Vanha Talvi-ukko oli ollut varsin oikullisella tuulella sinä vuonna
tuolla pohjan perukoilla. Ensin oli pitkänaikaa kylmänkuulaita
marraskuun päiviä hohtavine lumineen, kuutamoineen, revontulineen ja
tähden-tuikkeineen. Mutta sitten tuli joulukuu ja peitti valot ja
kirkkaudet kaikki raskaihin, vyöryviin pilviin, pilkkoiseen pimeyteen.
Sakeat pilvet hajoilivat vähän ajan päästä jäisen kylminä sadekuuroina,
jotka huuhtoivat tanterilta lumen pois; — musta oli taivas ja
mustaksi muuttui maa, ja synkeimmässä pimeydessä nousi vielä ulvova
hirmumyrskykin myllertäen mertä ja ilmaa tuossa hirveässä yössä.
Niin saapui vuoden varsinainen pimeä aika.
Kuun lopulla laimeni myrsky; mutta pilvinen hämäryys jäi kuitenkin
kattamaan ruskeanharmaana, häilyvänä peitteenä likaista kaupunkia.
Öljylyhdyt tuikkivat vaivaisina kitupiikkeinä kaduilla eikä niitä
voitu sammuttaa keskipäivälläkään; se suurinkin torilla ja uusin
niistä valaisi niin huonosti, että matami Nagelin täytyi hankkia omat
lyhdyt pöydälleen, jonka ääressä kalastajat joivat kahvia ja söivät
äyrinkakkuja — vaikka Nagelin matami olikin asettanut pöytänsä aivan
uuden lyhdyn alle käyttääkseen sen valoa.
— Tiukasti meni oppi päähän koulussa noissa ahtaissa luokissa, joissa
kattolamppujen pitkät rivit kärysivät kaiket ikävät aamupäivät.
Vähän oli iloa välitunneillakin lumisohjuisella pihalla pilkkoisessa
pimeydessä; kellon soidessa kömpivät pojat sisään unisina ja
laahustelevin märin saappain, ja vahtimestarin vaimo, jonka oli pestävä
käytävät ja portaat koulutuntien loputtua, äkäili kun kuletettiin niin
hirveästi likaa sisään.
Opettajain huoneessa istuivat yli-opettajat ja apulaiset välitunneilla
ja torkkuivat, ärtyisinä kaikki ja pimeän ajan unettomien öiden
kalventamina. Niin ja näin tulivat vähän pirteämmiksi, kun rehtori
kepsutteli kansliasta opettajain-huoneeseen lausumaan lukujärjestystä
koskevia määräyksiä; sillä rehtori oli ainoa pirteä koko koulussa,
vaikka joka yö näkyikin tuli hänen kansliastaan aina aamupuoleen.
Olisipa ollutkin somaa, jos itse rehtorikin olisi ollut uninen! Mutta
eipä sellainen tullut kysymykseenkään.
* * * * *
Oltiin tunnilla kello 12—1, ja lukion ensimäisellä luokalla oli
latinaa. Sillä oli maanantai.
Maanantai on yleensä raskas päivä — kaikki viikon kuusi päivää vaikeina
edessä, tuleva sunnuntai liian kaukana ja viime sunnuntai lähellä,
mutta pahalla puolella. Mutta tällä maanantaillapa oli hyvä onni
muiden surullisten veikkojensa rinnalla — se oli joulukuun 22 päivä
ja huomenna alkoi joululoma! Pitkä, lumivalkea, kynttilöitä kimaltava
joululoma, — pyhävaatteet päällä monet päivät pääksytysten, äidin
leivospöntöt saavutettavissa luvallisesti tai ehkä luvattomastikin
— ja entä sitten se itse loistokohta, tuo salaperäisen houkutteleva
aatto-ilta — hys, täytyypä nyt olla tarkkaavainen!
— Alacer, acer, campester, celeber...
— No, Aapraham, jatka! — celeber...
— Ce — ce —
— Noo—oo! — Celer!
— Celeber, celer, pedester...
— Mitä pötyä! Istu alas, sinähän et osaa yhtään, laiska vätys! Simo,
saat jatkaa!
Simo Selmer eli Siimon Seloottes oli luokan levonkallio. Kun tuskalla
ja vaivalla oli päästy niin pitkälle »vätyksien», »lurjusten» ja
»pölkkypäiden» luettelossa, että Simon vuoro oli vastata, niin
rauhoituttiin. Kateederilta jyrähtelevät äkäiset sanat sulivat nyt
vienoon murahteluun:
— Oikein, Simo, oikein! Ja sitten, Simo, eteenpäin! — Oikein, aii-van
oik-kein! — Ja sillaikaa kun Seloottes varmasti ja vakaasti luisutteli
lähintä läksyä, saivat toiset mainiota aikaa antautuakseen omiin
tehtäviinsä. Ne, joita ei oltu vielä kuulusteltu, käänsivät pari
lehteä eteenpäin ja alkoivat lukea siitä paikasta, johon luulivat
Simon seisautettavan; ne, jotka enemmän tai vähemmän kunnialla olivat
suoriutuneet taistelustaan, syventyivät muihin hommiin, — nukkumista ja
paperipallojen nakkelua harrastettiin erittäin innokkaasti.
Mutta Aapraham Aagaard istahti akkunansa viereen unettomana ja
paperipalloitta. Antti Bech oli tänään poissa ja Aapraham istui aivan
akkunan pielessä. Rullakaihdin oli nyt, kuten tavallisesti, kiinni
yläällä eikä sitä voinut vetää alas, ja Aapraham Aagaard tuijotteli yli
hämärän kaupungin salmelle, joka harmaana ja sameana tuolla virtain,
ja sumuun, joka sen takana peitti tunturin melkein juureen saakka.
Viislaitainen koetteli päästä tuolta kaupungin niemen takaa, vastavirta
kieppui ympärillä; olivat laskeneet purjeen alas ja sousivat.
Huh! Niin märkää ja pimeää joka paikassa, ikävät näyttivät joulupäivät
tulevan!
No, se nyt oli muuten hänestä, Aaprahamista, samantekevää, aivan
samantekevää!
Kun hän ei kerran pääse kotiin Aarvikiin jouluksi, niin mitäpä
hänen tarvitsee piitata siitä millaiset ilmat tulevat! Olkoot tässä
kiusallisessa kaupungissa minkälaiset tahansa, sama se hänestä,
Aaprahamista; hänellä oli yhtä tuskallinen koti-ikävä satoipa sitten
tai paistoi päivä.
Ja tässä hän nyt oli koko lukukauden ikävöinyt ja otellut läksyjen
kimpussa ja jos jossakin kiusassa ja toivonut vain tuota yhtä ainoaa:
Kotiin jouluksi! Kotiin rannalle ja kalalle, pappilaan ja näkemään
sitä uutta viislaitaa, jonka Seppälänmäen Pekka oli tehnyt, — ja
purjehtimaan Hilmar-rengin kanssa yli vuonon hakemaan postia, — ai,
tosiaan, heillähän olikin nyt uusi renki, kun se Hilmar tässä syksyllä
lähti Ameriikkaan. Minkähän näköinen se uusi on? Onkohan yhtä hyvä kuin
Hilmar? Ei varmaankaan, niin hyvä ei ole joka mies! Uusi viislaita ja
uusi renki yhdellä kertaa; se on jotain se! Ja niitä ei hän saisi nähdä
ennenkuin pitkän, pitkän ajan päästä kesälomalla! Ja isä ja äiti, —
hän oli ihan näkevinään heidät tuolla sumussa viittailevan tulemaan!
Ja naapurin Olli, jonka pitäisi saada nähdä ne uudet vaatteet ja
taskukello — ja kertoa sille koulusta ja pojista ja kaupungista — − −
Koulu oli mäellä, akkunan alla Mäkikatu, se näkyi suorana linjana
aina pankkitalon kulmalle saakka Isollekadulle. Isollakadulla oli
siksi valoisaa, että Aapraham tunsi henkilöt, jotka siellä kulkivat
ohi. Sohvi Haasted oli juuri mennyt siitä sen koppavan, uuden
apteekkioppilaan kanssa, joka ei koskaan anna sen olla rauhassa, se
pitkä, pinkkotakkinen, hansikkaniekka laiskehtija, ketkale! Mutta
pankin nurkalta tulivat kuten tavallista tähän aikaan kaupungin isät
aamupäiväkävelylleen, — ensin tänne mäelle postikonttorin luo, joka
oli aivan koulumäen rinteellä. Postikonttorin seinämällä tuikotti
himmeän keltainen lyhty pilkkopimeässä mustan sähkösanomataulun
edessä, sinne ne nyt kaikki menivät katsomaan sähkösanomaa postilaivan
kulusta. Tuossa tuli rovasti naureskellen apulaisensa Svendsenin
kanssa, joka aina kertoi hassuja juttuja heistä pojista, — ja tuolla
tuomari Haasted, joka aina jätti rouvansa odottelemaan mäen alle, kun
itse tuli vilkaisemaan sähkösanomaa. Niin, niin, syytä on hänellä nyt
pudistella päätään, tuomarilla; Aapraham kyllä tiesi, mitä uutisia
tuo siniliidulla kirjoitettu valkea sähkösanoma hänelle tiesi kertoa.
»_Kaarle Kuningas_» tyynen takia Hammerfestissa, 2 vuorokautta
myöhästynyt! Hän tiesi sen ylen hyvin, — sehän oli hänen joulu-ilonsa
kuolemantuomio. Jos »_Kaarle Kuningas_» on myöhästynyt 2 vuorokautta,
ei se tule tänne ennen ensimäistä joulupäivää ja sitten on sillä niin
kiire, ettei se ehdi poiketa Arvikiin matkalla etelään; se typerä tapa
niillä on aina talvella. Ja sitten ei tule laivoja enää kuin myöhään
jouluviikolla ja sittenhän se on jo liian myöhäistä!
Mokomatkin pöllöt, laivakapteenit! Eivät ne sentähden ole poikkeamatta
Arvikiin että niillä on niin tavaton kiire; ne eivät vain uskalla
hevillä kulkea saarien ja Arvikin salmen kautta.
Ah, — onnellinen kun olisi Arvikin salmella, — tulisi juuri niemen
kären takaa ja kotirakennukset jo näkyisivät! Rannalla vaja ja se uusi
öljytty viisilaita keltaisena hohtaen, — ylempänä rinteellä valkea
päärakennus ja tulet loistavat kanslian ja keittiön akkunoista; äiti
juuri leipoo köyhäinleivoksia. Ensi kertaa eläissään ei nyt Aapraham
saisi olla siellä keittiössä niissä hommissa auttelemassa, sulattamassa
voita, joilla nuo ruskeat leivät sivellään, — voikäryä räiskyy silmille
ja kasvoille padasta, — niin että vesi tulee silmiin ja otsaa polttaa —
— —
— Mikä sinulla on, Aapraham Aagard? Vetisteletkö sinä vai? huusi
yhtäkkiä apuopettaja Svenningsen luokalta.
Aapraham säpsähti. Koko tuo maailma, jossa hän oli ollut akkunasta
tuijotellessaan, katosi nyt kuin tuhka tuuleen ja hän oli latinan
tunnilla, kello 12—1 ja pojat ympärillä tirskumassa, nauramassa.
Aapraham punastui korvia myöten; mutta apuopettaja tuli hänen luokseen,
pani kätensä hänen päänsä päälle ja kysyi yhtäkkiä lempeästi:
— Mitä sinä itket, poikaseni?
Aapraham koetteli nieleksiä kyyneleitään; mutta ei siinä auttanut
mikään, — koko surkeus, ikävä, suru, pettymys ja kalaranta ja kalastus,
naapurin Olli ja äiti, — äiti, äiti — — äänensä itkeä tyrski iso poika
pää pulpettia vasten!
— Mutta Aapraham, kuulehan nyt hyvä poikaseni - - -?
Joku naputti hiljaa oveen, ihan kuin sormenpäillä; naputti jo kolmannen
kerran, mutta se kuultiin nyt vasta.
— Sisään!
Ovi aukeni verkkaan ja hirveän verkkaan astui huoneeseen ensin iso
merikarhun saapas, sitten koipi, sitten tuli pää. Luokka oli ihan
ällistynyt ihmetyksestä ja vihdoin seisoi iso, likomärkä mies luokan
edessä merilakki kourassa ja kumartaa pöksäytti niin että öljytakki
kapisi.
— Hyvä päivä ja Jumal antakko!
— Päivää, päivää! Mitä Teillä on asiaa?
— Jaa — ei se ny juur — em mnä muut juur — — — kon tuli vaa tänn — —
— Sitten kääntyi mies yhtäkkiä apuopettajasta poikain puoleen, jotka
olivat hurjaan nauruun purskahtamaisillaan —:
— Kuulkkast poja, kukas teist o se Arvika papi poik ko ne kuttuva
Aapramiks?
Yleinen huomio kääntyi nyt Aaprahamiin, joka nieleskeli itkuaan.
— Se — mhyh mhyh — olen — minä — mhyh mhyh.
— Mnä tuli isäs reisupaatil ottama sinu kotti jouluks. Tul täsä
perjantaste semmone tilikramm, ete valkkilaev pääs framil, mut ny on
kiir ja pist vähä sassist valmiks, ei oi mittä viss paikk kui kauvvan
tuul pysy pohjan pualel.