Vuodet ne vierivät edelleen. Useat rohkeat murtovarkaudet, joita
silloin tällöin tehtiin erihaaroilla Limingan pitäjää ja sen
ympäristöllä, hämmästyttivät ihmisiä. Ovia ja ikkunoita särjettiin,
lukkoja murrettiin ja tavarahuoneita puhdistettiin. Näin varastettuja
tavaroita löydettiin milloin Riekkis-Sakarin, milloin Kolkka-Tuomaan ja
milloin muista torpista, joiden omistajat olivat myös varkauksissa
osallisina olleet.
Mutta usein olivat myös varkaat tunkeutuneet selittämättömän pienistä
rei'istä sisään ja vieneet sisällä olevat parhaat vaatetavarat. Näitä
näin varastettuja tavaroita -- merkillistä kyllä -- ei milloinkaan
löydetty. Räisäs-Eevan torppa oli kyllä pahan epäluulon alaisena, mutta
koskaan ei sieltä mitään varastettua tavaraa löytynyt, vaikka
kruununmiehet kyllä etsiessään parasta koittivat. He siirtivät usein
syynillä käydessään Eevan pöytäkaapinki paikoiltaan, irroittivat
laattialaudat sen alta ja koettivat hakea, mutta aina turhaan.
Ne tavarat siis, joita Rytkönen Räisäspojan avulla varasteli, katosivat
ikäänkuin tina tuhkaan, kun sitä vastaan muilla varkailla oli huonompi
onni, heidän tavaransa kun melkeen aina joutuivat etsivän poliisin
käsiin.
Kaikessa rauhassa värjäili Eeva vaatetavaroita ja kuletteli niitä
Tornion, Kajaanin, Kuopion y.m. etäisempien kaupunkien markkinoille.
Tätä tointa harjoitteli hän kaksi seuraavaa talvea ja kiskoskeli
kesällä Räisäspojan kanssa parkkia, sillä pitihän toki jotain
rehellistäki elinkeinoa olla. Paljoa onnellisemmaksi tunsi Anttiki nyt
itsensä. Hänen ei tarvinnut nyt olla jokaisen nykittävänä, pilkattavana
ja pieksettävänä. Tätinsä ja Rytkönen kohtelivat häntä hyvin, hankkivat
hänelle lämpimät vaatteet, ja ruokaa oli hänellä yllinkyllin. Kumminkin
tunsi hän usein kummallista levottomuutta rinnassaan. Jonkinlainen
aavistus piili hänen tunnossaan, ettei sellainen elämä hyvään
päättyisi.
Riekkis-Sakari, joka itse oli nyt ikuiseen vankeuteen tuomittu
monista kepposistaan, täytti vihdoin uhkauksensa ja ilmaisi
Rytkösen ja Räisäspojan vehkeet sekä Eevan kätköpaikan. Poliisi tuli
siis ja löysiki Eevan kellarista senverran varastettua tavaraa, että
saattoi vangita kaikki kolme. Muutaman vuoden olivat he sitten
tutkintovankina Oulun linnassa, kunnes heidät tuomittiin. Rytkönen,
joka ennenki oli varkaudesta rangaistu, tuomittiin nyt, paitsi
muuta, muutamiksi vuosiksi vankeuteen. Eeva tuomittiin myös
kahdeksi vuodeksi kehruuhuoneesen. Räisäspoikaa rangaistiin
alaikäisten tavoin piiskaamalla käräjätalon portailla ja lähetettiin
köyhäinhoitohallituksen toimesta ruotulaispaikkaansa Kuppaselle.
Kuppasen isäntä ei siitä oikein tykännyt, että tuo "rosvonpenikka"
taasenki heille lähetettiin, mutta kunnan esimiesten mielestä ei
Räisäspoika mistään sen parempaa paikkaa olisi voinut saada kuin
Kuppasella oli, sillä siinähän oli työtä ja ruokaa yllinkyllin ja joka
ei kerran Kuppasella pysy, niin ei se pysy muuallakaan.
Niin jäi kun jäiki Räisäspoika Kuppaselle pariksi vuodeksi.
Sillä välin hän tosin karkasi useitakin kertoja ja oli jonkun kerran
puoliki vuotta juoksusalla, mutta aina kun esimiehet käsiinsä saivat
lähettivät he hänet Kuppaselle.
Kuppasen talonväki ei hänestä suurta lukua pitänyt, hänen työnsä
tekokaan kun ei juuri leiville lyönyt, niin samahan tuo oli, missä hän
itsiään elätteli, niin arvelivat isäntä ja emäntä.
Aappoa se Räisäspoika sentään enimmän suututti. Ennen oli Aappo hänet
helposti voittanut ja voinut siis pieksää tupiloida häntä milloin
hyvänsä, mutta nyt se peto oli tullut niin vahvaksi ja sukkelaksi, että
Aapon täytyi häntä pelätä.
Aappo, joka tosin oli paljoa voimakkaampi, koetti aina päästä Anttiin
käsiksi, mutta siihempä ei Antti hänelle aikaa antanut. -- Hän hyppäsi
kuin orava, tarttui Aappoa rinnasta kiini, sysäsi hiukan taaksepäin ja
vetäsi hänet sitten silmälleen, silpoi ropsilla käsillään häntä ympäri
korvia ja uudisti joka kerralla saman tempun, kuin Aappo yritti
seisoalleen nousemaan, kunnes vihdoin Aapon täytyi rukoilla armoa, jos
nimittäin ei isäntä sattunut saapuville. Mutta sattuihan se toisinaan
niinki, että isäntä oli jostain solasta katsellut poikien tappelua,
kunnes oli nähnyt Aapolle kovin hädän tulevan. Sitten hän meni paikalle
ja antoi Antille aika selkäsaunan, jonka perästä Antti tavallisesti
pötki keinoihinsa.
Juoksujalalla ollessaan varasteli Antti ihmisiltä yhtä ja toista
tavarata, vaan kun hänen tätinsä nyt oli poissa, niin ei hänellä ollut
mitään varmaa kätköpaikkaa, jonka vuoksi ihmiset saivat häneltä
tavallisesti tavaransa pois. Sen vuoksi eivät he ruvenneetkaan Anttia
käräjiin vaivaamaan, sillä vaikeahan on kolipään kanssa tukkanuottaa
vetää.
Usea ei hänestä tavaransa pois saatua sen enempää välittänyt, antoi
vaan pojan mennä omia teitään. Äkäsimmät veivät kumminki hänet kunnan
esimiesten luo, jotka hänet aina toimittivat Kuppaselle.
Harvoin tunsi Räisäspoika enään mitään levottomuuttakaan tunnossaan.
Hän paatui vähitellen niin, ettei hän lopulta välittänyt mistään. Eli
vaan ikäänkuin luontokappale huolimatta hyvästä tahi pahasta.
Näin kuluivat vuodet, kunnes Antti ehti rippikoulu-ikään. Rippikouluun
ei hän tosin koskaan ollut aikonut mennä, mutta kuinkahan lienee kerran
niin sattunut, kun Räisäspoika oli rantteella risuja noutamassa, niin
silloin saapui siihen Heiskasen Iikka, joka aina oli Anttia kohdellut
ystävällisemmin kuin muut.
"Joko Aappo on mennyt rippikouluun?" kysyi Iikka, jolla oli
Piplianhistoria ja Katkismus taskussaan.
"Jo", sanoi Räisäspoika.
"Etkö sinäki tule?"
"Minäkö?" kysyi Antti ja näytti miettivän. -- Hän tosin ei
rippikoulusta suurin välittänyt, mutta tuo risujen veto ja pirtin
lämmitys tuntui hänestä niin tukalalle ja sen vuoksi halusi hän vähäsen
jalottelemaan.
"Odota vähäsen! -- Minä tulen", sanoi hän Iikalle, koppoi risusylyyksen
kainaloonsa ja alkoi niitä vetää pirttiin.
Hän ilmoitti emännälle lähtevänsä rippikouluun. Emäntä murahti
tyytymättömästi. Hän kyllä arvasi, mistä syystä Antti kouluun puuhasi,
mutta ei voinut häntä kieltää, sillä voisihan Antti jonaki kauniina
päivänä kieliä papille, ettei häntä rippikouluun oltu laskettu.
Antti siis meni kuin meniki Heiskasen Iikan kanssa pappilaan. Sinne
olivat jo muut lapset kerääntyneet. Syvämietteisen näköisenä saapui
pian pastoriki pirttiin, piti rukoukset ja alkoi merkitä saapuvilla
olleita lapsia kirjoihinsa.
"Onko täällä saapuvilla ketään muita?" kysyi pastori, kun hän oli
listastaan kaikkien rippikoululasten nimet huutanut ja saapuvilla
olleiksi merkinnyt.
"Olenhan täällä minä", kuului ovensuun puolelta.
"Kuka minä?"
"Antti Räisänen."
"Tulepas tänne lähemmäs, että minä näen!" sanoi pastori; mutta
kovimpa kävivät hänen silmänsä soikeiksi, kun hän tunsi tuon
pahantapaisuudestaan mainion Räisäspojan.
"No lapsi parka", sanoi tuo maailmaa kokenut hengen mies, "aiotko
sinäki nyt todella ruveta parantamaan elämääsi?"
Antti keikautti niskojansa, ruikkasi ylpeästi laattialle -- kuten hän
"ylpeiden talonpoikienki" oli nähnyt tekevän -- ja vastasi totisesti:
"Aion."
"Mutta, rakas lapsukainen, tuo tuollainen ruikkiminen osoittaa
semmoista ylpeyttä etten minä sitä täällä rippikoulussa salli, vaan jos
sinä tahdot täällä koulussa olla, niin hylkää pois koko tapa. Mutta
sinun lukutaitosi on aivan tuntematon", lisäsi pastori, avasi
Virsikirjan ja käski Anttia lukemaan.
Antti tuli pöydän luo, keikautti niskojaan ja ruikkasi.
"No, no! Etpä sinä muistanutkaan. Mutta luehan nyt tuosta", sanoi
pastori.
"Ässä ii Siiii", mutta siihen se lukeminen loppuiki. Enempää sitä ei
tullut, vaikka pastori kuinka olisi koettanut heruttaa.
"Lapsi rukka, sinä et osaa ollenkaan lukea, menehän nyt tuohon
etupenkille istumaan, että minä saan tarkoin sinua silmällä pitää",
sanoi pastori.
Antti istui osotetulle paikalle, keikautti niskojaan ja ruikkasi.
Pastori nuhteli nyt ankarammin Anttia ja sanoi, ettei sellainen
tottelemattomuus rippikoululapselle sovi ja sanoi toivovansa, ettei
koulussa muita niin syvälle langenneita lapsia ole kuin tämä
Räisäsriepu.
Sen kuultuaan keikautti Antti entistä ylpeämmin päätään ja ruikkasi.
Pastori kiivastui nyt kokonaan, nuhteli ankarasti Anttia ja määräsi
hänet rupeamaan lopuksi seisomaan.
Sen tehtyään alkoi sielunpaimen selittää lapsukaisille Jumalan sanan
kalliita totuuksia.
Antti se ruikkasi taasenki, mutta nyt ei pastori enään näkynyt sitä
huomaavan.
Hän kohotti silmänsä hartaan näköisesti taivasta kohden, ikään kuin
pyytäen voimaa ylhäältä valkeuden Isältä.
Sitten hän johti opetuksensa suoraan seitsemänteen käskyyn.
Pilkkahymy huulillaan kuunteli Antti miten eräs poika pastorin käskystä
luki "Ei sinun pidä varastaman".
Mutta se harras sydämellisyys, jolla pastori alkoi selittää tätä
kallista Katekismuksen paikkaa, sai Antin yhä kasvavalla
uuteliaisuudella kuuntelemaan pastorin selitystä.
Kun pastori kertoi, miten ryövärit Jerikon tiellä ryöstivät, raatelivat
ja heittivät puolikuolleena tien viereen makaamaan aivan viattoman
miehen, niin puristuivat Antin kädet nyrkkiin ja hänen olisi tehnyt
mielensä kappaleiksi musertaa mokomat roistot, jotka noin rääkkäsivät
ihan syytöintä ihmistä.
Mutta kun pastori alkoi kertoa Judas Ischariotista ja selitti, miten
tämä oli ensin varastanut vaan muutamia lanttia opetuslasten yhteisestä
kukkarosta ja miten hänestä sitten kasvoi niin suuri pahantekiä, että
möi Jumalan ainoan Pojan hengen ja murhautti siten miehen, joka koko
elämässään ei ollut kenellekään tehnyt muuta kuin hyvää, niin silloin
johtui Antille mieleen kentiesi ensikerran elämässään oma kohtalonsa ja
hän tunsi sydämessään katkeraa katumusta siitä, että oli jo niin paljo
pahaa tehnyt. Ja kun pastori kertoi Judaksen tulleen niin koviin
vaivoihin kamalasta teostansa, että hän meni pois ja hirtti itsensä,
kauhistui Antti tätä niin, että päätti heittää kerrassaan
varastelemisen pois.
Hetken päästä nousi pastori istualtaan, lupasi lasten käydä ulkona ja
meni itse syvä-mietteisen näköisenä pirtistä.
Piristen hajaantuivat rippikoululapset ympäri kartanoa juosten ja
meluten, mutta alakuloisena vetääntyi Räisäspoika tuonne pirtin nurkan
taakse.
"Tule rosvonpenikka syömään!" kiljasi Antille Kuppasen Aappo, joka
voileipä kädessä juosta leuhkasi hänen jälessään.
"Rosvonpenikka! -- Jerikon ryöväri! -- Juutas!" kuului sieltä täältä
poikajoukosta.
Antti, jolla tavallisesti olivat ennen olleet mitä terävimmät
pistosanat vastineena, ei nyt voinut sanallakaan itsiänsä puollustaa.
-- Katumus ja harmi, viha ja uhka synnyttivät ankaran taistelun hänen
sydämessään. Ne heikot siemenet, mitä pastori oli ehtinyt kylvää,
tukahtuivat pian ja pahat taipumukset saivat silmänräpäyksessä hänessä
voiton.
Kun siis lapset jälleen pirttiin kerääntyivät kaipasi yksi
rahakukkaroaan, toinen eväsnyyttiään ja kolmas kuuden markan maksavaa
hattuaan. Ne olivat kaikki selittämättömällä tavalla kadonneet ja
kadonnut oli Räisäspoikakin.
* * * * *
Levottomin sydämin värjätteli Antti talven siellä täällä, mutta kun
Rytkönenkin saapui keväällä vankeusmatkoiltaan kotia, lyöttäytyivät he
jälleen yhteen joukkoon ja alkoivat painua yhdessä etelää kohden.
Nyt sai Antti liukua mielin määrin paikasta toiseen ja viettää
sellaista elämää, jota hän kaivaten oli kaivannut aina siitä asti kuin
Suutari-Elkko oli hänelle lapsena noita rosvojuttujaan kertonut; mutta
pastorin opetus oli kumminki niin paljon vaikuttanut, että hyvin usein
sykähti hänen sydämensä niin kovin levottomasti.
Kaukana Haapaveden sydänmailla menivät Rytkönen ja Räisäspoika erääsen
torppaan ja pyysivät rahan edestä ruokaa.
Torpassa oli ainoastaan vaimo lastensa kanssa kotosalla ja hän kertoi
vesissä silmin köyhyyttään eikä sanonut voivansa ainoata lasten ruokaa
kuleksioille antaa.
Vaimoparka oli elämässään nähnyt jo tuulen jos tuiskunki; olipa ollut
toisinaan vuorokausmääriä syömättäkin, säästääkseen pienokaisten
suurimpaan hiukaan edes jonkun murun.
Niin se vaimo kertoi, eikä Anttikaan voinut estää kyyneliä kohoamasta
silmänurkkiinsa. Hän kaivoi povestaan 10 ruplan setelin, ja antoi sen
liikutettuna vaimolle.
Mutta eihän se Rytkönenkään miestä huonommaksi ruvennut, olihan sitä
hänelläkin rahaa, eikähän tuo 10 ruplaa niin suuri herra ollut, ettei
tuota olisi raskinnut köyhälle antaa.
Kaksikymmentä ruplaa! -- Semmoista summaa ei vaimo paralla ollut
eläissään ollut... Sehän oli aivan käsittämätöntä... Olisivatko Elian
päivät jälleen palaantuneet; olihan vaimo tosin monta kertaa rukoillut
Jumalaa ruokkimaan hänen lapsiaan, niinkuin kaarneet ruokkivat Eliaan
korvessa.
Sinne ne tuttavamme heittivät vaimon ihmettelemään ja jatkoivat
matkaansa.
Yön tultua tunkeusivat he erään toisen metsätorpan ikkunasta sisään,
sillä nälkä kurrasi kovin heidän suoliansa. Mutta eivätpä sieltäkään
muuta ravintoa löytäneet, kuin maitoa, jota he joivat ja heittivät 10
kopeikkaa sen maksoksi, sillä eihän toki köyhiltä saanut ilman ottaa.
Vähitellen saapuivat karkurit Haapavedelle, mistä he menivät järven yli
ja kulkivat erään Rytkösen vanhan ystävän luo Vattukylään.
Sielläpä sattui olemaan muitaki vieraita, jotka olivat isännän kanssa
saaliin jaolla metsässä. Mutta jako ei oikeen kristillistä liene ollut,
koska isännän ja vierasten välillä syntyi niin ankara tappelu, jotta
isäntä kannettiin pahasti haavoitettuna metsästä kotia.
Sen vuoksi eivät tuttavamme voineet kauvemmin tällä kertaa vierailuaan
jatkaa, vaan kulkivat aina Kuonanperälle saakka Kalajoen varrella,
josta parin viikon perästä tulivat kumminki ystävänsä luo takaisin
Vattukylään, tuoden matkassaan runsaan saaliin varastettua tavaraa.
Mutta kauan eivät he yhdessä kohden viihtyneet. Jo seuraavana yönä
tunkeusivat he ystävänsä neuvosta erään torpan kamarin ikkunasta
sisään, sillä siellä oli ystävä kehunut olevan enemmältä rahaa.
Antti, joka oli sukkelampi, hypähti ikkunalle ja siitä alas; mutta
moksis! -- ja hän tunsi olevansa täysinäisessä piimä saavissa. -- No
viis niistä -- pian oli hän lattialla ja piimä se roiskui ympäri
huonetta Antin rahoja etsiessä.
Mutta se hakeminen ei vaivaa maksanut. Ainoastaan eräästä ohranjyvillä
täytetystä pöntöstä löysi hän 15 kopeikkaa.
Löytyipä sieltä sentään muudan leiviskä voita ja sen kantoivat he
lähellä olevaan tervahaudan palttoon, menivät itse niittyjä pitkin
muutaman neljänneksen päässä olevaan niittysaunaan ja paneusivat siellä
nukkumaan. Mutta kummallista kyllä; ennen ei Antti koskaan tuntenut
sellaista rauhattomuutta tunnossaan kuin nyt Rippikoulussa oltuaan.
Päivät pitkään hääräillessään ei hän sitä niin tuntenut, mutta yhteen
kohden asetuttuaan tunsi hän sydämessään aina niin kummallista
levottomuutta ja tyhjyyttä. Kauan käänteli Antti nytkin levottomasti
itsiään, ennen kuin pääsi nukkumaan.
Aamulla, kun torpan väki ylös nousi, huomasivat he pian varkaudenki.
Nuo Salomonin timanttihelmet, mitkä aamu-auringon valossa nurmikolla
niin kauniisti kimaltelevat, niitä ne varkaat eivät olleet voineet
varistamatta olla.
Helppohan siis oli torpan miehen aamukasteesen tullutta jälkeä myöten
seurata heitä tervahaudan luo ja löytää sieltä voinsa. Hakipa hän vielä
naapuristosta neljä rotevaa miestäki, jotka lähtivät jälkeä myöten
seuraamaan varkaita niittysaunaa kohden.
Mutta itse meni torpan mies kruununvoudin luo. Hänellä olivat jo varmat
tiedot Rytkösen ja Räisäspojan tekemistä varkauksista Kuonanperällä
päin ja tiesipä hän tarkoin heidän kaikki entiset ansionsa, ynnä heidän
ulkomuotonsakin.
Yks kaks pani hän kapulan liikkeelle ja käski miehen talosta rosvoja
kiinni ottamaan. Pian kerääntyiki miehiä joukottain ja kruununvouti
jakoi heidät pieniin joukkoihin, asetti kulleki päällysmiehen ja
lähetti näin miesjoukkoja kaikille haaroille.
Karkurimme vetelivät kaikessa rauhassa levollista untaan tuolla
niitty-saunalla, kun heidän jälkiänsä seuranneet miehet saapuivat
paikalle.
Saunan edessä oli parin sylen päässä lato. Takaa ajajat teljesivät
ladon seinästä saunan oveen ylettyvällä kangella saunan oven kiini.
"Holoo!" huudahti yksi heistä, repäsi saunan ikkunan irti ja pisti
päänsä sisälle; "Antautteko oikealla?"
Silmän räpäyksessä olivat karkurimme kuin ammutut seisoallaan.
He silmäsivät ympäriinsä ikäänkuin tiedustellakseen, missä olivat;
sitten tapasivat heidän silmänsä kysyvästi toisiaan ja taas he
silmäsivät ympärilleen juuri kuin tutkiakseen, mitä oli ensin tehtävä.
Vihdoin kääntyi Rytkönen ovea kohden, tarttui ripaan kiini ja katsoi
kysyvästi Räisäspoikaan.
Tämä keräili tavaransa ja antoi merkin Rytköselle rynnäkön alkamiseen,
Rytkönen painoi ovea.
"Nyt otti p--le!" jupisi hän itsekseen, kun tunsi oven olevan kiini
pönkityn, otti pyssynsä, ampui ikkunasta ulos ja pisti kutin sijalle.
Sillä välin tempasi Räisäspoika kirveensä, jota hän aina kantoi
vyössään, alkoi iskeä ovea auki, josta seurasi, että tuo rapistunut
lauta ovi oli pian säpäleiksi silvottu.
Nyt tirkistivät viholliset toisiaan vasten silmiä, mutta seuraavassa
silmän räpäyksessä olivat he jo molemmin puolin vetääntyneet
ovenpielien suojaan.
Onneksi olivat karkurit nähneet tarpeeksi; he nimittäin olivat
huomanneet, ettei kiinni-ottajilla ollut ampuma-aseita, jonka vuoksi he
liikkuivat vapaammin. Räisäspoika oli sattunut kiukaan puolelle ovea ja
sinne töytäsi nyt Rytkönenki; koppoi kiven kiukaasta ja vippasi ulos.
Kiinni-ottajat hosuivat sillä välin kangeilla ristiin oven edessä,
etteivät karkurit ulos pääsisi; mutta sisään eivät hekään uskaltaneet
yrittää.
Pian lensi Rytkösen viskaama kiuaskivi uudelleen saunaan. Karkurit
alkoivat viskata kiukaasta kiviä ulos, minkä kerkesivät, ja
kiinni-ottajat paiskoivat kerkiämiseen niitä takaisin saunaan; mutta
molempia suojelivat saunan oven pielet niin, ettei kivittämisestä
kummallekaan puolueelle mitään hyötyä ollut.
Vihdoin hyppäsi Rytkönen kynnykselle, ampui kutilla lähimmän miehen
kumoon ja töytäsi ulos. Räisäspoika seurasi hänen jäljessänsä.
Kiini-ottajat hölmistyivät hetkeksi, jotta karkurit pääsivät muutaman
askeleen päähän. Silloin viskasi yksi mies karkureita kivellä, joka
sattui Rytkösen käteen ja katkaisi pyssynperää vasten häneltä pikku
sormen aivan eri poikki. Mutta sitä ei hän nyt tuntenut, hän pakeni
vaan pitkin niittyä, minkä ehti. Mutta yksi takaa-ajajista yritti
saavuttaa hänet, jonka vuoksi Rytkösen täytyi ampumalla eroittaa hänet
itsestään.
Räisäspoika, joka oli mainio juoksija, pakeni sitä vastaan läheistä
metsää kohden, johon pari takaa ajajaa seurasi häntä.
"Ottakaapa kiini!" huusi hän metsän laitaan päästyään ja huomattuaan
miten kauas takaa ajajat olivat hänestä jo jääneet. -- Sitten hän
pakeni metsään, johon eivät ajajat häntä enään seuranneet.
Räisäspoika painui yksin sydänmaitse kirkon kylää kohden. -- Sillä
välin olivat kruununvoudin keräämät miehet jo ehtineet pienissä
joukoissa hajaantua kaikkialle. Mutta siitä ei kumminkaan Räisäspojalla
tietoa vielä ollut.
Kun hän läheni kirkon kylää, huomasi hän yht'äkkiä aseellisia miehiä
lähenevän häntä kaikilta puolin metsässä. Onneksi ei näilläkään
ampuma-aseita ollut.
"Seis!" huusi yksi mies Antille.
Antti vilkasi ympärilleen, huomasi lähellä suuren lehmikarjan. Hän
tempasi pitkän rangan, juoksi karjaan ja alkoi sillä pieksää lehmiä
minkä jaksoi. Lehmät laukkasivat häntä pystyssä kuin hullut ja Antti
juoksi aivan niiden kintereillä.
Kiini-ottajat eivät voineet vastustaa tuota outoa rynnäkköä, vaan
väistyivät lehmikarjan edestä ja niin oli Antti taasen hetkeksi
pelastunut.
Hän käveli sen jälkeen Haapakoskelle, johon vouti oli myös laittanut
kahdeksan miestä vahtiin. Räisänen käveli jokivartta, mutta eräs
myllyssä oleva mies huomasi hänet.
"Mistäs tämä mies on?" huusi mies Räisäselle.
"Tuolta olen Lammin suulta."
"Kuka sinä sieltä olet?"
"Minähän olen se Lamminsuun kuohari."
"Ethän sinä se ole -- minähän tunnen sen."
"Se minä olen."
"Valehtelet! -- Taidatpa olla niitä karkureita. -- -- Miehet hoi!"
huusi hän pihaan, "täällä taitaa olla yksi niitä karkulaisia."
Portilla seisoi kaksi miestä, jotka antoivat heti tiedon muille
kiini-ottajille ja alkoivat puhutella Anttia.
"Kuulehan!" sanoivat he, "eläpä mene, -- meillä on asiaa."
"Mitähän asiaa teillä sitten olisi?"
"No, -- jos oikea mies olet, niin mitä sinä pelkäät? -- -- Mutta
taidatpa olla niitä karkureita, koska..."
"Niinpä olenki -- mutta ottakaapa kiini", sanoi Antti, hypähti kerran
ja nakkasi aika juoksun.
Toiset miehistä töytäsivät rantaan, ottivat venheen ja alkoivat soutaa
alas virtaa; toiset taasen lähtivät Antin kanssa perä vilkkaan ja
juoksivat jonkun pari neljännestä.
Mutta vastaan tuli suuri Rytkynoja, jonka ylitse oli viisisylinen hirsi
portaana. Antti juoksi sen ylitse ja sieppasi hirren pois, joten
takaa-ajo hidastui.
Antti huomasi ojan suulla jokirannassa venheen, juoksi sen luo, hyppäsi
veneesen ja alkoi soutaa joen toiselle rannalle. Mutta tuossa vähän
matkan päässä oli takaa ajajainki venhe, jossa souti neljä miestä ja
viides piti perää.
Antti ehti kumminki rantaan ennen kuin takaa ajajat ja kiiruhti
metsään.
Takaa ajajat lähtivät nyt veresvoimasta ajamaan Anttia, vieläpä
ampuivatkin hänen jälkeensä muutamia kertoja.
Antti parka, joka oli jo peräti lääpästynyt, jaksoi enään vaan suurella
vaivalla juosta. Ainoastaan maine hänen tavattomasta nopeudestaan
pelasti hänet tällä kertaa, sillä takaa ajajat pitivät turhana
yrittääkään häntä juoksemalla kiini saada eivätkä siis häntä pitkältä
ajaneet metsässä, vaan palasivat takaisin.
Kun Räisäspoika huomasi, ettei häntä enään ajettu, laskeusi hän
väsyneenä vatsalleen puun juurelle. Hänen sydämensä läpätti ikäänkuin
haavan lehti ja koko ruumiinsa värisi kuin kahila virrassa
liikanaisesta lääpästymisestä. Tuskallisesti oikoi hän jäseniänsä ja
verivirta alkoi kuohua hänen suustansa. Hetken päästä vaipui hän
virkistävään uneen.
Herättyänsä tunsi hän erinomaisen raukeuden jäsenissään. Sydämensä
tuntui niin raskaalle. Kaualle aikaa ei hän ollut tuntenut sellaista
sisällistä levottomuutta, mikä häntä nyt vaivasi. Hänen mieleensä
johtuivat äskeiset tapaukset ja siitä pykälä pykälältä muistui hänelle
koko mennyt elämänsä aina Suutari-Elkon rosvojutuista pastorin
sydämellisiin varoituksiin saakka.
Hän nousi verkalleen seisomaan ja alkoi kävellä hiljalleen niitä
seutuja kohden, missä tiesi Rytkösen tapaavansa.
Mutta omatuntonsa muistutti häntä yhä elävämmin pastorin varoituksista.
Hän seisahtui miettimään. Oli kuin joku näkymätöin henki olisi häntä
pidättänyt Rytköseen enään yhtymästä.
Selvästi huomasi hän myöskin sen vaaran missä hän näillä tienoin joka
hetki oli. Hän otti rahakukkaron taskustaan ja laski tarkkaan rahansa.
Hän huomasi voivansa varastamisella kokoontuneilla rahoillaan ostaa
muutamiksi viikoiksi jonkun rehellisenä pidetyn ihmisen suojelusta,
kunnes häntä heitettäisiin etsimästä. -- Sitten -- niin arveli hän --
pääsisi hän kenenkään huomaamatta pujahtamaan rajan ylitse Ruotsin
puolelle ja alkaa elää muiden ihmisten tavoin. --
Niin se tuumi tuo Antti parka; mutta jo pari kuukautta myöhemmin yltyi
hän Oulun markkinoilla uudelleen varastelemaan, vaikka -- se täytyy
myöntää -- hän tänä koko pitkänä aikana ei ollut penninkään vääryyttä
tehnyt, ei antautunut Rytkösen eikä muiden rosvojen seuraan.
Mutta markkinoille tultuansa ei hän millään hinnalla voinut vastustaa
himoansa kuin niin monta hyvää tilaisuutta ilmestyi ihmisten taskujen
tyhjentämiseen.
Mutta pian sai poliisikin hajua Räisäspojan markkinoille saapumisesta.
Eräs Limingan mies, joka tunsi Antin, rupesi poliisin kanssa etsimään
häntä.
Pian tapasivatkin he Antin kauppatorilla, mutta Liminkalainen ei ollut
kyllin harjaantunut salapoliisin toimessa. Liian varomattomasti alkoi
hän pyöriä Räisäspojan kintereillä, jotta tämä huomasi kohta mikä
Liminkalaisella oli mielessä.
Ylpeästi keikautti Antti hänelle niskojaan, hypähti kerran, sanoi
pilkallisesti: "otapa kiini!" ja nakkasi juoksuun.
"Ottakaa kiini! -- Ottakaa kiini!" huusi Liminkalainen ja alkoi juosta
hänen perässään.
"Ottakaa kiinni! -- Ottakaa kiini!" huusi Räisäspoikakin ja juoksi
minkä kerkesi.
Ihmiset hölmistyivät katselemaan, että missä se kiini otettava menee.
Mutta tuolla kadun risteyksessä seisoi joukko Limingan miehiä, jotka
tunsivat Antin, huomasivat petoksen, piirittivät hänet ja niin joutui
hän satimeen.
Vuosikaudet pidettiin häntä sitten tutkintovankina Oulun linnassa,
kunnes hänet tuomittiin -- paitsi muuta -- parin vuoden vankeuteen.