— Mikäs pikku mies sinä olet? kysyi Rejersen kirjakaupassaan.
— Minä olen Sven.
— Ja tahdot 10 äyrin kirjoitusvihon. Kas tässä, olkaa hyvä. Sinä siis
käyt koulua?
— Kyllä. Koulua minä käyn.
— Osaatkos tänään läksysi?
— Älä pidä muita jumalia minun edessäni. Mitä se on: vastaus. Meidän
pitää pelkäämän ja rakastaman jumalaa yli kaiken ja hänen ainoan
päällensä uskoman ja turvaaman.
— Kappas vaan! Taidatpa saada tämän sievän kuvan, kun olit noin nopsa.
Sven kumarsi ja läksi. Hän tuskin yletti Rejersenin ovenripaan, mutta
sai sen kuitenkin auki ennenkun Rejersen ehti avuksi.
Kouluun oli pitkä matka ja Sven kulki, marssi aimo askelin. Hänellä
oli uudet kalossit ja laukku selässä. Kun hän vähän aina nytkäytteli
itseään joka askelella, niin kalisi penaali laukussa — ja se tuntui
niin pulskalta; ihmiset tietäisivät että hän on koulupoika.
Mutta sitten taas se Wattnen iso koira — aina se juoksee ulos, kun
kulkee ohi; mutta tuolla seisoi parvi poikia ja täytyi siis koettaa
kulkea niinkuin ei olisi koirasta tietävinäänkään. Mutta penaali
laukussa ei kalissut ennenkun Sven oli päässyt onnellisesti ja pitkän
matkan päähän Wattnen portilta.
Koulu oli kaupungin laidassa, sitä ympäröi korkea kivimuuri. Kaikkein
pulskinta maailmassa oli astua sisälle tuosta muurin portista ja sitten
yli suuren, hiekoitetun pihan — ja tietää, että saa astua — ja olla
ihan kuin kotonaan!
Ja silloin kalisi penaali hirveästi vaikkei ketään muita ollutkaan
kuulemassa ja ihailemassa kuin Sven itse. Mutta pulskaa se vain oli!
Heillä, Svenin luokalla, oli vain kolme tuntia päivässä, — ensimäisellä
valmistavalla luokalla. Kirjoitusta, laskentoa, uskontoa, Norjan
historiaa ja vähän maantiedettä.
Ja nyt oli heillä ensin uskontoa, ja katekeetta asteli edestakaisin
lattialla ja kuulusteli.
Kaikki 12 — sillä heitä oli kaksitoista ensimäisellä valmistavalla
luokalla — osasivat ensimäisen käskyn ulkoa ja katekeetta kehui heitä
sukkeliksi pojiksi.
— Mutta kuuleppas nyt, pikku Sven, sanoi hän yhtäkkiä: — tiedätkös sinä
mikä on epäjumala?
— Tiedän! — Hyvinhän sen Sven tiesi.
— Kellä on epäjumalia?
— Pakanoilla!
— Oikein, pikku Sven, — mutta etkö luule, että muillakin on epäjumalia
kuin pakanoilla?
— Ei—i! Sitä ei Sven luullut
— Ei kellään sinun tutuistasi?
Mutta moinen tuppasi jo Sveniä vähän naurattamaan! Sillä tuollainen,
että joillakuilla hänen tutuistaan olisi nurkissaan epäjumalia,
isopäisiä ja eläimen sorkilla varustettuja, sellaisia kuin hän oli
nähnyt kuvissa, oli jo ihan hassua!
— Ei, ei kellään minun tutuistani.
— Oletko siitä varma?
Sven melkein häpesi katekeetan puolesta — kysyykin mokomaa!
— Eikö itselläsikään?
— Epäjumaliako? E—hei! Niitä ei Svenillä ollut
— Hm, eiköhän sentään, Sven! Etköhän sinä rakasta mitään enemmän kuin
Jumalaa, kuules, ajatteleppas nyt oikein tarkkaan. Sillä katsos, se se
on juuri se epäjumala se!
Sven ajatteli ajattelemistaan; hänen täytyi ihan panna silmänsä
kiinni että olisi oikein voinut ajatella! Mutta ei — ei toki — ettäkö
rakastaisin jotain enemmän kuin Jumalaa, e—hei!
— En, en mitään!
— Etkös tuota kaunista kuvaa, joka sinulla on tuossa?
— Pyh! Sen Te saatte heti jos tahdotte? Ja Sven kuletti Rejersenin
antaman kuvan katekeetalle. Se oli: »_Marechal Ney en Moscou._»
— Jaha, — mutta ajatteleppas nyt oikein, etkö sinä rakasta mitään
enempää kuin Jumalaa?
— Ei, en yhtään mitään!
— Entä rusinarokkaa, mehusoppaa, jossa on väskynöitä?
Sitäpä ei Sven tullut ajatelleeksikaan! Ettäkö se nyt voisi olla —
epäjumala! Rusinarokkaa ja väsky... Svenille tuli ihan vesi suuhun sitä
ajatellessa.
— No, pikku Sven, mitäs nyt arvelet?
Sven tuumiskeli vähän, mutta sitten sanoi hän: ei.
— Ei toki, ei hän rakastanut rusinarokkaa, mehusoppaa ja väskynöitä
enemmän kuin Jumalaa! Ei lähimaillekaan! Ajattelipa vaikka mehusoppaa
helmiryynienkin kanssa, niin tohti hän empimättä sanoa: ei!
— Niin, niin, pikku poikaseni, se on hauskaa kuulla se, sanoi
katekeetta ja taputti Svenin päätä.
Mutta samassa alkoi tuntua niin merkillisen kummalliselta Svenin mahan
pohjassa, tai tuossa sydän-alassa — ihan kuin pahalta — tahi kuten
silloin kun täytyi pelätä sitä Wattnen koiraa; katekeetta taputti vielä
hänen päätään ja sanoi uudestaan:
— Se on hyvin hauskaa kuulla!
Svenin teki mieli melkein sanoa, ettei se nyt taida olla ihan varmaa
sentään — etenkin kun helmiryynien kanssa. — Mutta sehän tuntui niin
nololta, nyt näin jälestäpäin.
* * * * *
Oli mennyt viikko ja ensimäisellä valmistavalla luokalla oli jo ehditty
viidenteen käskyyn.
Mutta aina kun katekeetta puhutteli kiltisti Sveniä ja etenkin kun
hän taputteli hänen päätään, alkoi Svenistä tuntua niin kummalliselta
tuossa sydän-alassa kuten tuonnoinkin. Sven oikein halusi, että
katekeetta olisi kerran hänelle äkäinen ja tyly. Ajattelipa hän kerran,
että pitäisi joskus koettaa olla osaamatta läksyään — että saisi toria.
Mutta sekin oli hassua ja mahdotonta, sillä _osasihan_ hän aina
läksynsä.
Kotona oli ollut mehusoppaa sunnuntaina ja torstaina. Viime kerralla
oli helmiryynien kanssa ja kummallakin kerralla väskynöitä ja rusinoita.
— Mitä ihmettä, pikku Sven, halveksitkos mehusoppaa? Herkkuruokaasi?
Sven ei vain tahtonut ottaa. Sven ihan itkua puserteli. Mutta piti
päänsä.
Mutta sittenkun tuli rusinarokkaa väskynäin kanssa taas sunnuntaina,
söi Sven kolme lautasellista.
Iltapäivällä nukahti äiti aina vähän aikaa sohvalla huoneessaan.
Ovi aukesi ja Sven tuli sisään; hän oli pyhävaatteissa,
kiiltävänappinen samettipusero päällä ja valkea pitsikaulus kaulassa;
mutta se kaulus oli ihan rutistunut ja hänen kasvonsa olivat ihan
märkinä kyyneleistä.
— Mikä sinulla on, pikku ystäväni? kysyi äiti, kun pieni pää yhtäkkiä
painautui hänen helmaansa.
Mutta Sven vain itki. Vihdoin sai hän sanotuksi:
— Äiti, minä palvelen muita jumalia.
— Mitä ihmeettä — sinä sanot?
— Äiti, minä niin pelkään, että minulla on epäjumala.
— Mikä se on?
— Rusinarokka väskynäin kanssa!
Kesti kotvan aikaa ennenkun äiti pääsi selville, mikä hänen Sveninsä
päähän oikein oli pälkähtänyt Ja kun hän vain nauroi ja tahtoi selittää
Svenille, etteivät nyt asiat niin hullusti ole kuin Sven luulee, niin
Sven ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan:
— Ethän sinä sitä ymmärrä äiti, niinkuin siellä koulussa. Siellä on
ihan toisellaista kuin täällä sinun luonasi. Etkö sinä ymmärrä, että
eihän täällä ole syntiä ja sen sellaista!
Ja Sven ei lauhtunut ennenkun äiti lähti hänen kanssaan katekeetan luo.
Katekeetta istui suuressa huoneessa paljon kirjoja ympärillään. Mutta
ei se oikeastaan ollutkaan se entinen katekeetta, se koulun katekeetta;
se oli ihan tavallinen herra vain, ihan kuin esimerkiksi isä, ja se oli
niin kovin kiltti.
Äiti selitti hänelle mistä oli kysymys. Ja katekeetta hymyili ja nosti
Svenin polvelleen:
— Kuules nyt, pikku Sven! Kuka meille antaa kaikki hyvät lahjat
maailmassa?
— Jumala! — hyvin Sven sen tiesi iltarukouksestaan.
— Kai hän siis antaa myös rusinarokkaakin, vai kuinka?
— Tietysti, sehän nyt on selvää!
— Ja rusinarokka on makeaa —?
— Niin hirveän makeaa!
— Katsos nyt, kun sinä vasta saat rusinarokkaa väskynäin kanssa, niin
muista ainoastaan, että se on Jumalan lahja, ja kiitä häntä ja syö niin
paljon kuin ikinä vain jaksat — sillä siten sinä oikein näytät, miten
sinä rakastat häntä ja hänen lahjojaan.
— Mutta — epäjumala?
— Epäjumala on kaikki mistä sinä pidät kiittämättä Jumalaa ja antamatta
hänelle kunniaa, pikku Sven.
Äiti ja Sven istuskelivat kauan katekeetan ja hänen rouvansa luona,
joka hänkin oli tullut sisään. Kun he tekivät lähtöä, sanoi katekeetta:
— Mutta kuules, pikku ystäväni, minähän olen ihan unohtanut antaa
sinulle takaisin sen kuvan, jonka annoit minulle.
— En tahdo sitä, sanoi Sven vakavasti.
— Miksi et tahdo?
— Se on epäjumala!
— Onko se epäjumala? Mutta kuulehan, etkö voi kiittää siitäkin Jumalaa!
— En minä ole häntä kiittänyt!
— Etkö ole kiittänyt Jumalaa siitä? — —
— En. Ainoastaan Rejerseniä!