Kun on viikon aika odoteltu suotuisaa tuulta, lasketellaan vihdoin
aukealle kotoiselta venevajalta. Äiti seisoo rannalla pienokaiset
ympärillään ja pienin sylissä ja ehkäpä salaa pyyhkäisee poskeltaan
kyyneleenkin kädenselällä. Neljännen poikansa hän nyt lähettää pois,
isän viislaitaisella; Jumala tietää, saako hän hänet enää takaisin,
— hänet ja nuo muutkaan! Hänen vanhin poikansa jäi sille tielleen
toisena matkavuonna kovassa myrskyssä Ruijan perukoilla, ja meri on
aina sama pohjaton kuilu — yhtä ammottava ja ahnas tänä kuin viimekin
vuonna, talvesta talveen, keväästä kevääseen. Mutta minkäs sille mahtaa
— ja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi lipuu viislaita vuonosta suurin,
pullistunein raakapurjein herkässä tuulessa; viimein erottaa äiti vain
mastonhuipun ja punaisen viirin niemen kären takaa lepattavan — sinne
ne katosivat.
Viislaitaisessa aivan perällä kajutan luona istuu untuvaniekka isän
kanssa ja natustelee äidin antamaa jäähyväiskakkua, johon on sivelty
siirappia päälle. Äiti ja kotituvat ovat kadonneet niemen taa ja
untuvapoika pureksii ja nielee, nielee sekä kakunmurut että itkut
istuessaan siinä ja katsoessaan taakseen kohti karuja kallioita, jotka
peittivät viimeisenkin äidin liinan vilauksen.
Mutta nyt ovat he saapuneet vuonon ulapalle ja pian tulee muuta
ajattelemista kuin koti-ikävä ja siirappikakut. Hienoon pohjoisviimaan
heittäikse pursi purren jälkeen viljellyiltä paikoilta pitkin vuonon
rantaa. Kaikki vuonolaisethan ovat odottaneet tätä suotuisaa tuulta,
valmiina ovat kaikki kalastajat olleet toista viikkoa ja sikäli kun
edetään merelle päin, liittyy pursi toisensa jälkeen matkueeseen;
viima paisuu, purjeita lisätään ja niin riennetään ajellen kilpaa
naapuriveneiden kanssa, jotka tulevat pitkässä jonossa pullistunein
emäpurjein ja vaahtoavin, vankoin keuloin.
— Taitaapa jäädä Olli Sörstrand jälelle, vaikka sillä onkin uusi
vene! sanoo isä vilaisten taakseen vaaleankeltaiseen veneeseen, joka
ensimäisenä tulee heidän jälestään hohtavan uusin purjein ja välkkyvin
tervatuin keuloin.
— Noo-o, tuumii vanhin poika tähystellen tuntijan silmällä, — ei se
vielä ole päässyt täyteen tuuleenkaan!
Mutta untuvaniekka on varma siitä, että olkoonpa Olli Sörstrandilla jos
miten uusi viislaita, — ei se nyt isän ohi vain pääse!
Ja untuvaniekka on oikeassa. Isä ehtii kaikkein ensimäisenä vuonon
suulle ja Olli Sörstrandin uusi vene jää kauas jälelle toisten joukkoon
pienenä pilkkuna paistamaan.
Vuonosta päästyä joutuvat he itse merenulapan laineisiin, — mahtaviin,
pauhaaviin hyrskyihin, jotka valtavina vesi- ja vaahtomäkinä
jysähtelevät veneen kylkiin. Nuoren untuvapoikasen selkäpiitä vähän
karmii ja nenän nipukkakin hieman vaalenee, mutta hän ei saa sitä
näyttää, — hänhän ei tahdo olla tietävinäänkään että hän pelkää, se on
selvä, vaikka hän puristaakin veneen laidoista kiinni pysyäkseen niin
että sorminivelet vaikenevat. Nyt lasketellaan täysin purjein pitkin
suurta, suoraa höyrylaivareittiä, jonne vilaukselta silloin tällöin
näkyy jäämeri avautuvan äärettömänä ja harmaana ulappana kuohukiehuvien
ulkokarien välistä. Tuolla kaukana keulan edessä salmessa tupruaa vielä
sen höyrylaivan musta sauhu, joka meni tästä tunti sitten ohi, ja
jokaisesta sisämaahan tunkevasta vuonosta, mikä näkyy ohi kiitäessä,
pujotteleikse merelle päin laivue toisensa jälkeen, viislaitoja ja
kahdekshankoja pitkinä jonoina, jotka kaikki ovat matkalla Lofoteille.
Ne pysytteleivät ryhmissä kotivuonottain ja kotirannottain, ja
untuvaniekka istuu isän kanssa perällä ja ihmettelee miten maailma
onkin suuri ja miten viisas isä hänellä on, kun se tuntee melkein
jokaisen merelle pyrkivän veneen ja sanoo, mikä sen ja sen veneen
omistajan nimi on!
Päivä on tähän talviaikaan kovin lyhyt, ja pian painuvat salmet ja
purjehtijat ja vuononsuut ja merenaava, tuvat ja tunturit pilkkoiseen
pimeyteen. Mutta varmasti ja vakaasti ohjataan eteenpäin ja isä istuu
ruorissa ja katseensa on niin tuima että luulisi sen vaikka millaisten
synkeyksien pohjiin tunkevan.
— Niin, niin, kyllä tässä on vielä aina vähin oppimista ennenkun pystyy
täysin kokeneeksi purren kulettajaksi, ajattelee untuvaniekka ennenkuin
vaipuu uneen lämpöisessä kajuutassa aaltojen loiskiessa aivan korvan
juuressa, päänaluisen ja venheen pohjan alla.
Huomisaamuna hänet isä herättää:
— No, tuletko ulos, poika, katsomaan kaupunkia!
Ihka uusi maailma nousee nyt hohtaen näkyviin aamusarasteessa:
kaukaisia, huipukkaita tuntureita lumihohteisin kiirein, taivasta
tapaavia; niiden juurella ja välissä sininen, aukea vuono, ja
notkon pohjalla, joka on kuin suuri summaton pata tai, ympyriäinen
allas puolillaan merivettä, on kaukalossa luminen, matalakumpuinen
saari kuten aalloilla lepäilevä lokki tai joku muu merilintu. Mutta
tuolla saaren etelänokassa höyryää ja tupruaa ilmassa harmaanruskeaa
savua ja vilkkuu mustia mastoviiriä ja savutorvia, punaisia talon
kattoja ja lipputankoja ja kirkon huippuja sekaisena vilinänä kuten
lehdetön koivikkoviita. Pitkiä, mustia kivisulkuja ja paalusiltoja
ulottuu rannalta siniselle salmelle päin, joka välkkyy kirkkaana
auringon valossa. Kaupungissa tietystikin on venetalaita ja kaikki
nuo suuret rakennukset tuolla ovat kai juuri jonkinlaisia venevajoja
tai venehuoneita. Kai niillä täytyy olla ne noin isot, jotta niihen
sopisivat kuivamaan ja säilöön kaikki nuo suuret merialukset ja
höyrylaivat, ja jotta vielä jäisi sijaa korjaajille ja maalaajillekin!
tuumii untuvaniekka.
Kaupunkia lähestyttiin paremminkin salmessa juoksevan virran avulla
kuin tuulen voimalla, joka nyt henkäili niin heikosti että tuskin
enää purje veti. Ja isä näytti untuvaniekalle möljiä ja laitureita —
ne olivat niitä venetalaita — ja rantamakasiineja ja laivatelakkoja,
joita hän oli luullut venevajoiksi, ja selitteli mitä niillä milläkin
tehdään. Pian liukuivat he möljän kären ohitse ja pujottautuivat
laivain ja veneiden sekavaan parveen, joita siinä oli ankkurissa
koko laivasto, — korvia särkevään lastauksen ja lossauksen räminään,
kettinkien kolinaan ja kitinään, ja väkeä vilisi pursissa ja niiden
ympärillä niinkuin muurahaisia tahi kuten kärpäsiä lehmänlanta-kasalla,
ja ne huusivat ja hihkuivat kaikki ja hissasivat ja nostivat ja
häärivät kuin hengen hädässä!
— Mikä hätä niillä on?
— Oo, sellaista se on meno kaupungin haminassa joka päivä, poika. Niitä
kun on niin paljon yhdessä ja työssä yhtaikaa, niin nousee hälinä ja
vilinä suurempi kuin mihin olet tottunut siellä kotipuolella!
Paljon vastusta ja puuhaa oli ennenkun viislaita saatiin hyvään
turvaan ankkuriin toisten pursien rinnalle, jotka olivat
pistäytyneet kaupunkiin matkalla Lofoteille — hankkiakseen muonaa
ja kalastusvehkeitä. Mutta pahoin harmitti untuvaniekkaa, — vaikka
täällä muuten olikin paljon hauskaa ja merkillistä katselemista, — se,
että nuo kaupunkilaiset, jotka auttoivat heitä veto- ja pollaritouvia
kiinnittäessä, ja muut vieraat venekuntalaiset niin vähän piittasivat
isän sanoista. Haukkuipa pari heistä isää moukaksi ja »totkuksikin»
vasten naamaa. Ja kun isä suuttui ja antoi heille takaisin ansion
mukaan sekä haukkumasanoja että järkeä, niin ne vaan seisoivat kädet
puuskassa ja nauroivat niin että makasiinin seinät kajahtelivat!
— Mutta sellaisia kai ne nyt ovat aina ne kaupunkilaiset — − −
Viimeinkin iltapäivällä saivat he aluksensa paikoilleen ja sousivat
pikkuveneellä maihin, kaksitellen, — untuvaniekka ensin isän kanssa.
Ja laiturilta, jossa väkeä äärettömästi tunkeili ja jossa oli hurjan
vaikea astua askeltakaan työntörattaiden ja hevosten ja »pois tieltä»
huutavain miesten vuoksi, pujottautuivat he makasiinien välitse
leveälle kadulle, missä oli vähän väljempää, vaikka sekin oli täynnä
väkeä ja hevosia. Kylki kylessä oli taloja pitkissä riveissä kahden
puolen ja ylimmäisissä akkunoissa kekotti hienoja kukkasia valkoisten
uutimien takana ja alimmaisissa oli suurien, komeiden lasiruutujen
takana paljon jos jonkinlaisia kiiltäviä tavaroita. Väkeä meni sisään
ja tuli ulos ovista, joissa oli kellot, ja sisällä näkyi väkeä aina
olevan ihan huone täynnä. Isä kuletti untuvaniekkaa kiireesti katua
pitkin — ihan liian kiireesti — avoimelle paikalle, jonka keskellä
oli kirkko, yksinäisenä ja erillään muista rakennuksista, korkea kuin
tunturi ja heiluva messinkiviiri huipussa. Sitten jälleen uudelle
kadulle, entistä suuremmalle; niin pitkälle, ettei toista päätä
näkynyt. Sitten oli isän mentävä jonkin kauppiaan luo ja untuvaniekka
jäi yksin kadulle.
Niin, kylläpä oli kaupungissa katselemista! Ihan alkoi untuvaniekan
rintaa ahdistaa: kunpa hän nyt vain ehtisi katsella kaikkea ennenkun he
taas lähtevät merelle! Hän alkoi katsella heti ja rupesi tarkastelemaan
puodin akkunoita. Talossa, johon isä oli mennyt, oli alaalla neljä
suurta, kiiltävää akkunaruutua. Oven päälle oli kirjoitettu mahdottoman
suurilla kirjaimilla — untuvaniekka töllötteli tuota isoa laattaa ja
sai ensin tavatuksi sanan: »_Hilmar_». Hilmar siinä luki — ja sepäs
oli kummallista, sillä sehän oli juuri hänen oma nimensä. Mutta
sitten jälestä luki muuta, siinä oli »_Lehne_» ja se ei soveltunut
untuvaniekkaan, sillä hänen nimensähän oli Hilmar Juhananpoika
Kalfjordbotten. Lehne!? merkillisiä nimiä noilla kaupunkilaisilla!
Kyllähän untuvaniekka jo ennestään tiesi yhden miehen, jonka nimi
oli Petter Dass — mutta sehän oli pappi ja sen nimihän oli siinä
lukukirjassa kotona!
Hän kulki akkunan luota toisen ääreen; joissakuissa akkunoissa oli
kaikellaista ruokatavaraa, suuria vihreitä marjoja tertuissa, omenoita,
sekä tavallisia että ihan keltaisia ja pyöreitä, jollaisia untuvapoika
ei ollut ikinä nähnyt; — isoja ja pieniä rasioita ja tötteröitä, joissa
oli koreat paperit Akkunan pielissä riippui ammuttuja metsäkanoja
ja jäniksiä, joiden haavoista tipahteli verta. Toisissa akkunoissa
oli vaatteita, hattuja, turkkia ja jos jotain. Ja sitten tuli hän
sellaisen akkunan luo, jossa oli paljaita kirjoja, vieri vieressään,
niin että untuvaniekka ihan ihmetteli, kukapa nuo kaikki jaksaa lukea!
Ja ihmisten ja eläinten kuvia riippui kirjojen yläpuolella ja alla oli
nimet, joita hän koetteli lukea.
Kun hän siinä seisoi tavailemassa, kuuli hän takaansa kovaa hälinää,
huutoja ja kirkunaa, ja samassa kun hän kääntyi, paukahti lumipallo
hänen takapuoleensa niin että oikein kirveli nahkaa. Iso parvi poikia
oli siinä, kaikki kauneissa vaatteissa ja kirjat kainalossa, josta hän
päätteli, että ne tulivat koulusta. Kun yksi pallo oli osunut hyvin,
halutti heitä kai koetella uudestaan — ja vielä kerran ja taas, ja
taas! Untuvaniekkaan ihan sateli lumipalloja, huutoja ja pilkkasanoja,
ja hän alkoi itkeä täyttä kurkkua ja pyysi että he antaisivat hänen
olla rauhassa! Mutta silloinkos ne vasta rähähtivät nauramaan! Ne
huusivat kuin lintuvuoren pelätetyt asujamet, ja lumipallot yhä vain
paukkuivat kirvelien joka paikkaa untuvaniekan ruumis-rukkaa.
Silloin lähti hän käpälämäkeen ihan hurjana pelosta, ei älynnyt,
että juoksi väärälle taholle. Kunpa löytäisi vain sen talon, jonne
isä meni — juoksi minkä raskailta merisaappailta pääsi — alamäkeen,
katua pitkin, ohi ihmisten ja hevosten ja aina vaan tuo poikaparvi
kintereillään. Viimein hän kompastui, lensi nenälleen ja jäi siihen;
jälestä pojat tuuppien kuin pukit, hänen ylitseen, hänen päälleen, ja
hän oli ihan hengen hädässä ja päästi sellaisen hätähuudon, kirkunan
ja kiljunan että väki kadulla ihan seisattui. Komea mies, jolla
oli kultanauha hatussa, tuli keskelle temmeltävää poikalaumaa mikä
haihtui silmänräpäyksessä kuin tuhka tuuleen, hän nosti untuvaniekan
jaloilleen, sai selvän siitä, kenen poika hän oli ja mitä oli
tapahtunut ja että untuvaniekka tahtoi isän luo, joka oli mennyt
sellaiseen taloon, missä asui mies, minkä nimi oli Hilmar Lehne.
Tuo mies, jolla oli kultareunainen hattu, alkoi nyt taluttaa
untuvaniekkaa katua pitkin ylämäkeen. Kun he olivat kävelleet vähän
aikaa, näkivät he isän seisovan eräällä ovella ja katselevan,
tähystelevän ympärilleen; hän näytti ihan pelästyneeltä, kun näki
poikansa tulevan noin hienossa seurassa! Mies kertoi, mitä oli
tapahtunut ja meni matkaansa.
— Sinä olet höplä, sanoi isä; kun kaupungin pojat mukiloivat sinua,
mikset mukiloi vastaan! Anna niille vain kyytiä, niin kyllä antavat
sinun olla rauhassa!
Sitten menivät he yhdessä johonkin paikkaan, missä saivat mainiota
ruokaa murkinaksi veljien kanssa, jotka nekin olivat sinne tulleet. Ja
kaikki nauroivat ja virnivät untuvaniekalle, joka oli antanut kaupungin
poikain itseään pelotella.
Iltapäivällä lähti isä kaupungille poikineen ostoksille,
untuvaniekkakin oli mukana. Aina kun he tulivat puoteihin, otettiin
heidät hyvin höylisti vastaan, ja kun he jossain tekivät suurellaisen
kaupan, niin kestitsivät puotilaiset heitä tiskiensä takaa paloviinalla
ja oluella. Untuvaniekka sai tarkastella puoteja niin paljon kuin
ikinä jaksoi; sillä kauppojen hieronta ja keskustelu aikuisten kesken
otti paljon aikaa. Untuvaniekka töllötteli ja pälyili katonrajasta
lattiaan saakka ja ajatteli, että kaikkein hauskinta maailmassa lienee
olla puotilaisena — saa syödä niin paljon rusinoita ja väskynöitä
kuin jaksaa! Mutta vihdoin alkoi hänestä tuntua liian ikävältä aina
olla näin puodissa ja koluta puodista puotiin, — ja kadulla ne olivat
sytyttäneet kaikki lyhdyt ja kynttilät ja lamput akkunoihin, niin
että oli ihan kuin olisi kävellyt valoa ja tulia säteilevillä satujen
mailla! Sitten pyysi hän isältään, eikö hän saisi olla ulkona, kun he
tulevat ensi puodille, ja isä lupasi sillä ehdolla, että älköön antako
vasta kaupungin poikain itseään pelotella!
Untuvaniekka seisoskeli ulkona ja katseli tuota kiirettä menoa, jota
katulyhtyjen valokehät pimeydessä jonkun matkan päähän valaisivat.
Pimeästä valoon ja valosta pimeyteen kiirehti mustana vilinänä hevosia,
jotka vetivät reellä kuormia ja ihmisiä parvissa ja yksinään, taakkoja
kantaen ja ilman kantamuksia, kovasti ja hitaasti kulkevia, nuoria
ja vanhoja. Hän vaipui ihan kuin unennäköön tässä oudossa vilinässä,
minkä määrää ja tarkoitusta hän ei tietänyt eikä ymmärtänyt, Multa hän
heräsi unestaan aina kun jokin poika kulki ohi, etenkin jos niitä kulki
isohko parvi; ihan hän säpsähti, hän puristi kätensä nyrkkiin kintaiden
sisällä ja oli valmiina joka hetki antamaan kyytiä, puri hammasta!
Mutta ne menivät ohi piittaamatta hänestä, meni laihoja poikia ja
hienoja, kopeilevan näköisiä poikia ja sellaisia, jotka kulkivat
hitaasti kantaen suuria koria tai kiskoen kelkkoja, joissa oli puita ja
muuta tavaraa.
Ja sitten tuli tuolta joukko hienoja, keskenkasvuisia vekkuleita,
joilla oli pienet mustat kiiltohatut ja hanskat kädessä, ja heidän
kanssaan tuli samanverran tyttöjä, lyhythameisia, jotka kävellä
kepsuttelivat poikain rinnalla jutellen ja naureskellen. Untuvaniekka
katsoa töllötteli ihan pää pyörällä ihastuksesta noita hienoja, sieviä
tytöntynkiä, jotka tirskahtelivat niin että hampaat hohtivat lyhdyn
valossa, ja niidenkös silmät paistoivat!
— Pois tieltä! huusi yhtäkkiä etumainen poika ja tönäsi untuvaniekkaa
oikein aika tavalla.
Salaman nopeudella moukahti kintaan sisässä piilevä nyrkki tuon pitkän
kaupunkilaisketkaleen mahaan, niin että hän oli lentää nurin ja kaataa
kanssaan vieressään kulkevan tytön; tyttö kiljaisi ja kaupunkilaispoika
hyökkäsi ihan untuvaniekan nenälle.
— Kuinka sinä uskallat, maamoukka...!
Kintaat ja hansikoidut nyrkit antoivat nyt kilpaa iskuja;
kaupunkilaispoika oli sukkela ja notkea, mutta untuvaniekka ei ollut
turhaan soutanut kyynärän pituisesta piimäparrasta saakka pikkukuuttia
ja puunhaku-venettä kotivuonollaan, ja hän oli kovanyrkkinen ja
väkevä kuin karhu. Kylläpä siinä kaikki tytöt ja muut kaupungin
pojat kauhistuivat He ympäröivät kohta piirinä noita kahta, ja kun
untuvaniekka vihdoin hyvin osatulla nyrkiniskulla keskelle naamataulua
kaatoi vastustajansa lumisohjuun verisin kasvoin, nostivat kaikki
tytöt sellaisen hätähuudon että koko katu kajahteli. Paljon väkeä oli
kokoontunut siihen, kaikki kyselivät ja huusivat, untuvaniekka seisoi
keskellä laumaa itku kurkussa ja kauhuissaan ja epätoivoissaan valmiina
joka hetki karkaamaan uudestaan kimppuun vaikka koko väkijoukkoa
vastaan. Joukosta tungeksi vihdoin esivallan mahdilla esiin mies, jolla
oli samallainen kultaraitainen hattu kuin sillä aamupäiväiselläkin,
mutta tämä ei ollut niin hienon näköinen kuin se, vaan tämä oli
punanenäinen ja näytti ylen kiukkuiselta ja häijyltä kysyessään:
— Mitä melua tässä kadulla pidetään?
— Niin, selitti eräs kaupungin pojista nokkelan kaunopuheisesti, —
me käveltiin tässä ihan rauhallisesti eräiden naisten kanssa, ja
yhtäkkiä karkaa tuo hävytön maapoika meidän kimppuumme ja pieksää ihan
onnettomasti Kristian Haastedia. Ilman vähintäkään syytä, ymmärrättehän!
Kristian Haasted, tuo löylyytetty kaupungin poika, oli noussut ylös,
pyyhki nenäliinallaan veristä naamaansa ja sanoi uikutellen ja samalla
mahtavasti:
— Niin, Pedersen, tuon vintiön saatte viedä raastupaan heti paikalla,
hän saa vastata heti poliisimestarille. Mokomakin maaroska, totku!
Sinkauttaessaan nuo viimeiset ivalliset sanat untuvaniekalle, lensi
tämä heti taas hänen kimppuunsa, mutta Pedersen kävi häneen kiinni:
— Koetappas, lurjus, vaan lyödä voudin poikaa keskellä katua!
— Se löi ensin minua, vastasi untuvaniekka uhkapäin ja riuhtaisi
itsensä irti Pedersenin kourasta.
— Se ei ole totta, sanoi kaupungin poika ja muut toistivat yhteen
ääneen hänen sanojaan. Väkeä oli kokoontunut paljon poikien ympärille;
Pedersen oli hetken kahden vaiheella ja sanoi viimein:
— Saatte tulla molemmat asemalle, niin sittenpähän selviää.
Untuvapoika ei tahtonut lähteä, ja Pedersen tarttui hänen käsivarteensa
ja kiskoi häntä mukanaan. Väkijoukko tuli jälestä. Kun untuvaniekka
näki olevansa auttamattomasti saksissa, pelästyi hän ja nosti hirmuisen
huudon:
— Isä!
Isä ja veljet tulivat ulos puodista; untuvaniekka huusi apua, ja isä ja
veljet tunkeutuivat väkijoukkoon ja pysäyttivät Pedersenin.
— Heitä irti se poika heti! Sen kanssa ei ole konstaapeleilla mitään
tekemistä!
— Jos _Te_ olette pojan isä, niin seuratkaa mukana poliisiasemalle.
Sinne se _viedään_.
— Minulla ei ole mitään tekemistä poliisiasemalla, sitä vähemmin
pojalla. Tule pois, poika!
Ja isä kiskoi poikaa ja poliisi piteli kiinni. Ja kun veljet rupesivat
auttamaan isää, huusi Pedersen:
— Hei, ihmiset, jonkun täytyy auttaa poliisia!
Ja heti paikalla tuli joukosta kolme neljä miestä ja ne ryhtyivät
otteluun ja koettivat pidättää isää. Siinä syntyi ankara kamppailu ja
Pedersen huusi taas:
— Te joudutte ankaraan edesvastuuseen, mies, poliisin vastustamisesta.
Heittäkää irti se poika ja antakaa minun viedä se, kuuletteko!
Mutta isä ei hellittänyt; ja Pedersen sai vielä uuden apulaisen
juoksemaan raastuvalle hakemaan yhden poliisin lisää tai parasta kun
tulisi itse poliisimestari.
Miehet olivat voiton puolella — isä ja veikot alakynnessä. Untuvaniekka
oli keskellä tappelua kaikkien koipien välissä ja kamppailevain
käsivarsien alla. Kaikki ne kiskoivat poikaa, mutta unohtivat hänet
viimein, joten hän pääsi ihan irralleen. Ja juuri kun Pedersen aikoi
tarttua isän käsivarsiin, hyppäsi untuvaniekka Pedersenin selkään ja
kiskoi häntä niskasta niin että hän kaatui selälleen kadulle.
Samassa hajosi väkijoukko kahden miehen tieltä, joilla oli hatuissa
kultarannut.
— Mitä epäjärjestystä tämä on? kysyi mahdikas ääni.
Pedersen koetti kömpiä ylös, mutta untuvaniekka piti häntä takaa
kiinni, joten kesti kauan ennenkun hän pääsi jaloilleen:
— Herra poliisimestari, sanoi hän pärskyen ja puhkien — väkivaltaista
poliisin vastustamista! Nuo tuossa − − −
— Noo, keskeytti poliisimestari, — mars, viekää ne poliisiasemalle!
Ja sitten lähti koko seurue, poliisimestari etunenässä, katua pitkin,
ylös pitkää mäkeä, ja tuli viimein suuren, pimeän talon luo, josta
paistoi tuli vain parista akkunasta. Heidät vietiin sisään, ylös
parista portaista ja vihdoin suureen lämpöiseen huoneeseen, jossa tulet
loistivat. Poliisimestari riisui päällystakkinsa ja istahti tuolille
pöydän ääreen.
Pedersen kertoi nyt mitä hän oli nähnyt ja kokenut.
— Tulehan tänne, poika, sanoi poliisimestari.
Untuvaniekka pöydän luo.
— Mutta, etkös ole se minun tämänaamuinen ystäväni, — sinuthan minä
saatoin Hilmar Lehnelle.
— Sama poika se on, sanoi isä tullen ovensuusta, — ja hyvän työn
tekisi poliisimestari, jos auttaisitte hänet tästä kiusasta tälläkin
erää, sillä turkaset maar siitä tulee kun aikaihmiset ja poliisimiehet
karkaavat pienen pojan kimppuun!
Poliisimestarin käskystä änkytteli nyt untuvaniekka tarinansa siitä
miten tappelu oli syntynyt ja lopetti:
— Ja isä sanoi ettei tarvitse odottaa ihmisten apua ja ettei siinä
auta muu kun avittaa itseään. Mutta sitten tuli tuo mies — hän
osoitti Pederseniä — enkä minä sille mitä mahtanut. Ja sitten tuli
isä auttamaan, mutta sitten tuli niitä niin monta jotta! Me emme
olisi vaivanneet poliisimestaria taas, jos ei niitä olisi ollut ihan
mahdottomasti!
Poliisimestarin oli vaikea hillitä itseään nauramasta Ja hän sanoi
Pedersenille:
— Tuokaa tänne Kristian Haasted.
Mutta Kristian Haasted ei ollut tullut raastuvalle.
— Kuulkaas, Pedersen, minun mielestäni ei tästä Teille paljoa koidu;
ensin nostatte kauhean melun pikkupoikain nujakasta ja toiseksi ette
tuo edes syyllistä mukaan! Menkää hakemaan hänet, se on varmaan kotona,
voudin talossa.
Pedersen meni. Odoteltaessa sanoi poliisimestari isälle ja veljille,
ettei saa missään tapauksessa tehdä vastarintaa poliisille; olisi vain
heti pitänyt lähteä mukaan ja antaa tuoda poika poliisiasemalle.
— Niin, sanoi isä, — minusta kun tuntui, että se oli niin hirmuinen
häpeä, kun poika viedään poliisiasemalle. Ja emmehän me mistä tienneet,
minkälainen mies poliisimestari on.
Nyt tuli Kristian Haasted nenä hirveän sinipunaisena ja pöhöttyneenä.
— Noo, sanoi poliisimestari, sinähän näyt saaneen osasi. Kiitä onneasi,
kun tämä poika jo kestitsi sinua ansiosi mukaan, muuten olisi minun
täytynyt antaa peräpakaroillesi. Saat nyt mennä kotiin, ystäväni, ja
vie terveisiä isällesi ja sano, että tuollainen nenä tuli sinulle
koppailusta ja nenäkkäisyydestä. Hyvästi!
Untuvaniekka sai poliisimestarilta kirkkaan kymmenäyrisen, kaikki
sanoivat hyvästi ja lähtivät.
Mutta isä saattoi poikaansa aivan veneelle saakka. Parasta oli pysyä
siellä, sillä kaupungissa joutuu hän vain jos johonkin selkkauksiin.
Tuolla kymmenäyrisellä osti untuvaniekka keitettyä sokeria ja sitä söi
hän iltasella ollessaan, yksin viisilaitaisessa ja odotellessaan toisia.
Tuli loisti kajuutan kamiinasta ja untuvaniekka keitteli kahvia
ollessaan yövahdissa purressa. Pilkkoisen pimeää oli ympärillä,
veneistä hohtivat punaiset tulet ja laiturilta keltaiset.
Mutta makasiinit ja kaupunki niiden takana olivat kuin suuri summaton
musta peikko, josta untuvaniekka oli saanut ihan kyllänsä tällä kertaa.
Mutta antautunut hän ei vain ollut ja voudin pojan verisen nenän muisto
oli hänestä yhtä suloinen kuin suussa sulava sokeri.
Siinä vahtiin nukkuessaan oli hänen viimeinen huomionsa se, että
ilmassa kävi pohjatuulen henkäyksiä.
— Tulee myötätuuli ja päästään toki huomenna täältä pois.