— Mutta, keskeytti viimein apuopettaja Svenningsen, — hän oli ollut
ihan ymmällä, — hyvä mies, saatte odottaa kello kahteen, — ei suinkaan
teillä nyt sellainen kiire ole.
Silloin veti mies suunsa hymyyn:
— Tot mars snä sen tiärä, kos ole opettaja ja kaik, ett tuul lakentu
päevän pääl, ja jost meirä pitä pojan kans kerjet Arvikka saakk
joulaattoks, nii pitä meirä pistä kiiruks. Ja nii frouvaki meinas, ett
pojan pitä tul kotti siks kumminkis.
Pojat hirnuivat nyt täyttä kurkkua jotensakin vakuutettuina siitä,
että hänellä, »ko oi opettaja ja kaik,» ei ollut epämääräisintäkään
käsitystä tuulen juonista.
Apuopettaja itsekään ei enään voinut olla hymyilemättä.
— No, istukaahan nyt, hyvä vieras, niin minä menen puhumaan rehtorin
kanssa. Olkaa hiljaa, pojat, sillaikaa.
Apuopettaja meni ja »hyvä-vieras» istahti tuolille. Vesi valui puroina
hänen vaatteistaan ja kerääntyi lammikoiksi lattialle.
— Jassoo, ett tommonenk se Aapram poik sitt o?
Nauru räjähti taas ihan hillittömästi.
— Jo vai, kyll mar vaa noi kaupunki poja ossava naurat! — tuumi hän
mukavasti virnuillen ja — seinät kajahtelivat naurusta.
— Naurakka pääl vaa, poja, — kyll te vähä tarvittettaki ilakoit, ei
sunkkas teil täsä kamaris ain nii kovaste lystikä oi!
Kun hän samassa alkoi katsella kattoon tarkastellen lamppuriviä,
läiskähti likomärkä paperipallo hänen öljytakkiinsa, — lisää toinen,
kolmas, neljäs yhtä päätä, kasvoihin, lakkiin ja öljytakkiin; mutta hän
vain hymyili ja tirkisteli poikia nähtävästi hyvin mieltyneenä.
— Poja, poja, ne ova ain samankaltassi, misä tähän niit näkeki!
Sitten tuli opettaja Svenningsen takaisin rehtorin kanssa ja luokka oli
hiirenhiljaa. Rehtori oli varsin vakava.
— Hyvä päivä. Snä ny kaiket ole se ko ne kuttuva koulrektoriks?
— Kyllä, minä se olen. — Rehtorin totisissa suunpielissä näytti vähän
pyrkivän nytkähtelemään eikä hän oikein näyttänyt uskaltavan katsoa
hihkuvaan poikajoukkoon.
— Te tahdotte nyt heti Aapraham Aagaardiä mukaanne?
— Nii maar kaiket. Se ois meininkis! Frouv tahto kaikel muatto poja
kotti joulaattoks, niiko luonolist onki, tot mar teil vanhal miehel o
lapsi itekki, nii ett se ymmärät paremi ko mnä!
— Hm, — hm! Rehtorin täytyi kiiruusti ruveta vähän kävelemään
edestakaisin lattialla ja kädellään siveli hän innokkaasti noita
itsepäisesti nytkähteleviä totisuuden lihaksiaan; hän pysähtyi akkunan
ääreen ja katseli ulos. Apuopettaja seisoi taulun edessä selin luokkaan
ja pyyhki nenäänsä luonnottoman innokkaasti. Luokasta kajahti silloin
tällöin naurun purskaus, jota turhaan oli koetettu hillitä nipistämällä
nenää ja tunkemalla nenäliinaa suuhun. Mutta akkunanpielestä tuijotteli
odottavainen silmäpari jännityksessä rehtoriin.
— Hm — hm! — Aivan tuntui rehtori olevan kahden vaiheella; — hm, hm!
Sitten kääntyi hän yhtäkkiä rivakasti Aaprahamin puoleen:
— No, etkö sinä ole vielä koonnut kirjojasikaan? Etkö kuullut, että on
kiire, muuten ei isä ja äiti saa sinua jouluaatoksi kotiin!
— Saanko, saanko — minä lupaa — —?
— Jouduhan, äläkä anna miehen odottaa!
Sitten kääntyi rehtori taas öljykarhun puoleen:
— Teillä on kai kova matka sinne etelään Arvikiin vai?
— Hoo, — ei maaka se nii vaaralist oi täl tuulel, ei maaka!
Rehtorille tuli taas merkillinen kiire liikutella jalkojaan ja
huuliaan. Yhtäkkiä kääntyi hän luokan puoleen:
— Kuulkaas, pojat, - mitäs arvelisitte jos lopettaisimme koulun nyt
kaikki yhtaikaa. Niin voitte saattaa Aaprahamia veneelle.
No, siitäkös syntyi ilo! Tuossa tuokiossa painuivat kaikki päät
pulpetin alle, penaalit ja kirjat, kynänvarret, laukut ja remmit
rämisivät.
— Hyvästi, Aapraham! Vie terveisiä isälle ja äidille minulta, ja
iloista joulua! Hyvästi, mies hyvä, onnea matkalle ja onnellista
joulua. Hyvästi, pojat, iloista joulua teille kaikille.
Vähän ajan kuluttua virtaili ensimäinen latinaluokka kirjat kainalossa
alas koulumäkeä postikonttorin ohi. Arvikin pappilan uusi renki oli
keskellä laumaa. Mereläislakki heilui paljoa ylempänä poikasten hattuja
ja isot merisaappaat kompsuttelivat kaksi kertaa niin pitkin askelin
kuin tepsuttelevat poikasten jalat.
Alaalla pankin kulmalla erosivat he erinomaisen tuttavallisesti.
Aapraham ja renki lähtivät alakaupungille Jensenin matamille ja toiset
mitkä minnekin kaupungille. Siinäkös lyötiin kämmentä niin että pojat
tunsivat rengin kouran puserruksen aina iltaan saakka, — ja hyvästi
sitten vain ja iloista joulua!