Kun poika ensi kerran pääsee isän ja aikuisten kanssa kalaretkelle
Lofoteille tai Ruijaan, sanotaan häntä ruijalaiseen tapaan
untuvaniekaksi. Tuo nimi johtuu lokin poikasesta, jota kalastajat
sanovat untuvaniekaksi siihen aikaan, kun se vielä on nuori,
pitkäkoipinen ja arka ja istuu vain rannan karilla ja piipottaa
eikä uskalla lähteä lentoon täysikasvuisten kanssa yli meren ja yli
kaukaisten tunturien.
Lisä- ja pilkkanimetkin tavallisesti johdetaan niistä olennoista tai
esineistä, joiden kanssa ollaan tekemisissä. Maan muokkaajat kai
sanoisivat tuollaista pientä poikaa kukonpojaksi tai mullikaksi tai
varsaksi. Mutta noilla pohjolan kalamiehillä, niillähän ei ole juuri
paljon muita kotieläimiä kuin lokki, — lokki joka huutaa ja vinkuu
heidän korvissaan koko heidän vaivaloisen elämänsä ajan.
Kalastaja ja lokki ovat hyviä ystäviä. Kyllähän tosin usein kovastikin
harmittanee, kun veneessä maatessaan läpi yön kuulee korvissaan
tuon ijänikuisen kirkumisen, etenkin kun kalakin syö koukkua vain
etenkehtaan. Mutta useinpa voi olla oikein ihanaa katsella miten nuo
suuret, valkeat linnut väikkyvät taivaan alla verkkaisin siivenvedoin
kirkkaina, aurinkoisina kesä-öinä ja kuvastuvat meren kalvoon, — nuo
lumivalkoiset, pehmoiset untuvakuvut ja supussa lentäessä lepäävät
jalat ja päät, jotka viisaina ja valppaasti pälyvät alas kalaa tai
pikku eläimiä tavoitellakseen. Monasti voi niitä katsellessa tulla
niin rauhalliseksi ja ruveta ajattelemaan pelkkää hyvää, kun on yksin
suurella merellä ja ehkä vähän alakuloinenkin — melkein kuten vienoa
soittoa tai laulua kuullessa!
Hyödyllinen on lokki tavallaan, vaikkei se juuri kelpaakaan ruuaksi.
Sen lihalla on näet traanin maku, mikä johtuu siitä, että se elää
pelkästään kalalla. Se on kalastajan ilmanennustaja: jos lokki
lentää matalalla ja levottomasti harhaillen, niin reivaa viisas
purrenkulettaja ajoissa purjeensa, sillä nyt ei ole myrsky kaukana.
Ja paraat sanantuojat ja hälyyttäjät maalla-olijoille silloin kun
silliparvi tai turska yhtäkkiä nousee vuonoon, ovat lokit, jotka isoina
liutoina lentelevät niiden kohdalla.
— Vaikkei tuo nimi »untuvaniekka» olekaan erittäin kunnioittava,
yhtä vähän kuin jos poikaa sanottaisiin kukonpojaksi tai mullikaksi,
niin tietää poika siitä kuitenkin, että hän pian pääsee toiveittensa
ihanimpaan määrään: kalaretkelle toisten kanssa. Ja eihän nimi miestä
pilaa, sanoo sananlasku.
Koko pitkän kasvuaikansa, monena vuonna joulun seutuvilla on
pikkupoika saanut käydä venevajassa katsomassa miten isä ja vanhemmat
veljet siellä ovat laitelleet kuntoon viislaitaa kalaretkeä varten,
jolle lähtään uudelta vuodelta. Kaipaus on katselijassa sitä mukaa
kasvanut vuosi vuodelta. Kaipaus piilee siellä vajassa ja se tulee
sydämeen tuosta tutusta tervanhajusta pohjalautoja tervattaessa,
se helskyy vasaran naputuksessa ja kirveen kalskeessa, kimahtaa ja
hohtaa keltaisessa ja vihreässä värissä, jolla joka vuosi uusitaan
pursi päältäpäin; — niin, kaipaus, kaipaus on herännyt ja se kasvaa
yhäti ahkeran työn edistyessä tuolla venevajassa, jossa traanilyhdyt
valaisevat hikipunaisia kouria ja ahavoituneita kasvoja, kalskeessa
ja paukkeessa, touvien ja tervan parissa, talvimyrskyn ulvoessa vajan
katossa ja viheltäessä hatarain seinäin raoissa. Ulkona on yö ja pimeys
koko pitkän, auringottoman päivän, myrskyn riehuessa pikipimeydessä
merellä. Kirpeästi tahtoo paleltaa nenännipukkaa, korvanlehtiä ja
sormia, kun ei vielä kelpaa apumieheksi toisten puuhiin. Mutta
pikkupoika ei vain lähde vajasta päivän pitkään, hän saa ehkä joskus
pidellä kirveshamaraa, kun nauloja kotkataan, tahi päättää muiden
kanssa touvia; uskollisesti pitää hän päänsä ja lähtee muiden kanssa
tupaan syömään ja taas murkinalevon jälkeen takaisin miesten kanssa
vajaan. Sillä tuolta vajasta lehahtaa tuoksu merimatkoista ja vieraista
maista, kalaretkistä ja purjehduksesta myrskyssä, kaikkinaisista
ponnistuksista ja vaaroista. Sieltä lemahtaa suurten seikkailujen
ilma, joka kiihoittaa kaipausta niin että usein öillä oikein vedet
tulee silmiin, kun johtuu mieleen, että vielä on vuosia ja päiviä
ennenkuin pääsee untuvaniekaksi! Ja omasta mielestään olisi hän nyt
jo ihan kelvollinen retkelle lähtemään — niin monena talvipäivänä on
hän seisoskellut venevajassa ja katsellut työn kulkua ja hän tuntee
viislaidassa joka laudan ja naulan, joka touvin ja joka touvinpään sekä
myös mitä niillä tehdään. Nuo tiedot on hän vähitellen kyselemällä
saanut. Ja vasarain ja värisutien heiluessa ahkerimmillaan, tarinoivat
miehet keskenään usein paljon juttuja vaarallisista purjematkoista,
haaksirikoista ja pelastumisista, kovista ajoista ja hyvistä saaliista,
jotka täyttävät purren laitoja myöten kalalla ja silkoilla kruunuilla!
Ja poika seisoo ja kuuntelee ja mieli kiitää kerrotuissa niin että veri
kiehuu suonissa tarinan kauhun ja ilon vuorotellessa. Suuri, autio
merenulappa vyöryttelee tuolla vajassa aaltojaan hänen ympärillään
kuohuen, pärskyen; puskupäät vaanivat häntä tunturipoukamissa — mutta
hän tuntee hyvin nuo puskupäät ja niiden häijyt, kavalat kujeet ja
tietää temput, miten niitä purjehtiessa ja perää pitäessä vältetään —
muistaa ne viimeisessä silmänräpäyksessä, kuohuvalla aallonharjalla
— ja suinpäin jälleen syvyyteen ja aallon notkon kitaan, vankkana
ruorissa, valppaana hoitaen purjeita ja kuuttua — — — Taru vaikenee,
vasarat paukuttavat purren saumaa ja siinä hän onkin taas viluissaan
ja kaivaten ahtaassa, traanikäryisessä venevajassa. — Niin, omasta
mielestään on hän jo ihan täysoppinut.
Mutta aina kun hän moista virkkaa, vastataan vain, että hän on liian
nuori vielä ja että meri ei ole lasten lelu ja että jonkun täytyy olla
kotona äidin ja lastenkin luona noina pitkinä kuukausina, jolloin äiti
on yksin eikä ole muita aikuisia kotona.
Mutta vihdoin lyö hänenkin onnensa hetki ja eräänä päivänä sanoo isä,
että tänä vuonna pääsee poika mukaan Lofotin retkelle.
Venyypä silloin ehkä suu ihan korviin saakka! Ja äidille tulee
kiire ommella tamineita tälle uudelle »untuvaniekalle»; enimmäkseen
käänneltänee isän ja veikkojen vaatteita ja ommeltanee pojun asuksi;
mutta pulska hänestä tulee näinkin, kun saa aikuisten vaatteet ja
pitkät, polvien yläpuolelle reisiin ulottuvat varsisaappaat.
Mutta kummallista: nyt kun tosimatka on edessä, tulee joskus keskellä
riemua ja ajatellessa purjehdusta, venettä ja monivaiheisia säitä ja
merta ja tuota pohjatonta meren kuilua ihan ohuiden pohjalautain alla,
aivan kuin tuskan ja kauhun tunne poveen. Senpä tuntenee »untuvaniekka»
lokinpoikakin rannan kareilla istuessaan ennenkuin se levittää
siipensä, — sydän kummallisesti pamppaillen, vaikkakin tietää varmaan,
että siivet kantavat, — yli meren ja kaukaisten tunturienkin.