Kirjakauppias Melandille kaupungin pohjoispäässä oli tullut
kauppaan kevätpuolella suuri joukko intiaanikertomuksia, joista
toiset maksoivat 40, toiset 80 äyriä aina koon mukaan. Värikkään
kirjavina, kiiltäväkansisina ne loistivat houkutellen Melandin
pienen puotipahaisen akkunassa ja niillä oli nimet, jotka saivat
levollisimmankin veren vimmaan: »Vicondera, valkea kotka»; »Tonga Tabun
verenimijä»; »Aarniometsän kiemurteleva käärme»; »Hengestä ja verestä»
j.n.e.
Ja kun koulun rehtori ja opettajat kokouksissaan lauantaisin huolissaan
ihmettelivät, miksi keskikoulun kolmannen jopa kuudennenkin luokan
poikain lukuinto oli huomattavasti vähenemään päin, niin olisi heidän
vain tarvinnut pistäytyä vähän kävelylle kaupungin pohjoispäähän.
Melandin akkunassa olisivat he nähneet arvoitukseen vastauksen.
Kaikki säästörahat ja äyrit jotka ansaittiin asioilla juoksemalla,
saatiin syntymäpäivälahjaksi j.n.e., menivät tuohon tarkoitukseen;
ahnaasti koottiin kolikoita, kunnes tuo 40, 80 äyrin määrä oli
saavutettu, ja heti paikalla kiidettiin Melandille ostamaan
intiaanikertomusta.
Muutamilla pojilla oli näitä kirjoja koko isot kokoelmat; etenkin
niillä, jotka asuivat kaupungissa vuokralla kuten Severi Miehentappaja
Svendsen ja saivat rahaa kotipuolesta, joten voivat sitä kasata
säästöön vähän suuremmassa määrässä kuin muut. Viime vuonna oli
postimerkkien kokoaminen villinnyt poikia. Tänä vuonna raivosi heidän
keskuudessaan intiaanikertomus-kuume. Severi Miehentappajalla oli
suurin kokoelma, nimittäin 43 eri lajia. Puuttui vain viisi; kun hän
ne saisi, niin hänellä olisi kappale kutakin kirjaa koko Melandin
varastosta!
Niin tulvahti Melandin pienestä, tahraisesta kamakaupasta kuten
lumouksella poikasten sieluihin veripunainen parvi sydäntä vavistavia,
sotaa ja verta hohtavia mielikuvia, jotka karkottivat läksynluvut
ja koulu-innot tipo tiehensä. Mitä olivat enää Hannibal ja Scipio,
Aleksanteri, Napoleon ja Kustaa Adolf noiden aarniometsän sankarien,
»Haukansilmän» ja »Kalkkarokäärmeen» ynnä muiden rinnalla, jotka
esiintyivät kalpeanaamain ja punanahkain välisissä taisteluissa! Miten
surkean vähäpätöisiltä alkoivat näyttää Cannaen, Austerlitzin, Lytsin
ja Sedanin tappelut! Miten heikkovärisiltä Svolder ja Pohjanmeri,
Alppien yli nousut ja Välimeri ja Reinin äyräät noiden salaperäisten,
hiljaisten Kanadan järvien rinnalla, jotka välkkyivät peninkulmia
pitkinä rasvatyyninä selkinä tuntemattomien, vaarallisten rantojensa
välissä! Ja entä sitten nuo suuret Amerikan virrat, joilla kanootit
kiitelivät hiljaa kaislikossa, rantaviidakkojen kätkössä! Mitä oli koko
historian avoin, tiedon tutkima tanner tuohon seikkailujen verhoamaan
maailmaan verraten! Mitä oli se kätkettyjen intiaanipolkujen, veristen
ottelujen, kavaluuksien ja salamurhain, koko synkeän aarniometsän
hurjapäisen uhkaleikin rinnalla!
Tuo into tarttui poikiin kuten kulkutauti salaisina yö- ja
päivälukuina. Jopa keskellä koulutuntiakin se kiehtoi kummasti mieliä
salaisuuksillaan, joten saksan ja latinan, historian ja maantieteen
ajattelu pakeni kuin elohopea lasilevyltä! Ja naukuvan oiva suksikeli
houkutteli ja hohteli turhaan maalis- ja huhtikuussa saareltaan
kuuraisesta koivikosta. Vain tyttöjä ja isoja poikia vilisi nyt mäissä;
pikkupojilla oli muuta tekemistä, — he istuivat kotona ja lukivat
varkain poikain huoneissa Melandin intiaanikertomuksia avattujen
kielioppiensa ja lukukirjainsa alta — ja olivat valmiit vetämään
läksykirjat heti päälle kun isän tai äidin askeleet kuuluisivat
portailta!
Muuten ahmivat eri pojat noita intiaanijuttuja hyvinkin eri tavalla.
Jotkut lukivat kuin hullut eivätkä ajatelleet ja puhuneet mistään
muusta kuin Haukansilmästä, Punaisesta tiikeristä, Meerin paosta
ja Jasperin ihmeellisestä pelastuksesta. Toiset olivat vähän
harkitsevampia muka ja lukivat salaa enemmän kuin mitä julkisesti
tunnustivat lukevansa.
Harkitsevin kaikista oli Antti Martti Bech. Hän suorastaan halveksi
Melandin intiaanijuttuja, eikä hänellä niitä ollut enää yhtään
ainoaa kappaletta: kaksi ostamaansakin oli hän myynyt jo Severi
Miehentappajalle, nimittäin »Verenimijän» ja »Viheltävän käärmeen».
Antti Bech julisti kerran, kinastellessaan isolla välitunnilla
ankarasti tästä asiasta Kristian Haastedin kanssa, että nuo Melandin
kirjat ovat »paljasta surkeasti kokoon kyhättyä roskaa, pelkkiä
verisimpiä ja jännittävimpiä aineksia Cooperin erinomaisista
romaaneista».
Toverit kunnioittivat kieltämättä suuresti kaikessa hiljaisuudessa
Antin etevää asian ymmärtämistä, vaikka se juuri tuolla äskenmainitulla
hetkellä saikin pikku kolauksen, kun Kristian Haasted vastata moukautti
Antille: — Sinun pitäisi laputtaa kotiin saamaan papaltasi vielä lisää
tietoja, jotta voisit paremmin pöyhkeillä!
Ja tosiaan olikin tämä Antin varma arvostelu vain jotenkin suoraa
toisintoa siitä mitä ukkovouti Bech oli hänelle kerran sanonut, kun
yllätti hänet ahnaasti ahmimasta »Tonga Tabun verenimijää». — Ja
se että Antin oli tapana koulussa vielä lisätä, että nuo neljän-,
kahdeksankymmenen äyrin intiaanilorut eivät ansaitse parempaa
paikkaa kuin Melandin puoti, oli myös vain suoraa kaikua eräistä
ukko Bechin toimenpiteistä. Ukko oli nimittäin huomatessaan poikansa
lukevan Melandin kirjoja, heti hankkinut tälle kaupungin toisen,
hienomman kirjakaupan kautta muutamia oikeita Cooperin romaaneja,
joissa Melandin kirjain Haukansilmät ja Polun nuuskijat ynnä muut
verenhimoiset hirviöt muuttuivat älykkäiksi, jaloiksi miehiksi,
jotka pitkissä, filosoofisissa vuoropuheluissa kehittelivät yleviä
ajatuksiaan luonnon puhtaasta sekä sivistysmaailman madonsyömästä ja
turmeltuneesta elämästä. Sellaisista hirviöistä kuten »Verenimijä»,
»Viheltävä kyykäärme» ja »Kalkkarokäärme» tuli nyt punaihoisten
kansallissankareita, taistelemaan epätoivoista kansallistaisteluaan
valkoisia miehiä ja kultuuria vastaan, jotka yhä rajummin uhkasivat
heidän henkeään ja heidän vapaata, rauhallista metsästäjä- ja
saloelämäänsä. Melandin vertapursuvat seikkailut muuttuivat uusissa
kirjoissa suureksi syvästi vaikuttavaksi kultuuritaisteluksi puna-
ja valkoihoisten välillä, uutisasukkaiden ja metsän kevytjalkaisten
poikain välillä, — taisteluksi, jota käytiin kaukaisessa, seikkailujen
verhoamassa lännessä lennätellen äänettömiä nuolia ja ampuen
laukauksia, joiden pamaukset häipyivät ja tukehtuivat ikuisen metsän
hiljaisuuteen.
On hyvin mahdollista, ettei Antti Martti Bech huomannut niin suuresti
tätä eroitusta nyt alussa kuin sittemmin. Mutta varmaan tunsi hän jo
nyt isänsä olevan oikeassa. Ja kovin karvailla mielin oli hän parasta
ystäväänsä, Kristian Haastedia kohtaan siksi, että tämä hylkäsi
hänen katsantokantansa ja meni toisten puolelle. Antti oli ikäänkuin
suruissaan, kuten yksinäisyydestään kärsivä ainakin, jota muut eivät
ymmärrä. Hänestä oli ikäänkuin hänen paras ystävänsä olisi käsittänyt
häntä väärin ja pettänyt hänet. Kristian puolestaan ei tinkinyt
hiuskarvaakaan mielipiteistään ja väitti ehdottomasti, että Antti
tahtoo vain mahtailla ja apinoi isäänsä. Niin erosivat he toisistaan
yhä enemmän ja enemmän mikäli kevät läheni, vaikkei kukaan tuota eroa
oikeastaan huomannutkaan, eivät ainakaan toverit, jotka yhä vain
ahmivat melandilaisjuttujaan ja elivät niissä sieluineen, mielineen.
Kuten opettajakokouksissa oli syitä ymmärtämättä ennustettu,
valmistuttiin sinä vuonna keskikoulussa tutkintoon poikkeuksitta
kehnosti. Tästä tietysti koitui suruja, — isät olivat tyytymättömiä
ja omattunnot kovistelivat. Mutta kun tutkinto oli kestetty ja
kesäloma tuli, pitkä ja auringonpaisteinen kesäloma, niin haihtuivat
huolen häivät sumuina tuuleen, ja suvisessa vapaudessa ja kesäkuun
päiväpaisteessa ponnahtivat poikasten mielissä taas eloon koko viime
kevään intiaaniluvut huimaksi seikkailunhaluksi.
Yhä valtavammalla voimallahan olivat nuo heidän mielikuvansa kaipuuksi
paisuneet sikäli kun kevätkuukaudet, huhti- ja toukokuu kuluivat, nuo
kuut, jotka täällä pohjan perillä eivät ole muuta kuin huikaisevan
päiväpaisteista talvea pitkine iltoineen, — kaipuuksi rajuihin
tekoihin, toteuttamaan noita kirjavia mielikuvia ja luettuja tapauksia
huimissa leikkisodissa. Metsä ja lumivalkea saari olivatkin olleet
tuolla kaupungin ulkopuolella talvella aivan sopimattomia jylhiin
kanadalaisiin metsäseikkailuihin ja aivan kelvottomia käärmemäisen
viekkauden ja salaisten vaanintamatkain näyttämöksi. Viimeinkin tuli
kesäkuu yhtäkkisenä keväthyrskynä, sulavista kinoksista kuohuvine
puroineen ja tulvineen, ja koivuviidat puhkesivat ja tuoksuivat.
Parissa päivässä oli täysi kesä, lämmin ja loistava. Tuntuihan tosin
varsin kovalta että tutkinto oli juuri sellaiseen aikaan, mutta kun
se oli ohi, — hei! silloinpa kiisi koko poikajoukko vapaana kedoille,
niin että metsä kaikui aamusta iltaan ja aina valoisaan yömyöhään
kauhistavista sotahuudoista.
Siinäkös »oltiin intiaanisilla»! Jok'ikisenä auringonpaisteisena
päivinä, ja pilvisinä myöskin, kunhan ei vain kaatamalla satanut,
kiisivät pojat kylästä ylös vakinaiselle kokoontumispaikalleen
katolilaisen kirkon taakse saaren rinteille.
Antti Bech ja Kristian Haasted olivat luonnollisesti päälliköitä,
kummallakin oma joukkonsa.
Ankara totisuus oli lyönyt leimansa taisteluun jo aina alkuhetkestä
saakka, jolloin päälliköiden vaali oli toimitettu ja nuo kaksi, Antti
ja Kristian, olivat ottaneet toimet vastaan sinkauttaen toisiinsa
synkeitä ja äänettömiä vihollissilmäyksiä. Ainakin pienemmät
keskikoulun kolmannen ja neljännen luokan pojat ihan ällistyivät siitä
juhlallisuudesta, millä nuo kaksi isoa poikaa julistivat toisilleen
sodan hengestä ja verestä. Mutta vähitellen, leikin kestäessä
päivä päivältä aina samalla, erehtymättömällä puoluejaolla ja yhä
harjaannuttaessa ja totuttaessa ymmärtämään, minkä vuoksi tässä
taisteltiin, tarttui tuo vihollisviha ja sotaisuus tietysti muihinkin.
Tultuaan kohtauspaikalle, otti siis aina Antti Bech »Mustan Kotkan»
nimellä — johtoonsa intiaaniparven ja Kristian — »Haukansilmäksi»
sanottu — valkoisensa, joita kumpiakin oli yhtä monta. Ja he erosivat.
Huutaen kauheita sotahuutojaan katosi intiaanijoukko viidakkoon ja
alkoi takaa-ajoineen ja valloituksineen, suurine taisteluineen ja parin
miehen otteluineen.
Mutta vähitellen tulivat saaren tilalliset yhä enemmän nyrpeiksi ja
kiukkuisiksi; — milloin kiellettiin poikia menemästä sinne, milloin
tänne, — sitten kävi katolinen pappi kielimässä, että he olivat
häirinneet kerran hautausta ja Koivulan Pekkala kantelemassa, että
he olivat sotkeneet hänen niittynsä. Kun siis Vilho Gabrielsen
eräänä elokuun alkupäivänä ehdotti, että muutettaisiin sotanäyttämö
saarelta mantereelle, erääseen Laakso-nimiseen paikkaan Tuomas- ja
Flöj-tunturien välille Kukkula-vuoren rinteelle, niin hyväksyivät sekä
punanahat että valkoihoiset tämän ehdotuksen ihastuneina.
Nyt tuli leikistä uusi ja parempi, entistä suuremmoisempi ja totisempi!
Tuolla ylhäisen laakson lehtimetsissä vallitsi luonnon suuri rauha,
jota niin kovasti oli kaivattu seikkailtaessa sotaa saaren monien
valkeain maatalojen ja pisteaitain välissä. Yksinäisenä juoksi täällä
syvä virta laakson pohjassa tiheissä viidakoissa ja taustalla kohosivat
Tuomas-tunturin, Flöj-tunturin sekä ylinnä kaiken »Kukkulan» autiot,
synkeät rinteet, joilla oli oiva paikka autuaille metsästysmaille,
Manitun, intiaanien mahtavan jumalan, kodille ja valtakunnalle.
Eväineen ja aseineen sulloutuivat pojat puolelta päivin kaikkiin
veneisiin, mitä olivat saaneet kokoon, ja kaikki lähtivät ne laivastona
yhtaikaa liikkeelle Tullilaiturilta ja ponnistelivat neljännestunnin
ajan salmen virrassa pyrkien Viddingin rannalle, joka oli Flöj-tunturin
juurella. Ripeässä marssitahdissa kulettiin sitten ylös pitkin
»Laakson» rinnettä ja joen vartta tunnin aika ja seisatuttiin viimein
koivuisen mäen juureen. Nyt, elokuun keskivaiheilla, oli valkeilla
uutisasukkailla jo valmiina kolme lehtimajaa, ei enempää eikä vähempää,
ja niitä suojasi yläpuolelta mahtavan vyörykiven leuka ja alaalta
oksista ja risuista punottu aita, vankka kuin muuri. Leirin keskellä
oli tulisija, jossa keitettiin kahvia eväspalain painimeksi ja jossa
alati leimusi vahtituli.
Kristian Haasted, »Haukansilmä», hallitsi täällä leirissä rajattomana
itsevaltiaana, häntä tottelivat kaikki napisematta käskipä hän mitä
tahansa. Severi Miehentappaja oli valkoihoisten kokki — nimellä
»Ryömivä Pantteri».
— Ryömivä Pantteri! Vettä hakemaan joelle!
Ja Ryömivä Pantteri juoksi alas rinnettä myöten, mutta tuli puolitiestä
takaisin:
— Haukansilmä! Anna minulle pari miestä mukaan; olin kuulevinani
punanahkain ääniä tuolta mäen alta!
— Hyvä. »Tarkkasilmä», »Juoksija» ja »Tikarin terä» lähtevät Ryömivän
Pantterin kanssa joelle.
He tempasivat jousensa, viinensä ja kilpensä sekä pari keihästä ja
lähtivät saattamaan kokkia — tosin haukkuen hiukan karkeasti tuota
»Miehentappaja pelkuria», joka ei uskalla mennä yksin. Etenkin, kun
tultiin kokemaan, ettei punanahkoja tällä kertaa näkynyt ei kuulunut.
Taistelussa koeteltiin anastaa skalppeja, vangita tai surmata.
Skalppeja olivat poikien hatut, joista siis taistelussa täytyi pitää
ylen tarkkaa vaaria. Vangiksi otettiin hyvin yksinkertaisesti siten,
että vihollinen voitettiin, riisuttiin aseista ja kuletettiin omaan
leiriin. Päivän taisteluissa kaatunut oli se, jota nuoli tai keihäs
oli haavoittanut ruumiiseen, — jalkoihin ja käsiin osuminen ei siis
merkinnyt mitään. Päähän ja kasvoihin tähtäämästä kielsi kansainvälinen
oikeus.
Aseina oli rottinkijousia purjelankajänteineen, pitkiä tylsiä nuolia
sekä keihäinä hernekeppiä tahi pihlajanoksia, joiden päähän oli jätetty
lehvätöyhtö. Ja oli vielä kilvet niillä, jotka olivat voineet hankkia
siihen tarkoitukseen sopivan tynnyrin pohjan, minkä nurealle puolelle
naulattiin lenkku käsivartta varten.
Intiaanit voi eroittaa valkoisista etupäässä höyhenistä, joita oli
ommeltu heidän hattuunsa, polviin saakka käärityistä housunlahkeista
ja punaisista tatueeraus-maalauksista kasvoissa. Sitäpaitsi tunsi
intiaanit monesta muustakin seikasta, riippuen siitä mikäli kukin
heistä kykeni näyttämään mahdollisimman raakalaiselta: — käärityistä
paidanhihoista ja paljaiden käsivarsien tatueerauksista, alas
käännetyistä sukanvarsista j.n.e.
Päivän taistelut alkoivat ja jatkuivat siten, että valkonaamat
lähettivät retkikuntia metsästämään tai puita hakemaan, jolloin
väijyskelevät intiaanit karkasivat niiden kimppuun. Tahi koettivat
punanokat äkkiarvaamatta ahdistaa valkoihoisia leirissä. Väliin
lähti myös koko valkeain parvi sotajalalle saatuaan vakoojain kautta
vihiä intiaanien senpäiväisestä leiripaikasta. Silloin syntyi suuri
taistelu. Illalla, kun kaikki kokoontuivat jälleen yhteen kotimatkalle,
ratkaistiin päivän voitot ja tappiot laskemalla skalpit, kuolleet ja
vangit.
— Suvipäivät tulivat ja menivät, elokuu korvasi ihanasti kesäkuun
suuret sateet ja »Laakson» kahden ainoan asutun paikan rauhalliset
asukkaat tottuivat vähitellen kauhistumatta kuulemaan aamusta iltaan
hirmuisia sotahuutoja, jotka häiritsivät heidän seutunsa entistä
yksinäistä hiljaisuutta, — tottuivat kiljunnan jälkeen näkemään
kummallisesti puetun tai puolialastoman poikaparven kulkevan heidän
akkunainsa alitse pitkin joen rantaa. Ja ihan kokonaan rauhoittuivat
pikkutilalliset Olli ja Pekka vaimoineen ja lapsineen, kun eräänä
päivänä ilmestyi kaikkein kauhistavin joukkioista kartanolle ja pyysi
saada ostaa maitosintua — ja joukkio olikin kaupungin »paremman väen»
lapsia, etunenässä kaupungin voudin Bechin poika.
Ja leikkiä jatkettiin väsymättä jok'ikinen päivä innolla ja ilolla,
joten äitien ja tätien täytyi lakata torumasta ja kieltelemästä, vaikka
heidän pojunsa tulivatkin kotiin takit, puserot ja housut reikäisinä ja
riekaleisina, verisin pohkein ja keihään haavoja otsassa ja poskissa.
Poikien silmät kirkkaina paistoivat ja heidän intonsa leimusi niin että
vanha vaimoväki tuumi: Nauttikoot nyt kesälomastaan oikein kylläkään!
Ja kaikessa hiljaisuudessa olivat myös ukko Bech, tuomari Haasted ja
kauppias Gabrielsen — »Puukonterän» ja »Tarkkanäköisen» isä — kerran
menneet ylös Laaksoon ja katselleet piilosta poikain leikkiä. Ja vouti
Bech innostui silloin niin, että tuomari Haasted sitten koko viikon
härnäili häntä sillä, että hän, ukko Bech, olisi hyvin mielellään
käärinyt housunsa ylös ja vääntänyt naamansa intiaanivirnistykseen
ja nostanut oikean sotahuutojen sotahuudon — ja pestautunut
apulaispäälliköksi poikansa Antin, Mustan Kotkan väkeen!
Kaikessa tapauksessa tämä vanhain herrain vakoiluretki rauhoitti
kaupungin monien huolestuneiden vanhempain mieliä.
* * * * *
Oli elokuun 24 päivä; huomenna oli loma loppuva, kello 11 aamupäivällä
oli heidän saavuttava kouluun. Siis viimeinen päivä, — metsästyksen ja
seikkailujen, vapauden ja ilon viimeinen. Sitten oli seikkailujen kirja
lyötävä kiinni ja avattava läksykirjat!
Hieno hattaraverho ympäröi aurinkoa ja iltapäivän varjot lankesivat
Laaksoon niin merkillisen tummina ja hiljaisina; joki virtasi harmaan
välkkyvänä ja melkein surumielisesti poristen. Päivä oli jollakin
tavoin alakuloinen — tahi ehkä ensimäinen merkki syksystä, lyhyen,
aurinkoisen suven lopusta.
Kaidalla polulla, joka luikerteli leppä- ja koivuviidakossa pitkin
joen rantaa, vaelsi Delawarein heimo — se oli nimeltään Mustan Kotkan
joukko — sanattomana ja hiljaisin askelin, kaikki toistensa jalan
jälkiin tallaten, kaikki 17 pitkässä jonossa. Etumaisena kulki itse
Musta Kotka, — ja päällikön arvo näkyi koko hänen ylevästä olennostaan,
joka askeleestaan. Vaaleanruskean kiharatukkansa ympärillä oli
hänellä sakea seppel häilyviä sulkia; pukunaan oli tiivis villamekko,
kiristetty kureettomasti pitkin ihoa ja hihoja siinä ei ollut, joten
vahvalihaksiset käsivarret paistoivat päivettyneinä sinisine ja
punaisine tatueerauksineen. Hänen housunsa eivät olleet käärityt ylös
kuten useimpain toisten Delawarein; sitä vastoin oli hän sitonut
lahkeensa polviin saakka tiukkaan kiinni punaisilla villalangoilla,
jotka oli punottu säännöllisesti ristiin, ja uumilla oli hänellä voudin
veripunainen matkavyö. Toiselta olalta riippui jousi ja nuolinippu;
toiselta remmistään viini, ja vasemmassa kädessä oli suuri punainen
kilpi, jonka keskelle oli maalattu musta kotka.
Hiljaisen vakavana vaelsi intiaaniheimo pitkin joen äyrästä. Se ei
ollut lähtenyt leiripaikaltaan vain etsiäkseen uutta ja sopivampaa,
vaan kiertääkseen äärettömän suuren mutkan kautta valkoihoisten
leirin selkään ja tehdäkseen nyt viimeisenä taistelupäivänä valtavan
hyökkäyksen ja valloittaakseen leirin ja hukuttaakseen valkoiset
sukupuuttoon. Suuren päätöksen vakavuus kuvastui heistä kaikista.
Näyttivätpä he olevan hieman raskasmielisiäkin, mikä lähenevään hengen
ja veren taisteluun nähden sekä myös siihen, että tämä taistelu oli nyt
oleva ehdottomasti viimeinen, olikin hyvin ymmärrettävää.
Kuten sotapolulla ainakin, oli kielletty hiiskaustakaan päästämästä.
Ei edes kuiskaamalla lausuttu ainoaakaan sanaa. Kuiva risu vain joskus
risahti jalkain alla ja kivi irtausi ja pulahti veteen; muuten oli
hiiren hiljaista ja kulku melkein äänetöntä.
Yhtäkkiä seisattuu Musta Kotka; kaikki muutkin samassa sekunnissa.
Kuuntelevat, — päällikkö viittaa lepikkoon, joka on toisella puolella
jokea, ilmaistakseen että hän luulee kuulleensa ääniä sieltä, ja kaikki
muutkin kuuntelevat jännityksessä. Ei kuulu mitään sentään — ja jälleen
astelee vaikeneva intiaanijono edelleen.
Pitkänlaisen matkan päässä mäenrinteellä, melkein »Kukkulan» juurella,
joka sulkee laakson jyrkkänä, mahtavana porttina, löytävät he viimein
sopivan kaalamon. Saappaat ja sukat riisutaan jalasta ja varovaisesti
pujahtavat punanahat yksi toisensa jälkeen virran uoman yli, pitkien
väliaikain jälkeen. Sillä vihollinenhan voisi heidät tuossa avoimessa
virrassa erinomaisen helposti huomata, vaikka he ovatkin kulkeneet
nyt suuremman kierroksen kuin ikinä ennen. Musta Kotka tuntee
vastustajansa, tuntee urhean Haukansilmän, ja tietää, että hän on
aina varuillaan, että hän on lähettänyt vakoilijoita ympäristölle.
— Viimein on koko heimo päässyt virran yli ja nyt alkaa matkan
vaarallisin ja uhkarohkein taival. Kolmena joukkokuntana on aikomus
lähetä valkoihoisten leiriä kolmelta eri taholta yhtaikaa, yksi joukko
alaalta joen rannalta, toinen jonkun matkaa ylempää ja kolmas ihan mäen
huipulta hyökätäkseen valkeain niskaan siltä suurelta vyörykiveltä,
joka suojaa leiriä ylhäältä. Nyt on päästävä päämaaliin niin
huomaamatta, että kaikki kolme joukkoa voivat hyökätä esiin yhtaikaa
heti kun Musta Kotka kajauttaa vyörykiven harjalta sotahuutonsa.
Ennenkun joukkokunnat lähtevät eri suunnilleen, kokoo Musta Kotka uroot
ympärilleen ja selitettyään heille sotasuunnitelman päättää hän sen
puheella:
— Veljet, Delawarein uljasta heimoa! Viimeisen kerran kokoonnumme
me nyt tänään taistelemaan vihattuja vainolaisiamme vastaan, noita
kalpeita ryöväreitä, jotka katalan voitonhimon kiihoittamina ovat
tunkeutuneet meidän rauhallisiin metsiimme. Kauan olemme me pitäneet
puolemme heitä vastaan, mutta Manitu, suuri herramme, ikävöi jo
Delawarejaan ja katso, me kuolemme, tottelemme hänen kätensä viittausta
ja kokoonnumme isäimme luo avarille metsästysmaille. No niin, veikot!
Koska kuolemaan vihityt olemme, niin käykäämme siihen kuin juhlaan,
ilojuhlaan Manitun luo, ja olkoon valkoisten miesten veri käsiemme
kirjauksena, kun hänen eteensä astumme. Katsokaa! — huusi Musta Kotka
säkenöivin silmin ja nosti kätensä Kukkulan autiota, sinisen hohtavaa
kärkeä kohti, — katsokaa, tuolta katsoo yläältä Manitu ja meidän
isäimme henget meihin. Ja nyt, taisteluun!
... »Kalkkarokäärme» — Simo Selmer — johti osastoa, jonka oli mentävä
pitkin rantaa, »Hyppäävä kauris» keskimäistä ja Musta Kotka itse
ylimäistä. Juhlallisesti kättä lyöden ja kuiskaten viimein tuon
merkitsevän: »Hugh!»
erosivat joukot.
Musta Kotka johti osastoaan ylös tunturin rinnettä pitkin. Itse
asteli hän etumaisena pää kumarassa ja surumielisissä ajatuksissa.
Ajatteli kansaansa ja sen varmaa perikatoa; itse kulki hän kuoloon
ylpeänä ja ilolla; sillä hän tiesi täyttäneensä velvollisuutensa:
koettaneensa joka hetki kasvattaa väkeään ei ainoastaan urotekoihin,
vaan myös, ja etupäässä, mielenlaadultaan niin jaloiksi, kuin
Delawarein taisteluissaan ja urotöissään tuli olla. Mutta. Aivan
liiankin hyvin tiesi Musta Kotka, että hänen puheensa ja hänen
väsymätön sitkeytensä olivat turhaa vaivaa; hänen miehensä ovat kyllä
urhoollisia, himoitsevat sodan hurjaa leikkiä; mutta heidän sydämiään
ei ole taistelun merkitys kylliksi täyttänyt. Ja mielessään heristeli
ylevä päällikkö nyrkkiään Melandin akkunoita ja noita typeriä, koreita
kirjankansia kohti, jotka olivat turmelleet hänen Delawareinsa uskon
ja luonteen. Ja syvimmin raivosi hänessä viha vihollisen päällikköä
kohtaan. Mitä iloa, mitä kunniaa onkaan taistella sellaista vihollista
vastaan, jonka parvissa ei ole oikeaa henkeä! Mitä iloa sitä voittaa?
Mitä kunniaa kukistua sen edessä? Hän vihasi uljasta vastustajaansa,
Haukansilmää, vihasi Kristian Haastedia!
Mustan Kotkan ei maksanut vaivaa ilmaista muille ajatuksiaan; yksin
sai hän nyt kuten aina huokailla kovaa kohtaloa, joka vainosi hänen
kansaansa, yksin sai hän ylentää ylpeän otsansa isäin ja Manitun
puoleen; sillä kukaan ei ymmärtänyt häntä. Hänen uroonsa ajattelivat
vain taistelua, mutta eivät sen suurta tarkoitusperää! Ja tuo suuri
suloinen suru oli kalvanut hänen poveaan jo kauan, koko taistelun ajan.
Hänen miehensä ja viholliset tulivat jokaiselta taistelun päivältä yhä
iloisemmiksi ja onnellisemmiksi, mutta suru kasvoi sikäli Mustan Kotkan
sielussa. Se se juuri löi hänen ulkonäköönsäkin sen vakavan leiman,
jonka vuoksi hänen väkensä häntä ehdottomasti kunnioitti ja joka loihti
taisteluihin ja hankkeisiin verrattoman innostuksen ja urheuden.
Musta Kotka tunsi, että hänen miehensä kunnioittivat ja rakastivat
häntä, tunsi kyllä, — ja oli siitä tyytyväinen. Mutta oi, se ei ollut
kylliksi. Sillä mitäpä hyötyi siitä Delawaren pyhä ja kansallinen asia!
Ja hän haki lohdutusta öin Cooperista ja päivin yksinäisistä
ajatuksistaan.
Näissä mietteissä asteli Musta Kotka osastonsa etunenässä, sanattomana,
meluamatta. Flöj-tunturin huipun kohdalla poikkesi osasto polulta
ja lähti kulkemaan valkoihoisten leiriä kohti. Vihdoin ehtivät he
rinteelle leirin kohdalle, vihollisen tuli loimusi parin kivenheiton
päässä punaihoisista. Leirin alapuolella virtasi joki, toisella puolen
oli Tuomas-tunturin musta selkä ja vasemmalla avautui laakso salmea
kohti; salmen tuolla puolella oli kaupunki.
Musta Kotka seisoi seurueineen mäen rinteellä ja tähysteli toveriensa
merkkejä alaalta. Oli sovittu, että kun joukot ehtivät kukin
hyökkäyspaikalleen, soveliaan välimatkan päähän vihollisista, on
niiden nostettava koivuviidakosta näkyviin valkea nenäliina ja sitten
odotettava Mustan Kotkan sotahuutoa, mikä on oleva hyökkäysmerkki.
Joenvarren joukko oli jo ehtinyt perille; heidän merkkinsä vilkkui
levällään pensaikosta. Vihdoin pistihe valkea vaate näkyviin myös
vihollisleirin oikealta puolelta. Musta Kotka laski kolmeen ja kaikki
hänen viisi toveriansa huusivat yhtaikaa tahdissa:
— Kuolema valkonaamoille! ja syöksyivät kohotetuin keihäin alas
jyrkänteeltä.
Valkoihoiset istuivat juuri sotaneuvottelussa vahtitulensa ympärillä.
Kaikki kavahtivat he seisaalleen sotahuudon kajahtaessa yläpuolelta,
tarttuivat jousiinsa ja odottivat aseet vireessä vihollisen tuloa
tuolle isolle vyörykivelle. Mutta samassa kun Mustan Kotkan notkea
vartalo ilmestyi kivelle ja hän heitti kaksi keihästä leiriin ja hänen
miehensä seurasivat häntä, pelästyivät valkoihoiset hyökkäystä myös
sivulta ja alaalta samalla hetkellä kuin yläältä.
Oikea nuoli- ja keihässade lankesi valkoisiin; tuossa tuokiossa sai
Haukansilmä jaetuksi väkensä kolmeen osastoon ja nyt riehui taistelu
nuolia ja keihäitä lennätellen. Voitonhuudot ja vihan ulvonta kajahteli
kahden puolen, kun joku kaatui.
Äkkiyllätyksestä oli punanahoille ollut etua, neljä valkoihoista kaatui
kuolleina maahan jo taistelun alussa ja Mustalla Kotkalla miehineen
oli vyörykivellä varsin edullinen asema. Heidän keihäänsä lensivät
voimakkaasti ja hyvin osuen, jotavastoin valkoihoisten eivät jaksaneet
kohota perille. Kun vihdoin osasto valkoihoisia teki rynnäkön ulos
joelle päin Kalkkarokäärmeen punanahkoja vastaan, syöksyi Musta Kotka
yhtäkkiä ulvahtaen viiden toverinsa seuraamana huimalla hypyllä alas
vyörykiveltä valkoisten niskaan, jotka menettivät monta skalppia
ja pötkivät pelon valtaamina pakoon ja jättivät punanahoille koko
leirinsä. Kolme valkeaa oli vankina ja kuusi kaatunut; sitä paitse
olivat punanahat riistäneet seitsemän skalppia, joten he saivat nyt
ennen kuulumattoman voiton. He puhaltivat uudestaan vireille tulen
tulisijaan, panivat kahvipannun tulelle ja rupesivat loikomaan varsin
mukavasti ja antoivat vankien palvella orjina itseään. Vain kaksi
taistelukelpoista valkonaamaa oli enää jälellä, joten niiltä sai olla
rauhassa; sillä se, joka oli menettänyt skalppinsa, ei ollut oikeutettu
ryhtymään taisteluun kokonaiseen tuntiin.
Mutta Musta Kotka ei antautunut lepoon ja nautintoon. Pakoon päässeiden
joukossa oli hänen verivihollisensa, Haukansilmä. Ja Musta Kotka käski
miestensä valppaasti vartioimaan leiriä ja läksi itse heidän luotaan
ajamaan yksin takaa vihamiestään.
Sillä välin oli Haukansilmä paennut miehineen alas laakson yli salmelle
päin. Jonkun hetken kuluttua kokosi hän pakolaiset ympärilleen ja näki
silloin, että paitsi häntä itseään olivat ainoastaan Tikarin terä ja
Ryömivä Pantteri taistelukelpoisia. Etenkin nuo seitsemän päänahkansa
menettänyttä oli kovin alakuloisia ja ne uikuttelivat, että heidän
päätään paleltaa. Severi, se Ryömivä Pantteri, valitteli katkerasti,
että ne punanahat nyt ihan yksinään juovat kaikki kahvit, mitä on
jälellä.
— Ja syövät kaikki vehnäset, sanoi Tikarin terä. Kyllä ne nekin
löytävät!
Haukansilmä seisoi hetken aikaa kuunnellen näitä vaikerruksia. Vihdoin
kiivastui hän puhumaan:
— Kurjia, raukkamaisia poikia! Onko tämä nyt valkeain sotilaiden
ja metsästäjäin puhetta! Sen sijaan että rohkaisisitte mieltänne
ja koettaisitte reippailla teoilla vallata takaisin kotianne ja
varastojanne viholliselta, — te vain valitatte ja vaikertelette
toimettomina. Minä olen kyllästynyt teihin! Kyllästynyt saarnaamaan
uskoa ja uljuutta, kyllästynyt teidän alituisiin pikku lörpötyksiinne
ja eväänhimoonne. Menkää, — antautukaa punanahoille, tehkää sovinto
rosvojen kanssa, — ja päättäkää nämä meidän taistelumme miten vain
haluatte. Minä lähden omille teilleni, halveksin teitä!
Niin sanoen heitti Haukansilmä jousen olalleen ja katosi viidakkoon.
Pitkin tunturin syrjää kulki hän verkkaan ja syvissä ajatuksissa.
Toisten äänet hänen takanaan häipyivät kuulumattomiin ja hän kulki
yhä ylämäkeä kunnes saapui aina Flöjn huipulle, rinteelle, joka oli
salmelle päin aukeavan notkon ja norojen yläpuolella, karulle vuorelle,
jonka syrjänä oikealla puolella oli laakso.
Hän istahti sianpuolamättäälle, rupesi puoleksi kylelleen ja nojasi
päätään käteensä ja katseli edessään leviävää maisemaa.
Tuolla oli kaupunki ja sauhu nousi kaikista savupiipuista hiljaa tyynen
ilman utuihin. Ilta-auringon heijastus hohti purppuran punaisena
savupatsaissa, kirkon viirissä ja talojen päädyissä. Salmi tunturin ja
kaupungin välillä kimalteli laskevan auringon loisteessa kuin kultainen
virta ja lokit lentelivät virran kohdalla pitkin, heilahtelevin
siiveniskuin.
Hän keksi koulurakennuksen, joka oli tuolla kaupungin takana mäellä;
monine mustine, onttoine akkunoineen katsoa ammotteli se synkeän
ankarana; kattojen päällitse huomasi hän katujen suunnan ja tunsi
tutut tulet, vouti Bechin, Wankelin ja heidän... Ilkeältä tuntui tuo
kaupunki! Nololta, — ja kun hän ajatteli noita tuolta alaalta näkyviä
akkunoita, olivat ne kuin sata ammottavaa, mulkoilevaa silmää, jotka
pälyivät häntä niin että tuntui oikein pahalta, ei suinkaan naurattanut.
Ja hänen takanaan ja yläpuolellaan oli Laakso, nyt jo melkein mustana
illan varjoista. Metsä peitti joen näkymästä tuolta alaalta ja laakson
syvyys ammotti pohjattomana kuiluna, jossa voi piillä jos mitä, vaaroja
ja väijyskeleviä vihollisia! Kuta kauemmin hän tuonne alas katseli,
sitä syvemmältä ja rikkaammalta alkoi tuo laakso tuntua — — —!
Sitten käännähti hän jälleen kylellään ja katsoi etäiseen iltaruskoon
kunnes melkein vedet tulivat silmiin, katsoi kauan, kauan — — —
— Hugh! kajahti yhtäkkiä hänen takanaan huuto. Hän säpsähti, käänsi
päätään, — siinä seisoi Musta Kotka hänen takanaan solakkana ja
hirmuisena, aseet ja ihokirjaukset paistaen punaisina illan hohteessa
ja keihäs ojolla oikeassa kädessä väristen.
Silmänräpäyksessä kavahti Haukansilmä jaloilleen, piteli kiipeä
suojanaan ja tavoitteli keihästään.
— Vaivainen valkonaama! Varustaudu rauhassa taisteluun. Musta Kotka
olisi kauan voinut syöstä keihäänsä sinun selkäsi läpi — mutta hän ei
ole salamurhaaja.
Haukansilmä oli valmis ja Mustan Kotkan keihäs iski paukahtaen hänen
kilpeensä.
— Ota takaisin, punainen koira! huusi Haukansilmä ja lennätti keihäänsä
Mustan Kotkan reiteen täydellä voimallaan. Vastustaja aivan kiemurteli
kivusta. Keihäitä sinkauteltiin sinkauttelemistaan ja yhä hurjemmin
vimmastuivat he kahden puolen huutaen ja vastaillen toisilleen:
— Punainen koira — ehkäpä tämä pöyhkeytesi lannistaa!
— Niinkö luulet! Vaan ehkäpä tämä — viuh, lensi keihäs Haukansilmää
kohti — voi tehdä kalpeutesi vähän punaisemmaksi!
— Sinä et heitä läheskään niin hyvin kuin lörpöttelet — suur'-kerskuri!
— Jos tekisin ansiosi mukaan, huusi Musta Kotka vihdoin pidellen
viimeistä keihästään, — niin antaisin sinulle selkään paljain käsin!
— Voithan koettaa! kajahti vastaus, Haukansilmä odotti hyökkäystä
kilven kappale kädessä.
— Sillä sinä et ole rehellisen keihään iskun arvoinen! — Mustan Kotkan
kädessä vapisi keihäs ja itse vapisi hän kiukkua.
— Hoo, monella tapaahan se kehuu, joka ei uskalla iskeä!
— No ota vastaan sitten — halveksittava pelkuri!
Keihäs syöksyi. Haukansilmä kiljahti ja lensi nurin selälleen. Musta
Kotka seisoi hetken kauhistuneena ja tajuttomana; toinen makasi tuossa
maassa ulisten ja painaen käsiä kasvoilleen. Silloin juoksi Musta Kotka
hänen luokseen, heittäytyi kaatuneen vihollisensa viereen ja huusi:
— Mikä sinulle tuli, kuule, mihin se sattui — — —
— Voih voih! ulahteli Haukansilmä, kohotti sitten vähän päätään ja
kihahti raivoissaan:
Tällä tavoin sinä olet minua etevämpi! Ja samassa näytti hän julmaa
iskuhaavaa, joka oli hänen silmänsä alla ja josta sormien välitse
pursui veri.
— Voi voi — rakas — veli — ei, ei — voi, auta minua nyt hyvä Jumala,
Kristian, koskeeko siihen? Tule tänne — — —
Musta Kotka oli saanut käsiinsä nenäliinansa, veti Haukansilmän kädet
pois haavalta ja pyyhki sitä, paineli ja puhdisti sylellä:
— Tiedäthän sinä, etten minä tehnyt sitä tahallani, voi, en, en —
katsopas tänne, eikö sinullakin ole nenäliinaa, katsos, sidotaanhan nyt
se, ehkä — — —
— Mene matkaasi, kurja koira, punanahka — siihen ei koske niin yhtään
enää! — Haukansilmä oli nyt noussut istumaan ja Musta Kotka erkani
hänestä ja heittäytyi polvillaan hänen eteensä.
— Mutta — — —
— Siihen ei koske enää, kuulithan!
Musta Kotka höperteli polvillaan ensin jos jotain, sitten alkoi
hänen kurkussaan niin kummallisesti äitelöidä ja nytkiä ja hänen
hengityksensä kävi yhä tukalammaksi ja vihdoin ei hän enää jaksanut
itseään pidättää, vaan kyyneleet virtasivat hänen silmistään ja hän
nyyhkytti kuin hengenhätäinen.
— No, mutta mitä — Antti, Antti, Antti hyvä, kuules, poika! sanoi
Haukansilmä ihan pelästyneenä, kun Musta Kotka yhtäkkiä heittäytyi
maahan hänen eteensä painaen päänsä sianpuolamättääseen.
— Hyvä Jumala, minä luulin että sinä kuolisit, minä luulin tappaneeni
sinut.
— Pyh, roskaa, — ei se koskenut ollenkaan, usko nyt, mokoma! Mutta minä
taidan nyt lähteä purolle vähän huuhtelemaan itseäni. Ainahan sellainen
pöhöttyy, ymmärräthän.
He nousivat molemmat ja lähtivät nujakan jälkeen alas pienelle purolle,
joka juoksi tunturin juurella. Siellä he hautelivat haavaa hetkisen
ja painelivat sitä taas nenäliinalla. Sitten seisoivat he äänettöminä
vähän aikaa.
— Kuules, sanoi Haukansilmä, menetkö sinä nyt takaisin niiden toisten
luo?
— En. Minä olen saanut kyliäni niistä, vastasi Musta Kotka.
— Jo minäkin, vastasi Haukansilmä. — Luuletko sinä, etten minä
ymmärtänyt sitä mitä sinä puhuit meille silloin niistä ilettävistä
Melandin roskakirjoista! Mutta sinä olit niin ylpeä, että — — −
— Niin, mutta — — —
— Ja sen vuoksi luin minä koko Cooperin yksinäni, juuri näinä aikoina.
Mutta mitäs hauskaa se on noiden muiden kanssa, mokomain!
— Ei olekaan — sanoi Musta Kotka. — Maksaako siis vaivaa muuta kuin
olla ylpeä?
— Ei—i, mutta minulle — − —
− Sinulleko! En minä ole sinulle ylpeä, mutta juuri siksi että sinä
olet sinä, minä olen niin vihainen. En minä ikinäni voisi olla vihainen
esimerkiksi Miehentappajalle.
He vaikenivat hetken. Sitten sanoi Haukansilmä:
Kuules, Antti, eiköhän me nyt ruveta hyviksi ystäviksi taas, vai?
— Ruvetaan pois!
Sitten antoivat he toisilleen kättä.
— Niin ilettävää on ollut näinä aikoina, — sanoi Haukansilmä — kun ei
ole muita kuin sinä!
— Entäs sinä! sanoi Musta Kotka, hyvin ystävällisesti. Sitten kömpivät
he taas vähän ylös rinnettä.
— Kuules, eiköhän me kuitenkin mennä takaisin sinne toisten luo, sanoi
Musta Kotka.
— Miksei, mennään vaan!
— Niin, katsos, eiväthän he sille tuhmuudelleen mitä voi.
Sitten kääntyivät he takaisin ja tapasivat koko valkeain ja punanahkain
leirin häärimässä hauskasti vahtitulen ympärillä. Kahvi oli juotu
loppuun; toiset olivat vähän alkaneet pelätä mihinkä ne päälliköt
joutuivat.
Kun Haukansilmä ja Musta Kotka sitten tulivat yhdessä viidakosta
nuotion ääreen, niin syntyi ensin iloinen hälinä; mutta sitten eivät
soturit oikein tienneet, sopikohan punanahkain ja valkoihoisten
oikeastaan istua näin rauhassa ja sekaisin yhdessä — ja he katselivat
vähän huolissaan päällikköihinsä.
Mutta Musta Kotka astui heidän joukkoonsa nuotion luo:
— Niin, niin, pojat, nyt se loppui taas se ilo tällä kertaa.
Minun mielestämme me punanahat voisimme nyt huutaa kolmikertaisen
eläköön-huudon valkoihoisille, mutta etenkin Haukansilmälle, heidän
uljaalle päällikölleen! Yks — kaks — kolme — eläköön!
— Valkeat miehet! huusi Haukansilmä, sen te tiedätte, ettei parempaa
päällikköä kuin Musta Kotka ole, ja huutakaamme nyt eläköön Antti
Bechille, sillä sitä parempaa poikaa ei ole koko kaupungissa.
— Eläköön — eläköö-öön!
Ja sitten marssi koko joukko pois metsästä hiljaisessa illanhohteessa
pitkin rantaa ja pian kimalsivat soutavat airot viimeistä kertaa
salmella, kun valkeat ja intiaanit palasivat rauhallisesti kotiin
koulunkäyntiin ja läksyjen ääreen aarniometsän taistelujen ja iloisesti
vietetyn loman jälkeen.