RUONA.

Aikaisin keväällä, kun lunta vielä oli tuntureilla ja niissä

paidoissa laaksoissa, joihin ei aurinko ylettänyt, tulivat seudulle

lappalaisperheet, jotka joka vuosi palasivat sinne vanhalle

leiripaikalleen Stortind-vuoren laaksoon, pappilan yläpuoleiselle

rinteelle. Tuhansine poroineen ja alati haukkuvine koirineen

liikuskelivat ne siellä ylängöllä koko kesän koivikkorantaisten lampien

partailla, kunnes koivujen lehdet kellastuivat ja päivä aleni aikaisin

Stortindenin vitilumisen harjan taakse.

Papilla oli kaksi lasta; Martti kävi kaupungissa koulua ja oli kotona

vain loma-aikaan, mutta pikku Hanna oli kotona vuodet päästään ja häntä

opetti äiti. Pappilassa oli hyvin hauskaa kesällä, etenkin rannalla,

jossa oli niin paljon kaikellaisia merkillisiä raakkuja ja kiviä ja

korallia ja merieläimiä; mutta mikään ei ollut kuitenkaan sen veroista

kuin käynti tunturilla lappalaisleirissä. Ja siellä kävivät pappilan

lapset niin usein kuin vain laskettiin tai kun oli kaunis ilma.

Nämä lappalaiset olivat eräässä suhteessa erilaisia kuin yleensä;

useimmat heistä osasivat norjankieltä; mutta keskenään ne tietysti

puhuivat omaa, kummallista, käsittämätöntä kieltään, joka helähteli

ja sujui niin nopeasti; ihan ne laskettelivat kuin pelästytetyt

lintuvuoren asujamet, kun kaikki yhtaikaa joskus tolkkusivat suunvuoroa

toisilleen antamatta! Kovin kilttiä olivat he pappilan lapsille, joiden

kanssa he nyt olivat hyviä tuttuja, antoivat heille poronmaitoa ja

kaikellaisia kapistuksiaan, lakkia ja koreita nauhoja ja kallokkaita ja

jos jotain.

Nuo tunturin lapset, Ymas, Matti, Jo, Marja, Lyma ja Seimke olivat

pappilan sisarusten paraita ystäviä; he leikkivät yhdessä ja pappilan

lapset opettivat heille omia leikkejään, hippaa ja piilopenttistä ja

leskistä. Ja lappalaislapset opettivat Martille ja Hannalle vuorostaan

noita merkillisen hupaisia omia taitojaan, — punomaan lankaa jänteistä,

pyytämään porovasikoita suopungilla ja leikkimään pororaidetta, kiitäen

pulkilla yli lumisten lakeuksien, ohjaaja etunenässä, — hei mitä huimaa

kyytiä!

Kaikkein enimmän lappalaislapsista pitivät he Ruonasta. Hänen kanssaan

he olivat ensimäiseksi tulleet tutuiksikin, — ja siitä kai johtui tuo

ystävyys. Ruona oli noin Hannan ikäinen, pikkuinen, mustatukkainen;

ruskeassa, päivettyneessä naamassa kiiluivat mustat silmät. Räiskyvän

vilkas hän oli, aina etunenässä hauskuutta keksimässä, mutta joskus

myös kiukkuinen, kähisevän kiukkuinen, puri hammasta ja hyppi ihan

silmille vaikka vihansa esine olisi ollut kaikkein isoimpia poikia,

— ja raapi ja puri niin että Hanna usein alkoi häntä ihan pelätä!

Mutta pian hän taas leppyi, — ja herttaisempaa inehmoista ei ole monta

kuin pikku Ruona! Hän lahjoitteli usein Martille ja Hannalle kaikkein

rakkaimpia kapistuksiaan. Niinpä kerran parhaan kultaneulaisen, sinisen

lakkinsakin, jossa oli välkkyvät kultanauhat.

Ruonan äiti oli Anika, pitkä, mustaverinen nainen, jonka mies oli monta

vuotta sitten hukkunut kalamatkalla Tenojokeen. Hän oli hyvin vähän

toisten lappalaisten parissa; mutta helppo oli huomata, että muut

kunnioittivat suuresti häntä ja hänen sanojaan.

Joskus saivat pappilan lapset nähdä tuntureilla hurjia nujakoita;

etenkin kun lappalaiset alkoivat kiistellä esimerkiksi poroista.

Silloin ne kinasivat yhä kiukkuisemmin kunnes karkasivat toistensa

tukkaan; kerran tappelivat ne ihan puukoillakin ja kauhusta kalpeina

lähtivät Martta ja Ruona käpälämäkeen ja juoksivat joutuin kotiin.

Mutta Anika se melkein aina heidän riitansa ratkaisi ja hänen

tuomioonsa he tyytyivät.

— Hyvin hauskaa oli lappalaisleirissä ja suru tuli, kun he syksyllä

lähtivät matkaamaan tunturein yli Venäjälle, jossa heidän porojensa

talvilaitumet olivat.

Itse pappikin oli lappalaisten hyvä ystävä. Joskus lähti hän

sunnuntai-iltapäivinä ylös tuntureille kota-kylään ja piti

jumalanpalvelusta lappalaisille heidän omalla kielellään, jota hän

oli opetellut. Usein kävivät lappalaisetkin aisalla kirkossa pappilan

vieressä kuulemassa saarnaa ja kävivätpä jotkut heistä joskus

kansliassakin puhelemassa isän kanssa vakavista asioista.

Mutta Anika, Ruonan äiti, ei koskaan tullut tuollaisiin tilaisuuksiin.

Koskaan ei hän käynyt kirkossa, ja kun pappi tuli lappalaiskodille,

lähti hän tuntureille ottaen Ruonan mukaansa. Martti ja Hanna kysyivät

isältä minkätähden se on sellainen ja saivat silloin tietää, että Anika

on erästä eri lahkoa, joka ei ole yhtä mieltä pappien kanssa Jumalan

sanan julistamisessa. Muuten piti pappi hyvin paljon Anikasta hänen

viisautensa ja lempeän luonteensa vuoksi.

— Sattuipa silloin eräänä kesänä, että Anika tuli kipeäksi ja hänet

vietiin tohtorin hoitoon, joka asui peninkulman päässä pappilasta.

Ruona oli äidin kanssa. Anika ei tullut terveeksi syksyyn, jolloin

toisten lappalaisten oli muutettava seudulta; ja suurin laumoin

tulivat he tohtorin taloon sanomaan Anikalle hyvästi; ja kun Anika

sitten eräänä lokakuun yönä nukahti kuolon uneen, ei pitäjässä ollut

ainoaakaan tunturilappalaista.

Pappi kävi hautaamassa Anikan kirkon kalmistoon ja tuli sitten

pikku Hannan kanssa kotiin vaimonsa luo taluttaen Ruonaa. Äidin oli

hoidettava pienokaista kevätpuoleen saakka, jolloin lappalaiset

palaisivat seudulle; eihän sitä miten saanut lähetetyksi niille

tiettömäin tunturien yli, kun lumipyrytkin niin raivosivat.

Ruona pantiin Martin sänkyyn eteispuolelle, jonne nyt Hannankin maja

muutettiin. Ensin uikutteli ja vikisi Ruona yöt päivät kuten emoton

varpusenpoika ja oli arka ja tuijotteli pelästynein, kyyneleisin,

mustin silmin. Mutta vähitellen alkoi hänen mielensä kirkastua, kun

häntä hoidettiin pappilassa niin hellästi. Hyviä olivat he, pappi,

hänen vaimonsa ja Hanna, joka alituiseen Ruonaa taputteli ja suuteli ja

koetteli lohdutella jos jollakin tavoin. Viikon päästä jo alkoi hymy

paistaa hänen pikku kasvoiltaan ja pian muuttui hän jälleen tuoksi

entiseksi hilpeäksi ja vilkkaaksi iloisten kesäpäiväin Ruonaksi.

Hän ja Hanna olivat sydänystäviä ja aina yhdessä. Papin rouva rupesi

opettamaan Ruonaa Hannan kanssa! ja silloin selvisi, että Anika, hänen

äitinsä, oli opettanut hänet hyvin sekä lukemaan että kirjoittamaan;

katkismusta ja piplianhistoriaa osasi hän ainakin yhtähyvin kuin

Hanna, ja sikäli kun luettiin, huhki Ruona Hannan edelle selvällä ja

sukkelalla älyllään. Kun äiti torui Hannaa ja kehoitteli olemaan yhtä

ahkera kuin Ruona, niin Hanna joskus ihan harmistui ja oli sitten tyly

Ruonalle. Mutta silloin Ruona pyyteli niin kauniisti anteeksi, että

kauna haihtui ja heistä tuli hyvät ystävät jälleen. He leikkivät ja

naureskelivat yhdessä päivät pitkät. Sinä vuonna satoi lunta aikaiseen,

jo marraskuussa, ja he laskivat mäkeä kelkalla ja suksilla mainioista

mäistä kuun, tähtien ja revontulien paisteessa. Ne korvasivatkin

auringon valon, joka oli nyt ihan kadonnut eikä pilkahtanut edes

puolenpäivän aikaan.

Kaikkein hauskinta heillä oli iltasella, kun he olivat jo menneet

makaamaan. Isä ja äiti nukkuivat viereisessä huoneessa ja ovi sinne

oli auki. Mutta lastenhan oli mentävä nukkumaan aikaisemmin kuin isä

ja äiti, ja ennenkun isä ja äiti tulivat, kellottelivat Ruona ja Hanna

valveilla ja rupattelivat keskenään kunnes nukkuivat. Etenkin Ruona

tiesi kertoa tarinoita. Niitä hän oli kuullut äidiltään ja muilta

lappalaisilta. Ne olivat ihmeellisempiä ja hauskempia kuin kaikki muut

sadut, tuumi Hanna, joka istua kyyrötteli sängyssä ja kuunteli.

Kun kuu paistoi akkunasta sisään ja valaisi Ruonaa, joka istui

päänalusella valkea yöpaita päällä ja mustat silmät kiiluen, kertoi

hän pahoista hiisistä, jotka pimeän aikaan tulevat tunturille tekemään

lappalaisille pahaa; aallottaresta, joka nousi salaa järvestä

sydänyöllä ja uiskenteli rasvatyynessä lahdessa, ja kylpi ilmassa, joka

oli siitä sama kuin meistä vesi, tuossa kullankirkkaassa, suviöisessä

ilmassa ja auringon paisteessa! Mutta silloinpa näkikin aallottaren

lappalaispoika levätessään ja loikoessaan koivuviidakossa ja otti

sen kiinni ja teki sille pienen naarmun veitsenkärellä käteen niin

että punainen verenpisara tuli haavasta; ja silloin ei merenneito

enää päässyt pakoon. Mutta aina hänellä sitten oli ikävä kuten meillä

ihmisillä on koti-ikävä, — kunnes sai kauniin lapsen, jolla oli siniset

silmät. Silloin oli hän iloissaan kuten olisi päässyt ihan meren luo,

sillä lapsen silmät olivat siniset kuten kesäinen meren lahti.

Ja paljon muita sellaisia satuja kertoi Ruona iltasella, jättiläisistä

ja menninkäisistä ja jos jostain ilkeistä peikoista, joihin lappalaiset

ennen uskoivat.

Kun Hanna kysyi, ovatko nuo tosia, vastasi Ruona vain: — Äiti sanoi

niin! Ja kun Hanna kerran kuitenkin epäili niiden todenperäisyyttä,

vihastui Ruona niin hirmuisesti että Hanna ihan pelästyi häntä, kun

hän seisoi siinä paitasillaan keskellä lattiaa — hän oli hypännyt pois

sängystä — ja kysyi: — Luuletko sinä, että minun äitini valehtelee? Ja

koko yön valvoi Ruona sitten nyyhkytellen ja vuoteellaan heittelehtien.

Sen jälkeen ei Hanna kertaakaan uskaltanut kysyä, ovatko nuo tosia,

mitä Ruona kertoo.

Joskus muulloinkin pikastui ja hurjistui Ruona vielä, etenkin kun

Hanna ärsytteli häntä hänen lappalaispukunsa vuoksi; sillä sellainen

puku hänellä oli; pappi ja hänen rouvansa tuumivat, ettei kannattane

laitattaa toisia, kun nuo lappalaisvaatteetkin ovat vielä aivan ehyet

ja hyvät. Mutta mistäpä oli Ruonalle surua.

Kauan eivät he kuitenkaan koskaan olleet toisilleen vihasia, ainoastaan

väliin kun äiti oli torunut Hannaa hänen laiskuutensa vuoksi

läksynluvussa, kiusasi Hanna Ruonaa.

Niin kuluivat kuut kunnes joulu oli ovella.

Vuonohöyryllä oli tullut paketteja ja laatikkoja, ja Hanna ymmärsi

hyvin, että niissä oli lahjoja, vaikkei äiti tahtonut sanoa, mitä

niissä oli. Sanoi vain luulevansa, että niissä on jauhoja ja sokeria

ja muuta sellaista puotitavaraa. Mutta niiden joukossa oli kaksi

laatikkoa aina Kristianiasta saakka ja ne olivat varmaan Hannu-enolta

ja kummilta; ne lähettävät joka vuosi joululahjoja ja ne lahjat ovat

aina kaikkein hauskimpia, — kun ovat sieltä ihan etelästä pääkaupungin

suurista puodeista!

Iloiten he odottivat joulu-iltaa! Ja Martti tulee kotiin koulusta

ja on koko kuukauden pappilassa ja Ruona ei ollut ikinä nähnyt

joulupuuta; jännityksessä hän odotteli ja kuunteli mitä Hanna kertoi

jouluaatto-illasta. — Sinä iltana ei heillä tunturilaisilla ollut

koskaan mitään erikoista hauskaa!

Ja Hanna iloitsi nyt jo etukäteen melkein enimmin siitä, mitenhän

se Ruona hämmästyisi ja riemastuisi, ja ihan salaa ompeli hän uudet

vaatteet sille nukelle, jonka hän aikoi lahjoittaa Ruonalle.

Mutta kolme päivää ennen jouluaatto-iltaa torui äiti taas kovasti

Hannaa, kun hän ei silloinkaan osannut katkismusläksyään:

— Sinun ei pitäisi saada joulu-iloakaan, kun olet niin laiska, sanoi

äiti.

Mutta Ruonaa kehui hän erittäin juuri tänään, sillä se päivä oli

viimeinen lukupäivä ennen joululomaa.

Iltapäivällä lähtivät pikkutytöt hiihtelemään. Hanna oli ärtyinen eikä

puhunut mitään, vaikka Ruona olisi mitä virkkanut. Viimein seisattui

Ruona:

— Minkä vuoksi sinä olet niin pahalla tuulella, Hanna? Et suinkaan sen

läksyn tähden? Onhan sinun äitisi nyt taas jo ihan leppynyt

— E—ei. Minä olen vaan suruissani!

— Minkä tähden olet suruissasi? Sano nyt minulle, niin ehkä minä voin

sinua auttaa. Ajatteles, ylihuomenna on jouluaatto-ilta — ja huomenna

tulee Martti!

— Sinun tähtesi minä olen niin suruissani, sanoi Hanna.

— Niinkö, minkä tähden?

— Näes, sinullahan ei voi olla joulua ollenkaan, Ruona!

— Miksei?

— Ei, sillä jouluhan on sen vuoksi, että silloin syntyi Jeesus.

— Luuletko sinä sitten, etten minä sitä tiedä!

— En, — mutta sinähän et ole oikea kristitty. Sinun äitisi ei ollut

etkä suinkaan sinäkään siis ole. Ja joulu ei ole pakanoita varten.

— Paka...?

— Niin. Sinä ja sinun äitisi olette pakanoita, ihan niin, pakanoita! Ja

sentähden ei joulu ole teitä varten.

— Kuka sen on sanonut, että äiti on — oli...?

— Isä itse sanoi, että sinun äitisi oli pakana.

Ruona oli heittäytynyt hangelle ja itki ääneen, mutta Hanna potkaisi

alamäkeen ja jätti Ruonan yksin.

Iltasella ei Ruona puhunut sanaakaan, ja kun he menivät levolle,

painautui hän kohta piiloon pielustensa alle. Mutta vähän ajan kuluttua

kohotti hän päätään ja sanoi:

— Sinä valehtelet!

Hanna säikähti ja hypähti istualleen.

— Miten niin?

— Äiti ei ollut pakana!

— Vai niin, sanoi Hanna, — sinä et siis usko, että isä sen tietää,

vaikka on pappi! Milloinka sinä näit äitisi lähtevän kirkkoon? Tai

olevan kuulemassa, kun isä piti hartaushetkiä? Tai lukevan ruokalukuja?

— En milloinkaan, kuiskasi Ruona mietteissään.

— Ei, hyvä Ruona, sinun äitisi uskoi vain epäjumaliin, jättiläisiin ja

menninkäisiin ja sellaisiin. Viettikö äitisi milloin jouluaattoa?

— Ei, — täytyi Ruonan jälleen tunnustaa.

— No siitä sen nyt näet! Pakana hän oli ja pakanat eivät vietä

jouluaattoa.

Niin sanoen kääriytyi Hanna peitteisiinsä ja antoi Ruonan jäädä yksin

valvomaan ja asiaa aprikoimaan. Ja Ruona aprikoi. Koko yön hän ajatteli

kunnes uupui ajatuksissaan uneen.

Huomenna tuli Martti ja kaikki olivat pappilassa siitä kovin iloissaan.

Ruonakin tervehti Marttia; mutta oli muuten sinä päivänä kovin

hiljainen.

Ja huomenna oli jouluaatto-ilta.

Jouluaattona aamupäivällä olivat Ruona ja Hanna Martin huoneessa ja

katsoivat kun Martti otti tavaroitaan matkalaukusta ja järjesteli niitä

kaappiin; — hänhän saisi olla kotona kokonaisen kuukauden. Martin

laukussa oli jos jotain merkillisyyksiä ja pikkutytöt katselivat hyvin

innoissaan, kun Martti järjesteli tavaroitaan.

Silloin sanoi Ruona yhtäkkiä:

— Onko se totta, Martti, etteivät pakanat vietä jouluiltaa?

— Tietysti! Mitä ne siitä pihtaisivat! Nehän palvelevat epäjumalia!

Niillä on kyllä joskus juhlia omille jumaloineen, — mutta ei

joulu-iltaa.

Vähän ajan päästä kysyi Ruona taas:

— Martti, onko se totta, että sinun isäsi sanoi, että äiti oli pakana?

Hanna nyki Marttia ja iski silmää niin ettei Ruona sitä huomannut ja

kohta vastasi Martti:

— Tietysti! Etkös itse sitten sitä tiedä, että sinun äitisi oli pakana!

Viettikö hän koskaan esimerkiksi jouluaatto-iltaa, sanopas?

— E—ei, sanoi Ruona hiljaa. Ja vähän ajan päästä puikahti hän ulos.

Murkinalle ei Ruona tullut.

— Noo, kylläpähän tulee, tuumi pappi ja he söivät.

Mutta Ruona ei tullut. He alkoivat käydä vähän levottomiksi hänen

tähtensä; palvelijatar ja renkipoika olivat olleet ulkona häntä

hakemassa, mutta eivät olleet häntä löytäneet.

Ulkona oli jo melkein kuin yö, tähtikirkas ja himmeä, äänettömien,

valkeiden hankien kimaltaessa. Pappi pani päälleen ja lähti ulos lasta

hakemaan. Hänen mieleensä oli johtunut eräs paikka, — eiköhän Ruona ole

siellä.

Kirkko kumotti korkeana ja solakkana kummullaan tummansinisen,

tähtikirkkaan taivaan alla, ympärillään kalmisto puoleksi

vastasataneeseen, puhtaaseen lumeen peittyneine ristineen ja

nimikilpineen. Oli niin äänetöntä täällä mäellä kaukaisten, korkeain

tunturien ja vuonon välillä, joka kahahteli hiljaa jään äyräisiin ja

hohti mustina railoina lumen alta.

Ja olihan nyt pyhä, suuri jouluaatto-ilta.

Pappi kulki kalmistoon päin; ripeästi asteli hän suksen latuja pitkin,

joiden näki tosiaan vievän tuonne kirkkotarhaan; hän oli jo ajatellut,

että sinnehän se Ruona lie mennyt.

Mäen laelle, kalmiston kiviaidalle seisattui pappi ja tarkasteli

autiota, hiljaista kirkkomaata ympärillään; mutta ei näkynyt ketään,

vain lumiset kunnaat risteineen hohtivat, eikä kuulunut muuta kuin

kukon ruosteinen narahdus tuulessa kirkon viirissä.

Silloin alkoi pappi seisoessaan pelätä, hänen katseensa osui tuonne

mustasiniselle vuonolle: Olisikohan pienokainen erehtynyt tuonnepäin?

Mutta tähdet taivaalla tuikkivat niin lempeästi ja vakuuttavasti kuten

tahtoen virkkaa: Tänä iltana ei tapahdu mitään pahaa, onnettomuuksia;

sillä tämä on jouluaatto-ilta.

Ja samassa oli pappi kuulevinaan huokauksen hangesta. Hän säpsähti ja

kulki ääntä kohti kunnes seisattui eräässä paikassa, johon hän muisti

haudanneensa Anikan, Ruonan äidin. Ja siinä huomasi hän, että lunta oli

kaivettu kasaan ja paremmin tarkastettuaan näki hän, että hautakummun

toiselle puolelle oli kaivettu syvä kolo, aina maanpengermään saakka ja

kolon pohjalla istui tyttönen ja itki. Ja se tyttö oli Ruona.

— Rakas lapseni, miksi sinä istut siellä! Tule nyt kotiin, pannaan

tulet joulupuuhun...

— En tule!

— Mitä sanoit! Tule nyt, tule, lapsi!

— Kun ei äitikään vietä jouluaattoiltaa, kun oli pakana, niin en

minäkään! Minä tahdon olla äidin luona, aina, aina! Minä tahdon kuolla,

tahdon; niin pääsen äidin luo. Minä tahdon, tahdon kuolla!

Lapsi itki ja äkäili hurjana, niin että pappi ihan pelästyi, ja hänen

täytyi ottaa Ruona syliinsä ja kietoa hänet kiukkuisesta vastustuksesta

huolimatta päällystakkiinsa ja kantaa kotiin. Siellä pantiin hänet

ison kamarin sohvalle ja kun hän oli itkenyt aikansa ja oli papin

kanssa kahden kesken kamarissa, kertoi hän, mitä Martti ja Hanna olivat

sanoneet ja väitti, ettei hän piittaa koko jouluaatosta nyt kun ei

hänen äitinsäkään ole täällä yhdessä ilossa.

Sitten kutsuttiin Martti ja Hanna sisään ja pappi torui heitä

ankarasti. Mutta Ruonalle sanoi hän, että hänen äitinsä, Anika, on

ollut paraita kristittyjä mitä hän tuntee, ja että Anika nyt on

taivaassa Jumalan ja Jeesuksen luona, joka syntyi tänä samana päivänä

monta sataa vuotta sitten. Ja nytpä he sytyttävät joulukynttilät ja

ovat niin iloisia kuin suinkin voivat, niin että Herra Jeesus saa sanoa

Anikalle taivaassa viitaten alas maailmaan:

— Ole onnellinen, Anika, nyt! Katsoppas miten pikku tyttösi on iloinen

ja miten hänellä on hyvä olla!

Sitten avattiin ovet ruokasaliin, jossa joulukuusi kimalsi kaikkine

kynttilöineen, ja sittenkös iloittiin ja riemuittiin! Ja viimeinenkin

itkun nyyhkytys katosi pikku Ruonan kurkusta, kun tuo kaupungista

tullut laatikko avattiin ja papinrouva otti siitä lahjan Ruonalle —

ihka uuden, kauniin mekon! Ja siinä oli samettivyökin ja samettia

hihoissa.

Ja muissakin laatikoissa oli lahjoja Ruonalle, sekä kummilta että

Hannu-enolta.

Iltamyöhään jouluaattona lähtivät lapset levolle, ja olivat niin

väsyneitä ja kylläisiä! Mutta Ruona valvoi kuitenkin vielä jonkun aikaa

ja ajatteli äitiä, joka oli taivaassa. Hän luuli, että Hanna nukkui;

mutta Hanna ei nukkunutkaan, sillä yhtäkkiä nousi hän ylös ja laskeutui

sängystä ja meni sen tuolin luo, missä hänen lahjansa olivat. Ja hän

otti sieltä helminauhansa, jonka oli saanut Hannu-enolta, — kaikkein

kauneimman lahjansa. Se kädessä hiipi hän hiljaa Ruonan luo, joka

makasi silmät ummessa, ja pani helminauhan varovasti, hyvin varovasti

Ruonan kaulaan. Ja sitten kömpi hän takaisin sänkyynsä ja pian nukkui

hän sikeästi ja rauhallisesti.

Ruona mietiskeli pitkän aikaa. Sitten nousi hän ylös, meni oman

tuolinsa luo ja otti siitä sen suuren, kauniin nuken, jonka oli saanut

kummilta ja hiipi hiljaa Hannan sängyn viereen. Varovasti nosti hän

vähän peitettä ja pisti nuken hiljaa pikku Hannan kainaloon.