I.

Kuollut talo.

Vankilamme oli linnoituksen kupeella, aivan lähellä vallia. Kun joskus

katseli aitauksen raosta avaraan maailmaan, eikö ehkä näkyisi jotakin,

niin näkikin vaan pienen palasen taivasta ynnä korkean, ruohoa

kasvavan maavallin, mutta vallilla astuskeli öin sekä päivin

vartijoita; ja silloin vankiparka ajatteli, että vuosikausia kuluu ja

niiden kuluessa hän samalla tavoin menee katselemaan aitauksen raosta

sekä näkee saman vallin, samanlaiset vartijat ja saman pienen palasen

taivasta, ei kuitenkaan sitä taivasta, joka on vankilan yllä, vaan

toista, kaukaista, vapaata taivasta. Kuvitelkaa mieleenne iso piha,

parin sadan askeleen pituinen ja puolentoista sadan askeleen levyinen,

kaikkialta ympäröitty säännöttömän kuusikulmion muotoisella korkealla

kehyksellä, se on aidalla korkeista pylväistä (paaluista), jotka ovat

kaivetut pystysuoraan maahan, liitetyt lujasti toinen toisensa

viereen, kiinnitetyt poikkilaudoilla ja ylhäältä teroitetut; kas siinä

linnan ulkonainen varustus. Yhteen aitauksen reunaan oli tehty luja

portti, joka oli aina kiinni ja jota öin sekä päivin sotamiehet

vartioivat; sitä avattiin tarvittaissa, kun vankeja oli päästettävä

ulkotöihin. Tämän portin takana oli valoisa, vapaa maailma, jossa

ihmisiä asui. Mutta aitauksen tänpuolisesta maailmasta ajattelivat

nämä kuin olemattomasta sadusta. Siellä oli oma, erityinen maailmansa,

joka ei ollut muun maailman kalttainen, siellä olivat omat lakinsa,

omat pukunsa, omat tapansa ja tottumuksensa ja elävältä kuollut talo,

elämä -- aivan tavaton ja ihmiset kummalliset. Siitäpä omituisesta

nurkasta aioinkin minä kertoa.

Aitauksen sisällä nähtiin muutamia rakennuksia. Molemmin puolin

leveätä sisäpihaa oli kaksi pitkää yksikerroksista huoneistoa. Ne

olivat kasarmeja. Siellä asuivat vangit, jaettuina luokkiin. Aitauksen

perällä olevassa rakennuksessa oli kyökki, kahdessa osastossa;

kauempana oli vielä rakennus, johon saman katoksen alle oli sijoitettu

kellareja, aittoja ja liiterejä. Pihan keskus oli tyhjä ja muodosti

tasaisen, jokseenkin ison alan. Täällä asetettiin vangit riveihin,

tarkastettiin ja huudettiin kukin nimeltään; näin tehtiin aamuin,

keskipäivin sekä illoin, välistä useammankin kerran päivässä aina sen

mukaan miten epäluuloisia vartijat olivat ja miten taitavia he olivat

lukemaan. Ylen ympärinsä, rakennusten ja aitauksen välille jäi vielä

jotenkin iso ala. Siellä, rakennusten takana, käyskentelivät

jouto-aikoinaan muutamat ihmisviholliset ja synkkämieliset vangit

välttäen siten muiden silmäyksiä ja ajatellen rauhassa omia

ajatuksiaan. Kohdatessani heitä tällaisilla kävelyillä, tarkastelin

uteliaasti heidän synkkiä kasvojaan ja arvailin heidän ajatuksiaan.

Oli eräs vanki, jonka mieli-työnä jouten ollessaan oli paalujen

lukeminen. Niitä oli puolentoista tuhannen paikoille ja hän oli ne

kaikki laskenut sekä merkinnyt. Kukin paalu merkitsi päivää; kunakin

päivänä jätti hän luvusta pois yhden paalun ja sillä tavoin jälellä

olevista voi hän havainnollisesti nähdä, kuinka monta päivää hänen oli

vielä vankeudessa oleminen. Hän iloitsi sydämessään saatuaan jonkun

kuusikulmion sivuista loppuun luetuksi. Hänen tuli vielä odottaa monta

vuotta; mutta vankilassa oli aikaa oppia kärsivälliseksi. Minä näin

kerran, kuinka eräs vanki otti tovereiltaan jäähyväisiä, oltuansa

kaksikymmentä vuotta pakkotyössä. Olipa siellä ihmisiä, jotka

muistivat hänen tulonsa vankilaan; huoleton oli hän ollut silloin,

eikä ajatellut rikostaan yhtä vähän kuin rangaistustaankaan. Nyt lähti

hän pois harmaapäisenä, jyrkän ja surullisen näköisenä ukkona.

Vaiteliaana kulki hän kasarmiemme läpi. Tullessaan kuhunkin kasarmiin,

rukoili hän kääntyneenä jumalankuviin, ja kumarteli sitten nöyrästi

tovereilleen pyytäen, etteivät muistelisi häntä vihamielin. Muistan

myöskin, kuinka eräs vanki, entinen varakas siperjalainen talonpoika,

kutsuttiin jonakin iltana portille. Puolen vuotta sitä ennen oli hän

suureksi surukseen kuullut, että hänen vaimonsa oli mennyt toiselle

miehelle. Nyt oli vaimo itse saapunut vankilan edustalle tarjotakseen

hänelle almua. He puhelivat pari minuuttia, puhkesivat sitten

kyyneleihin ja sanoivat toisilleen ikuiset jäähyväiset. Minä näin

miehen kasvot, kun hän palasi kasarmiin... Niin, tässä paikassa sai

oppia kärsivällisyyttä.

Kun rupesi hämärtämään, vietiin meidät kasarmeihin ja suljettiin sinne

koko yöksi. Minusta tuntui aina raskaalta palata ulkoa kasarmiin.

Viimemainittu oli pitkä ja matala huone, himmeästi valaistu

talikynttilöillä, täynnänsä raskasta, tukahuttavaa löyhkää. En

ymmärräkään enää, kuinka minä voin viettää siinä kymmenen vuotta.

Laverissani oli minulla kolme lautaa, siinä oli leposijani.

Sellaisilla lavereilla makasi samassa huoneessa kolmekymmentä henkeä.

Talvella suljettiin ovet aikaisin. Sitten sai odottaa noin neljä

tuntia, kunnes kaikki nukkuivat. Siihen asti täytyi kuulla melua,

naurua, haukkumasanoja ja kahleiden kolinaa sekä nähdä likaisuutta,

kerittyjä päitä, poltinmerkin saaneita kasvoja, repaleisia vaatteita,

kaikkea halvennettua ja häväistyä ... niin, ihminen on sitkeähenkinen!

Ihminen on olento, joka tottuu kaikkeen ja luulenpa, että se on hänen

paras tuntomerkkinsä.

Vankilassa oli meitä kaikkiansa kaksisataa viisikymmentä henkeä -- se

oli melkein pysyvä lukumäärä. Yhdet tulivat, toiset lopettivat

määräaikansa ja menivät pois, kolmannet kuolivat. Ja kylläpä

tässä olikin kaikenlaista väkeä. Luulenpa, että Venäjän joka

kuvernementilla, joka maakunnalla oli täällä edustajansa. Oli

muukalaisiakin, olipa muutamia vankeja Kaukaasian vuoriltakin. Kaikki

olivat he jaetut rikosten laadun, s.o. rikoksista määrättyjen vuosien

mukaan. Saa otaksua, ettei ollut semmoista rikosta, joka ei olisi

ollut täällä edustettuna. Vankeusväestön tärkeimpänä osuutena olivat

siviililuokan vangit. Ne olivat rikoksellisia, joilta vapaus oli

kokonaan riistetty; ne olivat yhteiskunnasta eroitettuja jäseniä,

jotka eroittamisensa ikuiseksi todistukseksi olivat saaneet

poltinmerkin kasvoihinsa. Heidän vankeusaikansa vaihteli kahdeksan ja

kahdentoista vuoden välillä, jonka jälkeen heidät lähetettiin

siirtolaisiksi johonkin siperjalaiseen paikkakuntaan. -- Oli myöskin

sotilasluokkaan kuuluvia rikoksellisia, joilta ei riistetty kaikkea

vapautta, kuten yleensä on tapana venäläisissä sotilasvankien

ruoduissa. Heidät oli lähetetty lyhyeksi ajaksi, jonka kuluttua he

saivat palata sinne, mistä olivat tulleetkin, sotamiehiksi Siperjan

linjarykmentteihin. Useat heistä lähetettiin melkein oitis jälleen

vankeuteen uudistetuista törkeistä rikoksista, ei kuitenkaan enää

lyhyeksi ajaksi, vaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Tätä luokkaa

sanottiin "alituiseksi." Mutta alituisilta ei riistetty sentään

kokonaan vapautta. Vihdoin oli vielä melkoisen lukuisa luokka

suurimpia pahantekijöitä, etupäässä soturisäädystä. Sitä sanottiin

"erityiseksi osastoksi." Koko Venäjältä lähetettiin siihen

rikoksellisia. He itse pitivät itseään ikuisina vankeina, eivätkä

tienneet pakkotyönsä määräaikaa. Lain mukaan oli heidän työnsä tehtävä

kahta, jopa kolmeakin kertaa raskaammaksi kuin muiden. "Te olette

täällä ajaksi, vaan me ainaiseksi", sanoivat he toisille vangeille.

Minä olen sittemmin kuullut, että tämä osasto on hävitetty. Sitä

paitsi on vankilastamme sittemmin poistettu myöskin siviilijärjestys

ja sen sijaan pantu toimeen yleinen sotilasvankien ruotu. Sen ohessa

on tietysti esimiehistökin muuttunut. Minä kerron siis entisyydestä,

kauan aikaa sitten olleista ja menneistä asioista.

Siitä on jo kulunut pitkä aika; kaikki on minusta kuin unen näköä.

Muistan hetken, jolloin saavuin vankilaan. Se tapahtui illalla

joulukuussa. Jo hämärti; väki palasi työstä; tehtiin valmistuksia sen

tarkastusta varten. Viiksikäs aliupseeri avasi minulle ovet tähän

kummalliseen taloon, jossa minun tuli viettää monta vuotta, kärsiä

semmoisia kärsimyksiä, joista minulla ilman kokemusta ei voisi olla

vähintäkään käsitystä. Esimerkiksi en olisi mitenkään voinut ajatella

hirveäksi ja tuskalliseksi sitä seikkaa, etten minä kertaakaan koko

kymmenvuotisen vankeuteni aikana tulisi olemaan yksinäni! Eikä se

ollutkaan ainoa seikka, johon minun piti tottua.

Täällä oli satunnaisia murhaajia ja murhaajia ammatiltaan, ryövärejä

ja ryövärien päälliköitä, oli myöskin pelkkiä taskuvarkaita,

maankulkijoita y.m. Oli sellaisiakin, joista oli vaikea päättää, minkä

vuoksi he olivat tänne joutuneet? Mutta yhtähyvin kullakin oli oma

kertomuksensa, sekava ja raskas kuin eilinen humala. Menneistä

asioista eivät he yleensä halunneet kertoilla ja nähtävästi kokivat

olla niitä ajattelemattakin. Minä tunsin murhamiehiä, niin iloisia ja

huolettomia, että olisin voinut lyödä vetoa, ettei omatunto heitä

laisinkaan nuhdellut. Mutta tapasi siellä synkkiäkin, melkein aina

vaitelijaita olentoja. Elämästään juttelivat he harvoin, enkä minä

huomannut kessään uteliaisuuttakaan, ikäänkuin sitä ei olisi otettu

tavaksi. Tapahtui kuitenkin, että joku rupesi väliin aivan

satunnaisesti puhumaan, samalla kun toiset välinpitämättöminä ja

järömäisinä kuuntelivat. Ei kukaan voinut saada toistaan

ihmettelemään. "Me olemme kirjaan pystyvää väkeä!" sanoivat he usein

jonkunlaisella itseensä tyytymyksellä. Muistan, kuinka kerran eräs

pahantekijä, kohmelopäissään (vankilassa oli joskus mahdollista saada

väkeviä juomia), alkoi kertoa murhanneensa viisivuotiaan pojan

viekoiteltuaan hänet ensin johonkin tyhjään vajaan; siellä oli hän

pojan murhannutkin. Koko kasarmin väki, joka tähän asti oli nauranut

hänen pilapuheilleen, karjasi nyt kuin yhdestä suusta ja pahantekijä

oli pakoitettu vaikenemaan. Vangit eivät karjasseet inhosta, vaan

siitä syystä, ettei semmoista pitänyt puhua, koska, semmoiset puheet

eivät olleet tapana. Tässä voin huomauttaa, että vankilan asukkaat

todellakin olivat kirjaan pystyviä, ei kuvannollisessa, vaan sanan

täydessä merkityksessä. Ainakin puolet heistä osasi lukea ja

kirjoittaa. Missä muussa paikassa, jossa venäläistä kansaa on koossa,

voidaan siitä eroittaa 250 henkeä sillä tavoin, että puolet heistä

olisi kirjaan pystyviä. Olen kuullut jonkun semmoisista tosiasioista

päättäneen, että kirjataito turmelee kansaa. Se on erehdystä;

turmeluksen syyt ovat aivan toiset, vaikkapa myöntäminen onkin, että

kirjataito kehittää kansassa itseensä luottamusta. Mutta eihän se ole

mikään vika. -- Kukin luokka eroitettiin toisistaan vaatteuksen

mukaan. Muutamilla oli jakun toinen puoli tummanruskea, toinen taas

harmaa, samoin oli myöskin housuissa toinen lahke harmaa

toinen tummanruskea. Kerran, kun olimme työssä, katseli eräs

vehnästenmyyjä-tyttö minua kauan aikaa ja purskahti sitten äkkiä

nauramaan. "Hyi, miten hullusti!" huudahti hän; "ei ole piisannut

harmaata sarkaa, eikä mustaakaan!" Oli semmoisiakin, joilla koko jakku

oli harmaata sarkaa, vaan hihat mustanruskeata. Tukkakin oli eri

lailla: toisilla oli puolet tukkaa keritty pitkin pää-kalloa, toisilla

taas poikkipuolin.

Jo ensi katseella voi huomata jonkunlaisen silmiin pistävän yhteisen

ominaisuuden tässä kummallisessa perhekunnassa; huomattavimmatkin,

omituisimmatkin henkilöt, jotka vastoin tahtoansa kohosivat muiden

ylitse, noudattivat kuitenkin mielellään vankilan yhteisiä tapoja.

Yleiseen voin sanoa, että koko tämä ihmisjoukko, lukuun ottamatta

muutamia tavattoman iloisia olentoja, joita siitä syystä kaikki

halveksivat, oli synkkää, kateellista, kunnianhimoista, kerskaavaista,

helposti loukkautuvaa ja suuressa määrässä muotoihin kiintynyttä

väkeä. Välinpitämättömyys kaikkea kohtaan oli suurimpana hyveenä.

Ulkonaista käyttäytymistä piti kukin tavattoman tärkeänä asiana. Usein

muuttui ylpein joukosta salaman nopeudella mitä arkamaisimmaksi. Oli

muutamia todella voimakkaita ihmisiä; ne olivat yksinkertaisia ja

teeskentelemättömiä. Mutta kummallista: näiden lujaluontoisten,

voimakasten ihmisten joukossa oli muutamia suurimmassa määrin, melkein

taudintapaisesti kunnianhimoisia. Yleensä huomasi täällä kunnianhimoa

ja ulkopuolisuutta hyvin usein. Suurin osa vankeja oli turmeltunutta,

kovin ilkeätä väkeä. Juorut ja moitteet olivat lakkaamattomia:

elettiin miltei kuin kadotuksessa, pimeyden valtakunnassa. Mutta

vankilan sisällisiä asetuksia ja hyväksyttyjä tapoja ei kukaan

uskaltanut vastustaa; kaikki alistuivat. Oli mahtavia luonteita,

vaikeasti alistuvia, mutta nekin alistuivat. Vankilaan tuli

sellaisia, jotka vapaina ollessaan olivat jo liiaksi syrjäytyneet

tavallisuudesta, niin että lopulta rikoksiansakin tekivät niihin

mitään syytä tietämättä, ikäänkuin houreissaan, huumautuneina, usein

korkeimmilleen nousseesta kunnianhimosta. Mutta täällä masentuivat he

oitis, vaikka moni heistä ennen vankeuteen tulemistaan oli ollut

kylien ja kaupunkien kauhuna. Silmäillen ympärilleen tulokas kohta

huomasi, ettei hän ollutkaan mieleisessään paikassa, ettei hän täällä

voinutkaan ketään ihmetyttää; hän tyyntyi pakostakin ja mukautui

vallitsevaan tapaan. Tähän vallitsevaan tapaan kuului päältäpäin

katsoen jonkunlainen erityinen oman arvonsa tunteminen, joka oli

huomattava ominaisuus miltei jokaisessa vankilan asukkaassa. Tuomitun

pakkotyöläisen nimeä pidettiinkin todella jonkunlaisena virkanimenä,

jopa kunnioitettavanakin. Häpyä ja katumusta ei ollut merkiksikään!

Muuten oli olemassa jonkunlaista ulkonaista, ikäänkuin virallista

nöyryyttäkin, jonkunlaisia rauhallisia puheenparsia: "Me olemme

hukkaan joutunutta kansaa", sanoivat he, "emme osanneet elää

vapaudessa, nyt saamme tehdä pakkotyötä." -- "Et totellut vanhempiasi,

nyt saat totella rummun lyöntiä." -- "Et taipunut hyvään, nyt saat

kokea pahaa!" Tällaisia arveluja lausuttiin usein, osaksi siveellisinä

opetuksina, osaksi tavallisina sananlaskuina, ilman mitään vakavampaa

tarkoitusta. Kaikki oli vaan pelkkiä sanoja. Tuskinpa kukaan tunnusti

sydämessään laittomuuttansa. Jos joku vanki olisi yrittänyt moittia

toveriansa rikoksesta (muuten rikoksen tekijän moittiminen ei ole

venäläisen luonteen mukaista), ei haukkumasanoista moititun puolelta

olisi tullut loppua. Ja he olivatkin aika mestareja haukkumaan. He

haukkuivat hienostuneella, taiteellisella tavalla. Haukkuminen oli

täällä koroitettu taiteeksi; tarkoituksena ei ollut vaikuttaa niin

paljon loukkaavilla sanoilla kuin loukkaavalla ajatuksella, hengellä,

aatteella, ja se on aina hienompaa, myrkyllisempää. Alituiset riidat

vankien kesken olivat omiansa kehittämään haukkumataitoa. Koko tämä

väestö työskenteli kepin pakoittamana, ja sen vuoksi pysyi laiskana ja

turmeltuneena. Kaikki olivat he kokoontuneet tänne vastoin omaa

tahtoansa; kaikki olivat he vieraita toisilleen.

"Piru on kuluttanut kolmet tallukat, ennenkuin sai meidät kootuksi",

sanoivat vangit, ja niinpä olivat juorut, kujeet, akkamaiset jutut,

kateus, riita ja ilkeys ylimillään tässä katalassa paikassa. Ei mikään

akka olisi voinut olla niin turhamainen kuin muutamat näistä

murhamiehistä. Tosin oli heidän joukossaan lujaluontoisiakin ihmisiä,

jotka olivat koko elämänsä aikana tottuneet hallitsemaan, käskemään,

karaistuneita, pelottomia ihmisiä. Niitä väkisinkin kunnioitettiin;

itse puolestaan semmoiset ihmiset, vaikka olivatkin arkoja

kunniastaan, eivät kuitenkaan tahtoneet rasittaa muita; he välttivät

turhanpäiväisiä riitapuheita, käyttäytyivät erinomaisen arvokkaasti,

olivat järkeviä ja melkein aina kuuliaisia päälliköille, ei

kuuliaisuuden periaatteen, eikä velvollisuuden tunnonkaan tähden,

mutta niin vaan, ikäänkuin jonkunlaisesta sopimuksesta, käsittäen

siitä tulevat molemminpuoliset edut. Muutoin heitä kohdeltiinkin

varovasti. Muistanpa, kuinka kerran eräs semmoinen peloton ja

päättäväinen, julmista taipumuksistaan tunnettu vanki kutsuttiin

jostakin rikoksesta rangaistavaksi. Oli kesäinen päivä, työstä vapaa

aika. Majuuri, vankilan lähin ja välitön päällikkö, oli itse saapunut

vahtipaikalle, joka oli aivan porttimme vieressä, ollakseen läsnä

rangaistaessa. Tämä majuuri oli vankien kauhuna; hän sai heidät

pelosta vapisemaan. Hän oli järjettömän ankara, hän "ryntäsi ihmisiä

vastaan", kuten vangit sanoivat. Enimmin pelättiin hänen läpitunkevaa

katsettaan, jolta ei voinut mikään olla salassa. Hän näki melkein

katsomattakin. Astuessaan vankilaan hän tiesi, mitä sen toisessa

päässä tapahtui. Vangit nimittivät häntä kahdeksan-silmäiseksi. Hänen

menetystapansa oli väärä. Hurjilla, ilkeillä toimillaan hän vaan

vihoitti jo ennestäänkin vihoittuneita ihmisiä ja jos hänen

ylipäällikkönsä ei olisi ollut kunniallinen ja ymmärtäväinen mies,

joka välistä hillitsi hänen hurjia oikkujansa, olisi hän saanut aikaan

suurta turmiota. En ymmärrä, kuinka häntä onni seurasi loppuun asti;

hän otti virkaeron henkeänsä menettämättä ja terveenä, vaikka olikin

joutunut oikeuden käsiin.

Vanki vaaleni, kun häntä huudettiin. Tavallisesti kärsi hän tyynesti

ja vaieten rangaistuksensa, arvostellen kylmäverisesti ja

välinpitämättömästi tapahtunutta tapaturmaa. Häntä kohdeltiin muuten

aina varovasti. Mutta tällä kertaa hän jostakin syystä luuli olevansa

oikeassa. Hän vaaleni ja pisti hihaansa, salaa vartijoiltansa, terävän

englantilaisen suutarin-veitsen. Veitset ja muut teräaseet olivat

vankilassa kovasti kiellettyä tavaraa. Tarkastuksia toimitettiin

usein, odottamatta ja huolellisesti, rangaistukset olivat ankarat;

mutta kun on vaikea löytää rosvolta sitä, jota hän nimenomaan on

päättänyt salata ja kun veitsiä sekä työaseita tarvittiin vankilassa

alituisesti, ei niitä, tarkastuksista huolimatta, voitu saada

häviämään. Ja jos ne otettiinkin pois, niin heti hankittiin toisia

sijaan. Kaikki vangit kiiruhtivat aitauksen luo ja hämmästyneinä

katselivat paalunrakojen läpi. Kaikki tiesivät, ettei Petrow tällä

kertaa aio taipua hyvällä rangaistavaksi ja että majuurilla oli loppu

käsissä. Mutta ratkaisevalla hetkellä istahti majuurimme rattaillensa

ja lähti pois jättäen rangaistuksen toimeen panemisen toiselle

upseerille. "Jumala itse pelasti hänet", sanoivat vangit sittemmin.

Petrow puolestaan kärsi rangaistuksensa aivan rauhallisena. Hänen

vihansa lauhtui, kun majuuri oli lähtenyt pois. Vanki on kuuliainen ja

rauhallinen johonkuhun määrään asti; mutta on kuitenkin raja, jonka

yli ei saa mennä. Sanon tässä, ettei mikään voi olla huomiota

ansaitsevampaa kuin nämä kärsimättömyyden ja niskoittelemisen

puuskaukset. Monasti kärsii ihminen useampia vuosia, kestää ankarimpia

rangaistuksia ja äkkiä kadottaa malttinsa jonkun pikkuseikan, jonkun

vähäpätöisyyden kohdatessa, ehkäpä ilman mitään syytäkään. Melkeinpä

voipi häntä silloin pitää hulluna, ja niinhän tavallisesti tehdäänkin.

Jo olen sanonut, että useampien vuosien kuluessa minä en huomannut

näissä ihmisissä vähintäkään katumuksen merkkiä, enkä minkäänlaisia

ahdistavia ajatuksia rikoksien tähden; suurin osa heistä arveli

olevansa aivan oikeassa. Semmoinen on asianlaita. Syynä siihen on

tietysti pidettävä ylpeyttä, huonoja esimerkkejä ja väärää

häveliäisyyttä. Mutta voipikos kukaan sanoa tutkineensa näiden

perikatoon joutuneiden ihmisten sydämet ja lukeneensa niiden

salaisuudet? Luulenpa kuitenkin, että vuosien kuluessa olisi ollut

mahdollista huomata näissä sydämissä vaikka jonkun piirteen, joka

todistaisi sisällistä surua ja kärsimystä. Mutta niin ei tapahtunut,

ei vähimmässäkään määrässä. Näyttää siltä, kuin rikoksia ei voisi

selitellä määrätyn, valmiin katsantokannan mukaan, joten niiden

filosofiia on vaikeampi kuin luulisikaan. Tietty asia on, ettei

vankila eikä pakkotyö voi parantaa rikoksen tekijää; ne vaan

rankaisevat häntä ja turvaavat yhteiskunnan rauhaa hänen pahoilta

aikeiltaan. Pahantekijässä herättää vankila ja ankarinkin pakkotyö

ainoastaan vihaa, halua kiellettyihin nautintoihin ja mitä suurinta

kevytmielisyyttä. Minä olen vahvasti vakuutettu siitä, että kuuluisa

sellijärjestelmä ei saavuta oikeata tarkoitustaan. Se imee elämän

mehun ihmisestä, veltostuttaa sekä heikontaa hänen sielunsa ja tarjoo

sitten henkisesti kuivuneen muumian, puolihullun olennon muka

katumuksen ja parannuksen esikuvana. Selvää on, että pahantekijä, joka

nousee yhteiskuntaa vastaan, vihaa sitä ja katsoo melkein aina itsensä

olevan oikeassa ja yhteiskunnan väärässä. Sen lisäksi on hän siltä jo

kärsinyt rangaistuksensa ja siitä syystä pitääkin itseään

puhdistettuna, pyhitettynä. Sellaisten katsantokantain mukaan voisi

miltei puolustaa rikoksen tekijää. Mutta kaikista katsantokannoista

huolimatta myöntää jokainen, että on olemassa semmoisia rikoksia,

joita aina ja joka paikassa, kaikkien lakien mukaan on pidetty

kieltämättöminä rikoksina ja pidetään semmoisina vastakin, niinkauan

kuin ihminen pysyy ihmisenä. Ainoastaan vankilassa kuulin minä

kertomuksia hirveimmistä, luonnottomimmista töistä, kummallisimmista

murhista, joista puhuttiin nauraen hillitsemätöntä ja lapsellisen

iloista naurua. Etenkin on muistooni painunut eräs isänsä murhaaja.

Hän oli ollut aatelismies ja kuusikymmenvuotiaan isänsä tuhlaajapoika.

Käytökseltään oli hän peräti kevytmielinen, ja isänsä oli koetellut

häntä hillitä, taivutella. Mutta ukolla oli talo ja luultiinpa häntä

raharikkaaksikin; poika murhasi hänet, himoiten perintöä. Rikos tuli

ilmi vasta kuukauden perästä. Murhaaja oli ilmoittanut poliisille,

että hänen isänsä oli hävinnyt teille tietämättömille. Koko tämän

kuukauden vietti hän mitä kevytmielisimmällä tavalla. Vihdoin hänen

poikessa ollessaan löysi poliisi ruumiin. Pihalla, pitkin sen koko

pituutta, juoksi likaviemäri, joka oli peitetty laudoilla. Ruumis

makasi tässä viemärissä. Se oli puettu huolellisesti, harmaa pää oli

leikattu pois ja pantu taas paikalleen, sen alle oli murhaaja

asettanut tyynyn. Hän ei tunnustanut rikostaan, menetti aatelisarvonsa

ja lähetettiin pakkotyöhön kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Koko sen ajan,

jonka minä olin hänen kanssaan, säilytti hän mitä iloisimman

mielialansa. Hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen ja

ajattelematon, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen. Minä en koskaan

huomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Vangit eivät

halveksineet häntä hänen rikoksensa tähden, josta ei ollut

puhettakaan, vaan siitä syystä, ettei hän osannut oikein käyttäytyä.

Joskus mainitsi hän isäänsä. Puhuessaan kerran kanssani sukunsa

rotevuudesta lisäsi hän: kas, isäni oli semmoinen mies, ettei

kuolemaansa asti valittanut mitään kipua. Mokoma eläimellinen

tunnottomuus on tietysti tavatonta. Se on jonkunlainen aistillinen

puute, jonkunlainen ruumiillinen ja siveellinen virheellisyys,

tieteelle vielä tuntematon, eikä mikään tavallinen rikos. Minä

puolestani en tahtonut uskoa tällaisen rikoksen mahdollisuutta. Mutta

hänen kotikaupunkinsa ihmiset, jotka tunsivat hänen elämänsä

yksityiskohdat, kertoivat minulle siitä. Todistukset olivat niin

selvät, että oli mahdoton olla rikosta todeksi uskomatta.

Vangit kuulivat hänen kerran yöllä unissaan huutavan: "Ota kiinni, ota

kiinni! Lyö häneltä pää poikki, lyö, lyö!..."

Melkein kaikki vangit puhuivat ja hourailivat yöllä. Haukkumasanat,

rosvojen puheet, veitset, kirveet tulivat silloin useimmiten heidän

huulilleen. Me olemme masennettua väkeä, sanoivat he; meidän sydämemme

on masennettu, siitä syystä me huudamme yöllä.

Ruunun työ ei ollut ammattina, vaan velvollisuutena; vanki teki

tehtävänsä, työskenteli ulkona säädetyt tuntinsa ja palasi taas

vankilaan. Pakkotyötä vihattiin. Ilman erityistä työtänsä, jota vanki

tekee kaiken älynsä ja ymmärryksensä mukaan, ei hän saattaisi

vankilassa tulla toimeen. Ja mitenkä olisikaan mahdollista, että nuo

kehittyneet, rajusti elämöineet ja elämänhaluiset ihmiset, jotka

olivat väkisin temmatut yhteiskunnasta ja ihmiselämästä, voisivat omin

neuvoinsa elää vankilassa säännöllistä ja järjellistä elämää?

Joutilaisuus synnyttäisi heissä semmoisia rikoksellisia taipumuksia,

joista heillä ennen ei ollut käsitystäkään. Työttä ja ilman

oikeutettua, varsinaista omaisuutta ei ihminen voi tulla toimeen, vaan

turmeltuu ja muuttuu eläimelliseksi. Ja siitä syystä vankilassa

jokaisella luonnollisen vaatimuksen ja itsensä säilyttämisen pakosta

olikin oma ammattinsa, oma toimensa. Koko pitkän, kesäisen päivän

kuluessa tehtiin ruunun työtä; lyhyt yö tuskin riitti makuu-ajaksi.

Mutta talvella oli vanki lainmukaisesti jo hämärän tullessa suljettava

vankilaan. Mitenkä olivat pitkät, ikävät talvi-illat saatavat

kulumaan? Siitäpä syystä melkein joka kasarmi, kiellosta huolimatta

muuttuikin silloin suureksi työhuoneeksi. Työtä ja tointa oikeastaan

ei kielletty; ainoastaan työaseet olivat kielletyt. Mutta ilman aseita

oli työ mahdotonta. Työtä tehtiin siis salaisesti, ja näyttipä siltä,

ettei esimiehistö muutamissa tapauksissa pitänyt siitä suurta lukua.

Moni vanki tuli vankilaan taitamattomana, vaan oppi siellä muilta

jonkun käsityön ja lähti sitten pois taitavana mestarina. Täällä oli

suutareja, tohvelintekijöitä, räätälejä, nikkareja, seppiä, piirtäjiä

ja kultaajia. Eräs juutalainen, Isai Bumstein oli juveelintekijä ja

samalla koronkiskuri. Kaikki tekivät he työtä ja ansaitsivat rahaa.

Tilauksia saatiin kaupungista. Raha on metallista tehtyä vapautta, ja

senpä vuoksi onkin se ihmiselle, jolta vapaus on kokonaan riistetty,

kymmentä kertaa kalliimpi kuin muille. Jos raha vaan kilisee hänen

taskussaan, on hän jo puoleksi tyydytetty, vaikk'ei voisikkaan sitä

tuhlata. Rahaa voipi kuitenkin tuhlata aina ja jokapaikassa, mutta

etenkin vankeudessa ollessa, koska kielletty hedelmä on kahta

makeampaa. Vankilassa oli saatavana myöskin viinaa. Piiput olivat

ankarasti kielletyt, vaan niitä käyttivät yhtähyvin kaikki. Raha ja

tupakka olivat suojana keripukkia ja muita tauteja vastaan. Työ taas

oli esteenä rikoksille: ilman työttä vangit olisivat syöneet toisensa

niinkuin hämähäkit pullossa. Siitä huolimatta työnteko ja rahojen

omistus olivat kielletyt. Usein pantiin öillä toimeen äkkinäisiä

tarkastuksia, otettiin kaikki kielletty tavara takavarikkoon, ja

joskus joutuivat rahatkin etsijäin kynsiin, vaikka niitä kuinka

koeteltiin piilotella. Osaksi senkin tähden niitä ei säästetty, vaan

tuhlattiin kohta viinaan; siinä syy, minkä vuoksi viinaa löytyi

vankilassa. Jokaisen tarkastuksen jälkeen kadotti syyllinen

omaisuutensa ja sitä paitsi joutui ankaran rangaistuksen alaiseksi.

Mutta kohta sen jälkeen puute taas poistettiin, uudet työaseet

hankittiin ja olot palasivat entiselleen. Semmoinen asianlaita oli

tunnettu päälliköille, eivätkä vangitkaan nurkuneet rangaistuksestaan,

vaikka mokoma elämä vivahti elämään Vesuvius-vuorella.

Kellä ei ollut mitään käsityötä, harjoitti muita toimia. Ja toimet

olivatkin sangen erilaisia. Muutamat harjoittivat esimerkiksi

ainoastaan välityskauppaa, ja kaupan esineet olivat väliin sellaisia,

ettei vankilan ulkopuolella kenenkään päähän olisi pistänyt sellaisten

esineiden kauppaaminen, eikä edes missään arvossa pitäminenkään. Mutta

vankilan väki oli kovin köyhää ja keinotteluun taipuvaa.

Pahanpäiväisellä rievulla oli arvonsa ja sitä tarvittiin jotakin

varten. Köyhyys vaikutti, että rahallakin oli vankilassa kokonaan

toisenlainen arvo kuin vapaudessa. Suuresta ja monimutkaisesta työstä

maksettiin puolikopeikaisilla. Muutamat harjoittivat menestyksellä

koronkiskomista. Vanki, joka oli tuhlannut rahansa, vei viimeiset

kapineensa koronkiskojalle, jolta hän sai muutamia kuparirahoja

suunnatonta korkoa vastaan. Jollei hän lunastanut näitä kapineita

määräajalla, myytiin ne oitis ilman sääliä. Koronkiskominen kukoisti

siihen määrään, että panttina käytettiin ruunun tavaraakin, niinkuin

liinavaatteita, kenkiä y.m., siis semmoisia esineitä, joita vanki

saattoi tarvita millä hetkellä hyvänsä. Mutta sattuipa näissä

kaupoissa usein niinkin, että panttaaja meni rahat saatuansa pitkittä

puheitta vanhemman aliupseerin, vankilan lähimmän päällikön luo ja

ilmoitti hänelle asianlaidan, jonka jälkeen pantatut ruunun tavarat

otettiin koronkiskojalta pois, ja se tapahtui usein ilman mitään

ilmoitusta vankilan ylemmille esimiehille. Sellaisissa tapauksissa ei

ollut tavallisesti mitään riitaakaan. Koronkiskuri antoi pantin

takasin ääneti ja nyrpeän näköisenä ikäänkuin hän jo ennakolta olisi

odottanut, mitä tapahtuman piti. Ehkäpä hän itseksensä myönsi, että

hän panttaajan sijassa olisi menetellyt aivan samoin. Ja jos hän

välisti riitelikin, niin tapahtui se suotta vaan, ikäänkuin omantunnon

puhdistamiseksi.

Yleensä sanoen varastelivat kaikki vangit toisiltansa aikalailla.

Melkein jokaisella oli oma, lukolla varustettu arkkunsa ruunun

kapineiden säilyttämistä varten. Arkkuja oli lupa pitää, mutta ne

eivät voineet estää varkauksia. Luullakseni ei ole vaikea arvata,

mimmoisia varkaita täällä oli. Eräs sydämestään minulle ystävällinen

vanki, sanon sen liioittelematta, varasti raamattuni, ainoan kirjan,

jota minä sain pitää luonani vankilassa; samana päivänä tunnusti hän

minulle tekonsa, ei kuitenkaan katumuksesta, vaan säälistä, kun näki

minun sitä kauan hakevan. Vankilassa oli anniskelijoita, jotka

myyskentelivät viinaa ja sillä tavoin rikastuivat nopeasti. Tästä

kaupasta puhun joskus erikseen, sillä se oli sangen merkillinen.

Vankien joukossa oli paljon salakuljetuksesta rangaistuja, joten ei

olekkaan ihmeteltävä, että tarkastuksista ja vartioimisesta huolimatta

viinaa tuotiin vankilaan. On huomattava, että salakuljetus oli täällä

tavallansa aivan omituinen rikoksenlaji. Tuskinpa esim. voisi uskoa,

että rahallinen etu monella salakuljettajalla oli aivan sivuseikkana.

Yhtä hyvin oli asianlaita semmoinen. Salakuljettaja toimiskeli

kiihkon, kutsumuksen pakoituksesta. Hänellä oli osaksi runoilijan

luonne. Pelkäämättä kävi hän kohti vaaroja ja onnettomuuksia,

viekasteli ja teki keksintöjä pelastaakseen nahkansa; väliin oli hän

ikäänkuin jonkun henkisen vaikutuksen alainen. Tämä hänen kiihkonsa

oli yhtä voimallinen kuin pelaamisen kiihko. Minä tunsin erään vangin,

joka varreltaan oli jättiläinen, vaan luonteeltaan niin sävyisä,

hiljainen ja tyyni, että oli mahdoton käsittää, mitenkä hän oli

joutunut vankilaan. Hän oli siihen määrin sopuisa ja rauhallinen,

ettei koko vankeutensa aikana kenenkään kanssa riitaantunut.

Länsirajalta oli hän lähetetty tänne salakuljetuksesta, ja kun hän ei

voinut vastustaa taipumustaan, ryhtyi hän täällä viinankuljetukseen.

Häntä rangaistiin siitä monta monituista kertaa ja kovin hän

pelkäsikin rangaistusta. Sen ohessa tuotti viinankuljetus hänelle

peräti mitättömän rahavoiton. Siitä rikastui vaan urakkamies.

Miesparka rakasti taitoa taidon vuoksi. Hän vuodatti kyyneleitä kuin

akka ja vannoi monasti rangaistuksen jälkeen lakkaavansa

salakuljetuksesta. Miehuullisesti hillitsikin hän haluansa jonkun

kuukauden, vaan sitten lankesi taas... Tälläiset henkilöt olivat syynä

siihen, ettei viina loppunut vankilasta...

Vihdoin oli vielä eräs tulolähde, joka tosin ei suuresti rikastuttanut

vankeja, vaan oli kuitenkin alituinen ja hyötyä tuottava. Tarkoitan

almuja. Yhteiskuntamme yläluokalla ei ole käsitystä siitä, kuinka

kauppiaat, porvarit ja koko alhainen kansa pitävät huolta

"onnettomista." Almuja sateli lakkaamatta, melkein aina leivässä ja

vehnäsessä, harvoin rahassa. Niitä paitsi olisivat vangit olleet kovin

tukalassa tilassa, etenkin kanteen-alaiset, joita kohdellaan

ankarammin kuin muita. Almut jaettiin vankien kesken tasan. Jos

kaikille ei riittänyt, paloitettiin vehnäskakku yhtä suuriin osiin ja

kukin vanki sai välttämättömästi oman palasensa. Muistanpa, kun minä

ensikerran sain rahalahjan. Se tapahtui piakkoin vankilaan tuloni

jälkeen. Minä palasin aamutyöstä vartijan seuraamana. Vastaani tuli

äiti tyttärineen, joka viimemainittu oli noin kymmenen vuoden ikäinen

ja kaunis kuin Herran enkeli. Minä olin nähnyt heitä jo kerran

ennenkin. Äiti oli sotamiehen leski. Hänen miehensä oli ollut oikeuden

tutkittavana ja hän kuoli vankilan sairashuoneessa samaan aikaan kuin

minäkin makasin siellä kipeänä. Vaimo ja tytär tulivat hänen luokseen

jäähyväisille; molemmat itkivät katkerasti. Nähtyänsä minut, punastui

tyttö ja sopotti jotain äidilleen; tämä pysähtyi oitis, haki

nyytistään neljänneskopeikaisen ja antoi sen tytölle. Tyttö lähti

jälkeeni juoksemaan... Tässä sulle raha, "onneton", ota se Herran

nimeen! huusi hän juosten eteeni ja työntäen käteeni lahjansa. Minä

otin sen vastaan ja tyttö palasi tyytyväisenä äitinsä luo. Tätä rahaa

säilytin minä kauan aikaa.