Emmehän me toki saa läksyjä huomiseksi! julisti Simo Selmer ja niin
kumoutui tuo epäilys; — meillehän tulee koko joukko uusia kirjoja,
joihin ei ole vilaistukaan!
Se oli ensimäinen päivä kesäloman jälkeen, »elokuun 24 p. klo 10
aamupäivällä» kuten kutsukirjeissä sanottiin, jolloin »oppilaiden on
jälleen saavuttava kouluun kesäloman jälkeen».
Luokassakos kävi kuhina ja mellastus noina muutamina minuutteina ennen
kellon soimista. Oli uusi luokkahuone, uudet penkit ja uudet paikat,
joihin oli tutustuttava, ja Simo Selmer väitti, että paikat tänä
vuonna määrätään — todistusten mukaan eikä aakkosjärjestyksessä kuten
ennen. Tuo väitös johtui nyt vain siitä, että Simo Selmer oli päässyt
ensimäiseksi ja että ensimäinen paikka oli aivan akkunan vieressä.
Mutta Antti Bech, jonka nimi alkoi B:llä ja joka sitä paitse oli kolme
kertaa niin väkevä kuin Simo Selmer, mokoma ylvästelijä, — oli jo
asettunut tuonne akkunanpielipaikalle ja nostanut aivan levollisesti
jalkansa pulpetille ja jymisteli nyt kantta anturaraudoillaan ja lauloi
täyttä kurkkua!
Tämä olee minun paikka, eikä ole sinun paikka!
Tämä olee minun paikka, eikä ole sinun paikka! — ja Simo Selmer ei
siitään selvinnyt, vaikka hän miten seisoi Antin edessä ja viittaili
kuin Cicero!
Muuten olivat kaikki yksimielisiä siitä että tämä uusi luokkahuone
oli paljoa epämukavampi kuin viimevuotinen. Tämä oli ihan seinäkkäin
rehtorin kanslian kanssa ja yhdelle seinämälle olivat ne laahanneet
vielä kaksi isoa lasikaappia, jotka olivat täynnä täytettyjä lintuja
ja sähkökoneita ja jos jotain apuopettaja Röringin ilettävää
törkyä. Hiittäkö he kaikilla noilla rojuilla, lasit vain särkyvät
ja ovat vastuksina! Eikö Röring voinut pitää kamaansa alhaalla
laboratoriossaan! ja tuo viimevuotinen uuni, jonka irtonaisen suupellin
voi pudottaa permannolle hirmuisella räminällä, ja porokaukalo, jolla
voi joka paikan tahria, — ne olivat nyt muistoja vain ja heille oli sen
sijaan tungettu tuo uusi, ikävä ostouuni. Ja seinätaulukin oli — — — —
— Hiljaa, pojat! Asettukaa paikoillenne — aakkosjärjestyksessä.
Opettaja Sömme seisoi yhtäkkiä keskellä metakkaa, aivan kuten ennenkin,
lasit alhaalla nenän nipukassa, kynä korvallisella — ja eikös se vanha,
kellertävä takki päällä!
Antti Bechin jalatkos alkoivat liikkua ja Simo Selmer kiiruhti
alapäähän Juho Rasmussenin viereen; mutta kun jo kaikki olivat
tuuppineet ja muutelleet ja suhisseet ja asettuneet paikoilleen hiljaa,
seisoi vielä vieras ovensuussa ja katsoa tuijotteli avuttomana opettaja
Sömmeen.
— Mikäs jehu sinä olet? kysyi opettaja.
— Uusi oppilas! huusi koko luokka yhtäkurkkua.
— Mikä sinun nimesi on?
— Aapraham.
— Kun sinä nyt kai et liene se sama kuin se tunnettu senniminen
patriarkka, niin ehkäpä sinä sanot minulle sukunimesikin, ystäväni!
Luokka nauraa kirkui, Aapraham lensi tulipunaiseksi aina suuriin
käsiinsä saakka, jotka riippuivat avuttomina väljissä kotitekoisen
takin hihoissa.
— Minä olen Aapraham Lyng Aagaard, änkytti hän, mutta luokan
korviasärkevässä riemupauhussa täytyi hänen toistaa se vielä kolme
kertaa.
— No niin, herra Aapraham Lyng Aagaard, sinä saat nyt mennä tuonne ihan
akkunan viereen, koska olet niin aakkosten alussa.
— Höh! Mokoma! mukisi Antti Bech ja murjotteli kiukuissaan syrjäsilmin
Aaprahamiin, kun hänen täytyi lähteä mainiosta näköalapaikastaan
akkunan pielestä.
— No herra Aapraham, mistä sinä olet?
— Arvikin pappilasta.
— No mutta, et suinkaan sinä nyt siellä voinut suorittaa keskikoulun
tutkintoa, vai?
— Ei, minä suoritin sen Aalesundissa.
— No osasivatkos ne historiaa ollenkaan siellä Aalesundissa, urho?
— Osasivathan ne, jotkut — — —
Ja olitko sinä noiden valittujen joukossa?
— O-lin!
Nyt suistui sulku ja tukahdutettu nauru hyrskähti taas kuin kevättulva.
Mutta yliopettaja Sömme naputti tapansa mukaan pöytään keskisormellaan:
— Olkaa hiljaa, lopit! Ostakaa siis Thrigen vanhanajan historia ja
lukekaa siitä huomiseksi neljä ensimäistä sivua. Meillä on historiaa
huomenna kello 12—1. Lukujärjestyksen saatte muuten rehtorilta.
Näkemiin!
Tietysti! Tietysti! Ei se aasi tietysti voinut pysyä pöksyissään
antamatta läksyä! Koko luokka kiehui raivosta.
— Noo, selitti Antti Bech harmissaan kädet housun taskussa, — hänen
arvonsahan muuten olisi mennyt!
Opettajat tulivat ja menivät antaen kukin määräyksiään, mutta onneksi
ei läksyjä kukaan muu kuin Sömme. Väliajoilla puhkesi luokassa jälleen
melu ja Aapraham Aagaardin ympärille kerääntyi aina uteliaasti
tähystelevä joukkio. Sehän oli selvä, että tuo poika oli lukenut ikänsä
maalla eikä nähnyt kaupunkia muuta kuin ehkä tutkinnossa. Väljissä
kotitekoisissa vaatteissaan, pykälekauluksineen ja kalvostimineen istui
hän siinä tarkastettavana väännellen ruumistaan ja katsoen suurin,
pelästynein silmin tietämättä oikein, pilkkasivatko ne — vai —?
Antti Bech oli raivoissaan paikkansa menettämisestä.
— Eikö nyt tuollaista maatulokasta pitäisi panna viimeiseksi?
Puhumattakaan siitä, että »Aa» [norjankielen o] ennen minun aikanani
oli loppu, eikä alku. Mokomakin! Jos ei oltaisi lukiolaisia, niin
sietäisi oikeastaan saada köniinsä ja hetipaikalla oikein kuntoon!
Tämä lausuttiin puoleksi Aaprahamille, puoleksi Aaprahamista, ja koko
parvi yhtyi siihen yksimielisesti lukuunottamatta Simo Selmeriä, joka
sydämensä pohjasta iloitsi ystävänsä Antti Bechin alennustilasta.
Antti Bech kiukustui yhä enemmän ja enemmän, ehkä enimmin siitä että
tuo uusi poika pysyi niin levollisena tässä ahdistuksessa, istui
rauhassa ja järjesteli muistiinpanojaan.
— Ja sinä Simon Seloottes voit olla jotenkin varma siitä, että se
priiman paikka tulee sinulle vaikeaksi pitää. Täällä lukiossa ei auta
fiidekset, tiedä se, ei yhtään. Eikä sinua nyt ole enää Sammakko täällä
auttamassa!
»Sammakko» oli uskonnonopettaja Syvertsen; mutta hän opetti ainoastaan
keskikoulussa.
Viimein tuli rehtori ja kaikki vaikenivat heti.
Rehtori piti pienen selvän alkajaispuheensa, lausui lukujärjestyksen ja
alkoi sitten lähteä. Silloin nousi Aapraham Aagaard ylös:
— Isä ja äiti käskivät sanomaan terveisiä ja että isä lähettää sen
papintodistuksen ja ne muut todistukset sitten jälestä — — — —
— Aha, sinuthan minä olin ihan unohtaa. Sinä siis olet Aapraham
Aagaard, hyvää päivää, ystäväni, tervetuloa tänne! No niin, saat tulla
kansliaan sitten kun muut ovat menneet, niin selvitämme sen asian.
— Niin pojat, minä toivon, että te otatte nyt uuden toverinne hyvin
vastaan. No, ystäväni, onko sinulla vielä jotain sanomista?
— Sitähän minä vain, että enkö minä saisi muuttaa tästä vähän
tuonnemmaksi; minun on niin paha istua ikkunan luona silmieni tähden.
— Kyllä, miksei, voithan vaihtaa paikkaa esimerkiksi Antti Bechin
kanssa. Hyvästi, pojat.
— Heh, sanoi Antti Bech vaihtaessaan paikkaa. Vai olet sinä sellainen
kytys, et siedä vetoa!
Tulokas katsoi hämmästyneenä Antti Bechiin: sekö oli kiitos?
Mutta yhtäpä ei Aapraham Aagaard saanut tietää ennenkun pitkän
ajan jälkeen, sitä nimittäin, että toiset pojat vain Antti Bechin
tinkimättömästä vaatimuksesta suostuivat ottamaan »uuden pojan»
mukaansa Flöj-tunturin retkelle iltapäivällä. Koko retkestä ei tahtonut
tulla mitään tuon riidan vuoksi eikä ehkä olisi tullutkaan, jos eivät
voileivät olisi olleet valmiit ja pikkutytöt kutsutut.
* * * * *
Ei ole liioin hauskaa olla uutena poikana. Ensiksikin tunneilla tuo
alituinen hikoilu kreikassa ja trigonometriassa opettajain kanssa,
jotka pilkkaavat ja kysyvät aina kolmeen, neljään kertaan, kun eivät
muka ymmärrä »Aarvikin saksaa» tai kun hänellä muka on »puuroa suussa»
puhuessa; ja pojat nauraa hirnuvat ympärillä. Oikein autuaallisesti
sydän keveni, kun kellon soitto kajahti alaalta tyhjästä käytävästä!
Mutta välitunnit toivat vain uusia kärsimyksiä. — Uusi poika, uusi
poika! huudettiin kaikkialta, — Aapraham oli aina kuin hengen hädässä;
hän oli viimein kuin härnätty koira varuillaan joka taholle eikä
sekään auttanut. Keskikoulun ensi- ja toisluokkalaiset pikku nulkit
olivat kaikkein häijyimmät; kuhisten ja kihisten ne kokoontuivat hänen
ympärilleen ja haukkuivat jos milläkin pilkkasanoilla, »sarkahousu
maankirpuksi» ja muilla vielä vähemmän kunniallisilla; ja ne tuuppivat
ja kiskoivat häntä ja nykivät ja pistelivät edestä ja takaa, nakkelivat
rapaa ja likaa hänen päälleen; ja jos hän joskus niitä hätisteli,
kirkuivat ne kuin syötävät ja vahdissa oleva opettaja tuli äkäisenä ja
kysyi:
— Etkö sinä kelvoton voi käyttää voimiasi muutoin kun pelotellen
hengiltä pieniä yhdeksän vanhoja poikia?
Uuden pojan varma kidutuspaikka oli viimein voimistelusalin akkunan
alla oleva nurkkaus. Siihen oli hänet ajettu seinää vasten ja siinä
hän pälyili epätoivoissaan ympärilleen, ja hän oli koko koulun varma
huvitus välitunneilla. Etenkin koetettiin ärsyttää häntä »hyökkäämään»,
— sillä silloinhan hän oli niin hirmuisen hassunkurinen hosuen isoilla
moukannyrkeillään ja koko naama kierona katkeruudesta.
Koulussa oli siihen aikaan eräs kekseliäs huikale, »pitkä Aatukka»
nimeltään, jonka nyt tuli puskea keskikoulun tutkintoa neljättä kertaa
ennenkun hänet päästettäisiin merille; hän oli ijältään ainakin yhtä
vanha kuin tämän vuoden vanhimmat; hän rupesi nyt oikein Aapraham
Aagaardin kiusaajien johtajaksi; hän yllytti pikkupoikia tekemään jos
jotain tylyä ilkeyttä ja hävyttömyyksiä Aaprahamille, ja kun Aapraham
»hyökkäsi», asettui tuo pitkä ketkale mahtavasti hänen tielleen ja
kysyi pilkallisesti — oliko hänellä mitä asiaa?
Luokalla keskusteltiin jotensakin peittelemättä Aaprahamin kuullen,
eiköhän lukion kunnialle jo viimein ala käydä se että »pikkunorssit»
tuolla tavoin pilkkaavat ja häpäisevät yhtä sen jäsentä. Simo Selmer,
joka aina suljettujen ovien takana oli uljas ja kaunopuheinen, julisti
tämän suorastaan tahrapilkuksi luokan kunniassa; Antti Bech ei
virkkanut mitään, kävelihän vain edestakaisin nyrkit housuntaskussa
ja Aapraham istui kuten tavallista punaisena ja kierteli irtautunutta
liivinnappia. Hän oli kuin ajettu otus, vavahteli aina pelosta
uskaltamatta niin sanaa hiiskahtaa, — jäsentä hievauttaa, jotteivät
he kaikki alkaisi nauraa ja pilkata sekä pihalla että luokalla, sekä
opettajat että oppilaat.
Ja kun hyvä matami Jensen, jonka luona hän asui, lohdutteli häntä, että
kyllä se loppuu, kunhan ne vain tottuvat häneen vähän enemmän, niin
hyvähän se olisi hänestä, mutta nyt oltiin jo lokakuussa ja yhä ne — —
* * * * *
Hän oli päättänyt purra hammasta, olla hiljaa kuin tukki eikä olla
heistä tietääkseenkään. Mutta kun hän näin sai kulumaan koulupäivänsä
kuin hengenhädän pitkät hetket, niin tulivat pikkupojat hänen
kärsivällisestä levollisuudestaan vain yhä hullummiksi ja luokkatoverit
mukisivat keskenään, että uusi poikahan on ihan pöllö, syököönkin
nyt itse keittonsa! Tämä luokan tylyys johtui myös pohjaltaan siitä,
että Aapraham pian osoitti olevansa terävä kuin partaveitsi; etenkin
ainekirjoituksessa oli hän peninkulman muita edellä, aivan kuin
aikamies omine ajatuksineen ja tietoineen, jotka hän oli lukemalla
hankkinut tuolla Arvikin pappilapohjukassa! Tämä auttoi häntä vähän
opettajain pilkalta, etenkin kun rehtori itse oli aina niin hyvä
hänelle ja kiitti häntä luokan kuullen. Mutta aivan päinvastaisesti se
kiitos vaikutti tovereihin.
Antti Bech oli jo yhteen aikaan näyttänyt ikäänkuin taipuvaiselta
hyviin väleihin, — mutta kun Aapraham niin ratkaisevasti ryntäsi hänen
ohitseen ainekirjoituksessa, kylmeni Antti jälleen, ja sitten tuli se
Sohvi Haastedin juttu — — —
Ensimäinen ja ainoa perhe, jonka keskuuteen Aapraham Aagaard oli
päässyt kaupungissa, oli tuomari Haastedin; tuomari oli Arvikin papin,
Aagaardin entinen ystävä, ja yhteen aikaan oli jo puhuttu siitäkin,
että Aapraham pääsisi heille asumaan ettei tarvitsisi olla kuten
nyt tuolla tyttökoulun kulmissa Jensenin matamin luona. Ja Sohvi
Haasted oli ehdottomasti kaupungin pulskin tyttö! Ja samalla oli hän
kiltti Aaprahamille, sai kyllä sietää yhtä ja toista hänen tähtensä,
— ja kun tähän aikaan luisteltiin ja pidettiin hauskaa lahdella,
joka nyt hohti kuutamo-iltoina mustana ja välkkyvänä, koetteli
Sohvi aina saada Aapraham Aagaardiakin mukaan leikkiin. Hän opetti
Aaprahamille franseesiakin, jota ne siellä pitkissä jonoissa tanssivat
ja jota Aapraham ei osannut. Sentähden oli Aapraham Sohvin ainaisena
kavaljeerina pitkän aikaa joka ilta, — ja Antti Bechin mieli musteni
mustenemistaan!
Mokoma maanpoika, tuppautuappas tielle ja vie tytöt toiselta! Sellainen
kömpelö typeryskin! Mitähän merkillistä siinä raukassa oikein lienee
— ja Antti Bech alkoi iltaisin ilkeästi kertoa pikkutytöille Aapraham
Aagaardin jokapäiväisestä kamppailusta »pikku norssia» vastaan, jotka
antoivat hänelle selkään niin että naukui. Ellei Sohvi Haasted olisi
holhonnut Aapraham Aagaardia, olisi hänelle pian tullut jäällä yhtä
kiusallista kuin muuallakin, ja hän turvautui Sohviin kuin hukkuva
olenkorteen.
* * * * *
Lauantai-iltana oli päätetty kokoontua oikein suurella joukolla
jäälle; pojat olivat koonneet kolehtia ostaakseen soihtuja, omenoita,
ryssänpähkinöitä ja paperossia! Opettajahan ei tulisi sinne niin
myöhään ja kyllähän siitä sitäpaitse aina pelastuisi!
Aapraham istui koko iltapäivän työssä ja laski matematikan esimerkit
valmiiksi maanantaiksi, sittenpähän sekin olisi tehty ja voisi
paremmalla omallatunnolla lähteä luistinhuveihin illalla.
Hänen akkunansa oli Jensenin matamin takapihalle ja tyttökoulun
leikkikentälle päin, ja voimisteluhuoneistosta kajahteli kumisevassa
marssitahdissa: yks kaks, yks kaks! sekä neiti Zwilgmeyerin kirkuva
komentelu. Neiti Zwilgmeyer antoi nimittäin voimistelutunteja
lauantaisin iltapäivällä, ja siellä oli myös Sohvi Haasted. Ja
Aaprahamilla oli niin mukavaa, hän sai istua ihan rauhassa ja pitää
vain akkunastaan silmällä pikkutyttöjä, kun ne kello 7 pääsivät
tunnilta, ja luistimet olivat valmiina ja hän voi tavata Sohvin
portilla. Niin oli hän turvassa koko illan.
Hänen täytyi sytyttää aikaiseen lamppunsa ja hän asetti sen akkunalle
saadakseen tilaa viivoittimelle ja vinkkelille laskiessaan ja
vetäessään viivoja. Joskus katsahti hän valppaasti tyttökoulun pihan
yli voimistelusalin ovelle.
Ilta pimeni joutuin ja vain nuo kolme akkunaa valkoisine uutimineen
hohtivat kirkkaasti. Hän näki tyttörivien vahojen vilahtelevan ohi, kun
ne marssivat, ja kuuli neiti Zwilgmeyerin äänen:
— Osasto, seis! jota seurasi tahdikas astunta.
— Mutta mikäs tuolla? Eiköhän ole joku pojista tyttökoulun pihalla!
Vähän ajan päästä koputettiin oveen, ja sisään astui — Antti Bech.
— Hyvää päivää!
— Hyvää iltaa! Minä tulin vain sanomaan, että ota pois tuo lamppu
ikkunalta ja heti, tai minä ruhjon sekä sen että sinut palasiksi,
usko se! Luuletko sinä, että sinulla on mikä etuoikeus istua täällä
ja valaista koko tyttökoulua ja vahtia niitä, kun ne lähtevät! Pidä
sinä varasi, mies, kyllä minä pidän sinua silmällä, senkin kettu ja
viekastelija!
— Mutta, kuulehan — — —
— Sinä otat lampun heti pois, sen minä sanon!
Siten uhaten kiiruhti Antti Bech ulos kiukusta punaisena ja nyrkit
vavisten lyöntihimosta.
Aapraham otti kiireesti lampun pois, ja kun hänellä ei ollut uutimia,
asetti hän piirustusvihon ja kartan akkunan eteen.
Sinä iltana ei hän nähnyt Sohvi Haastedia vilaukseltakaan. Antti Bech
oli tytön häneltä ilman muuta ryöstänyt.
- - - - Maanantaiaamuna tuli rehtori luokalle hyvin juhlallisen
näköisenä, pyyhki nenäänsä, käveli hetkisen edestakaisin lattialla
ja pyysi yliopettaja Sömmeä vähän odottamaan eikä alkamaan vielä
kuulustelua.
— Kuulkaas, tämä luokkahan se oli viime lauvantaina kokoontunut sinne
Pappilan selälle?
— Tämä! huudettiin yksin äänin jännityksessä uutta odottaen. Pojat
alkoivat punastua ja ne, joilla oli paperossien osto erityisesti
omallatunnollaan, kumartuivat pulpettejaan vasten ja sukaisivat tuossa
tuokiossa lappuja toisilleen: »Älä kieli!» »Raukka jos sanot mitään!»
j.n.e.
— No niin, sanoi rehtori, — ja joitakuita pikkutyttöjä neiti
Zwilgmeyerin voimistelukursseilta oli siellä myös, eikö niin?
— Oli!
Poikien jännitys kasvoi; herranen aika, ei suinkaan hän nyt kieltäne —
— —?
— Ei ole siis, pojat, lainkaan epäilystä siitä, että Zwilgmeyerin
valitus tällä kertaa koskee erästä teistä. Huolimatta usein
toistetuista kielloista ettei yksikään teistä saa astua jalallaan
tyttökoulun pihan piirin sisälle, on neiti nyt taas valittanut, että
yksi teistä viime lauantaina ei ainoastaan ollut siellä, vaan myös
jollakin tavalla seurusteli pikkutyttöjen kanssa ennen tunnin loppua.
Minä kysyn nyt teiltä vakavasti: kuka teistä on syyllinen?
Syvä hiljaisuus.
— Jaha, jatkoi rehtori, — ellei tuo yksi ole kyllin rohkea
ilmoittaakseen itseään, niin tuottaa hän kaikille tovereilleen mitä
ankarimman rangaistuksen. Sanokoon nyt se, joka tietää omaatuntoaan
kolkuttavan!
Seurasi koko minuutin hiljaisuus; pojat katselivat toinen toisiin ja
pudistelivat päätään — — —
Aivan verkalleen nousi Aapraham Aagaard ylös.
— Sinäkö? sanoi rehtori hämmästyneenä, — sinä, Aapraham Aagaard?
Hän, Aapraham, oli ihan kuin avannossa uitettu, niska kyyryssä ja
tulipunaisena, ja nuo väljät, pitkät sarkahihat roikkuivat kuin vyyhdet.
— Kas siinä romaanisankari! —- mutisi opettaja Sömme puoliääneen niin
että rehtorin täytyi pyyhkiä nenäänsä.
— Minun ikkunani — änkytti Aapraham — on sinne tyttökoulun pihalle ja
sitten — ja sitten — ja sitten — ikkuna oli auki, ja sitten — putosi
kirjoja minulta ulos — ja irtonaisia lehtiä, joita minun täytyi mennä
pihalle etsimään ja sitten — ja sitten, sitten lensi niitä muutamia
ihan voimistelusalin seinän viereen — —
Rehtori pyyhki nenäänsä ja seisoi akkunan luona selin luokkaan; viimein
kääntyi hän yhtäkkiä:
— Pidä vasta kiinni ikkunasi, kun neiti Zwilgmeyerillä on
voimistelutunti, Aapraham Aagaard.
Ja rehtori läksi.
Tunnilla oli vähän levotonta; Aapraham lasketteli läksynsä
Epaminondaasta Leuktran luona ja istui sen päälle ihan hiljaa,
uskaltamatta vilaistakaan vierustoveriinsa Antti Bechiin.
Kello löi ja kuhisten virtasi koko poikalauma ulos. Pihalla
kokoontuivat pikkupojat pitkän Aatukan ympärille, joka juuri läheni
tavanmukaisine joukkioineen Aapraham Aagaardia. Silloin Antti Bech
yhtäkkiä asettui Aatukan tielle.
— Mitä sinulla on Aapraham Aagardin kanssa tekemistä!
— Mitä se sinua liikuttaa!
— Liikuttaa se! Jätä heti hyvin yksinkertaisesti nuo kujeet, hyvä herra
Aatukka! Tai saat köniisi!
— Tuolta maavätykseltäkö?
— Ei kun minulta! ja samassa paukahti nyrkki keskelle pitkän Aatukan
naamataulua ja kauan muistettiin koulussa se aamu, jolloin Antti Bech
uudisti vanhan maineensa koulun väkevimpänä poikana, ja löylytti pitkän
Aatukan niin että hän lähti häntä koipien välissä ja päästi Aapraham
Aagaardin ijäksi rauhaan »pikkunorsseista».
— Kello soi, tunti alkoi jälleen ja se koulupäivä meni. Aapraham
punastui aina, kun vilkaisi Antti Bechiin eikä kumpikaan virkkanut
mitään.
Iltapäivällä kolkutti joku Aaprahamin oveen ja Antti Bech astui sisään.
— Kuules, Aapraham! Minä vain ajattelin, että sinulla taitaa olla
hirmuisen ikävää täällä matamin luona!
— Oh, sehän on niin hyvä se Jensenin matami, tiedäthän sinä, mutta — —
—.
— Niin, niin, minä ajattelin vain, jotta — että sinä — — —
— Ja on vähän vaarallistakin näin lähellä tyttökoulua ja Zwilgmeyerin
neitiä — —!
Silloin purskahtivat pojat kaikuvaan nauruun ja nauroivat hetken.
Sitten tuli taas ihan hiljaista; Aapraham pyöritteli istuessaan
kynänvartta ja Antti Bech selaili latinan sanakirjaa.
—- Minä puhuin tässä äidin kanssa, sanoi Antti viimein — hän käski
sanomaan terveisiä ja kysymään, etkö sinä voisi joululta muuttaa
meille? Asuttaisiin yhdessä minun huoneessani sitten, näes, ja tulisi
oikein hauskaa meille, näes — — —