Ihan tummanpunaisena seisoi hän kateederin vieressä ja sanoi vain: — No
no, so so! Aina kun hän veti kätensä taskusta, hiljeni nauru hieman,
mutta heti kun hän vain kohotti takkinsa helmaa — huih — silloin se
räjähti jälleen. Luokan perimäisestä pohjukasta kuului jo ihan hätäistä
uikutusta — pikku Severi Miehentappaja kitui pistoksissa naurusta!
Viereisellä luokalla oli apuopettaja Sömme, ja kun tämä tuntui hänestä
jo liikanaiselta, niin yhtäkkiä lensi ovi auki ja vimmoissaan seisoi
Sömme luokassa.
— Oh, suokaa anteeksi, sanoi Sömme — en minä luullut että täällä olisi
opettajaa! Ja niin sanoen hän lähti. Se oli niin Sömmen tapaista —
hävyttömän pilkallista.
Mutta luokalla oli nyt jonkin verran hiljaisempaa; kukin koetteli
voimainsa takaa tukahuttaa nauruaan. Ja Antti Bech nousi ylös:
— Opettaja Finsdal! Te ette - - - hahaha! Nauru valtasi taas
vastustamattomasti luokan, se ihan ulvoi; — sitten tuli vähän
hiljaisempaa ja Antti seisoi nauru kurkussa, silmissä ja vatsassa, ja
koetteli solkata:
— Opettaja, Te ette ole pa — haha — panneet — ki — hihi — kiinni ho —
ho — ho — housujanne!
Tällainen oli herra Finsdalin vastaanotto luokalle ja koko kouluun
yleensä. Tarina levisi nyt keskikoulun viidenneltä yhtäkkiä koko
kouluun ja hra Finsdalia otettiin sitten joka uudelle luokalle vastaan
kiinnittämällä mitä peittelemättömintä huomiota hänen — housuihinsa.
Mutta vähitellen, kun hra Finsdal esiintyi mitä huolekkaimpana ja
tarkkana puvultaan, haihtui tuo juttu itsestään. Keskikoulun 5:nnellä
luokalla oli alettu innostua muihin seikkoihin hra Finsdalissa; etenkin
oli tuo paikattu housunlahe nyt arvostelun ja huomautusten esineenä.
Kun hän käveli edestaas lattialla, tähtäsivät kaikkien katseet
pilkallisesti hänen jalkoihinsa; kateederissa istuessaan täytyi hänen
oikein piiloittaa jalkansa tuolin alle. Alituiseen hoettiin hänelle:
— Herra Finsdal, Teidän hihassanne on likapilkku! tai muuta sen
tapaista. Ja kun hän rupesi itseään sukimaan tai korjaamaan
huomautettuja virheitä, niin alkoi luokka heti nauraa ja ulvoa. Viimein
älysi luokan päämies, Simon Selmer, että hra Finsdal aina ennen kun
tuli tunnille 5:nnelle luokalle, seisoi monta minuuttia peilin edessä
opettajain huoneessa ja putsaili itseään. Siitä sai luokka aiheen
kerätä kolehtia taskupeilin ostoon, joka sitten siistissä paketissa
pantiin kateederille herra Finsdalin eteen ennenkun tunti alkoi.
Herra Finsdal katseli pakettia ja kysyi: — Kuka teistä on tämän tänne
unohtanut?
Ei tullut vastausta.
Herra Finsdal avasi paketin; päällyspaperin alla oli toinen paperi,
jossa sanat:
»Herra Finsdalille!
Tätä käyttäkää,
Toimenne täyttäkää,
Siistiltä näyttäkää!»
Herra Finsdal punastui; astui kuitenkin alas kateederista ja heitti
koko käärön uuniin. Kun hän sitten alkoi kuulustella saksaa, tirskui
koko luokka, sillä he olivat kuulevinaan, että hänellä oli itku
kurkussa. Mutta ehkäpä se johtuikin vain siitä, että hra Finsdalilla
oli niin merkillinen ääni; se oli hiljainen ja ikäänkuin arka.
Samantapainen oli hän muuten koko mieskin. Saksaa eivät pojat tietysti
tällä tavoin oppineet; herra Finsdal ei osannut pitää heitä kurissa.
Eräänä päivänä satoi lunta, nuoskeaa, märkää maaliskuun lunta koulun
pihalle. Antti Bech ja Kristian Haasted keksivät silloin sen tempun
että kantoivat sylillisen lunta luokkaan — ja latasivat sen tönkkinä
kattoon kateederin kohdalle. Herra Finsdal tuli luokkaan ja nousi
tapansa mukaan istumaan kateederiin niin kiireesti kuin mahdollista,
aivan kuten piiloon. Lumen vuoksi oltiin hyvin jännityksessä, siksi
myöskin tavattoman hiljaa, ja herra Finsdal oli oikein tyytyväisen
näköinen — ehkä vähän pelokkaankin. Yhtäkkiä alkoi tippua vettä hänen
päähänsä, ja päiväkirjaan, joka oli hänen edessään.
— Luuttuavatko ne tuolla yläällä? kysyi hän ja katsoi samassa kattoon.
Lupsis! koko puoleksi sulanut ja märkä lumikönttä putosi hänelle päin
naamaa.
Luokka hirnui ihan hulluna. Herra Finsdal kuivaili ja suki itseään
aivan rauhallisesti. Kun hän alkoi päästä vähänkin kuntoon, nousi hän
hiukan ylös ja katseli luokkaa. Viimein hän sanoi:
— Minä en nyt enää mitenkään voi olla ilmoittamatta teidän
kunnottomuuttanne rehtorille. Minä luulin, että te itse palkitsisitte
minun kärsivällisyyttäni lakkaamalla tällaisista kujeista.
Mutta ei siitä kuulunut sen enempää ja Simon Selmer selitti, että herra
Finsdal ei tietysti uskaltanut kertoa rehtorille miten hävyttömästi
pojat tohtivat häntä kohdella; — se tietysti potkittaisiin pois
viransijaisen paikastaan.
Muutamia päiviä sen jälkeen näytti Antti Bech toisille pitkällä
välitunnilla kuvaa, jonka hän oli piirtänyt herra Finsdalista. Hän oli
siinä ihan piukkatakissa ja hirveän iso paikka housunlahkeessa. Tämän
kuvan pisti hän saksan lukukirjan väliin ja sen hän sitten vei herra
Finsdalille. Kun kielioppi oli kuulusteltu ja otettiin lukukirjat
esille, huomasivat kaikki, että herra Finsdal näki kuvan ja lensi
tulipunaiseksi.
Kun herra Finsdal huomenaamuna tuli kouluun, oli hänellä ihka uudet,
vaalean harmaat housut. Hän oli niiden tähden vähän kuin häpeissään;
näytti ihan katuvan sitä että oli ostanut niin vaaleaa kangasta ja
pujahti kateederiin aivan kuin piiloon.
Seuraavana päivänä keksi Anton Bech erinomaisen kujeen. Pyöreälle,
nahkalla päällystetylle kateederituolille pani hän neljä pientä
pikipalloa; kun herra Finsdal sitten istuisi sinne ja hautoisi oikein
perällään pikeä, niin. − − −
Siitäkös ilo syntyi!
Mutta herra Finsdalin kanssa tulikin myös rehtori. Aikoi vähän
kuulustella poikia.
Jokainen ymmärsi mistä nyt oli kysymys. Sillä Simo Selmer, jonka isä
oli rehtorin hyvä tuttava, oli kertonut, että oli aikomus ottaa herra
Finsdal koko vuodeksi yliopettaja Sömmen sijaiseksi ensi syksystä
alkaen. Rehtori tahtoi vähän auttaa herra Finsdalia, joka oli hyvin
köyhä ja jonka täytyi pitää huolta vanhasta äidistään. Nyt tuli rehtori
kuulustelemaan, miten pojat osaavat.
Jännitys ja pelko siitä että rehtori huomaisi nuo pikipallerot
kateederituolilla haihtui, kun rehtori istuutuikin Simo Selmerin
viereen seuratakseen lukua hänen kirjastaan ja herra Finsdal ei istunut
minnekään.
Antti Bechiä luetettiin ensin ja hän käänsikin kohtalaisesti.
Kielioppi ja jäsennys sujuivat välttävästi. Sitten tutkittiin Severi
Miehentappajaa, mutta kehnostihan se meni, sillä ei voinut luntata, kun
rehtori oli luokalla!
Sitten nousi rehtori ylös ja kiitti puolestaan.
— No, herra Finsdal, oletteko te muuten tyytyväinen tähän luokkaan?
— Kyllä, herra rehtori, aivan tyytyväinen. Täällä on monta terävää
poikaa ja jos ne vain tahtovat, niin selviävät ne hyvin tutkintoon!
Rehtori sanoi hyvästi ja meni.
Luokalla oli aivan hiljaista. Herra Finsdal meni kateederiin, istahti
tuolille ja jatkoi opetusta, huomattavasti hyvin tyytyväisenä tästä
tavattomasta hiljaisuudesta ja tarkkaavaisuudessa. Simo Selmer kuiskasi
vierustoverilleen Antille:
— Näitkös, raukkaa! eipäs uskaltanut kieliä, ymmärräthän, ensi vuoden
paikan vuoksi, tietysti!
Mutta Antti Bech ei vastannut. Hän istui hiiren hiljaa; kai hän
jännityksessä odotti, että herra Finsdal nousisi ylös ja piki — - - !
tai ehkäpä hän ajatteli, että herra Finsdal on sentään sikamaisen hyvä,
kun vastasi rehtorille sillä tavoin! Ehkäpä hän vain kuunteli tarkasti;
sillä herra Finsdalin puhetta oli itse asiassa kovin hauska kuunnella —
etenkin nyt, kun luokka antoi hänen puhua rauhassa!
Herra Finsdal kertoi juuri miten kielet liittyvät toisiinsa; eivät
ainoastaan saksa, norja, tanska ja englanti, eivät ainoastaan
germaniset kielet, vaan kerrassaan kaikki, — europalaiset, muinaiset,
latina, kreikka, sanskriitti. Kulettiin kielten kautta kauas takaisin
historiaan ja läpi koko suuren maailman; kielet tulivat ihan kuin
vilkkumajakoiksi synkeällä öisellä merenulapalla. Niiden sanojen ja
kehityksen kautta voi hämärästi nähdä koko ihmissuvun vaelluksen
aivan muinaisuuden pimeistä öistä saakka - - - ! Oikein suuremmoinen
seikkailujen sarja alkoi hohtaa mielissä herra Finsdalin puhuessa,
— tuossa tulivat valoon muinaiset intialaiset silkkikauhtanoissaan
astellen syvistä kallioluolistaan — ja tuossa hurja persialaisten
ratsasjoukko vuorilta — ja kreikkalaiset, päiväpaistetta ja marmoria,
— ja roomalaiset kotkakatseiset, kyömynenät, maata kumisuttavina
legioonina; — germaanit, kultakiharoin, kypäripäin ja paljain, jäntevin
käsivarsin, kirveet välkkyivät ja kalskahtelivat viljelysmaita
avatessa, — normannit kuohukeulaisilla sotalaivoillaan myrskyssä
pohjanmeren yli — — —
Vahtimestarin kello soi.
Luokka oli hiiren hiljaa — joka kellon kilahduksella heidän vatsaansa
ihan väänteli!
Herra Finsdal hymyili:
— Kas tuollaisia teidän pitää olla tunnilla, pojat! Siten on meillä
kaikilla hauskempi olla.