"Joko ne nyt ovat saaneet lopullisen tuomionsa?" kysyi joku Heiskasen
Iikalta.
"Jo kuuluvat saaneen."
"Kauvampa se kestiki."
"Kaksi vuotta", sanoi Iikka. -- --
Vankasti niitä oli rautoja ystäviemme ylle lastattu. -- Niitä oli
niinkuin "Hallin Jannen laulussa" sanotaanki "kahdet pultit jalassa ja
ympärillä rauta liivi ja raudasta hänkselitki."
"Moron!" sanoi Räisäspoika Kuppasen Aapolle, joka etukynnessä työntäysi
Mustosen pirttiin, missä vangit olivat.
"Moron, moron!" sanoi Aappo ja yritti pistää kättä.
"Pistä pääs poroon!" sanoi Antti.
"Miks' nä aina mua koukut?"
"Entä nä! -- Entä nä!" sanoi taasen Antti, mutta Heiskasen Iikan
huomattuaan näytti hän ihastuvan ja pisti kättä.
"Kuinkas sinä voit?" kysyi hän Iikalta.
"Hyvästi! -- Kuinka itse voinet?"
"Niinkuin näkyy", sanoi Antti, keikautti niskojaan ja ruikkasi.
"Miltä se muutoin tuntuu?" kysyi Iikka.
"Iloinenhan sitä olla pitää, vaikka sydän märkiä juoksisi", sanoi
Antti, keikautti taasen niskojaan, pyörähti ympäri, alkoi tottuneen
tavoin tahillensa astuskella edestakaisin laattialla, niin että
jalkarautain kankirauta niin mukavasti oikeaan ja vasempaan singahteli,
raudat ne niin kuivakkaasti kalskahtelivat ja Antin ruumis se niin
mukavasti siinä kävellessä notkahteli. -- Rytkönen se alkoi kävellä
Antin rinnalla. Antti alkoi vanhalla miesäänellään laulella ja Rytkönen
römäkällä passo äänellänsä säesti laulua:
"Hulivili olin minä huilaillessa
Ja monen mamman vävy;
Siperiassa on poikain koti,
Vaan ei se tänne nävy."
Mutta Rytkönen keksi Heiskasen Iikan suussa sammumaisillaan olevan
sikaarinpään, hän seisahti Iikan eteen ja sanoi:
"Jos minulla olisi tuommoinen sikaarinpää, niin minä antasin sen
sinulle."
Iikka naurahti ja antoi sikaarinpään Rytköselle, joka kohotti sen
ylemmä silmiään, katsoi siihen ja vihelti pitkään, sylkäsi sitten
palavaan päähän ja tuivasi suuhunsa.
Sitten he taasen lauloivat:
"Hei! iloisella mielellä
Ja nauravalla suulla
Lähden minä tästä kylästä
Vaikkei suinkaan luulla.
Tämän kylän ämmät, tappura hännät,
Tietäjät ja noidat
Mepä sitä ollaan reeluja poikia
Minkäpä meille voivat."
Laulun tauottua istuivat vangit lavitsalle ja silmäilivät nuorisoa
kohautellen silloin tällöin -- nähtävästi rautain painon tähden --
hartioitansa.
Omituisilla surun, säälin ja kaipauksen sekaisilla tunteilla katseli
nuoriso vankia ja erittäinki Räisäspoikaa, joka ei vielä ollut vanhempi
heitä, mutta kumminki oli jo vapautensa, armaat syntymä seutunsa,
lapsuuden leikkikumppanit ja kaikki menettänyt ja iäksi menettänyt.
Omituisen ristiriitaisia tunteita liehui Antinkin sydämessä siinä
vanhoja tuttavia katsellessa. Väliin tuntui hänestä ikäänkuin ei hän
koko elämässään olisi osakseen saanut muuta kuin sortoa, lakkaamatointa
sortoa vaan. Hänen sydämessään kuohahti äkkinäinen vihan puuska, hänen
nyrkkinsä vetäytyivät kokoon, hänen pörröinen tukkansa kohosi pystyyn
ja hänen raa'at silmänsä pyörivät niin peloittavan näköisinä
ympäriinsä. -- Mutta pian tyyntyi hän jälleen. Hänen mieleensä
muistuivat pastorin sydämelliset varoitukset ja Märkälän muorin sanat,
ettei niin hankituilla rahoilla olisi siunausta. Jokseenki selvään
käsitti hän nyt, että surkea kohtalonsa on vaan oman pahuutensa
palkkio. Sanomatoin ahdistus ja tuska täytti hänen sydämensä. Hän
silmäili niin levottomasti ympärilleen. Vihdoin nousi hän istualtaan,
alkoi kävellä verkalleen edestakaisin laattialla ja hyräillä hiljalleen
jotain laulua. Mutta pian kovensi hän äänensä ja lauloi läpi sydämiin
tunkevalla ja liikutuksesta värähtelevällä äänellä seuraavan värsyn:
Nuoripa olin minä ijältäni
alle kahden kymmenen,
kuin murheen vaivoilla särjetty
oli minun nuori sydämen.
Nämät sydämestä lähteneet ja tuskallisen tyynet äänen värähdykset
näyttivät tunkeutuvan sydämiin suoraan. Ikään kuin lumottuna seisoi
kylän nuoriso siinä hetkisen, voimatta tunteitansa sanoihin pukea.
Vihdoin kääntyi Heiskasen Iikka erään lähellä seisovan ystävänsä
puoleen ja sanoi:
"Minä luulen, että jos Anttiki olisi tullut aikoinaan oikein
kohdelluksi, neuvotuksi ja työhön opetetuksi, niin hänestä olisi
saattanut tulla hyväkin mies."
"Niin!" sanoi puhuteltu ja "niin!" kuului sieltä ja täältä nuorukaisten
joukosta.
* * * * *
Aamun aurinko se oli jo korkealle kohonnut. Juhlallisena häämöitti sen
valossa Limingan ristikirkko. Lasikirkkaana välähteli sen risti
aamuauringon loistehessa. Varpuset istahtivat sähkölangalle ja
pääskyset ne vapaina lentää leputtelivat ilmassa. Yksinäinen hevoinen
mennä jurrasi kärryinensä pitkin tietä. Niistä kuului silloin tällöin
yksitoikkoinen raudan kalskahtaminen. -- -- -- Mutta tuolla kiiruhti
vastaan vankkaraajainen akka. Hänen tursistuneet poskensa niin ilkeästi
riippuivat alas päin ja hänen nenänsä päässä oli niin inhoittava puna.
Selässä oli hänellä kontti ja sillä oli hän jo vuoden ajan kulettanut
kyläläisten tarpeeksi Oulusta tuota kirkasta nestettä, jota hän muinoin
valmisti Vesikarissa. -- -- -- Mutta nyt oli hänellä tavallista
kiireempi. Eroryypyt olivat otettavat... Jo seisahtui hevoinen. He
sattuivat vastakkain. Yksitoikkoista kalsketta kuului kärryiltä. Pullo
kohoaa kontista. Antti asetti epäilevän näköisenä pullon huulillensa,
mutta muutaman pisaran suuhunsa saatuansa työnsi hän sen inholla
Rytköselle. -- "Tahdon selvin päin nähdä viimeisen kerran Limingan
kirkon ristin välähdyksen", äännähti hän. -- Mutta Rytkönen ja
Eeva maistoivat kerran ... maistoivat toisen ... ja maistoivat
kolmannenkin ... kunnes pullo katosi konttiin uudelleen. Hevoinen se
alkoi taasenkin jutaa. Ratas vieri tietä myöten, mutta ajatukset ne
harhailivat levottomina siellä täällä, rinta nouseskeli säännöttömästi
ja sydän kovin rauhatoinna löi. -- -- -- Kärryjen ratinaa kuului edestä
päin ja eräässä tien mutkassa ajoi vastaan vanha tuttavamme seurakunnan
pastori, joka jo näin aikaiseen oli sairaan luota palaamassa. Hän tunsi
kohta ystävämme, pysäytti hevoisensa ja loi vakaan, mutta lempeän
silmäyksen vankeihin ja erittäin Anttiin. Sitten puhui hän muutamia
liikuttavia lohdutuksen sanoja vangeille. Hän, joka itse oli elämässään
niin paljon saanut Jumalan armoa nauttia, katsoi tähän samaan armoon
mahdolliseksi jokaisen, olkoonpa hän sitten vaikka kuin syvälle
langennut. Siksipä ei hän näitä onnettomia veljiään sanallakaan
tuominnut; -- ei! -- "Muistakaa", lausui hän lopuksi heille ja erittäin
Antille, "muistakaa, että Jumala ottaa armoihinsa suurimmankin
syntisen, jos hän vaan totisessa syntiensä tunnossa Hänen armoansa
halajaa ja etsii. Muistakaa, että Jumala ei ole hetkeksikään unhottanut
teitä; -- ei! -- Päinvastoin on Hän teitäkin lakkaamatta kokenut
luoksensa vetää ja on siis valmis teitä joka hetki vastaan ottamaan!"
-- Ja kun hän antoi Antille kätensä jäähyväistiksi, vierähti suuri
kyynel Antin silmästä tuonne kastepisarain sekaan ruohikkoon. Olikohan
tuo vähäinen sanan siemen kasvava ja hedelmää kantava?... Edelleen
vierivät kärryt eri tahoille. Lasikirkkaana välähti kirkon risti
pensaan välitse, raudat ne niin kuivakkaasti kalskahtivat ... vielä
kerran välähti kirkon risti, ... mutta nyt se oli Antilta jo ijäksi
kadonnut ... ja ijäksi oli kotiseuduiltaan kadonnut -- Räisäspoikaki.