Kun päivä sitten valkeni vankan pohjoisvihurin puhaltaessa, kiisi
koko Lofotein laivasto salmelta kuten joutsenparvi mahtavin purjein
kaupungin niemen nenitse ja vuonon suun yli Ryströmin virralle.
Jotkut kalastajista lähtivät höyrylaivalla, antoivat nostaa veneensä
kannelle tai telojen alle ja menivät itse makaamaan välikannen
alle. Mutta, sanoi isä, ne olivat kehnoja miehiä ne sellaiset Jos
köyhä kalastaja lähtee Lofoteille, niin täytyy hänen tyytyä omaan
veneeseensä; niin oli tehnyt hänen isänsä ja hänen vaarinsakin.
Ilma oli mainio ja purje veti tasaisesti ja varmasti väylällä, ja
aika meni hauskasti ja mukavasti. Purjeiden yksinkertaisessa hoidossa
ei ollut paljon vaivaa. Vaikka tilat viisilaitaisessa eivät olekaan
liioin avarat, niin osaa kalastaja kuitenkin järjestää olonsa aika
mukavaksi ja suojaisaksi tuossa moniviikkoisessa, laineilla heiluvassa
kodissaan. Peräkajuutassa on makuulavoja neljälle, viidelle miehelle,
ja vuorotellen he nukkuvat ja ovat vahdissa. Untuvaniekalla ovat kokin
tehtävät huolenaan ja ruokavarat hallussaan ja silloin tällöin haukkaa
hän välipalaakin milloin haluttaa.
Keskustelussa on monta opettavaista sanaa sille, jolla on korvat
kuulla, mutta lasketaanpa myös leikkiä ja kujeillaan, ja kun tuuli on
oikein ylimmillään, kajautetaan lauluja ja viisuja mikäli niitä kukin
osaa. Ja aina osaa joku satuja ja seikkailuja Ruijan retkistä ja Lapin
tunturien noidista ja tosikertomuksia purjehduksista ja kauppamatkoista
muinaiseen ja nykyaikaan.
Silloin on untuvaniekalla hauskimmat hetkensä ja hän lisää hupaisuutta
availemalla ruoka-arkkua ja jakelemalla kakkua ja kovaa juustoa
nautittavaksi talvikylmässä kuuman kahvin kanssa.
Mutta sikäli kun päivä päivältä on vain kirkasta säätä, kasvaa
untuvaniekassa kuitenkin kaipuu seikkailuihin ja uusiin vaiheisiin.
Hänhän oli toivonut matkalla oikein aika myrskyjä ja vaaroja,
haaksirikkoja, pelastumista ja urotöitä! Mutta kun näin yhä vain
kuletaan päivät pitkät purje pullollaan hienossa myötäisessä, niin
eihän tämä ole sen hauskempaa kuin kuutilla purjehtiminen kotivuonolla!
Ja untuvaniekkahan palaa halusta saada kerrankin näyttää mihin pystyy!
Ja paljoa hauskempaa hänelle ei tullut sittenkään kun he pääsivät
perille Lofoteille. Kun ensimäinen päivä siellä oli mennyt ja
untuvaniekka oli katsellut kyllältään tuota vilkasta kuhinaa
kalapaikassa, tuhansia sinne kerääntyneitä kalastajia, veneitä vieri
vieressä niin kauas kuin silmä kantoi ja pieniä kajuuttoja ja yömajoja
täynnä väen kuhinaa kuin muurahaispesät, niin alkoi hänelle tulla
ikävä. Enimmäkseen täytyi hänen oleskella peräkajuutassa keittämässä
tai pesemässä astioita sillaikaa kun aikuiset olivat kalapaikoilla.
Aamiaisin lähti koko venelaivasto liikkeelle kuin ääretön lintuparvi,
kokemaan rihmoja ja koukkuja — ja kun viimeinen monista sadoista
veneistä oli häipynyt saarten taa, jäi untuvaniekka rannalle yksin
seisomaan vedet silmissä ja meni alakuloisena takaisin olinpaikkaansa
purteen.
Pahinta oli se että kalan saanti sinä vuonna oli hyvin huono. Yhä
pahemmalle tuulelle tulivat isä ja veljet joka ilta palatessaan melkein
tyhjin käsin kotiin. Se vähä mitä tuli, oli kovin pientäkin ja laihaa,
ja Bergenin kalalaivoilla ne tuskin tahtoivat niitä ostaa hinnasta
mistään.
Silloin eräänä päivänä päätti isä koettaa lähettää jonkun määrän kaloja
Storpollenin kauppiaalle saadakseen ehkä parempaa hintaa — tai edes
vähän tavaroita. Ja kun tuo kalalähetys oli hyvin pieni, voitiin se
hyvin sijoittaa yhteen veneeseen naapurin kalain kanssa ja lähettää
hänen mukanaan kaupaksi, sillä hän oli menossa itse viemään kaloja
Storpolleniin. Ja Hilmarin, untuvapojan, oli huomenna lähdettävä Juho
Gamvikin — naapurin — mukaan auttaakseen häntä isän kaloja kantelemassa
niin ettei Gamvikilla olisi niiden tähden liikaa vaivaa.
Varhain aamulla lähtivät he aivan kahden purjehtimaan, Juho Gamvik ja
untuvaniekka; he olivat lainanneet pienen kuutin, isompaa ei tarvittu
senvertaisia kaloja varten. Raskas, synkeä etelävihuri puhalteli
Länsivuonolta — ja tuiman kylmässä ilmassa liihoitteli lumihiutaleita.
— Kyllä se nostaa myrskyn tänä päivänä, tuumi Juho Gamvik. Ja se oli
melkein ainoa mitä puhuttiin noiden kolmen tunnin aikana, minkä matka
Storpolleniin kesti. Tuuli paisui ja puhalteli epätasaisesti vinhoina
puskupäinä ja untuvaniekka oli kovilla hoidellessaan kuuttia ja
laskuköyttä. Juho Gamvik oli jörö ukko ja suuttui aina kovasti, jos ei
untuvaniekka jaksanut pitää tai vetää kuuttia.
— Olisi ollut parasta, kun isäsi olisi jättänyt sinut kotiin vielä
vuodeksi, — tuumi hän kerran äkäpäissään, kun kuutti oli untuvaniekalta
päässyt lepattamaan; — ei sinusta ole hänelle juuri muutakaan hyötyä
kuin että syöt nekin vähät kolikot mitä tällaisena vuonna ansaitsee.
Untuvaniekka oli sekä peloissaan että kiukuissaan ja piti ja kiskoi
niin kovin kourin vastaan ettei kuutti päässyt irti.
Vihdoin tulivat he perille uudelle kalapaikalle, siellä ei ollut
tungosta asumuksissa eikä veneitä satamassa; sillä Storpollenissa
ei kala parvinut sinä vuonna. Oli kirkas päivä, aurinko vilahteli
pilviverkosta, joka synkeänä ja huimaa vauhtia kiiteli taivaalla
pohjoista kohti ainaisen eteläviiman ajelemana. Kauppiaan luona
puodissa pyydettiin Juho Gamvikia ja untuvaniekkaa istumaan ja kauppias
osti kalat. Sitten maksettiin erikseen Juho Gamvikin ja isän rahat,
ja sitten tarjottiin ryyppy kaupantekijäisiksi. Untuvaniekka ei
naukannut, mutta Juho Gamvik, hän naukkasi kerran, naukkasi toisen
ja kolmannenkin. Ja kun hän ei enää voinut toivoa lisää viinaa
lahjaksi, osti hän itse yhden pullon ja kallisti ryypyn toisensa
jälkeen puotilaisen kanssa sittenkun kauppias itse oli mennyt sisään
konttoriinsa.
Kun nyt päivä rupesi aika menoa kallistumaaan iltapuolelle, alkoi
untuvaniekka vihjailla toverilleen että pitäisi lähteä kotiin. Mutta
Juho Gamvik ei ollut tietävinäänkään, näki kyllä, että hänen oli täällä
hyvä olla. Kolmanneksen pullosta oli hän tyhjentänyt ja piippua hän
poltteli. Ostipa hän vielä leipää ja kaikkein hienointa juustoakin
murkinaksi ja kestitsi niillä untuvaniekkaa ryyppien itse pullon olutta
ruuan päälle.
Rajuilma ulkona kasvoi. Untuvaniekka pistäytyi vähä väliä ulos
tähystelemään sitä ja katsomaan venettä, ja aina vain eneni hänen
halunsa kotimatkalle. Ilma pimeni joutuin ja nyt tuuli jo niin
kovasti, että vuono oli sinisen mustana ja silloin tällöin alkoi
kiehahdella valkoharjaisia vaahtolaineita. Mutta Juho Gamvik istui vain
sillitynnörillä puodissa. Noin tunti puolen päivän jälkeen nukkui hän
tynnörilleen. Kauppias itse toi puotiin maksua kaloista.
— Mitä, onko se tuo Juho humalassa? kysyi kauppias.
— Niinpä taitaa olla, mitäpä se muutakaan, vastasi puotilainen.
Untuvaniekan sydän vavahti, hän alkoi pelätä ja tuppasi itkettämään —
minkähän lainen kotimatka tästä tulee - - - -?
— Sinä kai otat mieluummin itse isän rahat, poika? kysyi kauppias; —
vai annetaanko kaikki Juho Gamvikille?
— Ei, kiitoksia, kyllä minä otan isän rahat, tuumi untuvaniekka ja
rahat solmittiin hänen nenäliinansa nurkkaan.
— Ei taida tulla nyt teidän kotimatkastanne mitään tänään, sanoi
kauppias, — kun se on noin humalassa!
— Mutta eiköhän sitä kuitenkin voisi saada veneeseen? kysyi
untuvaniekka.
— Eikös mitä, ei ajattelemistakaan tällaisella ilmalla; ei se osaa nyt
pitää perää ja hoitaa purjeita!
Ja untuvaniekka jäi istuskelemaan puotiin, jossa öljylamput sytytettiin
ja jonne joku aina väliin tuli ostoksille. Päivä kallistui iltaan;
myrsky jylisteli kovasti puodin seiniä ja untuvaniekka istui siinä ja
ajatteli: isä nyt on huolissaan hänen tähtensä ja odottaa rahojaan
Hänen istuessaan siinä — Juho Gamvik nukkui ja kuorsasi tynnörillään —
tuli yhtäkkiä puotiin eräs mies merilakki, kasvot ja öljytakki valuen
vettä.
— Nyt on turska lahdessa sakeana kuin seinä! huusi hän. Kauppias tuli
konttorista, puotilainen unohti kirjansa, jota oli lukenut ja Gamvikin
Juhokin raotteli silmiään.
— Mitä ihmettä, sanohan? kysyi kauppias.
— No kala nousi nyt, sanoi mies, ja monen moista parveamista minä olen
nähnyt, mutta en sellaista ikänäni linnunhuudoista ja ryöpystä päättäen.
Portaista, jotka veivät puodista yläkertaan, tuli nyt kaksi naista,
toinen vanha, toinen nuori:
— Isä, huusi se nuori, — Olli Martin sanoo, että kala on lahdessa.
— Parvii sakeana kuin seinä! huusi vanhempi nainen, joka ei ollut niin
nopsajalkainen kuin toinen ja oli ehtinyt vasta portaiden puoliväliin.
— Niin, Eenokki kertoo juuri tässä sitä samaa! Muori, tuohan ryyppy
Eenokille!
Vanha nainen meni ja palasi lasi ja pullo kädessä. Eenokki, tuo
sanantuoja, ryyppäsi ja kertoi miten hän oli asuinpaikaltaan lahden
suusta kuullut ja nähnyt kalain temmellyksen.
— Nyt vaan sana väelle että saadaan lahti suletuksi! sanoi kauppias;
täällähän ei ole väkeä eikä veneitä!
— Täytyy odottaa huomis-aamuun, sillä nyt on ihan hurja ilma!
— Se on paha vahinko, sanoi kauppias. Ja tätä on odotettu koko vuosi.
Sellaista se on, että jos ei kala nouse toisiin kalapaikkoihin, niin
tulevat tänne kaikki ja kukin saa vähän.
— Niin, jos ei joku saa tietää että kala parvii täällä ja ehdi ennen
muita!
− Ollapa nyt vain pari venettä paitsi omiamme vuonolla, — sanoi
kauppias, niin sulkisimme lahden ja ottaisimme kaikki! Saisi rikkaudet
yhdellä tasauksella, Eenokki!
Untuvaniekka ei kuullut enempää. Hän oli kuunnellut puhetta ja
katsellut Juho Gamvikia, joka oli nukkunut uudestaan, ja tullut siihen
johtopäätökseen, ettei tässä nyt auta muu kuin auttaa itse itseään.
Nyt oli hän jo ulkona. Tuuli räiskytti meriveden kuohua vasten hänen
naamaansa venerannalla. Hän seisoi hetkisen kuunnellen pauhahduksia
ja pälyen mistä päin tuulee; kas niin, aivan samalta suunnalta kuin
aamupuolella; silloin oli heidän täytynyt luovia vastatuuleen, — nyt on
siis myötäinen aina kalapaikalle isän luo saakka!
Kovin vaikea oli hänen saada irti kiinnitysköyttä, ja hänen sielunsa
aaltoili mahtavasti ja sydän ihan pamppaili. Ei hän pelännyt, hänen
mielensä vain valtasi tuo suuri aie: viedä tänä yönä sana isälle siitä
että kala on noussut Storpolleniin ja tehdä isä rikkaaksi yhdellä
tasauksella!
Hän sai veneen irti, maston pystyyn, ja ennenkun hän lähti liikkeelle,
sitoi hän reivit purjeeseen, asetti ohjaustangon peräsimeen ja kaiken
muunkin paikoilleen.
Sitten lykkäsi hän laiturista melkein pilkkopimeään; yhtäkkiä pullistui
purje ja kuten tanssien kiiti vene ulapalle. Vuonossa oli aallonkäynti
verrattain leppoisaa, ja untuvaniekka istui perässä ohjaustanko
kourassa ja tunsi olevansa väkevä ja oli ylen ylpeä, kun vene lensi
häntä kantaen kuin mikä siivekäs lohikäärme, — hänen ohjaamanaan, hänen
vallassaan! Hei! täss' on poika, joka näyttää, eikö pysty muuhun kun
syömään isän eväitä!
Mutta vuonon suulla tuli muutakin ajattelemista. Koko meri alkoi täällä
häntä ahdistaa, purje lupsahti lerpalleen aaltovuorien notkossa ja
pikku vene keikkui vaahtoisilla aallonharjoilla kuin pähkinänkuori.
Tuska ja vaiva hänelle tuli kuutista, joka pääsi irti nastasta ja
huiski hurjasti tuulessa; ja hänen täytyi päästää kädestään ruoritanko;
silloin kääntyi vene viistoon ihan laita-aaltoihin niin että se
lykkäytyi vettä puolilleen — sitten sai hän kuutin kiinnitetyksi ja
hänen oli äyskäröitävä vettä veneestä toisella kädellä, pidellessään
toisella ruoritankoa.
Hiki ja räiskyvesi ihan valui hänestä, sarkatakki oli läpimärkänä ja
melkein pohkeita myöten olivat hänen jalkansa vedessä.
Hän kauhistui ja tuskastui nyt tuota siipiotusta, jonka valtias hän
luuli olevansa. Se lensi eteenpäin niin että silmissä vain vilisi!
Mutta eteenpäin sitä sittenkin mentiin myrskyn ulvinassa ja
aaltojen pauhussa, vuoroin kohti auhtoa taivasta, vuoroin aaltojen
mustiin syvyyksiin. — Kuu häämöitti himmeästi hattaroin takaa,
joskus kirkkaastikin pilvien raoista. Ja touhussaan ja kauhussaan
tuijotteli untuvaniekka vasenlaitaseen nähdäkseen maita ja tietääkseen
missä liikkui. Reitti ei ollut kovinkaan selvä tuon yhden ainoan,
tämän-aamuisen matkan jälkeen, ja kauhu kasvoi: mitäs jos hän nyt
ajaa suoraan karille — tahi myrskyävälle, hurjalle merelle! Silloin
tällöin vilahti tuli töllien akkunoista kallioilta ja saarilta, ja ohi
hän lensi, hikisenä ja likomärkänä ja kädet uuvuksissa kuin pieksetyt
— ja pelkäsi, pelkäsi yhä enemmän, enemmän! Mutta meri teuhasi hänen
ympärillään ja takanaan kuin kiljuva villipeto!
Hänen täytyi heretä äyskäröimästä ja tarttua ruoriin kaksin kourin.
Veden syytäminen oli ikäänkuin kytkenyt hänen ajatuksiaan, mutta nyt ne
riuhtautuivat irti oikein kauhun vimmalla. Voi jos hän olisi odottanut,
kunnes Juho Gamvik olisi saanut unta kylläkään! Tahi jos olisi saanut
jonkun kauppiaan miehistä mukaansa! Ikinä ei hän elävänä pääse isän
luo! Ei näe enää isää, ei pääse kotiin, pohjoiselle kotivuonolle, ei
näe äitiä — äitiä!
Mutta vene kiiti eteenpäin huimaa vauhtia, ja nyt luuli poika nähneensä
ison joukon tulia silmänräpäyksen vilahtavan tuolta mustain saarten
takaa vasemmalta myötälaitasesta, ja hän käänsi ruorin ja kiisi vasten
kiviä, joista kuohu syöksyi ilmaan lumivalkeina, huimaavina patsaina.
Kuu näytti koko kiekkoaan, ja edessään näki poika nyt aukeaman kahden
saaren välissä; se nyt ei ollut kalapaikan väylä, mutta ei tässä nyt
muu auttanut sisäpuolella on varmaan tyyntä ja tätä hän ei jaksanut
enää!
Ihan pää pyörällä ja melkein pelon ja epätoivon halvaamana sai hän
veneen ajetuksi noiden kahden saaren väliin; se oli kaita reitti, ja
aallot keikkuivat ja kuohuivat kallioiden välissä hirmuisella, päätä
huimaavalla pauhulla — — —
Tuska valtasi hänet, hän kiljaisi hurjasti, heitti ruori tangon
kädestään ja heittäytyi veneen pohjalle. Vene kiisi aallonharjoilla,
kuohun, vaahdon läpi, nousi ylöspäin, ylöspäin — lensi ihan kuin
ilmassa — ja rysähtäen jätkähti se kalliolle saaren siimespuolelle,
korkealle rannalle kahden kiven väliin, rusahti poikki ja jäi siihen.
Untuvaniekka ei tiennyt mistään; hän oli tuntevinaan, että häntä
nostetaan, kuulevinaan ääniä ja eroitti valoa suljettujen luomiensa
takaa; sitten kannettiin häntä vähän matkaa ja hän tunsi olevansa
lämpöisessä huoneessa, ja viimein laskettiin hänet hellästi ja
varovasti alas.
Silloin raotti hän vähän silmiään ja näki isän lamppu kädessä
kumartuvan ylitseen.
— Voi hyvä Jumala armahtakoon, ei poika rukka tästä enää nouse, hyvä
Jumala armahtakoon — — —
Toinen veljistä tuli, toiselle puolen sänkyä, nosti häntä vähän ja
alkoi riisua häneltä märkää takkia. Untuvaniekka hapuili taskuaan ja
sopotti:
— Tässä on rahat — kaloista.
— Se puhuu, isä, se puhui juuri! sanoi veli.
— Hilmar, voitko sinä puhua, sanoppas jotain? kysyi isä.
— Isä, kala on noussut — parvii kovasti Storpollenissa!
— Herra Jumala, sitäkö sinulla oli sellainen kiire!
— Näetkös, sitähän se tahtoi tulla ilmoittamaan, — sanoi veli.
— Isä, kuiskasi untuvaniekka, mene kiireesti että joudut ennen muita.
Sinä tulet rikkaaksi, kauppias sanoi — — —
— Elä nyt, elä nyt, niistä rikkauksista ei paljoa! Miten sinä nyt voit,
poikarukka?
— Minä voin — vähän — kolautin itseäni.
— Tunnetko sinä olevasi jostain ruhjoutunut?
— En, en ollenkaan.
Nyt tuli lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan ja joka onneksi sattui
olemaan kalapaikalla. Hän tunnusteli poikaa ja kyseli ja tarkasteli ja
sanoi viimein, ettei ole kerrassaan mitään vaaraa, ihan merkillistä!
Mutta poika on pelännyt niin mahdottomasti — — —
— En — kun vaan — lopulla! keskeytti untuvaniekka kuiskaten.
Jaha, jaha, tuumi lääkäri, nyt täytyy hänen köllötellä pari päivää
ja juoda lääkettä ja pitää kylmiä kääreitä pahimmin loukkautuneilla
paikoilla. Ja isä ja veljet voivat ihan rauhassa lähteä Storpolleniin
vaikka heti, kunhan vain hankkivat jonkun pojan luo kunnes hän paranee.
Ja lääkäri lähti.
He eivät voineet vielä kysellä häneltä tarkemmin tuon seikkailun
kaikkia yksityiskohtia; mutta kun Joni Gamvik, Juhon veli, tuli sisään
ihan kalpeana pelosta veljensä vuoksi, joka ei ollut palannut veneen ja
untuvaniekan kanssa, niin täytyi heidän kysyä:
— Minne Juho jäi?
Silloin avasi untuvaniekka ihan auki silmänsä, katsoi Joni Gamvikia
silmästä silmään ja vastasi:
— Olisi ollut parasta, kun olisit jättänyt sen velimiehesi vielä
kotiin, ei hänestä ole sinulle juuri paljoa hyötyä.
— Herra Jumala, missä hän on?
— Siellä makaa Storpollenin puodissa.
— Jeessus siunatkoon, onko se kuollut?
— Ei. Se on humalassa!