Aapraham oli noussut ylös, hänen silmänsä loistivat —

— Mutta, keskeytti viimein apuopettaja Svenningsen, — hän oli ollut

ihan ymmällä, — hyvä mies, saatte odottaa kello kahteen, — ei suinkaan

teillä nyt sellainen kiire ole.

Silloin veti mies suunsa hymyyn:

— Tot mars snä sen tiärä, kos ole opettaja ja kaik, ett tuul lakentu

päevän pääl, ja jost meirä pitä pojan kans kerjet Arvikka saakk

joulaattoks, nii pitä meirä pistä kiiruks. Ja nii frouvaki meinas, ett

pojan pitä tul kotti siks kumminkis.

Pojat hirnuivat nyt täyttä kurkkua jotensakin vakuutettuina siitä,

että hänellä, »ko oi opettaja ja kaik,» ei ollut epämääräisintäkään

käsitystä tuulen juonista.

Apuopettaja itsekään ei enään voinut olla hymyilemättä.

— No, istukaahan nyt, hyvä vieras, niin minä menen puhumaan rehtorin

kanssa. Olkaa hiljaa, pojat, sillaikaa.

Apuopettaja meni ja »hyvä-vieras» istahti tuolille. Vesi valui puroina

hänen vaatteistaan ja kerääntyi lammikoiksi lattialle.

— Jassoo, ett tommonenk se Aapram poik sitt o?

Nauru räjähti taas ihan hillittömästi.

— Jo vai, kyll mar vaa noi kaupunki poja ossava naurat! — tuumi hän

mukavasti virnuillen ja — seinät kajahtelivat naurusta.

— Naurakka pääl vaa, poja, — kyll te vähä tarvittettaki ilakoit, ei

sunkkas teil täsä kamaris ain nii kovaste lystikä oi!

Kun hän samassa alkoi katsella kattoon tarkastellen lamppuriviä,

läiskähti likomärkä paperipallo hänen öljytakkiinsa, — lisää toinen,

kolmas, neljäs yhtä päätä, kasvoihin, lakkiin ja öljytakkiin; mutta hän

vain hymyili ja tirkisteli poikia nähtävästi hyvin mieltyneenä.

— Poja, poja, ne ova ain samankaltassi, misä tähän niit näkeki!

Sitten tuli opettaja Svenningsen takaisin rehtorin kanssa ja luokka oli

hiirenhiljaa. Rehtori oli varsin vakava.

— Hyvä päivä. Snä ny kaiket ole se ko ne kuttuva koulrektoriks?

— Kyllä, minä se olen. — Rehtorin totisissa suunpielissä näytti vähän

pyrkivän nytkähtelemään eikä hän oikein näyttänyt uskaltavan katsoa

hihkuvaan poikajoukkoon.

— Te tahdotte nyt heti Aapraham Aagaardiä mukaanne?

— Nii maar kaiket. Se ois meininkis! Frouv tahto kaikel muatto poja

kotti joulaattoks, niiko luonolist onki, tot mar teil vanhal miehel o

lapsi itekki, nii ett se ymmärät paremi ko mnä!

— Hm, — hm! Rehtorin täytyi kiiruusti ruveta vähän kävelemään

edestakaisin lattialla ja kädellään siveli hän innokkaasti noita

itsepäisesti nytkähteleviä totisuuden lihaksiaan; hän pysähtyi akkunan

ääreen ja katseli ulos. Apuopettaja seisoi taulun edessä selin luokkaan

ja pyyhki nenäänsä luonnottoman innokkaasti. Luokasta kajahti silloin

tällöin naurun purskaus, jota turhaan oli koetettu hillitä nipistämällä

nenää ja tunkemalla nenäliinaa suuhun. Mutta akkunanpielestä tuijotteli

odottavainen silmäpari jännityksessä rehtoriin.

— Hm — hm! — Aivan tuntui rehtori olevan kahden vaiheella; — hm, hm!

Sitten kääntyi hän yhtäkkiä rivakasti Aaprahamin puoleen:

— No, etkö sinä ole vielä koonnut kirjojasikaan? Etkö kuullut, että on

kiire, muuten ei isä ja äiti saa sinua jouluaatoksi kotiin!

— Saanko, saanko — minä lupaa — —?

— Jouduhan, äläkä anna miehen odottaa!

Sitten kääntyi rehtori taas öljykarhun puoleen:

— Teillä on kai kova matka sinne etelään Arvikiin vai?

— Hoo, — ei maaka se nii vaaralist oi täl tuulel, ei maaka!

Rehtorille tuli taas merkillinen kiire liikutella jalkojaan ja

huuliaan. Yhtäkkiä kääntyi hän luokan puoleen:

— Kuulkaas, pojat, - mitäs arvelisitte jos lopettaisimme koulun nyt

kaikki yhtaikaa. Niin voitte saattaa Aaprahamia veneelle.

No, siitäkös syntyi ilo! Tuossa tuokiossa painuivat kaikki päät

pulpetin alle, penaalit ja kirjat, kynänvarret, laukut ja remmit

rämisivät.

— Hyvästi, Aapraham! Vie terveisiä isälle ja äidille minulta, ja

iloista joulua! Hyvästi, mies hyvä, onnea matkalle ja onnellista

joulua. Hyvästi, pojat, iloista joulua teille kaikille.

Vähän ajan kuluttua virtaili ensimäinen latinaluokka kirjat kainalossa

alas koulumäkeä postikonttorin ohi. Arvikin pappilan uusi renki oli

keskellä laumaa. Mereläislakki heilui paljoa ylempänä poikasten hattuja

ja isot merisaappaat kompsuttelivat kaksi kertaa niin pitkin askelin

kuin tepsuttelevat poikasten jalat.

Alaalla pankin kulmalla erosivat he erinomaisen tuttavallisesti.

Aapraham ja renki lähtivät alakaupungille Jensenin matamille ja toiset

mitkä minnekin kaupungille. Siinäkös lyötiin kämmentä niin että pojat

tunsivat rengin kouran puserruksen aina iltaan saakka, — ja hyvästi

sitten vain ja iloista joulua!

Musta kotka · 第 22 / 22 题