Tuoli roikkui kiinni. Herra Finsdal ei voinut ymmärtää — — —? ennenkun
hänen täytyi irtipäästäkseen repiä niin kovin, että tuolin istuimeen
jäi vaaleanharmaa repale. Hän oli niin hassunkurinen tuossa touhussa.
Tulipunaisena repien ja kiskoen ja koko vartalo kierossa tuoliin päin,
joka roikkui kiinni hänen takapuolissaan.
Ja vihdoin nauroi luokka ihan haletakseen. Kaikki, paitsi Antti
Bech, jonka oli ihan tietämättään täytynyt kavahtaa ylös ja joka oli
juoksemaisillaan herra Finsdalin avuksi. Mutta ei uskaltanut. Hänkin
oli ihan korviin saakka punainen, ja kun herra Finsdal viimein pääsi
irti, istahti Antti joutuin alas eikä näyttänyt kasvojaan.
Herra Finsdal ei virkkanut mitään, vaan meni kiireesti ulos.
Simo Selmer otti nyt tuon herra Finsdalin vaaleanharmaan
housunrepaleen, huiskutti sitä ja sanoi että se on viholliselta
vallattu lippu.
— Se on luokan ihanin voittomerkki, sanoi hän, ja sen saa sankari,
Antti Bech!
Mutta Antti käski hänen pitämään suunsa kiinni ja meni ulos.
Samana päivänä iltapuolella meni Antti Bech isänsä luo ja kertoi tälle
koko jutun noista pikipalloista ja herra Finsdalin housuista.
Kaupungissa oli ainoastaan kaksi räätäliä, jotka voivat tulla
kysymykseenkään, ja Antti sai siis pian selvän siitä kumpaa tarvitsi.
— Kuulkaahan Hansen, voisittekohan te nyt niin pian kuin mahdollista
tehdä sellaiset housut kuin teitte äskettäin herra Finsdalille? Ne
olisi ommeltava hänen mitallaan ja lähetettävä minulle; isä maksaa
sitten Teille.
Kahden päivän päästä tuli Antti kouluun iso käärö kainalossa. Puhumatta
siitä mitään tovereilleen sai hän sen sijoitetuksi kateederin
sisäpuolelle.
Tuli saksan tunti ja myös herra Finsdal vanhat, paikkalahkeiset housut
jalassa. Luokassa mellastettiin kuten ainakin eikä kuultu Finsdalin
kehoituksia: Hiljaa, pojat! Finsdalin ääni olikin nyt entistä heikompi.
Hän näytti ihan väsyneeltä. — Hän meni kateederiin, näki paketin ja
pyöritteli sen auki luokan nähden — uudet, vaaleanharmaat housut!
Herra Finsdal seisoi hetken housut kädessä; sitten vaipui hänen
kätensä, housut putosivat permannolle ja herra Finsdal painui kumaraan
kateederin pulpettia vasten. Pojat eivät oikein tienneet, mikä sillä
nyt — ja herra Finsdal - - - itki.
Herra Finsdal itki. Ei maksanut vaivaa koettaa sitä salata, — hän
pyyhki nenäänsä, piiloitti kasvojaan päiväkirjan taakse; mutta mitäs se
auttoi...
Viimein ryki ja köhi hän itkun kurkustaan ja paremminkin kuiskaten kuin
puhuen hän sanoi:
— En tiedä, pojat, kuka teistä tämän on tehnyt enkä tahdo
tiedustellakaan hänen nimeään. Minä en ole huolinut piitata paljon
teidän käytöksestänne minua kohtaan, vaikkakin hyvin tiedän, ettei
siitä ole liioin teidän kunnianne kasvanut. Minä olen ajatellut, että
me kyllä selviäisimme siitä ajan kuluessa keskenämme, sillä minä
uskoin, että te olisitte sittenkin kunnon poikia, joilla on hyvä
sydän. Ikävä kyllä, minä olen tänään saanut pettyä siinä luulossani.
Hyvin pahoin te olette nyt tehneet, ymmärrättekös, oikein halvasti,
minun mielestäni. Mutta erehtyneet olette, jos te luulette, että minä
rupeisin teidän narriksenne, teidän, pikkupoikain; minä menen nyt
sanomaan rehtorille, että hankkikoon teille uuden saksanopettajan. Minä
en enää halua opettaa teitä.
Herra Finsdal tuli alas kateederista ja oikoi takkiaan.
— Saatte nyt mennä kotiin, pojat. Menkää hiljaa, ettette häiritse muita.
Aivan hiljaa kokosivat pojat kompeensa. He eivät voineet tätä ymmärtää.
Ja olihan hauskaa päästä koulusta kolme neljännestä ennen kello 2!
Ja he läksivät luokasta kaikki muut paitsi Antti Bech, joka herra
Finsdalin ihmeeksi jäi.
— No Antti, saat mennä nyt!
Antti oli iso, pitkä poika, luokan vahvin, liinatukkainen ja
lujarakenteinen. Hän seisoi pulpettinsa takana liikkuen jalalta jalalle.
— Minä — en minä — tarkoittanut sitä! sanoi Antti viimein.
— Sinäkö se toit nuo kouluun? kysyi herra Finsdal ja osoitti
vaaleanharmaita housuja, jotka rehjottivat lattialla.
— Minä. Minä toin! uikahti pitkä Antti yhtäkkiä ääneensä itkemään. Hän
kyyrötti nyt pulpetin kantta vasten ja nyyhki, itki.
— Miksi sinä sen teit? kysyi herra Finsdal ja laski kätensä Antti
Bechin kiharaiselle päälle.
— Minä — en tarkoittanut, — minä vain — vain — minä olin ne —
pikipallit — ja — Teidän ei tarvitse luulla — minä — - - että — — —
Itku ei antanut hänelle valtaa pitkään aikaan. Viimein sai herra
Finsdal hänet rauhoittumaan ja sitten kertoi Antti, miten hän oli
aikonut sovittaa sen minkä oli tehnyt niillä pikipalloilla, — oli
puhunut isälleen — ja kertoi jutun kulun ihan loppuun saakka, mikä
kuului:
— Mutta räätäli Hansen sanoi, että minä sanoisin Teille terveisiä,
ettei hänellä ikäväkseen ollut ihan justiinsa sitä samaa kangasta - - -!
- - - Seuraavana päivänä tuli herra Finsdal kouluun jalassa nuo uudet
vaaleanharmaat housut, jotka eivät olleet ihan justiinsa sitä samaa
kangasta kuin ne, jotka oli turmeltu pikipalloilla.
Keskikoulun 5:teen luokkaan hän astui kateederiin ja sanoi:
— Pojat, kuulkaas, eilen minä sanoin, etten minä halua enää opettaa
teitä. Mutta minä haluan kuitenkin. Antti Bech minulle osoitti, että
minä olin erehtynyt, kun luulin, ettei teillä ole hyvää sydäntä.
Ainoakaan luokka ei selvinnyt sinä vuonna saksassa tutkintoon niin
hyvin kuin keskikoulun 5:s.
Kun herra Prahl syksyllä otti pojat vastaan keskikoulun kuudennelle,
niin hän ihan hämmästyi. Niin hyvin he osasivat saksaa. Tästä puhui
hän hyvin usein herra Finsdalin kanssa, joka syksystä alkaen tuli
koko vuodeksi herra Sömmen viransijaiseksi ja sittemmin vakinaiseksi
apulaisopettajaksi samaan kouluun.
Herra Finsdalilla on vieläkin kahdet vaaleanharmaat housut, jotka ovat
niin toistensa näköiset, ettei niitä voisi eroittaa, jos ei toisiin
olisi ommeltu iso paikka keskelle takapuolia.