! Pitikös minun kiittää

häntä siitä, vai kuinka? virkkoi hän vastaväitteisiini.

Mutta vaikka vangit nauroivatkin Akim Akimitshin omituisuuksille,

pitivät he häntä kuitenkin arvossa hänen tarkkuutensa ja kätevyytensä

tähden.

Ei ollut sitä ammattia, jota Akim Akimitsh ei olisi osannut. Hän oli

nikkari, suutari, tohvelin-tekijä, maalari, kultaaja, seppä, ja kaikki

nämä ammatit oli hän oppinut vankilassa. Mitä hän kerran oli nähnyt,

sen osasikin tehdä. Hän teki kaikenlaisia laatikoita, vasuja, lyhtyjä,

lasten leikkikaluja ja möi niitä kaupungissa. Sillä tavoin ansaitsi

hän rahaa ja hankki itselleen enemmän liinavaatteita, pehmeämmän

tyynyn sekä kokoon pantavan madrassin. Hän asui samassa kasarmissa

kuin minäkin ja oli minulle vankeuteni ensi päivinä suureksi avuksi.

Työhön lähtiessä järjestettiin vangit päävahdissa kahteen riviin;

keskelle ja taakse asetettiin ladatuilla pyssyillä varustettuja

sotamiehiä. Sitten saapuivat paikalle insinööriupseeri, konduktööri ja

jotkut insinöörikuntaan kuuluvat alemmat työntarkastajat. Konduktööri

luki vangit ja lähetti heidät työhön eri joukoissa.

Yhdessä muiden kanssa lähetettiin minut insinööriverstaaseen. Se oli

matala, pienenläntä rakennus, varustettu avaralla pihalla ja täytetty

kaikenlaisilla työaineilla. Siinä oli kaksi pajaa, nikkarin- ja

maalarin-verstaat y.m. Akim Akimitsh kävi täällä ja työskenteli

maalarinverstaassa, keitti vernissaa, valmisti maalia ja teki

pähkinäpuusta pöytiä sekä muita huonekaluja.

Odottaessani kahleiden muuttamista puhelin minä Akim Akimitshin kanssa

vankila-elämän ensimäisistä vaikutuksista.

-- Niinhän se on, aatelismiehiä eivät muut vangit suvaitse, virkkoi

hän, etenkin valtiollisista rikoksista tuomittuja, ja syy siihen on

selvä. Ensiksikin kuuluvat aatelismiehet aivan eri kansaluokkaan ja

toiseksi ovat he itse olleet joko aatelisien maaorjina tai

sotamiehinä. Arvatenkin eivät he voi rakastaa aatelisia. Sen sanon,

että täällä on vaikea olla. Mutta Venäjän vankiruoduissa on vieläkin

vaikeampi. Onhan sieltä tulleita täälläkin ja he eivät voi kyllin

kehua meidän vankilaamme, ikäänkuin olisivat joutuneet helvetistä

paratiisiin. Työ ei siellä kuulu olevan haittana. Sanotaan, että ensi

luokkain päälliköt eivät ole soturisäädystä, ainakin menettelevät he

toisin kuin meillä. Siellä saa pakkotyöläinen, kuten sanotaan, pitää

omaa taloutta. Minä siellä en ole ollut, mutta niin sanotaan. Siellä

ei keritä tukkaa, eikä käytetä erityistä pukua, vaikka toiselta puolen

on hyvä, että meillä ollaan eri puvussa ja kerityin päin; ainakin on

se edullista järjestyksen vuoksi ja silmällekin mieluisaa. Vaan heille

ei se kelpaa. Ja nähkääs, miten sekalainen on seurakunta. Kuka on

sotilaspoikia, kuka tsherkessejä, kuka eriuskolaisia, kuka on taas

oikeauskoinen musikka, joka jätti kotiinsa perheen ja rakkaat

lapsensa, kuka juutalainen, kuka mikäkin, ja kaikkien tulee elää

yhdessä, maksoi mitä maksoi, sopia toistensa kanssa, syödä yhteisestä

maljasta ja maata samoilla lavereilla. Ja mimmoinen on sitten vapaus:

liika palasen saat syödä vaan varkain, joka äyri on piilotettava

saappaan varteen, eikä muuta sitten olekkaan kuin vankilaa, vankilaa.

Eipä ihmettä, jos hullutuksia päähän tuppaa.

Mutta sen kaiken tiesin jo ennestään. Minä tahdoin kuulla häneltä

jotakin majuuristamme ja Akim Akimitsh ei salannut tietojaan; kertomus

ei tehnyt minuun hyvää vaikutusta.

Vielä kaksi vuotta sain minä olla tämän majuurin tarkastuksen

alaisena. Kaikki, mitä Akim Akimitsh hänestä kertoi, huomasin todeksi

(sillä eroituksella vaan, että todellisuuden vaikutus oli paljoa

voimakkaampi kuin kertomuksen). Kauhistuttava oli tämä mies juuri sen

tähden, että hänellä oli melkein rajaton valta kahden sadan hengen

yli. Hän oli intohimoinen ja ilkeä ihminen, eikä mitään muuta. Vankeja

piti hän luonnollisina vihollisinaan ja se oli hänen ensimäinen ja

suurin vikansa. Tosin oli hänellä joitakuita avuja, mutta kaikki

ilmestyi hänessä kuitenkin nurinpuolisessa muodossa. Ollen

hillitsemätön ja pahanilkinen, tuli hän vankilaan välistä öisinkin, ja

jos huomasi, että vanki makasi vasemmalla kyljellään tai seljällään,

niin rankasi häntä aamulla sanoen: "makaa oikealla kyljellä, niinkuin

olen käskenyt." Vankilassa vihattiin ja peljättiin häntä kuin ruttoa.

Hänen muotonsa oli punottava, ilkeä. Kaikki tiesivät, että hän oli

kokonaan passarinsa Fetkan talutettavana. Kaikista enimmin rakasti hän

Tresorka nimistä villakoiraansa ja oli vähältä tulla hulluksi, kun

Tresorka sairastui. Sanotaan, että hän itki sitä kuin omaa poikaansa;

ajoi luotaan eläinlääkärin ja oli tapansa mukaan vähältä joutua hänen

kanssaan tappeluun; kuultuansa sitten Fetkalta, että vankilassa oli

eräs itseoppinut eläinlääkäri, joka muka paranteli elukoita erittäin

hyvin, käski hän oitis kutsua tuon miehen luoksensa.

-- Pelasta! Saat runsaan palkinnon; paranna Tresorka! huusi hän

vangille. Tämä oli siperjalainen talonpoika, viekas ja älykäs mies,

joka todellakin tunsi eläintauteja, mutta oli muuten täydellinen

talonpoika.

-- Minä loin silmäni Tresorkaan, kertoi hän vangeille pitkän ajan

kuluttua, kun koko asia oli joutunut unohduksiin; loin silmäni ja

näinkin, että koira makasi sohvalla, valkealla tyynyllä; sitä vaivasi

tulehdus ja minä arvelin, että pitäisi aukaista suoni, niin koira

paranisi. Mutta sitten tulin miettineeksi: jospa ei paranekaan, jos

kuolee! Ei, sanoin, myöhään kutsuitte, korkea-arvoinen herra majuuri;

jos olisitte kutsunut niinkuin eilen tai toissa päivänä tähän aikaan,

niin olisin parantanut; mutta nyt en voi mitenkään...

Ja niin kuolikin Tresorka.

Minulle kerrottiin tarkoilleen, miten majuuriamme aiottiin murhata.

Oli täällä eräs vanki. Hän oli viettänyt vankeudessa jo useampia

vuosia ja käyttäytynyt aina hyvin siivosti. Huomattiin myöskin, että

hän tuskin koskaan puheli toisten kanssa. Häntä pidettiinkin

heikkomielisenä. Hän oli kirjaan pystyvä ja lukikin viimeisen vuoden

kuluessa melkein alinomaa raamattua, luki sitä yöt sekä päivät. Kun

kaikki nukkuivat, nousi hän ylös puoliyön aikana, sytytti

vahakynttilän, nousi uunille, aukasi kirjan ja luki aamuun asti.

Eräänä päivänä sanoi hän aliupseerille, ettei hän tahdo mennä työhön.

Asia ilmoitettiin majuurille. Tämä tulistui ja saapui itse paikalle.

Vanki ryntäsi hänen kimppuunsa varustettuna tiilikivellä, mutta iski

syrjään. Hänet pantiin kiinni, tuomittiin ja rangaistiin. Kaikki

tapahtui hyvin nopeasti. Kolmen päivän kuluttua kuoli hän

sairashuoneessa. Kuollessaan sanoi hän, ettei hän ketään vihannut,

että hän tahtoi ainoastaan kärsiä. Hän ei kuulunut muuten mihinkään

eriuskolaislahkoon. Vankilassa kunnioitettiin hänen muistoansa.

Vihdoin sain minä kahleeni muutetuiksi -- -- -- Minä sanoin

jäähyväiset Akim Akimitshille ja saatuani kuulla, että minun oli lupa

palata vankilaan, läksin liikkeelle vartijan seuraamana. Vangit

alkoivat jo keräytyä. Muita aikasemmin palasivat ne, jotka tekivät

työtä urakalla. Urakkatyö oli ainoana keinona, jolla vankeja saatiin

työskentelemään ahkerasti. Välistä olivat urakat suunnattoman suuret,

mutta kuitenkin saatiin ne suoritetuiksi kahta vertaa pikemmin kuin se

työ, jota vangin piti tehdä määrälleen puoleen päivään asti.

Päätettyänsä urakan, sai vanki kenenkään estämättä palata työstänsä.

Aterioiminen ei tapahtunut yhdessä, vaan miten sattui, ken ensin

paikalle ennätti; eivätkä kaikki olisi sopineetkaan yht'aikaa

kyökkiin. Minä maistoin kaalia, vaan tottumaton kun olin, en voinut

sitä syödä ja keitin itselleni teetä. Sitten istahdimme pöydän päähän.

Kanssani oli eräs toveri, aatelismies niinkuin minäkin.

Toiset tulivat, toiset menivät. Tilaa oli tarpeeksi; mutta kaikki

eivät vielä olleet saapuneet. Viisihenkinen seura kävi istumaan

erikseen ison pöydän ääreen. Kokki kaatoi heille kahteen maljaan

kaalisoppaa ja asetti pöydälle kokonaisen vartaan paistettua kalaa.

Heillä oli joku juhlanvietto ja he söivät omastaan. Meihin he

katsoivat karsain silmin. Sisään tuli eräs puolalainen ja istahti

meidän seuraamme.

-- Kotona en ole ollut, vaan tiedän kaikki! huusi eräs korkeakasvuinen

vanki astuen kyökkiin ja tarkastellen kaikkia läsnäolijoita.

Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, jäntevä ja laiha. Hänen

kasvonsa osoittivat viekkautta ja samalla iloisuutta. Etenkin oli

huomattava hänen paksu, riippuva alahuulensa; se teki hänen muotonsa

sangen hullunkurisen näköiseksi.

-- No, hyvinkös nukuitte! Miksikäs ette tervehdi? Terve, kurskilaiset!

lisäsi hän istahtaen omaa ruokaa syövien joukkoon; -- leipää-suolaa!

Ottakaa vastaan vierastanne!

-- Emmepä, veli hyvä, olekkaan kurskilaisia.

-- Tampovalaisiakos?

-- Emme tampovalaisiakaan. Meistä et paljoa hyödy. Mene rikkaan miehen

luo, pyydä häneltä!

-- Vatsani on tänään tyhjä, veliseni; mutta missäs rikas mies on?

-- Tuollahan tuo Gasin on rikas mies; mene hänen luokseen!

-- Gasin tänään huilaa, veliseni, juopi kaikki rahansa.

-- Hänellä on parikymmentä ruplaa, huomautti toinen. -- Viinakauppa on

edullista.

-- No ettekös huoli vieraasta? Syönpähän sitten ruunun ruokaa.

-- Mene teetä pyytämään. Tuolla herrat juovat teetä.

-- Mitkä herrat, eihän täällä ole herroja; samanlaisia ovat kuin

mekin, murahti eräs nurkassa istuva jörönnäköinen vanki. Tähän asti ei

hän ollut sanonut sanaakaan.

-- Joisihan sitä teetäkin, vaan en ilkeä pyytää: meillä on

arvontuntoa! huomautti paksuhuulinen vanki katsoen ystävällisesti

meihin.

-- Jos tahdotte, niin saatte minulta, sanoin minä hänelle. --

Haluttaako?

-- Vielähän kysytte! Kuinkas ei haluttaisi! -- Hän tuli pöydän ääreen.

-- Katsoppas vaan, kotonaan särpi kaalia tallukasta, vaan täällä teetä

tahtoo; herrasjuomaa tavottelee, virkkoi jörönnäköinen vanki.

-- Eikös täällä kukaan juo teetä? kysyin minä häneltä. Mutta hän ei

huolinut vastata kysymykseeni.

-- Kas tuossa kalatsiakin [vehnäleivos. Suom. muist.] tuodaan --

sallittehan minun saada kalatsiakin?

Kalatsit tuotiin sisään. Nuori vanki kantoi kokonaista sidettä ja

myöskenteli sitä vankilassa. Kalatsien kauppias oli luvannut hänelle

joka kymmenennen ja sitäpä vanki nyt halusikin ansaita.

-- Kalatsia, kalatsia! huusi hän astuessaan kyökkiin; --

moskovalaisia, kuumia! Söisin itse, vaan rahaa on tarvis. No, pojat,

viimeinen on jäljellä. Kellä teistä on ollut äiti?

Tämä äidin rakkauteen vetoominen huvitti kaikkia, ja häneltä ostettiin

muutamia kalatseja.

-- Mutta kuinka luulette, sanoi myyjä, eiköhän Grasin huilaa itseänsä

ansaan. Jumal' auta! kun kerran on alkanut... Ei aikaakaan, niin on

kahdeksansilmäinen täällä.

-- Pistetään piiloon. Mitä, onkos hän kovin humalassa?

-- Onpa niinkin! Juonittelee ja hakee riitaa.

-- Saapipahan sitte selkäänsä...

-- Kenestä he puhuvat? kysyin minä vieressäni istuvalta puolalaiselta.

-- Gasinista, eräästä vangista. Hän harjoittaa täällä viinakauppaa.

Kun saa kokoon jonkun verran rahaa, juo ne heti. Hän on kovasydäminen

ja pahankurinen; selvänä on hän hiljainen, vaan päissään kauhea.

Ihmisiä vastaan hyökkää hän veitsi kourassa. Silloin muut häntä

hillitsevät.

-- Millä tavoin?

-- Hänen kimppuunsa käy noin kymmenkunta miestä ja nämä alkavat lyödä

häntä armottomasti, kunnes hän menee tainnoksiin, s.o. lyövät hänet

puolikuolleeksi. Sitten panevat hänet laverille ja peittävät turkilla.

-- Mutta sillä tavoinhan voipi hän menettää henkensä?

-- Toinen mies menettäisikin, mutta ei Gasin; sillä hän on kauhean

väkevä, väkevämpi kuin kukaan muu täällä vankilassa. Seuraavana

päivänä herää hän aivan terveenä.

-- Mitenkäs se on, kysyin minä vielä puolalaiselta, syöväthän hekin

tuolla omaa ruokaansa, ja minä juon teetä. Yhtähyvin näkyvät he

katselevan teetäni katein silmin. Mitenkä se on ymmärrettävä?

-- Siihen ei ole syynä tee, vastasi puolalainen. He ovat vihaisia

teille siitä, että olette aatelismies, ettekä heidän kalttaisensa. He

tahtoisivat sangen mielellään loukata ja alentaa teitä. Saattepa vielä

kokea paljon ikävyyksiä. Täällä on meidän kovin vaikea olla. Kaikin

puolin on meidän tilamme huonompi kuin muiden. Tottuaksemme näihin

oloihin tarvitaan paljon malttia. Usein saatte vielä kuulla parjauksia

teen ja oman ruo'an tähden, vaikka täällä moni muukin sangen usein syö

omaansa ja jotkut juovat alituisesti teetä. He saavat sitä tehdä, vaan

me emme saa.

Sen sanottuaan hän nousi ylös ja lähti pois pöydän äärestä. Muutaman

minuutin jälkeen toteentuivat hänen sanansa.