Koulusta juoksi hän seuraavana päivänä suoraapäätä pankkiin. Tällä
kertaa oli hän yksin. Hänhän tiesi tien. Ja hän meni suoraan Sohvi
Kristensenin isän luo.
— Saisinkohan minä nyt ne rahat?
Kristensen otti kirjan, katseli ensin vähän siihen ja sitten Tyyneen.
Tuumiskeli vähän ja sanoi viimein:
— Niin, Tyyne kulta, tulehan uudestaan huomenna — katsos, se vie vähän
aikaa! Sitten sen selvitämme!
Tyyne vähän ällistyi, kun hänen täytyi odottaa huomiseen. Mutta
voihan hän käydä pankissa huomenna aamupäivällä, kun hänen kaikessa
tapauksessa on tultava kaupungille ostamaan lahjoja pojille. Ja
huomennahan on lomaa.
Iltapäivällä tuli herra Kristensen isän luo konttoriin.
Herra Kristensen toivotti iloista joulua. Ja sitten kertoi hän, että
pikku Tyyne oli käynyt hänen luonaan Lauri-enon pankkikirja mukanaan.
Ja hän oli kysynyt tyttäreltään Sohvilta, mikä sillä Tyynellä oikein
oli mielessä. Ja Sohvi oli viimein kertonut koko asian. Tyyne oli ollut
eräänä yönä valveilla ja tahtoi nyt maksaa isän velan.
Kun isä lähti saattamaan herra Kristensenia eteiseen, seisoskelivat he
vähän aikaa siinä ovella.
Ja heillä oli kummallakin vedet silmissä.
− Hyvästi! sanoi isä, ja iloista joulua!
— Iloista joulua teille ja teikäläisille! vastasi Kristensen ja lähti.
Kello yksitoista aamupäivällä huomenna seisoi pikku Tyyne Kristensenin
luukun luona.
— Hyvää päivää, pikku ystäväni. Sinä kai tulit nyt ottamaan niitä
rahojasi, vai?
— Nii—in! sanoi Tyyne. Hän alkoi jo vähän pelätä, että Kristensen ei
ehkä anna tai että hänen täytyy ehkä taas odottaa.
— Kas niin, tässä ne nyt ovat. Ja kirja myös!
Kristensen antoi hänelle kirjan ja suuren, punaisen setelin. Setelissä
oli suurilla numeroilla: »100». Tyyne ei ollut ikinä nähnyt sellaista
seteliä.
— Kyllä niitä on jonkun verran enemmänkin, kuten sanoit; mutta niitä
emme voi antaa tänään.
Ei, mitäs niistä, Tyyne oli muutenkin iloinen, hirmuisen iloinen hän
oli.
— Ja kuules, jatkoi Kristensen ottaen esiin pienen paketin — minulla on
vielä pienoinen joululahja sinulle. Mutta älä nyt vain avaa pakettia
ennenkun huomis-iltana joulupuun luona!
Tyyne lyykisti ja sanoi tuhannet kiitokset, eikä ilosta tiennyt oikein
mitä sanoa.
Sitten hän meni. Ja kotimatkalla pujahti hän leipuri Mölhauseniin
ja osti kaksi pientä sokeriporsasta pojille. Ja sitten juoksi hän
kotiin puristaen sitä pankkikirjaa ja seteliä rintaansa vasten,
ja ne sokeriporsaat ja Kristensenin pieni paketti olivat hänellä
hameentaskussa. Hän oli niin iloinen, että tuskin huomasikaan matkan
pituutta, koko matkan hän juoksi.
Ja sitten _tuli_ se jouluaattoilta.
Äiti koristeli joulukuusen. Isä istui konttorissa iltapäivällä ja
lasten täytyi pysyä ruokasalissa kello kuuteen. Silloin oli ilo alkava.
He olivat lähettäneet pienet pakettinsa äidille, joka ne järjesti
kuusen juurelle. Tyyne oli käärinyt pankkikirjan setelineen sekä nuo
säästölippaan kaksi kruunua valkeaan paperiin ja kirjoittanut päälle
niin kauniisti kuin suinkin voi: »Äidille ja isälle Tyyneltä.»
Pojat asettelivat kouluvalokuviaan puitteisiin, jotka he niitä varten
olivat ostaneet. Ne olivat heidän lahjansa isälle ja äidille. Mutta
puitteita oli hurjan vaikea saada sopimaan ja sitten he menivät isän
luo pyytämään apua.
— Mutta pienet, kiltit pojukullat, ettehän te olleetkaan
valokuvaajassa? sanoi isä. — Minähän sain rahat takaisin.
— Niin, mutta Tyyne — — —
− Tyyne?
— Niin, sehän se — — — antoi meille rahat säästölippaastaan ja sanoi —
että meidän pitää antaa takaisin sinulle ne mitkä sinä annoit meille.
Pojat olivat nyt häpeissään, he eivät tulleet tätä asiaa ennen
ajatelleeksikaan. Mutta isä auttoi heitä ja asetti puitteet paikoilleen
eikä sanonut mitään. Kun hän oli tuon tehtävän suorittanut, otti hän
kukkarostaan kaksi kruunua ja sanoi:
— Kuulkaas nyt, pojat, antakaa nyt Tyynelle paitse niitä toisia
lahjojanne myös kumpikin nämä kruununne, ja kuulkaa vielä, että Tyyne
on hyvin herttainen pikku tyttö kulta. Ja muistakaa nyt se aina ja
olkaa hyvin kilttiä ja hyviä siskollenne, älkääkä kiusatko häntä
enää koskaan älkääkä olko pahoja hänelle. Sillä hän on kiltimpi kuin
yksikään meistä muista.
Pojat lupasivat oikein juhlallisesti — ja tosissa aikeissa he
olivatkin; se on varma. Ja sitten he lähtivät
Salinkello löi kuusi — ja molemmat ovet lensivät auki. Isä, Tyyne,
Riekko ja Pekka tulivat sisään, palvelijatar tuli keittiöstä ja äiti
otti heitä vastaan suuren, ihanan, kynttilöitä kimaltavan joulupuun
luona.
Sitten jaettiin vähän ajan kuluttua lahjat. Kukin toi omat antimensa ja
jakeli.
Kun Tyyne toi valkean paperipakettinsa isälle ja äidille, sanoi isä:
— No mutta mitähän tässä nyt on?
Hitaasti avasi hän paketin. Äiti seisoi vierensä ja taputteli Tyynen
päätä.
— Pankkikirja? Kaksi kruunua? — Sata kruunua! Mutta Tyyne mummu, miten
ihmeessä sinä olet tämmöistä keksinyt! — sanoi isä; ja sitten kääntyi
hän äidin puoleen ja jatkoi: — Eikös tämä nyt ole mainiota, nythän me
saimme rahaa Tyyneltä, jotta voimme maksaa sen koko velan!
Äiti vähän itkeskeli ja isä nosti Tyynen syliinsä ja suuteli häntä,
mutta ei virkkanut mitään; sillä hänellä oli kyyneleet lähellä.
— Niin, pikku Tyyne kulta, sanoi äiti viimein, nyt me, isä ja minä
olemme niin iloisia ettet arvaa. Sillä nyt saa isä uudelta vuodelta
suuren palkanlisäyksen ja velka tulee maksetuksi ja me tulemme niin
onnellisiksi koko joukko!
Sitten sai Tyyne lahjan isältä ja äidiltä, — ja se oli mahdottoman
iso nukke, joka osasi sanoa »pappa» ja »mamma», kun puristi vain sen
vatsaa; ja sillä oli silkkinen mekko ja suuret, kauniit siniset silmät.
Ja pojilta sai hän kummaltakin suklaakuvan ja vielä kruunun rahaakin.
Mutta lopuksi avasi isä Tyynelle Kristensenin paketin. Siinä oli pieni
lipas; ja lippaassa oli kaulaketju; ja ketjujen päässä oli pieni
kultainen sydän, hienoa, puhdasta kultaa.
* * * * *
Kaikkein ihmeellisintä oli, että Lauri-enon antamat sata kruunua monen
vuoden päästä, kun Tyyne oli jo tullut suureksi, olivat yhä pankissa
vain. Ja ne olivat lisääntyneet kuuteen sataan kruunuun. Ja vähän
enempäänkin.