Pikku Tyyne nukkui isän ja äidin huoneessa. Pikku poju nukkui kehdossa
äidin sängyn vieressä ja yölamppu paloi pesukaapilla.
Tyyne oli herännyt keskellä yötä; makuuhuone näytti silloin niin
kummalliselta, aivan toisellaiselta kuin tavallisesti iltasella,
— siellä oli aivan kuin uudessa maailmassa; niin hiljaista, eikä
kuulunut melua kadulta; uudinten takana oli pilkkoisen pimeää ja isosta
kamarista kuului selvään seinäkellon tikitys; makuuhuoneessa olivat
huonekalutkin ja matto ja äidin ompelupöytä ihan pimeässä — kaikki
nukkui. Poikain huoneesta kuului kahdenlaista kuorsausta, Pekka ja
Riekko kuorsasivat kumpikin omalla tavallaan. Ja väliin lakkasi Riekko
kuorsaamasta ja alkoi mutista ja hiljaa rupattaa unissaan — enimmäkseen
oli tuo puhelu pientä äkeilyä: »Mene matkaasi!» tai: »Anna minun nyt
olla rauhassa!» Muu sekaantui epäselvään mutinaan.
Kehto äidin sängyn vieressä liikkui vielä aivan hiljaa; pikku poju ei
siis ollut nukkunut oikein hyvin, — mutta nyt se nukkui.
Tyyne oli herännyt joihinkin ääniin, joita nyt ei enää kuulunut, mutta
joita hän tiesi kuulleensa; ja kun isä huokasi sängyssä ja sanoi:
— Niin, niin, muori paha, niin se on! niin älysi hän että isä ja äiti
olivat olleet valveilla ja puhelleet keskenään ja että hän unissaan oli
kuullut heidän äänensä.
— Mutta etkö sinä tosiaan luule, että sinä saat palkanlisäystä? sanoi
äiti.
— Eihän sitä niin varmaan tiedä, sitä − —
− Näes, jos sinä saisit, niin pääsisimme tuosta velasta hyvinkin pian.
— Niin, sanoi isä, mutta niinkauan kun se on vain hyvänä toiveena,
täytyy luonnollisesti sovitella varojen mukaan.
— Ja koettaa säästää kaikilta puolin.
— Muori paha, ei ole monta puolta kohta enää säästettävänä, se on selvä
se.
— Sinusta, niin. Mutta voisimmehan me ehkä vielä vähän supistaa
talousmenoja — — —
— Täytyyhän lasten toki saada ruokaa, se on selvä.
— Niin, mutta ehkäpä voisimme saada sen huokeammaksi.
Sitten oli vähän aikaa ihan hiljaista. Tyyne kuunteli korva vähän
koholla pieluksesta — vain vähän koholla, niin että hän saattoi kuulla
molemmilla korvilla tarvitsematta nousta ihan istualleen ja ilmaista
olevansa hereillä. Äiti liikautti vielä jonkun kerran aivan hiljaa
kehtoa. Ja oli hiiren hiljaista. Yölampun liekki tupsahti. Tyynestä
tuntui vähitellen epämukavalta pitää päätään näin koholla ilman tukea.
Kehto herkesi keinumasta.
— No niin, muori kulta, kyllähän sen lisäyksen saanee Jumalan avulla!
— Voi, eihän sitä nyt oikeastaan kovasti tarvittaisikaan. Voimmehan me
hyvin säästää ne kruunut, jotka tarvitaan sen velan maksamiseen.
— Voi miten sinä olet suloinen, pikku muori! sanoi isä ja Tyyne näki
isän halaavan äidin päätä ja suutelevan häntä.
Pikku Tyyne alkoi mietiskellä siinä maatessaan.
Hän ajatteli kuten reikää vaatteissa, oikein hirveää reikää mekossa tai
sukassa. Reiässä oli lievenneet reunat, joten sitä oli hyvin vaikea
korjata parsimalla; siihen täytyi saada alle paikka. Se reikä oli
velka. Mutta kun saa paikan alle — paikan uudesta, vahvasta kankaasta,
joka ommellaan nurealle puolelle ja jossa on leveät laidat, niin ei ole
mitään hätää. Ja se paikka oli rahat. Jos äiti nyt voisi säästää jonkun
äyrin aina joka päivällisverosta, niin säästyisi äyriä vähitellen niin
paljon että voitaisiin paikata se reikä! Mutta verkkaanpa niitä äyriä
säästyisi; etenkin kun pojat ovat niin nälkäisiä.
Tyyne ajatteli ajattelemistaan. Ja ajatteli vihdoin säästölipastaan,
joka oli äidin laatikossa. Siinä oli kolme kruunua kaksikymmentä äyriä.
Ja kahden viikon päästä oli jouluaatto, silloin hänellä olisi ehkä jo
neljä kruunua ja hän voisi mennä kaupungille ostamaan joululahjoja.
Neljä kruunua! Se oli monta, monta äyriä! Niin monta saadakseen
täytyisi äidin säästää kauan ja monista päivällisaterioista! Monta
perunaa, monta lautasellista keittoa! Lihasta ei varmaankaan maksanut
vaivaa yrittääkään — pojathan hotkivat lihaa niin hirveästi.
Jospa ottaisi sen säästölippaan! ja antaisi isälle siihen velkaan. Ei,
täytyy kaikessa tapauksessa kestää kunnes siinä on täysi määrä, neljä
kruunua. Ja tietysti säästää myös — päivällisaterioista!
Tyyne nukkui ja näki unta suuresta reiästä, joka oli ruskeassa mekossa
— siinä oli lievenneet reunat ja se oli hirveän vaikea korjata
parsimalla — ja Riekko ja Pekka häärivät ympärillä ja repivät reikää
yhä pahemmaksi, — hirvittävän pahaksi, joten siihen täytyi saada iso
paikka! Tyyne ompeli ja ompeli ja nukkui ja näki unta — — —
Huomis-aamuna ja päivällä tultuaan kotiin koulusta oli Tyyne vähän
hämillään, kun tiesi kuulleensa sellaisia salaisuuksia yöllä. Etenkin
oli hän hämillään silloin kun Riekko ja Pekka iltapäivällä pyysivät
äidiltä yhtä kruunua kumpikin otattaakseen itsestään valokuvat koululla.
— Ei, sanoi äiti, sellaiseen ei meillä ole varoja, pojukullat!
Mutta pojat pyysivät ja mankuivat yhä. Ja Tyyne istui äidin
ompelupöydän ääressä — ihan vastapäätä äitiä — ja punastui yhä
enemmän ja enemmän, ihan korviin asti; osaksi siksi, että tiesi mitä
äiti tarkoitti sillä, ettei heillä ole varoja — sehän oli se velka
— ja osaksi sentähden että hän paloi halusta nipistää poikia vähän
käsivarresta ja iskeä heille silmää, jotta he herkeäisivät kiusaamasta
äitiä noilla kruunuilla!
Mutta pojat eivät vain herenneet ja menivätpä viimein isänkin luo —
sillä isältä he saisivat, tietysti!
Mutta kun pojat tulivat takaisin eteiseen konttorista varsin
tyytyväisinä ja kruunut kourassaan — hui, Tyynestä olivat he kuin
villipetoja: rapsivat ja ryöstävät, vievät rahat isän kukkarosta — yhä
vain repivät sitä reikää! — silloin veti hän heidät luokseen erääseen
eteisen nurkkaan ja kuiskasi:
— Tästä saatte kaksi kruunua minun säästölippaastani, viekää heti
takaisin isälle ne rahat — heti — ja sanokaa, ettei niitä tarvita!
Kuulitteko, hetipaikalla!
Ja nuo pojan tyhmeliinit ällistytti Tyynen tarmokas esiintyminen ja
heidän täytyi pysähtyä kiireessäänkin. Siinä he töllöttivät uudet
kruununrahat kourassaan ja lähtivät pian enempää aprikoimatta takaisin
isän luo.
— Niitä rahoja ei enää tarvita!
Isä oli syvissä ajatuksissa työssään, katsahti heihin hajamielisenä ja
otti rahat:
— Jaha — vai niin — hm — no, hyvästi vaan!
Päivät menivät ja Tyyne piti hyvin silmällä äidin säästämistä. Oi,
kyllä hän huomasi sen helposti! Äiti, joka piti niin kovasti kahvista,
ei nyt enää juonut iltapäiväkahvia. Eikä syönyt päivällisillä juuri
mitään. Tyyne itsekään »ei mitenkään tahtonut enempää!» joten äiti
usein huolissaan haastoi, että lapseltahan on mennyt ihan ruokahalu!
— Mutta pojat, ne popsivat, mokomat kelvottomat! Tyynen sydäntä ihan
vihlaisi joka kerta kun ne yhä vain kurottelivat lautasiaan ja huusivat:
— Enemmän!
Ja vihdoin tuntui hänestä ilkeältä heidän haarukkainsa kalinakin
lautasella ja lusikan lupsahtelu heidän suussaan!
— Minusta näyttää Tyyne-mummu niin huonolta! sanoi isä. — Aivan
hermostuneelta!
— Kyllä kai se on jotain kalvetustautia!
Mutta eikö mitä! Joutavia! — Kunhan eivät vain nuo pojat — — —! Eihän
hän voinut puhua niille mitään siitä velasta — nehän olivat vanhempia
kuin hän ja sitäpaitse poikia. Merkillisiä poikia! Ihan kumma etteivät
ne koskaan huomaa tällaista! Ne vain hyppivät ja meluavat ja syövät ja
lukevat läksynsä ja hiihtelevät!
Iltapäivillä istui Tyyne kotona äidin kanssa isossa kamarissa ja luki
läksyjään. Hän suri kovin sitä että hänen nyt oli tuiki mahdoton
säästää jouluksi neljää kruunua, kun oli antanut pojille nuo kaksi. —
Ja sitten eräänä päivänä tuli äiti kertomaan hänelle, että Lauri-eno
oli antanut hänelle 100 kruunua kumminlahjaksi ja pannut ne pankkiin,
jossa ne nyt yhä ovat!
Tyynen päätä ihan huimasi! 100 kruunua!
— Niin, sanoi äiti, ja nyt se on jo paljon enemmänkin, sillä rahat
lisääntyvät pankissa.
— Missä se pankki on, äiti?
— Tiedäthän sinä sen suuren talon siellä Kirkkokadun varrella, sen
jossa Kristensen on iltapäivillä? Se on pankki.
Ja äiti kertoi hänelle, mikä pankki on ja miten ihmiset hoitavat
rahojaan.
Huomenna oli lauantai ja silloin pääsivät he koulusta jo k:lo 12. Ja
Tyyne tuumiskeli tuumiskelemistaan miten hän saisi Sohvi Kristensenin
lähtemään kanssaan pankkiin — Sohvin isähän on siellä, joten asia
kävisi siten mukavimmin — — —! Viimein tuumi hän, että on parasta
kertoa Sohville koko asia; Sohvi on hänen paras ystävänsä ja ymmärtää
kyllä sellaiset asiat!
Kello 12 lähtivät he yhdessä alas Tullikatua ja poikkesivat ylös
Kirkkokadulle. Kadulta pankkiin oli ovi niin raskas ja jäykkä, että
pikkutyttöjen täytyi ponnistella kaikin voimin ennenkuin saivat sen
auki. Ja pankissa oli pitkä, suuri huone, jossa oli paljon ihmisiä ja
perällä oli lasikaappeja rivissä. Ja lasikaapeissa oli luukkuja ja
luukuilla seisoi pankkiherroja asiapaperien ja isojen rahatukkujen
ääressä.
Sohvi pääsi sen luukun luo, jonka takana hänen isänsä oli; isällä oli
hirmuisen kiire ja Tyyne lyykisti sievästi.
— Päivää, pikku ystäväni! Mitä sinulla on sanomista?
— Niin, hyvää päivää, ja sitähän minä tulin kysymään, saisinko minä
takaisin ne sata kruunua, jotka Lauri-eno pani minulle pankkiin kummin
lahjaksi. Niin, nythän niitä on enemmänkin kuin sata kruunua, kun rahat
ovat lisääntyneet!
Sohvin isän täytyi puhella vähän erään vieraan herran kanssa ja sitten
kääntyi hän Tyynen puoleen kiireissään:
— Minulla on niin kiire nyt! Mutta jos tahdot saada rahasi, niin pitää
sinun tuoda se kirja, johon
ne on merkitty ja joka on sinun isälläsi. Hyvästi, typykät!
Tyyne lyykisti ja he läksivät.
Kadulla kotimatkalla — ja matka oli kovin pitkä — tuumiskelivat Sohvi
ja Tyyne, miten he nyt tästä pulmasta selviäisivät. Sillä ymmärsihän
Sohvikin, että koska nyt kerran aiotaan antaa nuo sata kruunua isälle
jouluaattona lahjana velan maksamiseksi, niin ei Tyynen tietysti sovi
pyytää sitä kirjaa isältä, jonka tallessa se on. Mutta entäs äidiltä?
Ee-ei mitenkään, se kertoo isälle kaikki, siitä oli Tyyne varma ja
siksi olisi parasta olla viisas ja hankkia itse se kirja!
Iltapäivällä pyyteli Tyyne sitä äidiltään nähdäkseen. Miksei, se on
isän kaapissa, kyllä Tyyne saa sitä joskus katsella. — Ja äiti kertoi,
mitä kaikkea hauskaa ja hyvää pikku Tyyne voi saada niillä rahoilla
sitten kun tulee suureksi; silloin ovat rahat lisääntyneet paljon yli
sadasta — ehkäpä viiteen, kuuteen sataan kruunuun.
Mutta Tyyne vähätteli nyt hauskuuksista ja aneli äidiltään saada nähdä
sitä kirjaa kunnes äiti vei hänet mukanaan konttoriin. Ja sitten sai
Tyyne nähdä sen pienen kirjan; se oli sininen ja se oli kaapissa,
klahvissa kaapin ulko-osassa, joka ei ollut lukossa.
Tuli sunnuntai. Ja kun isä ja äiti olivat iltapäivällä ulkona
kävelemässä, pujahti Tyyne konttoriin, sai klahvin auki ja — kirjan
käteensä! Hän piilotti sen norjalaisen lukukirjansa väliin viedäkseen
sen mukaansa huomenna koululle. Silloin oli viimeinen koulupäivä;
tiistaina päästettäisiin heidät joululomalle ja keskiviikkona oli
jouluaatto.
Sata kruunua, mikä summa, ja enemmänkin! Ja sitä paitse ne kaksi
kruunua säästölippaasta; sillä lippaassa oli yhä ne kaksi kruunua
ja yhä lisäksi kymmenen äyriä. Mutta kai hän nyt sentään voi noilla
kymmenellä äyrillä ostaa joululahjoja Pekalle ja Riekolle!
Koko päivän Tyyne mietiskeli millä tavoin hän paraiten voisi antaa nuo
rahat isälle ja äidille. Oli tosiaan vähän kiusallista se että hänen
täytyisi kertoa heille kuulleensa, mitä he olivat puhuneet silloin
yöllä! Mutta olkoon! Oi miten Tyyne oli iloinen. Illalla, kun hän jo
oli asettunut levolle, loikoi hän siinä valveillaan ja tahtoi valvoa
niin kauan kunnes isä ja äiti tulisivat huoneeseen — kuullakseen heidän
puhuvan siitä velasta; ja sitten tietää, että hänellä on paikka siihen
reikään!