Herra Prahl oli saanut jonkin matka-apurahan ja sanoi siis eräänä
maaliskuun päivänä hyvästit luokalle. Sanoi tulevansa takaisin
kesäloman jälestä, kun hän oli tehnyt ulkomaamatkansa, ja opettavansa
ensi vuonna saksaa kuten ennenkin entisille pojilleen; hän toivoi
siis, että pojat tällä väliajalla edistyisivät uuden opettajan,
hänen viransijaisensa herra Finsdalin johdolla, joka tulee huomenna.
Herra Prahl oli kehunut tätä luokkaa — keskikoulun viidettä − herra
Finsdalille ja toivoi, etteivät he tuottaisi hänelle häpeää.
Herra Prahl oli pulska mies, ankara, melkein tyly; aina hienosti
puettu, kaulukset ja kalvostimet hohtavan valkoiset, pitkä takki aina
tiiviisti yllä — ja kyntensä olivat pitkät ja vaaleanpunaiset ja niitä
oli hänen tapana sievästi puhdistella välkkyvällä kynäveitsellään,
kun hän piti puheita. Herra Prahl piti nimittäin mielellään puheita,
milloin vain oli siihen tilaisuutta — kuten esimerkiksi nyt.
Sitten nousivat pojat siivosti yhtenä miehenä ylös ja sanoivat hyvästi,
ja herra Prahl meni.
Seuraavana päivänä oli keskikoulun 5:llä luokalla saksaa kello 10—11 ja
rehtori astui sisään uuden opettajan kanssa. Rehtori ei koskaan pitänyt
puheita, jos ei välttämättä tarvinnut. Hän sanoi nyt siis ainoastaan:
— Maisteri Finsdal opettaa teille saksaa, pojat, herra Prahlin poissa
ollessa.
Ja meni.
Herra Finsdal seisoi siinä yksin jälleen ja pojat katselivat häntä. Hän
jäi seista törröttelemään keskelle lattiaa kateederin ja pulpettien
välille; ei näyttänyt oikein tietävän miten olla, kuin eleä. Hän
koetteli hymyillä, sitten katseli hän merkillisesti luokkaa ja
punastui, punastui. Hänellä oli yllä vanhakuosinen, kovin ahdas musta
pitkätakki ja housunlahkeen suussa paikka.
Luokalla alkoi suhista ja kohista — sieltä täältä kuului naurun
tirskaus ja kaikki nuo kuusineljättä pojan silmää katselivat
halukkaasti ja vaativaisesti herra Finsdaliin — hänhän oli heille ihan
maalitauluna siinä seisoessaan häpeillen luokan edessä, hölmö.
Vihdoin astui herra Finsdal ripeästi kateederin luo, kohotti takkinsa
helmoja ja pisti kädet housuntaskuun.
Silloin rämähti luokka sellaiseen nauruun ettei sen vertaista oltu
ikinä kuultu siinä koulussa. Hirmuinen ulvonta — huhuu ja hahaa —
aahaahaa — pojat alkoivat ihan pidellä vatsaansa katkeamaisillaan
naurusta — ja yhä ja yhä sitä vain kesti — hahaha — aahahahahaa — ei
tullut loppua! Jotkut nauroivat ihan vedet silmissä — hihihi — toiset
kirkuivat kuin teuraat — öhöhöhöhö — ihihi hii!