Kukapa tietää, jos Räisäspojastakin vielä ihminen saataisiin. Niin --
eihän tuota tiedä. Koettaa sitä ainakin sopisi. Jos hän vaan tulisi
johonkin kristillismieliseen perheesen, jossa häntä lakkaamatta
silmällä pidettäisiin ja jossa hän muutoin itsekin viihtyisi, niin ei
tietäisi mitenkä kävisi. Niin -- eihän tuota tietäisi.
Siihen suuntaan ne kirjoittivat muutamat vankeus-yhdistyksen jäsenet
muutamille kristillismielisille ihmisille Limingassa ja kehoittivat
heitä hankkimaan Antille turvapaikkaa jossakin kristillismielisessä
perheessä, kun Antti oli vankeudessa rahtinsa kärsinyt.
Semmoinen löytyikin Limingassa pian, Märkälä oli noiden ihmisystäväin
mielestä niinkuin sitä varten luotu. Siellä, jossa asui vaan kaksi
Jumalata pelkäävää vanhusta, muori ja vaari, ruotulaispojan sekä parin
kolmen palkollisen kanssa, siellähän Antti -- jos missään -- voisi
parantua, jos vaan Märkälän vaari hänet tykönsä ottaisi. Niin -- ja
ehkäpä se ottaisikin. Saattaisihan tuota ainakin kysyä.
Mutta kovin epäileväisesti se Märkälän vaari päätään puisti, kuin
hänelle asiasta puhuttiin.
"Joka kerran äyriksi lyöty on, niin äyrinä se pysyy", arveli hän.
"Aika vanhaa sutta kirjalle opettaa", tuumi muori.
"Niin -- nuorenahan olisi vitsa väännettävä", säisti vielä vaari,
"mutta", lisäsi hän, "eihän tuo nyt maata alemmas vie jos koettaakin,
antaa vaan pojan tulla tänne", ja sillä oli asia päätetty.
Mutta kovin tuntui Räisäspojasta ikävälle ensi aluksi. Märkälässä oli
elämä hänen mielestään niin kovin yksivakaista.
Pian rupesi hän kumminkin aina enemmän ja enemmän mieltymään noihin
yksivakaisiin ja sydämellisiin vanhuksiin, jotka häntä kohtelivat
ikäänkuin omaa lastaan. Varsinkin rakastui Antti muoriin, joka niin
ystävällisesti piti huolen hänen pienimmistäkin tarpeistaan.
Märkälässä ei ollutkaan eroa palvelusväen, ruotulaisen ja talonväen
välillä. Kaikki he söivät samalta pöydältä, makasivat yksissä huoneissa
ja asuivat seon.
Ja kun Märkälän muori puhui Antille opettavaisia sanoja ja kuvaili
hänelle miten hänkin voisi vielä elää onnellisena, jos vaan ryhtyisi
rehelliseen työhön ja heittäisi pois tuon kurjan karkulais-elämän, niin
Antti teki vilpittömiä päätöksiä ruveta elämään muorin neuvojen mukaan.
Mutta kun Suutari-Elkko tuli Märkälään niittysaappaiden tekoon, niin
silloin se Antille taasen elämä alkoi.
Päivät pääksekkäin istui hän tuossa sivu-akkunan pielessä ja kuunteli
Suutari-Elkon hupaisia tarinoita. Mutta erittäin liikuttivat Anttia
suutarin kertomukset Amerikan kultamaasta.
Siellä Amerikassa -- niin kertoi Elkko -- siellä voi köyhä työmies,
yhtähyvin kuin suuret herratkin, pistää rakin -- semmoisen liepeettömän
takin kuin pappilan maisterillakin on -- päälleen ja pitää komeita
puheita kansan kokouspaikoissa aivan niinkuin rovasti häissä tahi
ristiäisissä. Kukaan ei siellä kysy mikä olet ennen ollut tahi
mimmoisia ihmisiä ovat isäsi ja äitisi olleet, kaikki ovat siellä yhden
arvoisia. Ja suuria rikkauksia ei siellä ole myöskään vaikea saada.
Ihmisen pään kokoisia kultamöhkäleitä löytyy toisinaan maasta, kun sitä
vaan vähäsen tonkia viitsii.
Näitä ja muita tämän laatuisia kertomuksia kuullessaan innostui Antti
niin, että päätti paikalla lähteä sinne.
"Mutta sinne päästäksesi tarvitset paljon rahaa", arveli Märkälän
muori.
"Rahaako?" arveli Antti, "onhan maailmassa paljon semmoista ja kyllä
minä..."
"Niin mutta ainoastaan rehellisellä työllä ansaituilla rahoilla on
siunausta", sanoi muori.
"Siunausta? -- Mitä se on?"
Muori selitti Antille miten parhaiten osasi, mikä siunaus on. Hän
sanoi, että kun hekin vaarin kanssa menivät nuorina, Antin ikäisinä
naimisiin, ei heillä kummallakaan ollut tavaraa enempi kuin taivaan
linnuilla, mutta sitten rupesivat he oikeen ahkerasti työtä tekemään.
He palvelivat ensinnä vieraita ja sitten, kun olivat vähäsen saaneet
kokoon, ostivat he tämän pienen talon ja tässä he ovat sitten
ahkeroineet, jotta heille nyt on Jumala siunannut kaikkea mitä he
tarvitsevat.
Tämän kuultuaan vaipui Antti syviin mietteisiin. Olisikohan muorin sana
totta, niin hän tuumi. Mutta miksikä sitten niin moni ihminen elää ja
kuolee köyhänä?... Mutta olenhan toki minäkin saanut jo eläissäni
paljon rahaa, vaan se kaikki on mennyt kuin Mönkkösen piimä pitkin
Kuittilan kujaa. Ei siitä ole mitään hyvää ollut... Ei... Mutta mitähän
jos koettaisi ruveta työtä tekemään... Mutta kukapa se minua työhön
ottaisi ja päälliseksi vielä palkan maksaisi?... Ehkäpä sentään
vaari... Saisihan tuolta kysyä.
Kun Märkälän vaari sanoi ylihuomenna eli ensi Perjantaina lähdettävän
niitylle ja kyseli Suutari-Elkolta mistä hän sopivan niittyjätkän
saisi, sanoi Antti:
"Ottakaa minut."
"Sinut! Lapsi rukka, sinä et ole eläissäsi kunnollista päivätyötä
tehnyt. Ei ole helppoa oppia kovaan työhön. Siihen tarvitaan enemmän
kestävyyttä kuin arvaatkaan."
"Minä niin mielelläni koettaisin opetella työhön", sanoi Antti
kiihkeästi.
"No paljonko sinulle pitäisi palkkaa maksaa?"
"Mitä te maksaisitte?"
"Se nyt on vaikea sanoa, jos et sinä opi niittämään."
"Minäkö? -- Opimpahan vankeudessakin niin hyväksi 'timperiksi' että
kaikki tarkimmat työt annettiin minulle... Paljonko maksatte, jos
piisaan tuolle teidän renki Jussille niittämässä?"
"No viisitoista markkaa, vaan jos et piisaa, niin sitten vähempi."
"Minä näytän että piisaan", sanoi Räisäspoika ja hieroi
malttamattomasti käsiänsä. Hän olisi mielellään aivan paikalla lähtenyt
kilpasille. Hän laittoi vikatteet, haravat ja muut värkit valmiiksi,
mutta aika kului niin hitaasti. Hän odotti kärsimättömästi kuin lapsi
perjantaiaamua, jolloin pääsisi Jussin kanssa kilpasille.
Suutari-Elkolta oli hän saanut tietää, että matkarahoja Amerikaan
tarvittaisiin noin 400 markkaa. Hän laski useita kertoja miten kauvan
pitäisi tienata, ennen kuin sinne pääsisi.
Viimein tuli perjantaiaamu ja ensimäisenä seisoi Antti heinikon
rinnassa.
Työ se ei oikein tahtonut käydä aluksi. Milloin hän löi liian ylös,
milloin alas, eikä vikatekaan oikein ottanut teroaksensa. Vaarin täytyi
sitä silloin tällöin terottaa.
Kaiken päivää hän kumminkin hakkasi, että hiki jokaisesta karvan
nenästä vieri.
Mutta illalla oli hän niin väsynyt, ettei ruokakaan lystännyt ja
seuraavana päivänä olivat sivut niin kipeät, ettei sijaltaan liikkumaan
päässyt.
Hän makasi koko lauvantaipäivän eikä paljon liikkunut vielä pyhänäkään.
Yksinään sai hän maata pirtissä kaiken päivää, kun Suutari-Elkkokin oli
jo talosta lähtenyt eikä muorillakaan ollut paljon aikaa pirtissä olla.
Siinä hänellä oli tilaa miettiä kaikenlaista. Mutta erittäin pyöri
hänen mielessään kysymys miten hän Amerikaan pääsisi.
Vaarin taskukello se kävellä raksutti tuolla seinällä. Se hänen
kynsiään enin syyhytti. Olisi niin mukavaa olla sen omistajana.
Oli tuolla peränurkassa pieni nurkka-kaappikin, jonka vaari piti aina
lukossa. Olisi niin soma tutkia senkin sisusta. Ehkäpä sielläkin olisi
jotain, jonka omistajana olisi hupainen olla.
Mutta yksi asia se kumminkin hänen uteliaisuuttaan enimmän ärsytti.
Sitä hän koko lauantaipäivän aina tavan takaa mietti ja pyhänä ei se
hetkeksikään hänen mielestään lähtenyt.
Hän oli muorin nähnyt käyvän usein tuolla aitassa, hiipinyt sentähden
eräänä päivänä aitan ovelle ja nähnyt muorin pyllöttävän avatulla
arkulla, jonka hän oli hätäisesti -- niin ainaki oli Antista näyttänyt
-- lupsauttanut lukkoon, kun oli Antin huomannut.
Mitä mahtoikaan olla tuolla arkussa. Sitä se Antti vaan mietti ja
taasen uudelleen mietti. Ehkäpä rahaa. -- -- Mutta mitähän jos... Mutta
ei sitä sentähden viitsi noin kunnon ihmiseltä. Mutta voisihan sentään
katsoa, että mitä siellä on, -- eihän tuo silmä osaa ottaisi. -- Niin
-- ja voisihan ne rahat sieltä ottaaki ja antaa sitten pois; -- eihän
nuo siinä pilaantuisi. Mutta olisihan sentään niin lystikästä jos ...
ja sitten olisi niin soma nähdä seuraavana päivänä, kun muori taasen
arkulleen menisi ja tapaisi sen tyhjennettynä, rupeaisi hätäilemään ja
voivottelemaan ja itkemään, että mikä sinne on tohtinut murtautua. --
Niin -- Niin ... olisihan se sitte niin lystiä lohduttaa muoria ja
sanoa, ettei nyt sentään kovin murehtia, ehkä ne löytyvät rahatkin; ja
kun muori ei sitä uskoisi, niin antaa sitten rahat muorille ja sanoa,
että täällähän ne ovat.
Niin se Antti tuumi ja innoissaan oli hän jo kävellyt tuonne aitan
edustalle; -- mutta ei sentään vielä, eihän ne makaakaan vielä tuolla
sisällä. Mutta nyt minun pitää pistäytyä tuonne tupaan, siellähän se
aitan avainki periseinällä naulassa riippua helttasee.
Näin arvellen katosi Räisäspoika hetkeksi aitan edustalta, vaan pian
hän ilmaantui siihen uudelleen ja näkyi pistävän tuonne aitan alle
jotain.
Mutta tuolla lähenee taloa Kuppasen Aappo ja joukko muuta kylän
nuorisoa.
Antti istahtaa tuohon kivelle vuottelemaan.
Raita se kasvaa rannalla ja vaan ei kasva kuusi;
Hyvästi nyt vanha kulta, mulla on jo uusi.
Raita se kasvaa rannalla ja vaan ei kasva mänty;
Ja mikäs se on sen lämpymempi, kuin oman kullan sänky.
Raita se kasvaa rannalla ja vaan ei kasva paju;
Selvänä poika siivo on, vaan juovuksiss' on raju.
Niin ne pojat laulelivat aitan edustalle saapuessaan, vaan Antin siinä
huomattuaan, seisahtivat he ohikulkevan puron reunalle.
"Mutta sanopa, Antti, miten sinä taskuvarkaudessa aina onnistut", kysyi
Heiskasen Iikka Räisäspojalta.
Antti yritti päästämään synkeän kirouksen, mutta samalla pisti hänen
silmäänsä Iikan pullollaan oleva housun tasku. "Olisipa soma katsoa
mitä tuolla on", arveli hän ja päätti ruveta sen vuoksi pettelemään.
"Se nyt on vähänen konsti", sanoi Antti, "ja jos tahdot vähän viipyä
tässä, niin tyhjennän sinulta viiden minutin kuluessa tuon taskun, joka
noin pullottaa."
"Se on valetta ja vihapuhetta; -- mutta koitahan", arveli Iikka.
"Se nyt on helposti tehty, mutta vaikeampi on oppia karkulaisen tavoin
juomaan metsässä, missä harvoin on astiaa matkassa", arveli Antti.
"Siinä nyt ei mahda olla suurta konstia", sanoi Iikka.
"On siinä sentään", väitti Antti.
"No miten se sitten tapahtuu?" tiedusti Iikka uteliaampana.
"Kas näin!" sanoi Antti, seisahti puron reunalle, pani kädet niskan
taakse ja kumartui niin seisapisteestä purosta juomaan.
"Ka pirua, kuinka on notkea!" arvelivat pojat ja kumma se oli
tytöistäki.
"Mutta koetapa sinäkin Iikka, ethän siinä sanonut suurta konstia
olevan", sanoi Antti.
"Kyllä minä en suju!" sanoi Iikka.
"En minäkään ensin sujunut, vaan kun Rytkönen minua vaan kerran ohjasi,
niin hetipä opin, kas näin vaan", ja hän kumartui taasenki.
"Mutta minäkipä koetan!" huusi joku joukosta. -- "Ja minä!" -- "Ja
minä!" kuului joukosta ja oikein miehissä ryhtyivät pojat koettamaan,
mutta ei yksikään saanut heistä suutaan edes lähellekään vesi kalvoa;
mutta Antille siinä vaan ei työtäkään ollut.
"Eläpäs huoli Heiskasen Iikka, sinä melkeen osaat, sujutahan itseäsi
vaan tuolla tapaa", sanoi Antti, tarttui Iikkaa vyötäisistä kiinni ja
väänti häntä alaspäin. -- "Kas niin! -- Koeta, koeta!" kehoitti hän ja
Iikka se parastaan koetti, mutta turhaan, suu vaan ei ottanut vettä
tavatakseen. -- Mutta Antin käsi se oli sillä välin pistäytynyt Iikan
taskuun ja kaapannut sieltä jotain.
"Oletteko ollut tässä vielä yli viiden minuutin?" kysyi Antti pojilta.
"Emme suinkaan", arvelivat pojat epäillen.
"Mutta missä on tupakki kukkarosi, Iikka?" kysyi Antti.
"Voi turkinpippuri!" sanoi Iikka koitellen taskuaan, "nyt se on
jalkansa löytänyt."
Samalla veti Antti kukkaron taskustaan, josta pojat kovin ällistyivät.
"Konsti se on, joka pelaa", arveli Antti.
"Niin mitäs kun sillä lailla!" huudahti Kuppasen Aappo.
"No millä lailla?" kysyi Antti ja loi puoleksi pilkallisen ja puoleksi
halveksivan silmäyksen Aappoon.
"Niin -- kyllähän tuota tuolla lailla jos kuka osaa; -- mutta koetahan
varastaa tuo minun rahakukkaroni tuosta liivin taskusta", sanoi Aappo
miehevästi.
"Tuommoiselta pöllöhaukalta minä nyt en viitsi mitään varastaa", sanoi
Antti, mutta loi kumminkin ahnaan silmäyksen Aapon kukkaroon.
"Sen kissaa! Miks' nä [sinä] haukut minua?" huudahti Aappo äissään.
"Entä nä! -- Entä nä!"
"Sen kissaa!" sanoi taasen Aappo likennellen Anttia.
"Elä nä tule kissan luo, se kynsii", sanoi Räisäspoika ja niisti Aappoa
nenästä.
Kaikki pyrskähtivät yhteen ääneen nauramaan.
Se vimmastutti Aappoa niin, että hän jamautui Anttiin syliksi.
Hetken perästä olivat he molemmat pitkänään kentällä, Antti ensin alla,
vaan kohta pyöräytti hän notkeasti kuin suolingainen itsensä päälle ja
hypähti muutaman sylen päähän Aaposta seisomaan, toisten poikain
nauraessa ja hurratessa. --
"Mutta missä on rahakukkarosi?" huudahti Räisäspoika Aapolle, joka
suuttuneena mennä käytti kartanoon.
Ehdottomasti pisti Aappo kätensä liivin taskuun, mutta se oli tyhjä.
"Pidä nyt se, sen rosvo!" uhki Aappo mennessään; mutta muut pojat eivät
kyllin voineet ihmetellä Antin nokkeluutta.
Heiskasen Iikka otti Aapon kukkaron ja vei sen hänelle taloon.
Pojat yrittivät jatkaa matkaansa, mutta Räisäspoika oli niin kovin
innostunut kepposiinsa, että hän vielä tahtoi jotain merkillistä
pojille näyttää; ja varastamisessa -- siinähän se oliki koko hänen
maailmansa.
Hänen silmäänsä pisti Kuppasen rengin komeat kellon vitjat ja niiden
perässä oleva kello hänen kynsiään nyt kovin syyhytti.
"Seis!" huudahti hän sentähden, "tuo kello minun pitää vielä saada
varastaneeksi."
"Se on mahdotointa", vakuutti kellon omistaja.
"Ei se ole niinkään mahdotointa, kun kerran Oulun markkinoilla
muutamassa kapakassa, missä minä huomasin erään herran takataskusta
kukkaron nauhan riippuvan, rupesin sitä vetämään, vaan peijakas oli
huomata vehkeeni, mutta minä tartuin väkitungoksessa näin ikään
rinnasta kiini", ja hän tarttui Kuppasen renkiä rintaan, "ja olin muka
tunkeuvinani hänen ohitsensa, mutta samalla pistin käteni hänen
takataskuunsa -- kas näin, katsohan ja vedin vaan kukkaron -- kas
näin!"
Mutta samalla purskahtivat kaikki nauramaan ja koettihan se Kuppasen
renki nauraa, vaikka ei hän Räisäspojan käytöksessä mitään niin
naurettavaa huomannut.
"Missä on kellosi?" kysyi vihdoin häneltä joku pojista.
"Hos peijakas!" huudahti renki ja nyt vasta huomasi hän, että Antti oli
sen siepannut hänen päätään kääntäessä taaksensa katsomaan, miten
Räisäspoika herralta rahoja varasti.
Kovin ne pojat ihmettelivät vielä mennessäänkin Antin nokkeluutta.
Mutta Antti se vaan jäi aitan luo miettimään tuota muorin raha-kirstua
tuolla aitassa.
"Jo kai ne nyt nukkuvat", arveli Antti noin tunnin päästä, samalla
pisti hän kätensä aitan alle, väännähdys vaan ja hän seisoi lukitun
arkun edessä. Yksi potkaus vielä lisäksi ja silloin oli arkkuki auki.
-- -- Mutta mitä kummia ... ispinäpytty, muutamia makkaroita
ja lisäksi vähän sorkkarasvaa; -- -- ei kiiltäviä kolikoita, ei
kuparikopeikkaakaan.
Mutta samalla lensi ovi kiinni. -- "Etköhän pysy siellä!" kuului
Kuppasen Aapon ääni, "kunnes apua saan."
Mutta Antti hyppäsi täyttä vauhtia ovea vasten, se aukeni. -- "Hyvästi
nyt!" huusi hän Aapolle, joka oli ehtinyt jo portille asti apua
hakemaan ja pötki keinoihinsa. Niin heitti Antti Märkälän.
* * * * *
Räisäs-Eevan torppa oli jälleen saanut asujamensa. Eeva oli jo pari
kolme vuotta oleskellut mökissänsä ja Rytkönenki oli viime päivinä
sinne karku matkoiltaan koteutunut. Mutta harvoin näkyi torpassa olevan
ketään kotona.
"He ovat kai parkinkiskomisessa", arvelivat ohi kulkevat kyläläiset;
mutta Källi-Aapeli se torpan sivu kulkiessaan lauleli vaan:
"Tuolla metsän korvessa,
Viina juoksee torvessa."
Seuraavana päivänä tuli Räisäspoikaki tätiään tapaamaan, vaan kun ei
löytänyt häntä kotona, niin meni hän Källi-Aapelilta kysymään Eevaa,
mutta Aapeli lauleli vaan:
"Tuolla metsän korvessa
Viina juoksee torvessa."
Ja niine tietoineen sai Antti palata jälleen tätinsä torpalle, johon
Eevaki oli sillä välin koteutunut. --
"Tämä laulu on ko'ottu kolmesta", niin lauleli Antti tätinsä nähtyään,
"Tämä laulu on tehty kolmesta,
Kahvista, viinasta ja olvesta,
Nuorten laulettavaksi,
Ja vanhain naurettavaksi.
Vuonna kuusikymmentä kuus
Tehtiin Suomeen laki uus:
Viina kieltiin keittämästä
Juomapäiviä viettämästä.
Se meininki oli keisarilt'
Ett' viina loppuis juomarilt'..."
"Ohhoh hoh hoh hoh!" nauroi täti, "vain semmoinen meininki!... Jopa nyt
poika parka erehdyt, -- etkö parempaa meininkiä luule rakkaalla
keisarillamme olleen?" --
"Mutta niinhän laulussa sanotaan, -- enkä voi käsittää mitä muuta
meininkiä olisi keisarilla ollut."
"Viisas keisarimme tiesi kyllä, ketkä viinanpolttoa elääkseen
tarvitsevat -- ja sentähden sääsi hän niin, että minä ja muut minun
kaltaiseni turvattomat ja sorretut naiset voivat sitä kaikessa
hiljaisuudessa harjoittaa ja sillä tavoin rehellisesti itsiänsä
elättää. -- Tule ottamaan ryyppy! -- Vieläkö tyydyt Märkälässä
olemaan?" --
"Minun mieleni ei tee ainiaksi ruveta vaan pilanpäältä varastamaan;
vaan haluni hehkuu jälleen avaraan maailmaan ja sentähden olen Märkälän
ikipäivikseni heittänyt. -- Missä on Rytkönen?" --
"Rytkönenkö? -- No, -- voin sen sinulle sanoa, -- hän on siellä, missä
tämmöistä valmistuu", sanoi Eeva, veti viinapullon esille, ryyppäsi
siitä ja tarjosi Antilleki.
"Missä sitten?" kysyi Antti ja ryyppäsi.
"Vesikarissa! -- Minä lähden nyt sinne ja voit tulla sinäki, jos
tahdot", sanoi Eeva.
"Tekee mieleni jäädä tänne nukkumaan, en ole viime yönä silmää
ummistanut. Minun päähäni näette pisti, että erittäinhän ovat viinan
juojat ja erittäin sonnan luojat ja heitin sentähden heinän teon ja
muut työt niiden haltuun, joilla ei ole neroa helpommin itsiään
elättää. Jään siis tänne nukkumaan ja sitten mietimme Rytkösen kanssa
parempaa ja uutta, kun vaan neuvotte minulle mistä hänet löydän",
arveli Räisäspoika.
"Tee kuin tahdot", sanoi Eeva, neuvoi hänelle tarkoin viinatehtaan
Vesikarissa ja lähti. -- Antti paneusi nukkumaan. -- --
Siinähän nyt makasi tuo Antti parka, makasi ja uneksi. Hän uneksi
kaukaisista maista, joissa ikuinen kesä vallitsee, joissa metsät ijäti
viheriöitsevät ja kesä lintuset lakkaamatta visertelevät; maista,
joissa ei kukaan kysy: mikä olet ollut, tahi kuka on sinun isäsi ja
äitisi; maista, joissa, lapion pistottain maasta kultaa kumpuaa. --
Suutari Elkko oli noin Antin herkkää mielikuvitusta jälleen ylenmäärin
kiihoittanut liiotetuilla kertomuksillaan Amerikan kultamaista -- Antti
uneksi äärettömästä merestä, jonka yli oli tuohon kultamaahan mentävä;
hän uneksi suuresta, uhkeasta laivasta, joka häntä lukemattomien muiden
matkustajain kanssa sinne kuletti; mutta oi! ... hirmuinen ukon ilma
yltyi merellä; se särki koko laivan, hirmuinen sekamelska syntyi
laivalla, yksi juoksi sinne, toinen tänne ja Antti koetti pelastautua
eräälle laudan kappaleelle, mutta se upposi ... upposi pohjaan saakka
ja vei Antin mennessään, ... hirmuinen pelko ja kauhistus valtasi hänet
ja hän heräsi. --
Hetkessä oli uni hänen silmistään kirvonnut; hänen sydämensä sykähti
niin omituisesti huomatessaan, että hän kumminki oli vielä vakavalla
mantereella kaukana pohjattomasta merestä.
Hetken päästä lähti Antti Räisäs-Eevan torpasta, sulki ovet ja käveli
Angeslevän jokitörmää alas. Kappaleen matkaa kulettuaan mainittua
jokitörmää, kääntyi hän viistoon pitkin niittymaita Vesikarin-kangasta
kohden.
Omituinen maisema! Niittyjä ja yhä niittyjä vaan niin pitkälle kuin
silmä kantaa. Ei mitään muutosta, ei mitään ylänköä, ei mitään
vaihtelevaisuutta. Niittylatoja, suovanperiä ja pajupensaita vaan
kaikkialla. Siellä täällä joku vesirotko, kaivosoja tahi suoviljelys;
siinä koko vaihtelevaisuus. Niittymiehiäkään ei ollut vielä kuin
aniharvassa. Semmoinen on ulkomuotonsa puolesta tuo maan mainio
Limingan iso-niitty.
Mutta kovin levoton oli Antin mieli. Omituisen pakotuksen tunsi hän
sydämessään. Eipä hän itsekään oikeen saanut selvää, mikä häntä
vaivasi. Hän istahti tuohon mättään kyljelle ja heittäysi
lynkäpäiksilleen mätästä vasten.
Kyllä sentään -- niin arveli hän -- kyllä sentään olisi tainnut olla
parasta pysyä Märkälässä. -- Niin ... kyllä olisi tainnut ... ja hän
tunsi sydämensä sisimmästä lähtevän vakuutuksen, että kyllä se olisi
ollut parasta. -- -- Hän tunsi, että juuri se seikka ettei hän
Märkälässä ollut pysynyt, että se se olikin, joka hänen sydäntänsä niin
kovin pakotti... Hänen mieleensä johtuivat nuot monet vaivaloiset
seikkailuretkensä, joilla häntä jahdattiin kuin kesytöntä metsänpetoa.
Arkana kuin jänis, oli hänen täytynyt pystyttää korvansa pienemmänkin
risahduksen kuultuansa ja rehellisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä oli
hänen täytynyt paeta kuin jänis rumpua. Vuosikaudet oli hänen täytynyt
elää lakkaamattomassa pelossa, että milloin kiinni joutuisi.
Täydellisesti turvattuna ei hän ollut saanut hetkeäkään olla. -- Mutta
nyt ... nyt tuntui elämä niin keveälle ... hän oli rikoksensa
sovittanut eikä siis tarvinnut pelätä ketään. -- Kenelläkään ei ollut
oikeutta häntä ahdistella... Mikä huojennus! -- Mutta yksi kepponen
vaan, yksi ainoa lukonmurto tahi taskuvarkaus ... ja silloinpa taasen
ei olisi lepoa missään. -- -- Mutta miten olla, kuin eleä... Kuinka
sitten voisin -- niin arveli hän -- kuinka sitten voisin ruveta elämään
muiden ihmisten tavoin. Tehdä raskasta työtä päivät pääksekkäin ... ei!
-- Sitä en voi! -- ja hän pyöräytti itseään toiselle kyljelle. Kovin
tuntuivat vieläkin nivuset kipeiltä Perjantaillisesta niitosta... Ja
sitten -- niin ja sitten ruveta aina elämään yhdessä kohden ... nousta
aamulla kello viisi, painaa kohta sen perästä työhön, tulla määrälleen
syömään ja sitten työhön ja sitten syömään ja sitten työhön ja sitten
nukkumaan ja sitten työhön ja sitten nukkumaan ja taas työhön j.n.e.
j.n.e. aina määrättömiin saakka aina vaan yhtä ja samaa. -- -- Huh
kuinka se tuntui tukalalle ... ja elää sitten aina yhdessä kohden!...
Pyöriä ja hääriä aina samalla kylän nurkalla, olla yksissä seuduin
kaiket ikänsä... Miten tukehduttavaa! -- -- On sentähden toista olla
vapaana; toista on liukua paikasta toiseen, nukkua milloin haluttaa,
syödä kun nälkä tulee ja olla missä tahtoo, liukua mielensä mukaan
paikasta toiseen... Kas sepä elämää on! -- ja hän innostui tuota
ajatellessaan niin, että hän hetkeksi unhotti kaikki sen elämän vaivat
ja kärsimiset, unhotti omantuntonsa varoittavan äänenki.
Hän hypähti jälleen seisomaan, mutta siitä säikähtyneenä pyrähti
läheisestä rotkosta hanhiparvi liikkeesen. Vesikalvossa lentää
pyräkeiden etsivät lintuset piilopaikkaa vastakkaisen rannan
kortteikossa.
Vähitellen saapui Antti Vesikariin, mistä hän kappaleen aikaa
etsittyään löysi tätinsä ja Rytkösen.
Räisäs-Eeva oli laittanut viinatehtaan tiheään tureikkoon, niin
salaiseen paikkaan, että sitä olisi sieltä ollut mahdotoin äkkinäisen
löytää. Sinne oli hän matalaan turvehökkeliin varustanut suuren
kuparikattilan, läkkisen hatun, läkkipiiput, mäski-ammeet,
rankkitynnyrit, viina ankkurit y.m. tarviskalut.
Paju- ja koivuvarvikko oli Eevan tehtaan ympärillä niin tiheä, että
pujottelemalla täytyi Antin tunkeutua sen luokse.
Rytkönen venyi varvikossa pitkänään vedellen vankkoja savuja savupiipun
känästä ja Eeva hääräili mäski-ammeen ympärillä.
Risahduksia varvikosta kuultuaan hypähti Rytkönen seisoalleen ja näytti
varustautuvan vihollista vastaan ottamaan tahi -- tarpeen tullessa --
pakenemaan.
"Ei hätää!" sanoi Antti ja pujahti esille.
"Hos p--le!... Johan sinä olet turpunut aikamiehen näköiseksi!... Eihän
sinua enää voikaan tunkea jokaisesta seinän varauksesta sisään. -- --
Muistatko sinä vielä tuota uintiasi piimäsaavissa?" huudahti Rytkönen.
Antin muoto kävi synkäksi. Rytkösen kysymykset johtivat jälleen hänen
mieleensä entisiä kärsimyksiä. Hänen sydämensä alkoi sykkiä taasenki
niin levottomasti. Hänen mieleensä johtui tuo onnellinen ja rattoisa
elämä, jota Märkälän vanhukset elivät ja hän vastasi Rytkösen
kysymykseen alakuloisesti:
"Muistipa tuota jos tahansa."
"Mitä!? -- Joko ne ovat saaneet sinut kerettiläisyyttä
harjoittelemaan?" huudahti Rytkönen, "vain niin, no -- kyllä minä
arvaan mitä he ovat sinulle sanoneet... He ovat sanoneet sinulle aivan
tällä tavalla: jos et sinä heitä pois varastelemista ja rupea elämään
ihmisten tavoin, niin ei sinulla kuuna kullan valkeaisna ole menestystä
ja siunausta ja sinä kuolet Siperiassa ja kuoleman jälkeen panee Jumala
sinut tuliseen järveen, -- vai mitä ... eivätkö he niin ole sinulle
sanoneet?" --
Antti säpsähti kuullessaan mainittavan tulista järveä, hän muisti kuin
unen näköä äitinsä kuolinvuoteellaan jostain semmoisesta puhuneen ja
vastasi sen vuoksi Rytköselle katkerasti:
"Niin -- kyllä he ovat jotain semmoista puhuneet."
"Hahhahhah!" nauroi Rytkönen, "mutta eivätkö he ole samalla kertoneet,
että kun Jumala loi ihmisen, niin asetti hän sen kaiken päälle, ei ole
antanut yhdelle enempää kuin toisellekaan; kaikki rikkaudet mitä maassa
oli, antoi hän yhteiseksi, ei yhdelle enempää kuin toisellekaan,
kaikille saman verran, mutta rikkaat ovat nyt anastaneet itselleen
kaikki ja vainoavat jokaista, joka ei siihen ole tyytyväinen."
Siihen suuntaan se Rytkönen asioita selitteli Antille, käskipä vielä
Eevan tuoda viinaaki ja yhdessä he siinä ryyppäsivät, tutkivat
jumalallisia tarkoituksia ja ryyppäsivät.
Antti parka, jonka herkkä mieli tulistui siinä silmän räpäyksessä,
missä hän eli ja jonka sydän hehkui niistä vaikutuksista, minkä
alaisina hän milloinkin oli, joko ne sitten olivat hyvät tai pahat,
niin -- Anttiparka luuli todellakin kärsineensä vääryyttä, kuin ei
ollut saanut rikkauksia yhtähyvin kuin esim. Kuppaset ynnä monet muut.
Kaikki paremmat tunteet väistyivät hänen sydämestään; viha ja katkeruus
koko ihmiskuntaa kohtaan täytti hänen sydämensä.
Mutta samalla johtui hänen mieleensä Amerikan kultamaa. Niin sinne! --
sinne oli hänen päästävä ja Rytkösen ja Eevan, siellä ei ole mitään
eroa rikkaan eikä köyhän, ylhäisen eikä alhaisen välillä, mutta mistä
saada niin paljo rahoja.
Rytkönen tiesi niitä Kuppasen nurkkakamarin piirongin loodassa olevan
2,000 markkaa.
Antti tunsi tarkoin paikan, tiesipä kertoa, ettei Kuppasella ollut
yhtään miestäkään kotona, ne olivat kaikki yökunnissa kuokkamaata
polttamassa.
Pantiin kumminkin varulta Räisäs-Eeva kylään katsomaan, että olisivatko
Kuppasen miehet kodissa.
Seuraavana iltana toi Eeva kylästä sanan, että Kuppasen miehet olivat
yökunnissa kuokkamaalla. Hetki oli siis otollinen. Ryhdyttiin
kiireisiin valmistuspuuhiin. Vähää jälkeen puolen yön olivat rahat
käsiin saatavat. -- -- --
* * * * *
Eräässä niitty-ladossa lueskeli Antti rahojansa seuraavana päivänä. Hän
aikoi ne sinne piiloittaa huomiseen asti, jolloin hän lähtisi tätinsä
ja Rytkösen kanssa ensinki Ruotsin puolelle ja sieltä sitten Amerikaan.
Hän luki yhä uudelleen kallista aarrettansa, jonka hän juuri oli
Rytkösen kanssa jakanut, ja hänen silmänsä ne säihkyivät voiton
riemusta siinä ladon laattialla selin oveen istuessansa.
"Seis mies!" kuului käskevä ääni ladon ovelta, "jos askeleen liikut,
niin lasken sinut lävitse", jatkoi hän.
Antti loi ehdottomasti silmänsä ovea kohden ja näki jahtivoudin
seisovan ovella ojennettu revolveri häntä kohden.
Antti vilkasi nyt ympärilleen, hänen silmissään oli raivoavan pedon
silmien säihky ja käsi se haparoi vyötäisillä olevaa puukkoa.
Samalla laukesi jahtivoudin revolveri ja luoti lensi vastakkaiseen
seinään, mutta sitä Antti tuskin kuulikaan. Vihasta vimmattuna paiskasi
hän puukkonsa ovea kohden, mutta jahtivouti sai väistäneeksi iskun, ja
puukko lensi läheiseen pensaaseen. Samalla syöksyi Antti itsekin ovelle
ja paiskasi voimakkaalla iskulla jahtivoudin kappaleen matkan päähän
seljälleen, mutta samalla sai hän päähänsä useita iskuja puukangista.
Miehiä oli näet varalla kahden puolen ladon ovea. Antti horjahti
pitkäkseen ja samalla heittäysi puolikymmentä miestä hänen päälleen.
Antilla ei ollut muuta neuvoa kuin antautuminen.
"Vai täällä niitä Kuppasen rahoja räknätään", sanoi jahtivouti
pilkallisesti.
Koska vanhastaan oli tunnettua, ettei Antin käsissä raudat pysyneet,
kiersivät miehet vielä köyden hänen vyötäistensä ympäri, jonka yhdestä
päästä piti kiini yksi mies, toisesta toinen ja jahtivouti itse talutti
häntä käsiraudoista. Näin veivät miehet riemuiten saaliinsa kylään,
johon vielä samana päivänä Rytkönenki tuotiin sidottuna.