Johdanto.
I. Kuollut talo.
II. Ensimäisiä vaikutuksia.
III. Ensimäisiä vaikutuksia.
IV. Ensimäisiä vaikutuksia.
V. Ensimäinen kuukausi.
VI. Ensimäinen kuukausi.
VII. Uusia tuttavia. -- Petrow.
VIII. Lujaluontoisia ihmisiä. -- Lukaa.
IX. Isai Fomitsh. -- Sauna. -- Baklushinin kertomus.
X. Joulu.
XI. Näytelmä.
XII. Sairashuone.
XIII. Jatkoa.
XIV. Jatkoa.
XV. Kesäaika.
XVI. Vankilan eläimet.
XVII. Vaatimus.
XVIII. Toverit.
XIX. Karkaus.
XX. Vapaaksi pääseminen.
Johdanto.
Siperjan kaukaisilla seuduilla, erämaiden, vuorien ja
läpipääsemättömien metsien keskellä tavataan joskus pieniä kaupunkeja,
joiden asukasluku nousee tuhanteen, korkeintaan kahteen tuhanteen
henkeen, rakennukset ovat puisia ja ulkomuoto mitättömän näköinen.
Nämä kaupungit ovat varustetut kahdella kirkolla -- toinen
kaupungissa, toinen hautausmaalla -- ja vivahtavat enemmän Moskovan
ympärillä oleviin kyliin kuin kaupunkeihin. Niissä on kuitenkin sangen
riittävästi tuomareja, oikeuden jäseniä ja kaikkia muita alempia
virkamiehiä. Siperjassa palveleminen tuntuukin yleensä, kylmyydestä
huolimatta, erittäin lämpimältä. Ihmiset ovat yksinkertaisia, ilman
mitään vapaamielisyyttä; järjestys on vanha, luja, vuosisatojen
vahvistama. Virkamiehet, jotka totta puhuen vastaavat Siperjassa
aatelistoa, ovat joko alkuasukkaita, oikeita siperjalaisia tai
Venäjältä, enimmiten pääkaupungeista tulleita, joita runsaat
palkkamäärät, kaksinkertaiset kyytirahat ja suuren suuret
tulevaisuuden toiveet ovat sinne houkutelleet. Ne heistä, jotka
osaavat ratkaista elämän arvoituksen, jäävät melkein aina Siperjaan
pysyväisesti asumaan, eivätkä he siinä tapauksessa tarvitsekaan
kauppojansa katua. Toiset taas, jotka ovat kevytmielisiä eivätkä osaa
ratkaista elämän arvoitusta, vaikeroivat aina: miksi olemme tänne
tulleet? Kärsimättöminä odottavat he laillisen virka-aikansa, kolmen
vuoden loppua ja palaavat sitten jälleen kotiseuduilleen moittien sekä
ivaten Siperjaa. He eivät ole oikeassa: sillä, ei ainoastaan
virallisessa, vaan myöskin muissa suhteissa voipi Siperjassa asua
onnellisena. Ilmanala on oivallinen; maassa on paljon rikkaita ja
vieraanvaraisia kauppiaita; paljon on varakkaita muukalaisiakin.
Neitoset kukoistavat kuin ruusut ja ovat tavattoman siveellisiä.
Metsän riistaa lentelee kaduilla. Sampanjaa juodaan luonnottoman
paljon, kalanmäti on ihmeellisen hyvää. Viljasta saadaan paikoittain
viidestoistakin jyvä... Yleensä on maa tuottavaa. Pitää vaan osata
käyttää sitä hyödyksensä ja Siperjassa osataankin siitä hyötyä.
Eräässä semmoisessa iloisessa pikkukaupungissa, jonka muisto pysyy
haihtumattomana mielessäni, kohtasin minä Aleksanteri Petrowitsh
Goräntshikowin, maanpakolaisen, joka oli syntynyt Venäjällä
aatelismieheksi ja tilanomistajaksi, vaan joka sittemmin vaimonsa
murhaamisesta oli tuomittu toisen luokan pakkotyöhön, ja eleli nyt
lainmääräämän kymmenvuotisen vankeusaikansa päätyttyä hiljaisena ja
rauhallisena siirtolaisena K:n kaupungissa. Hän kuului oikeastaan
lähellä olevaan volostiin, vaan piti asuntoa kaupungissa, jossa hän
hankki itselleen elatusta lasten opetuksella. Siperjan kaupungeissa
tavataan usein opettajina maanpakolaisia; heitä ei halveksita. He
opettavat etenkin ranskankieltä, joka on suuresti tarpeellinen
elämässä ja josta heitä paitsi Siperjan kaukaisissa seuduissa ei olisi
mitään käsitystä. Ensi kerran tapasin minä Aleksanteri Petrowitshin
erään vanhan, palveluksesta eronneen, vieraanvaraisen virkamiehen Iwan
Iwanitsh Gwosdikowin talossa, jossa oli viisi eri-ikäistä toivorikasta
tytärtä. Aleksanteri Petrowitsh opetti heitä neljä tuntia viikossa
30:sta kopeikasta tunnilta. Hänen ulkomuotonsa veti huomioni
puoleensa. Hän oli tavattoman kalpea ja laiha mies, ijältään vielä
nuorenlainen, noin kolmenkymmenenviiden vanha, pieni kasvuinen ja
kivuloisen näköinen. Pukunsa oli aina sangen puhdas, eurooppalainen.
Jos joku puhutteli häntä, katsoi hän aina puhuttelijaa silmiin ja
kuunteli tarkkaan jokaista hänen sanaansa, ikäänkuin hänelle olisi
annettu paljon mietittävää tai tahdottaisiin päästä jonkun salaisuuden
perille. Hänen vastauksensa oli aina selvä ja lyhyt, vaan kuitenkin
siihen määrin punnittu, että puhuttelija äkkiä tunsi jonkunlaista
epämukavuutta ja vihdoin itsekin mielellään lopetti keskustelun. Minä
kysäsin hänestä Iwan Iwanitshilta ja sain tietää, että Gorantshikow
vietti nuhteetonta ja siveellistä elämää ja että muussa tapauksessa
Iwan Iwanitsh ei olisikaan pyytänyt häntä tyttäriensä opettajaksi;
että hän oli jörömäinen, karttoi ihmisiä, oli sangen oppinut, luki
paljon, vaan puhui hyvin vähän ja että hänen kanssaan oli yleensä
sangen vaikea keskustella. Muutamat vakuuttivat, että hän oli aivan
varmaan hullu, vaikka eivät pitäneetkään hänen hulluuttaan kovin
arveluttavana; että moni kaupungin arvokkaimmista miehistä osoitti
hänelle ystävällisyyttä; että hän voisi tuottaa hyötyäkin
kirjoittamalla anomuskirjoja y.m. Arveltiin, että hänellä oli paljon
sukulaisia Venäjällä, ehkäpä ei aivan vähäpätöisiäkään ihmisiä, mutta
tiedettiin myöskin, että hän heti vankeuteen jouduttuansa oli
katkaissut kaiken yhteyden heidän kanssansa, sanalla sanoen, että hän
vahingoitti itseään. Sitä paitsi tiesivät kaikki hänen historiansa,
tiesivät, että hän oli murhannut oman vaimonsa, vieläpä avioliittonsa
ensi vuonna, oli murhannut hänet mustasukkaisuudesta ja itse antanut
rikoksensa ilmi (joka seikka lievensi hänen rangaistustansa).
Sellaisia rikoksia pidetään aina onnettomuuksina ja niitä
surkutellaan. Mutta siitä huolimatta tuo kummitus väisti tarkoin
kaikkia ja ilmestyi ihmisten pariin ainoastaan opetustunteja
antaakseen.
Alussa minä en kääntänyt häneen erityistä huomiota, mutta itsekään en
tiedä, minkä vuoksi hän alkoi vähitellen vetää minua puoleensa.
Hänessä oli jotain arvoituksen tapaista. Pitempiin keskusteluihin
hänen kanssaan ei ollut mitään mahdollisuutta. Kysymyksiini vastasi
hän tietysti aina, jopa niinkin, kuin olisi hän pitänyt sitä tärkeänä
velvollisuutenaan; mutta vastauksen saatuani oli minun hieman vaikeata
kysellä häneltä enempää, jota paitsi hänen kasvonsakin ilmaisivat
sellaisten keskustelujen jälkeen jonkunmoista kärsimystä ja väsymystä.
Muistan, kuinka minä kerran kauniina kesä-iltana tulin hänen kanssaan
Iwan Iwanitshin luota. Äkkiä pälkähti päähäni kutsua häntä hetkiseksi
luokseni polttamaan papyrossia. En voi kuvailla, mimmoista kauhua
hänen kasvonsa osoittivat; hän menetti kokonaan malttinsa, alkoi
ladella joitakin katkonaisia sanoja ja äkkiä, luotuansa minuun
vihaisen silmäyksen, rupesi juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Minä
oikein ihmettelin. Siitä alkaen katseli hän minua ikäänkuin
jommoisellakin pelolla. Mutta minä en jättänyt asiaa siksensä; oli
jotakin, joka veti minua hänen puoleensa, ja kuukauden kuluttua
pistäysin minä itse Goräntshikowin luo. Tietysti tein minä siinä
tyhmästi ja epäkohteliaasti. Hän asui aivan kaupungin ääressä, erään
porvariämmän luona, jolla oli keuhkotautinen tytär ja sillä taas
äpärä-lapsi, noin kymmen-vuotias, kaunis ja iloinen tyttö. Aleksanteri
Petrowitsh istui viimemainitun kanssa ja opetti häntä lukemaan, kun
minä astuin sisään. Nähtyänsä minut hän hämmästyi, ikäänkuin olisin
tavannut hänet jossain pahanteossa. Hän joutui kokonaan hämille,
hypähti tuoliltaan ja katsoi minuun tuijottaen. Vihdoin rupesimme
istumaan; hän seurasi tarkkaan jokaista katsettani, ikäänkuin olisi
epäillyt niissä erityisiä salaperäisiä aikeita. Minä huomasin, että
hän oli luulevainen aina hulluuteen asti. Hän katseli minua
vihaisesti, aivan kuin olisi kysynyt: "etköhän jo kohta lähde pois?"
Minä puhelin hänen kanssaan kaupungistamme, päivän uutisista; hän oli
vaitelias ja hymähteli vihamielisesti; näkyi, että tavallisimmat,
kaikille tutut asiat olivat hänelle tuntemattomat ja ettei hän
halunnut niihin tutustuakaan. Sitten juttelin minä seudustamme ja sen
tarpeista; hän kuunteli minua ääneti ja katsoi niin kummallisesti
silmiini, että minua rupesi vihdoin hävettämään. Muutoin olin minä
vähältä saada hänet viekoitelluksi uusilla kirjoilla ja
aikakauslehdillä; ne olivat minulla kädessä, juuri postista tulleina,
ja minä tarjosin niitä hänelle aukasemattomina. Hän silmäsi niihin
ahnaasti, mutta muutti kohta aikomuksensa ja kieltäytyi niitä
ottamasta sanoen, ettei hänellä ole aikaa niiden lukemiseen. Viimein
sanoin minä jäähyväiset ja tunsin ulos tultuani, että sydämeltäni oli
pudonnut joku raskas taakka. Minä häpesin ja minusta näytti tyhmältä
vaivata ihmistä, joka oli asettanut päätehtäväkseen -- piiloutua
mahdollisuuden mukaan koko maailmalta. Mutta teko oli tehty. Muistan,
etten kirjoja hänen luonansa melkein ollenkaan nähnyt, joten siis ei
liene ollut perää siinä huhussa, että hän luki paljon. Yhtähyvin
ajaessani pari kertaa myöhään yöllä hänen akkunainsa ohitse, huomasin
niissä valoa. Mitähän toimitteli hän valvoessaan aamukoitteeseen asti?
Lieneeköhän kirjoittanut? Ja jos kirjoitti, niin mitähän sitten?
Asianhaarat poistivat minut kaupungistamme noin kolmeksi kuukaudeksi.
Palattuani talvella takasin, sain tietää, että Aleksanteri Petrowitsli
oli kuollut syksyllä, kuollut yksinäisyydessään kutsumatta edes
kertaakaan lääkäriä luoksensa. Kaupungissa oli hänet jo melkein
unohdettu. Hänen asuntonsa oli tyhjänä. Minä tein viipymättä
tuttavuutta vainajan emännän kanssa aikoen saada häneltä kuulla, mitä
hänen asukkaansa oli toimitellut ja eikö hän jotakin kirjoittanut?
Kahdestakymmenestä kopeikasta toi hän minulle koko korillisen paperia,
jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä. Ämmä oli jörömäinen ja
vaitelias, niin että häneltä oli vaikea saada asiallisia tietoja.
Asukkaastaan ei hän voinut sanoa minulle mitään uutta. Hänen sanainsa
mukaan ei vainaja juuri koskaan työskennellyt, ei avannut
kuukausmääriin kirjojaan eikä ottanut kynää käteensä; sen sijaan oli
hän yöt läpensä kävellyt pitkin laattiaa ja aina ajatellut jotakin,
joskus puhunutkin itsekseen; hän oli kovin suosinut ja hyväillyt ämmän
tyttären tytärtä, Katjaa, etenkin sen jälkeen, kun oli saanut tietää
hänen nimensä, ja joka kerta Katariinan päivänä oli hän käynyt
pitämässä muistorukousta jonkun vainajan jälkeen. Vieraita ei hän
voinut suvaita; ulkona kävi hän vaan lapsia opettamassa; katsoi
karsaasti häneenkin, vanhaan ämmään, kun hän kerran viikkoonsa tuli
hänen huonettansa siivoamaan, eikä kolmeen vuoteen juuri koskaan
puhunut hänen kanssaan sanaakaan. Minä kysäsin Katjalta: muistiko hän
opettajaansa? Hän katsahti minuun, kääntyi sitten seinään päin ja
rupesi itkemään. Tuo mies oli siis jonkun saattanut itseänsä
rakastamaan.
Minä vein mukanani hänen paperinsa ja järjestelin niitä koko päivän.
Kolme neljännestä niistä oli tyhjiä, joutavia lehtiä tai
harjoituskirjoituksia kaavain mukaan. Mutta olipa siinä melkoisen
paksukin vihko, tiheään kirjoitettu ja lopettamaton, ehkä tekijän
itsensä hylkäämä ja unohtama. Se oli Aleksanteri Petrowitshin
kymmenvuotisen vankeusajan kertomus. Paikkapaikoin oli siinä muitakin
juttuja, toisinaan hyvin kummallisia, kauhistuttavia, joita oli
pistetty väliin säännöttömästi, taudin tapaisesti, ikäänkuin
jonkunlaisesta pakosta. Minä luin nämä katkelmat moneen kertaan ja
tulin miltei vakuutetuksi, että ne olivat kirjoitetut hulluudessa.
Mutta vankeusajan muistelmat -- "Kuvaelmat kuolleesta talosta" --
kuten kirjoittaja itse niitä nimitti, eivät näyttäneet minusta aivan
mitättömiltä. Minua huvitti kertomus aivan uudesta maailmasta sekä
perikatoon joutuneesta kansasta, ja minä luin sitä uteliaasti.
Tietysti saatan erehtyäkin. Näytteeksi valitsen tähän noista
muistelmista joitakuita lukuja; arvostelkoon yleisö itse.