Luonto Pohjanmaan rannikolla ei suurin vaihtelevaisuutta tarjoa.
Kumminkin tekee siitä jyrkän poikkeuksen Oulujoen suu. Tamppisaaret
-- nykyiset huvisaaret -- ovat nykyjään kautta maan tunnetut
kauneudestaan. Juhlallinen on se vaikutus, minkä Merikosken pauhina ja
sen puromaisten haaranteiden lirinä tekee mieleen. Yhdellä noista
monista saarista, joita nuo puromaiset Merikosken haaranteet
muodostavat, oli pienoinen valmistumaisillaan oleva, kuusikulmainen
laudoista tehty huvihuone. -- Kuvernöörille sanottiin siitä
"lysthuusia" laitettavan, vaikka tosin on siinä jo vuosia harjoitettu
julkista kapakkaliikettä.
Kaksi vankia, Rytkönen ja Räisäspoika, näpläilivät sen katolla.
Viimeistä harjalautaa sovittelivat he paikalleen. Eräs kasakka loikoili
sinellinsä päällä kentällä pitkänään, muutaman sylen päässä
rakennukselta ja muudan vahtimies istui rakennuksen portailla,
silmäillen väliin katolla olijoita, väliin kappaleen matkan päässä
maata kaivavaa vankijoukkoa. Heidän luonaan oli muutamia muita
vanginvahtia ja joukko kasakoita.
Kummallista kyllä, ei tuo harjalauta ottanut sopiakseen. Vangit
kääntelivät ja vääntelivät sitä jos mihin suuntaan, pyyhkien silloin
tällöin hikistä otsaansa räykeässä päiväpaisteessa ja silmäillen usein
levottomasti Laskunientä kohden ikäänkuin jotain odotellen.
"Lupasiko hän todella tulla kaikissa tapauksissa tänne?" kysyi vihdoin
Räisäspoika matalalla äänellä Rytköseltä.
"Lupasi -- hän lupasi tulla tänne vaikka ei venettä olisi voinut
Laskuniemelle hankkiakaan."
"Mutta kuinka saa hän meille sen ilmoittaneeksi?"
"Jos vene on Laskuniemellä valmiina, tarjoaa hän meille tupakkia
suuhun, muussa tapauksessa ei hän sitä tee. -- -- Mutta tuolla hän jo
tuleekin", sanoi Rytkönen ja taittaa ripsautti samalla harjalaudan
poikki.
"Oijoi mikä tuli!" huusi hän alaalla istuvalle vahtimiehelle ja näytti
hänelle katkennutta lautaa.
"Mutta sepä vasta hullua on!" arveli vahtimies, "ja nyt meillä ei ole
täällä sopivaa lautaa sen sijalle."
"Täytyy mennä kai sahalta noutamaan", arveli Rytkönen.
"Niin kai", sanoi vahtimies ja huusi lähellä olevan tulkkipojan, jonka
käski selittää kentällä loikoilevalle kasakalle, että hänen tulisi
jäädä tähän tavaroita vahtaamaan, kunnes hän vankien kanssa palaisi
sahalta.
Kasakka myrähti jotain vastaukseksi ja käänsi toista kylkeä.
Rytkönen ja Räisäspoika haalasivat itsensä katolta alas. Samalla saapui
paikalle Källi-Aapelikin, nosti vahtimiehelle lakkia ja tarjosi
vangeille tupakkaa suuhun.
Verkalleen alkoivat miehet solua sahaa kohden. Kappaleen matkaa
käveltyään veti Rytkönen vedellä täytetyn pullon povestaan, puisti sitä
ja kuiskasi vahtimiehelle: "eikö oteta ryyppy?"
"Mennään tuonne pensaan suojaan", sanoi vahtimies, joka näytti
ihastuvan pullon nähtyään.
Niin vetäysivät miehet vähän syrjään. Rytkönen otti pullon, asetti sen
suun huulilleen, keikautti niskojaan ja ryyppäsi. Sen tehtyään veti hän
huulensa irviin, ähkäsi ja ojensi pullon vahtimiehelle.
Mutta kun vahtimies ällisti päätään ryypätäkseen, tuivasi Rytkönen
häntä nyrkillä rintaan; jotta hän keiskahti seljälleen. Kaatuessaan
sattuivat hartiansa takana olevaan kantoon, jotta hän meni
henkisalpauksiin, eikä siis voinut kohta apua huutaa.
Rytkönen painoi kätensä vahtimiehen suuta vasten ja piti häntä niin
kauan kiini kuin Räisäspoika muutti ristirautuset vankivaatteet nurin
saadakseen pellavakankaisen vuorin päälle ja siten tehdäkseen ne
vähemmin huomattaviksi. Sitten piti Räisäspoika vuoronsa vahtimiestä
kiinni, kunnes Rytkönenki oli vaatteensa kääntänyt. Sen tehtyä
töytäsivät vangit Laskunientä kohden.
"Kaksi vankia pääsi irti ja juoksi Laskuniemelle!" raikui kohta huuto,
joka kuului ympäri Hupisaarta.
Joukko kasakoita alkoi juosta Laskunientä kohden ja muudan mies seurasi
aivan karkureiden kintereillä. Hän tarttui Rytköstä kyynäspäähän juuri
kuin tämä oli venettä vesille työntämässä. Mutta Rytkönen sivalsi
takakäteen miestä rintaan sillä seurauksella, että hän lensi kappaleen
matkan päähän pitkäkseen ja pian olivat molemmat miehet venheessä.
Räisäspoika istui soutamaan, Rytkönen piti perää ja niin he alkoivat
painua joen pohjoista rantaa kohden. Pian saapuivat kasakatkin paikalle
ja huomattuaan, ettei muuta venhettä saapuvilla ollut, huusivat he
jotain karkureille, mutta kosken kuohu hämmensi sanat ja kun karkurit
pyrkivät voimiensa takaa eteenpäin, niin alkoivat kasakat kerkeämiseen
heitä ampua.
Mutta vakavampana ja juhlallisempana kuin kentiesi koskaan ennen, istui
Rytkönen kuulasateesta huolimatta -- venheen perässä ja ohjasi venhettä
halki kuohujen. Mutta Räisäspojan silmissä oli raivoisa säihky, hänen
verensä kuohui kuin kiehuva kattila ja sydämessänsä raivosi semmoinen
vihan liekki, että hän olisi tahtonut silmänräpäyksessä kappaleiksi
murtaa jokaisen kasakan tuolta rannalta. Hänen kätensä puristuivat
airoihin niin lujasti, kuin olisi hän tahtonut niiden antaa tuta
vihansa julmuutta ja hän souti sillä vauhdilla, ettei kauvan matkalla
viivytty, vaikka jokainen silmän räpäys näytti olevan viimeinen.
Pian saapui paikalle itse kuvernöörikin, kielsi kasakat ampumasta ja
määräsi heidät ottamaan hevoiset ja uittamaan Nokkalan kohdasta yli
sekä siten karkureita takaa ajamaan. (Silloin ei Oulujoen yli vielä
siltoja ollut).
Mutta pakolaiset kokivat kiiruhtaa sydänmaitse pohjoista kohden ja näin
alkoi Räisäspoika taasenkin yhden noista monivaiheisista
seikkailuretkistään.
Kasakat etsivät läheiset seudut tarkoin ja yhteen aikaan kuulivat
pakolaisemme heidän molittamistaan aivan läheltä. Räisäspoika oli jo
kokonaan vihansa unhoittanut. Rauhatoinna sykähteli hänen sydämensä
nykyistä kohtaloansa ajatellessaan. He pakenivat niin joutuin kuin
jalkaraudat sen suinki sallivat, joten eivät kasakat saaneet mitään
vihiä heidän jäljistään, he kun olivat sitoneet jalkarautansa niin,
etteivät ne mitään ääntä antaneet, jonka vuoksi kasakat pian
kyllääntyivät heitä etsimään ja palasivat niine hyvineen jälleen
kaupunkiin.
Hiljalleen saapuivat he Ala-Kiimingin takaloille, missä takoivat kivien
ja kankien avulla jalkaraudat jaloistaan ja heittivät ne muutamalle
karjanpolulle, mistä ne sitten löydettiinki ja toimitettiin linnaan.
Yön tuloa odotellen makailivat he metsässä ja uivat yöllä Kiimigin joen
poikki, tunkeusivat erään torpan puotiin, mistä saivat ruokaa
syödäkseen ja vähän evääkseenki. Sieltä he kulkivat poikki maisin
Jakkukylään Iihin, jonka takaloilla nukkuivat taasen päivän.
Yön tultua tunkeusivat he erään torpan puotiin, mutta se oli melkeen
tyhjä. Ainoastaan pari leipää ja muutamia silahkoita, siinä koko talon
ruoka varasto. Nälkäänsä söivät karkurit niistäkin osan.
Mutta puodista ulos tultuaan huomasivat he lähellä vankan talon.
He tunkeusivat sen aittaan, jossa oli katto täynnä täysinäisiä
leipätankoja. He ottivat sieltä mitä evääkseen tarvitsivat ja Rytkönen
yritti lähteä aitasta.
"Seis!" sanoi Räisäspoika ja laski kaksi pitkää leipitankoa katosta,
ottipa vielä kokonaisen sianraajanki ja asetti sen leipitankojen
päälle.
"Mitäs nyt?" kysyi Rytkönen.
"Arvelen, että tuolla torpassaki tarvitaan ruokaa ja täällä sitä näkyy
olevan liiaksi", arveli Antti.
Rytkönen veti suunsa hymyyn, tarttui tankojen päistä kiinni ja niin he
kantoivat leivät ja sianraajan torpan puotiin sekä lukitsivat sen oven.
"Mutta tämähän on hiton lystiä kylää", arveli Rytkönen, "täällä
annetaan varkaan poikain toimia päänsä mukaan, vaikka hävytöintähän tuo
olisikin, jos miehet näin jaloissa rakkauden töissä tulisivat
häirityiksi; -- minä luulen, että täältä saisimme itsellemme vähän
sopivammat vaatteetki, nämät vankien vaatteet saattavat tulla meille
ajanpitkään kovin vaarallisiksi."
Ja niin he murtautuivat vielä mainitun talon vaatepuotiinki, valitsivat
sieltä itselleen sopivat vaatteet ja alkoivat painua Iin jokivartta
alas.
Vankien vaatteet heittivät he Pohjois-Iinkylään päästyään, maantielle
ja alkoivat painua maantietä pitkin Kemiin.
Siellä he saivat tehdä pari suurempaa rahavarkautta ja olivat aikeessa
mennä veneellä Ruotsin puolelle. Mutta pimeälle ja kolkolle tuntui
Antista tulevaisuus tuollakin vieraassa maassa.
Hän ehdotteli sen vuoksi Rytköselle, että palattaisiin Oulun
eteläpuolelle, missä he tarkoin tunsivat ihmisten rahasäiliöt ja vasta
syyspuoleen, kun oli saatu runsaammin rahoja, livahdettaisiin rajan
ylitse ja paettaisiin sitten Amerikaan. Rytkösellä ei tätä ehdoitusta
vastaan ollut mitään.
* * * * *
Ristiin rastiin kuleksivat karkurimme koko kesän aina Oulusta
Kyröjokeen saakka varastellen kaikkialla. Usein ajettiin heitä takaa
kuin raatelevia metsänpetoja, mutta aina he osasivat välttää kiinni
joutumasta. He tulivat niin mainioiksi, että kaikkialla puhuttiin
heistä ja ihmiset eivät tavaroineen olleet heiltä missään turvatut.
Suuri palkinto luvattiin heidän kiinni saamisestaan.
Vihdoin tuli heidän asemansa niin tukalaksi, että he taaskin päättivät
paeta Ruotsin puolelle ja tulivat siinä tarkoituksessa Raahen
seuduille.
Siellä saivat he tietää erään kauppamiehen puodissa olevan rahoja noin
800 markan seutuihin. Ne päättivät he vielä vipata itselleen,
varastivat hevoisen varalla ja murtautuivat sydän yöllä puotiin.
Saaliin himosta säihkyvin silmin avasi Räisäspoika rahaloodan, mutta
tuivasi sen synkeästi kiroten jälleen kiinni. Siellä oli vaan muutamia
lanttia. Sen sijaan kantoivat he parhaita vaatetavaroita kärryihinsä,
ajoivat samana yönä vielä Lumijoelle, varastivat sieltä venheen ja
soutivat Ulkopuolen rannalle saakka, mistä ei enään ollut pitkälti
Vesikariin Räisäs-Eevan tehtaalle.
Eräältä sotamieheltä saivat he tietää, että herrat olivat muudanta
viikkoa ennen hävittäneet Eevan tehtaan.
Kylmä oli syksyinen ilma ja vettä sateli kaiken päivää. Kova vilu ja
nälkä ahdisteli karkureita, jonka vuoksi he lähettivät sotamiehen
kylään ruokaa ja viinaa etsimään, sillä sotamiehellä jonka torppa oli
lähellä, ei semmoista ollut, hän kun tavallisesti joi kaikki saaliinsa.
Sotamies ohjasi karkurit lähellä olevaan heinälatoon, sillä hänen
torpassaan oli muka vaarallisempi olla ja lähti kylään.
"Ethän sinä vaan petä meitä", sanoi Rytkönen sotamiehelle ennen hänen
lähtöänsä.
"En silmäänkään."
"Eläkä vaan rupea siellä ryyppytuumiin, -- päihtyneen kieli on kerkeä."
"En silmäänkään", vakuutti sotamies ja meni; mutta ystävämme
hautausivat heinälatoon nukkumaan.
Kauan viipyi sotamies kylässä ja kun vihdoinki tuli, oli hän jokseenki
hutikassa; mutta ruokaa hänellä ei ollut muuta kuin vähä pottuvoita
kiulussa, voita ja muutamia leipiä ja kaloja.
"Missä sinä, hyvä mies, nyt koko päivän viivyit ja tuon verran vaan
meille ruokaa sait? -- Entäs viinaa?" kyseli Rytkönen.
"On sitä täällä ja pian saadaan lisää ruokaaki", mokelsi sotamies,
"minä menen uudelleen."
"Voipikohan sinuun luottaa?" arveli Rytkönen.
"Voipi silmäänki!" vakuutti sotamies ja meni.
Miehet hautausivat syötyään uudelleen nukkumaan.
Uni ummisti jälleen heidän silmänsä, mutta sekavat ja epämääräiset
unelmat todistivat, ettei uni ollut rauhallinen.
Antti oli soutelevinaan Pohjanlahden laineita Ruotsin puolta kohden.
Hän oli juuri heittänyt syntymämaansa rannikot, kun hän huomasi
rannalla kummallisen, epäselvän haamun. Hänen aironsa jäivät
valtoihinsa ja hän koetti selittää tuota haamua... Hän tarttui
uudelleen airoihinsa ja aikoi kääntää venheen takaisin rantaan. Mutta
ankara tuulispää paiskasi samalla lakkipää laineen hänen venheesensä,
ankara rankkasade lankesi maahan, hänen venheensä rupesi vajoamaan ja
hän heräsi.
"Kummallista unta", ajatteli Antti, "kerran ennen olen nähnyt melkein
samallaista unta... Mutta se ei merkitse hyvää... Kiinnihän silloinkin
jouduin."
Hän koetti nukkua uudelleen, mutta uni ei hänelle enää lystännyt. Hän
käänteli toista ja toista kylkeä paremmin unta saadaksensa, mutta
ajatukset ne vaan työskentelivät. Yksi asia johti mieleen toisen, mutta
aina uudelleen palautti hänen mieleensä Amerikaan lähdön ja sen kanssa
yhteydessä olevat seikat.
Nyt oli hänelle kerääntynyt rahoja useita tuhansia markkoja, mutta
Märkälän muori oli sillä tavalla hankituilla rahoilla kieltänyt
lähtemästä Amerikaan, niillä kun ei siunausta olisi... Niin --
siunausta... Sitä oli Antti monta kertaa miettinyt ja se oli usein
saanut hänen sydämensä varastaessaankin niin levottomasti
sykähtämään... Märkälän muori oli sanonut siunauksen olevan siinä,
että he ahkeralla työllään olivat hankkineet itselleen huolettomat
päivät... Antin mieleen johtui se rauha ja tyyneys, joka Märkälän
vaarin kasvoilla oli ankarimmankin päivätyön päätettyään, ja se
levollinen jopa iloinenkin mieli-ala, jolla Märkälän muori hääri kaiket
päivät niin ahkeroissa talouden askareissa. -- -- Näistä johtui Antin
mieleen pastorin vakava ja harras muoto... Kuta enemmän hän näitä
ajatteli sitä tuskallisemmin sykähteli hänen sydämensä. Hän tunsi
sydämessään niin omituisen kasvatuksen... Nämät olivatkin ainoat
valoisammat muistot koko Antin elämästä. Koko muuta elämää
ajatellessaan tunsi hän vaan tuskaa ja tunnon vaivoja, jonka tähden
hän koetti poistaa mielestään entisiä muistoja ja johtaa ajatuksiaan
tulevaan kohtaloonsa Amerikan kultamaassa. Mutta nuo tuskalliset
muistot palasivat vaan yhä uudelleen. Hänen mielensä kävi yhä
katkerammaksi.
Mutta samalla päästi Rytkönen ilkeän älinän, älinän semmoisen, mikä
usein nukkuessa pääsee ihmisiltä, joitten ruumis on tämän elämän
vaivoissa jo ehtinyt pahemmin rääkkääntyä.
"Painajainen sitä nyt taasen ajaa", arveli Räisäspoika ja puisti häntä
kyljestä.
"Äh!" röhisi Rytkönen, kun oli ehtinyt havahtaa, "kaikkia sitä näkee."
"Mitäs kummia nyt?" tiedusti Antti.
"Kun kaksi käärmettä kiersi minun kaulani ympäri!"
"No johan me sitten joudumme kiinni -- parasta taitaa olla, että me
lähdemme. Minäki upposin venheineni päivineni."
"Se ei hyvää tiedä -- kyllä on sitten parasta, että pötkimme", sanoi
Rytkönen, ja hyppäsi ladon ovesta ulos.
Antti seurasi perästä.
"Mutta mitä ääniä tuolta kuuluu?" sanoi Rytkönen.
Syvä hiljaisuus, -- kaikki neljä korvaa kuunteli yhtä haavaa. -- -- Jo
vilahteli tuolta pensasten välistä päitäki.
"Paetaanko veneelle?" kuiskasi Räisäspoika.
"Se on mahdotointa! Venhe on täydessä lastissa ja ranta aivan luode
kuiva; saisimme varmaan vetää puoli virstaa venettä perässämme,
ennenkuin se uisi. Hautautaan heiniin, ne ovat ehkä vaan hevosen
hakijoita, eivätkä ole meitä vielä huomanneet", sanoi Rytkönen.
Näin sanoen köntti Rytkönen latoon ja Antti seurasi perässä. He
hautausivat syvälle heiniin.
Mutta varsin omituisesti pamppaili sydän Antin rinnassa. Semmoista ei
hän koskaan ennen ollut tuntenut. -- Olisiko siis mahdollista, että me
joutuisimme kiinni... Silloinhan olisi kaikki kadotettu ja ijäksi
kadotettu, mitä niin monien vaivain perästä olemme kokoon haalineet;
silloin olisivat tavarat, vapaus ja kaikki mennyttä kalua ja ijäksi
mennyttä... Silloin olisi Märkälän muorin sana takanakin tosi, ettei
niin saaduilla tavaroilla siunausta ole. -- Niin -- -- niin...
Mutta samalla tunsi hän jonkun oven puolella heiniä liikuttelevan ja
joku terävä ase pisti häntä ronkkaan; mutta ei uhastakaan! -- hän
makasi kutvahtamatta. -- Mutta se peto painaa niin lujasti! Vihdoin ei
hän voinut olla koettelematta ja sai käteensä hongan haaran.
"Antautteko oikealla?" kuului karkea ääni ladon edestä.
"Emme elävinä!" kiljasi Rytkönen ja laukasi revolverinsa ovea kohden.
Mutta se ei sattunut, eikä sitä siinä tarkoituksessa oltu laukastukaan.
"Siispä paistamme teidän elävinä", sanoi mies, näytti tulitikkuja ja
osoitti uhkaavasti heiniin.
"Lapsia sitä niin narrataan, että kontti-ukko tulee", sanoi Rytkönen ja
laukasi uudelleen.
Samalla käyttivät karkurit tilaisuutta silmätä ympärilleen ja
huomasivat kolmisen kymmentä aseellista miestä piirittäneen ladon. Siis
oli sotamies heidät pettänyt! -- Pakeneminen oli mahdotonta.
"Kyllä taitaa olla parasta että antaudumme", kuiskasi Rytkönen.
"Niin!" sanoi Antti ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. --
"Me vielä kerran kehotamme teitä antautumaan!" sanoi joukon johtaja.
"Me antaudumme", sanoi Rytkönen, heitti revolverinsä ladon eteen ja
köntti ladosta. -- Antti seurasi hammasta purren ja kiroten perässä.
"Täällä ovat vanttuunne!" sanoi joukon johtaja ja heläytti käsirautoja.
Voiton riemu hohti miesten silmistä siinä vankia katsellessa.
Mutta omituisesti ne värähtelivät Antin kasvot ja kirkas vesihelmi se
kiilsi hänen silmänurkastansa, kun joukon johtaja kiersi käsiraudat
hänen käsiinsä.
* * * * *
Luonto se oli jälleen saanut kesäisen pukimensa; mutta mitään
juhlallisuutta se ei Limingassa tarjoa. Aaltoilevia viljavainioita ja
yhä vaan viljavainioita, siellä täällä kesantopeltoja; peltojen
keskellä paremman puoleisesti rakennettuja, enimmäkseen maalaamattomia
ja siitä syystä aidastuneita kartanoita, peltojen takaloilla äärettömiä
katajikoita, niiden takana siintäviä pajukoita Isolla-niityllä päin,
sekä pahan päiväisiä havumetsiä sydänmaita kohden. Monimutkaisena
kaarena luikertelee vankimman kylän lävitse mahtava Liminganjoki, --
joki, jonka ylitse voi paikoittain mies seipään avulla hypätä, tahi
koskipaikoista käydä kuivin jaloin, joki, jonka suvannot ovat
kukkurapäänä mätäneviä rentukoita ynnä muita vesikasvia, kuten kaalia
kaalisopassa. Kun tästä mätänemisestä syntynyt lemu sekaantui puoleksi
palaneilla lannoitus-aineilla lannoitetuista pelloista lähtevään
tuoksuun, niin voi lukia helposti arvata miten keveä on siellä
hengittää. Ainoastaan lähellä oleva meri voi vaikuttaa tarpeellista
ilman puhdistusta ja tehdä sen, ettei Liminka sentään ole niinkään
terveydelle vaarallinen kuin luulisi.
Valtamaantien johtaa joen ylitse silta, jolle nuoriso kerääntyy
kesäisin ja erittäinki keväimin pyhä-iltoina iloansa pitämään.
Sillalle oli tälläkin kertaa kerääntynyt nuorisoa leskistä juoksemaan.
Riemastus oli juuri korkeimmalleen noussut, kun maantieltä kuului
kärryin rotinaa ja laulua. Kaikki silmäsivät Oulua kohden.
Viisi oli värsyä laulettu
vaan kuudes on niin kauheaa;
kuin ei lakkaa korvistani
toi ruunun rautain pauhina.
Ruunu se on mun ruokkiani
jolla on monta renkiä;
taasenkin makaa Oulun linnassa
kuudetta kymmentä henkiä.
Niin siellä kärryissä laulettiin ja hevoinen se kiipesi raskain askelin
sillalle, johon päästyä huimasi kuski ruoskallansa ja hevoinen se
puhalsi täyteen laukkaan. Yksi rautojen romahdus vaan ja silloin olivat
jo kärryt sillan yli.
"Rytkönen ja Räisäspoika!" kuului sillalla useista suista yhtä haavaa.
"Voi mennään Mustoselle [Limingan vangin kulettaja] katsomaan!" huusi
Heiskasen Iikka, "niitä viedään nyt ikuiselle."