Pitkät ovat pohjolan talviset yöt. Eihän niistä pilvisinä päivinä jää
paljon muuta kuin kaksi hämärää, varsinkaan näin Joulun edellä. Mutta
kun taivas käy sekeesen, niin näkyyhän se aurinkoki muutaman tunnin
aikaa. Nytkin olivat sen säteet tunkeutuneet Kuppasen pirttiin, missä
Suutari-Elkko pisteli noin kymmenvuotiselle talon Aapolle pitkävartisia
pieksusaappaita. Sentähden olikin Aappo aamusta alkaen uskollisesti
istunut suutarin vieressä sivupenkillä. Siihen sivu-akkunan eteen oli
Elkko aukaissut suutari-arkkunsa ja levittänyt työkalunsa. Itse istui
hän akkunaan päin jakkaralla, pisteli ahkerasti kenkää, ottipa
toisinaan vasaranki ja kapautteli sillä muutamia kertoja neulostansa.
Mutta Aappo se vaan katseli tuota tointa niin tarkasti, että olisi
luullut hänen aikovan mieheksi tultuaan suutariksi. Mutta ei toki
sentään. Hänkö suutariksi! Rikkaan Kuppasen ainoa poika. Jos joku olisi
uskaltanut tuota mainitakaan, olisi hän varmaankin saanut koko
talonväen leppymättömät vihat. Olihan se toki Kuppasen talonväki siksi
parempi suutareita ja muuta talonväkeä, ett'ei sen sopinut niiden
kanssa pirtissäkään asua.
Hetken päästä aukeni ovi ja repaleinen, avojalkainen noin
kymmenvuotinen poika tunkeusi sisään. Hirveän suuri, alemma korvia
painunut karvareuhka oli hänellä päässä. Repaleinen, päällisitön ja
kova turkinkapura verhosi muuta ruumista. Sen alla olivat karkeat
hurstihousut ja paita. Vettä ei tämä puku -- enempää kuin pojan silmät
ja kädetkään -- ollut nähtävästi saanut pesun muodossa osakseen kaukaan
aikaan. Ne ainakin olivat yhtä mustat kuin viisi viikkoa
riihenpuinnissa käytetyt säkit.
"Ka Räisäspoika!" huudahti Aappo.
"Eikös tämä ole teidän ruotipoika?" kysyi Elkko.
"Sehän tämä on", tokasi Aappo.
"Poika raukka, sinulta ovat jo isä ja äiti aikoja sitten kuolleet..."
"Mitä heistä sitten olisi hyvää ollut", kiiruhti Aappo keskeyttämään
suutaria, "koko Räisäsen sukuhan on aina ollut mainiota varkaan sukua.
Hänen isänsä ja äitinsä ovat olleet varkaita, ja tätinsä torppa
Kedonperällä on julkinen varkaan pesä. Parempi on hänelle, että on
tullut oikeitten rehellisten ihmisten kasvatettavaksi."
Tuon saman saarnan oli poikaparka kuullut lukemattomia kertoja
emännältään; hän painoi sentähden päänsä alas ja huulet ne vetäysivät
omituiseen hymyyn, joka oli puoleksi irvistystä, samalla kuin
suuttumuksen puna levisi hänen likaisille kasvoilleen. --
"Mutta saarnatkaapa meille satuja", sanoi Aappo hetken päästä
suutarille.
"Niin saarnatkaapa!" sanoi Anttiki -- se oli Räisäspojan nimi --
suuttumuksensa unhottaen ja tuli lähemmä suutaria.
"No joko häntä", sanoi suutari ja alkoi kertoa hirveistä rosvojutuista.
Pojat istahtivat toinen toiselle ja toinen toiselle puolelle ikkunaa,
jonka edessä suutari työskenteli. Räisäspoika näytti enemmän
ahmivan kuin kuuntelevan noita merkillisiä juttuja. Hänen elävä
mielikuvituksensa liiteli kertomuksien matkassa synkkiin saloihin,
peljättäviin erämaihin, hirvittäviin rosvoluoliin ja sieltä jälleen
rauhallisiin ihmisasuntoihin yön synkässä hiljaisuudessa.
Hän seurasi rosvojoukkoja ja erittäin niiden johtajaa pääsemättömiltä
erämailta kaupunkeihin ja kyliin, karkasi sieltä sikeimmässä unessa
nukkuvien ihmisten kimppuun, ryösti niiden rikkaudet ja pakeni jälleen
kaukaisiin luoliin, joista ei mikään ihmisvalta voinut heitä käsiinsä
saada.
Niin selvänä hänen elävä kuvitusvoimansa loi kaikki esiin, että hän
tunsi jo jokaisen miehensäkin, joiden johtaja -- sitä tuskin mainita
tarvinnee -- hän oli. Kaikki seudut ja maisemat, kylät ja kaupungit hän
näki niin perin elävinä, kuin olisi niissä kaiket päivänsä elellyt.
Elämä tuolla erämaissa tuntui hänestä niin perin viehkeältä, raittiilta
ja -- vapaalta, että hänen mielensä hehkuen halasi sinne päästä.
Mutta yksi seikka hänestä tuntui vaan kamalalta. Sitä hän ei voinut
päähänsä saada, kuinka ihminen voi olla niin julma, että karkaa
syyttömäin ihmisten päälle heidän nukkuissansa; pahasti haavoittaa,
rääkkää ja tappaa heidät.
Mutta pian kääntyi suutarinkin kertomus toiselle tolalle. Hän kertoi
mainiosta varkaasta, joka oli kaikkialla, eikä kuitenkaan missään. Kun
häntä etsittiin yhdestä paikasta, hän oli jo monien peninkulmien
päässä. Ja kun häntä etsittiin sieltä, saatiin tietää, että hän jo oli
varastanut päinvastaiselta suunnalta, ja kun häntä taasen koetettiin
tavotella sieltä, oli hän jo ilmestynyt tuotakin tuonnempana.
Hän kulki kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin ja markkinoilta
markkinoille joutumatta milloinkaan etsivän poliisin kynsiin. Hän
pujahteli ulos ja sisään kenenkään huomaamatta ja puhdisteli ihmisten
taskut väen kokouspaikoissa koskaan kiinnijoutumatta. -- Mutta elikös
tämä varas sitten ylellisesti saaduilla rikkauksillaan? -- Mitä vielä.
Hän oli oikea tavaran tasaaja. Hän otti missä tiesi liiaksi olevan ja
jakoi niille, joiden tiesi tarvitsevan.
Monet sairaat, monet kurjuutta kärsivät perheet ja monet sortuneet isät
ja äidit saivat usein apua tietämättä mistä se tuli.
Itse eleli hän kesillä kaukana metsissä, usein nälkääki nähden ja
piiloskeli talvella kuopissa ja kellareissa.
Kas tämä oli Räisäspojan mielestä jotain toista. Tämä oli elämää, jota
hän kaivaten kaipasi. Olla kesät vapaana Luojan raittiissa ilmassa,
masentaa vähän noita ylpeydestä tunnottomiksi käyneitä rikkaita ja
auttaa kärsimyksistä ja puutteista riutuvia köyhiä. -- Kas siinä
ohjelma, jonka edestä elää kannatti.
Jospa ei juuri noin selvään, vaan jotain sinnepäin se kumminki oli,
mitä Räisäspoika mielessään tunsi, noita suutarin tarinoita
kuullessaan.
Hän istui tuossa sivupenkillä, kyhnäytteli ruumistaan karkeita
vaatteitaan vastaan, tarttuipa usein kynsinki kiinni syyhyvään ihoonsa
ja kuunteli tarkkaavaisesti Elkon hupaisia tuntikautisia kertomuksia.
Mutta päiväki se alkoi jo pimetä pimenemistään. Sentähden heitti Elkko
neuloksen jo penkille ja istahti itse lavitsalle. Pian aukeni pirtin
ovi ja joku rengistä tunkeusi ovesta, kantamuksellinen kylmettyneitä
pärepuita olalla. Hän kävellä tallusteli suoraapäätä pöydän luo ja
puottaa lomautti puut vähääkään itseään sujauttamatta laattialle.
Sitten hän meni verkalleen päre-orsien luo, sieppasi sieltä päreen,
raapasi siihen valkean ja pisti sen pihtiin.
Vähitellen kerääntyivät talon piiat mikä kehruuksineen, mikä muine
käsitöineen pihdin ympärille.
Aappo meni sisähuoneesen, missä talon väki säännöllisesti asui,
erotettuna palvelusväestä, vaan pian tuli hän jälleen pirttiin
talikynttilän pätkä kädessä.
Sen nähtyään kiiruhti ensin tullut renki kirveskahan luo, sieppasi
kirveen ja alkoi särkeä pärepuita.
Mutta Aappo ei sitä ollut huomaavinaankaan, pisti vaan kynttilän
pätkään valkean, tipautti siitä pöydänpää-ikkunalle muutamia kertoja
talia ja istutti kynttilän siihen palamaan. Sitten hän pyörähti
kopeasti ympäri, keikautti niskojaan, ruikkasi kerran ja lähti
pirtistä.
Kun Elkko huomasi, että hänelle tuotiin valkeaa, istahti hän jälleen
työhönsä, ja alkoi kertoa Tollolan elämästä.
Pian aukeni ovi taasenki ja toinen renki tuli sisään perässään rekeä
vetäen. Keulapaju oli näet katkennut ja oli puhdetyöksi siihen uusi
paju saatava.
Jo puolisten aikaan oli hän pistänyt pajunki sitä varten uuniin
sulamaan.
"Otapas poika valkea ja tule näyttämään", sanoi viimeksi tullut renki
Räisäspojalle.
Poika kyhnäytteli vaan ruumistaan, eikä näyttänyt kiirettä pitävän.
"P ... ttäkö siellä kähnit -- joudu valkean näytäntöön!" ärjäsi renki.
"Mihinkä kiire? -- Onhan Jumala luonut aikaa särpimenki varalle" tuumi
poika.
"Elä sinä koettele minun kärsivällisyyttäni."
"Joudat kärsiä kiuttua kekriin asti", tuumi poika ja kyhnytteli
itseään, mutta otti kumminki valkean ja meni rengin luo.
Mutta Elkko se vaan pitkitti kertomustaan, miten Tollolassa, kun
juominkiinki lähdettiin, otettiin kokonainen rahakuorma mukaan.
"No ei siellä sitten usein mahdettu juomingissa käydäkään", tiedusti
poika.
"No ei juuri usein", arveli Elkko, "sillä kun oli viinaa kotonaki,
useinki siellä veneellä puuron silmässä soudettiin ja ämpärillä viinaa
suuhun syydettiin."
"No peijakas soikoon! -- Siellähän oliki elämä kuin puolen kannun
taivaassa!" huudahti poika.
Mutta samalla sai hän äkäisen tuuppauksen niskaansa.
"Mitä sinä siinä ympäri huonetta viipotat", ärjäsi renki samalla
pojalle, joka tuon keskustelun ajalla ei ollut muistanut pitää valkeaa
aivan siellä, missä olisi pitänyt.
Poika kyhnäytti vaan ruumistaan.
"Ja täitäki siinä on sitten, että tippuu", tikasi renki sen nähtyään.
"Joka ei pidä kiinni, se puotkoon", arveli poika levollisena.
"Taitaapa se tuo Räisäspoika olla yhtä sukkela sanaseppä kuin
isävainajansaki", arveli Suutari-Elkko.
"Mikäs se on -- tulleeko hänestä sitten yhtä sukkela taskuvaras, kuin
isästään", arveli joku piioista.
"Ei se ollut juuri poikia pahempi äitikään", arveli se renki, jolle
Antti valkeaa näytti, "kerranki, kun olimme äitivainajani kanssa
samassa komppaniiassa hänen kanssaan kylää kiertämässä, varasti
Räisäspojan äiti minun äidiltäni uuden hurstipaidan."
Taasenki vetäysivät Räisäspojan huulet omituiseen irvistykseen ja
suuttumus kuvausi selvästi hänen kasvoihinsa; mutta sanaakaan ei hän
virkannut. --
Niin se kului ilta siinä yhtä ja toista jutellessa, kunnes piiat
alkoivat emännän käskystä laittaa ruokaa pöytään.
Suutari käskettiin talonväen kanssa sisähuoneisin syömään.
Piiat ja rengit istahtivat kahdenpuolen pirtin perässä olevaa pitkää
pöytää vastakkain syömään.
Emäntä ei ollut viitsinyt ruveta mihinkään iltaiskeiton puuhiin,
saattaahan sitä syödä mitä sattuu olemaan -- niin arveli emäntä -- ja
olihan niitä päivällisiä lihapottuja jäänyt siksi, että talonväelle ja
suutarille. -- Väelle oli emäntä kiehauttanut vaan pikkusen
maitosuolaa, ett'ei kalaa niin paljon kuluisi.
Makealle se tuo maitosuola sentähden näytti Räisäspojastakin, se kun
tuossa kupissa höyrysi ja voin rasva vielä päälliseksi pinnalla
kelluili. Joka kerta kun hän tuolta nurkastaan näki leipää maitosuolaan
pistettävän ja sitten kättä silmillään suuhun seuraten huomasi miten
mehevä pala siitä suuhun nytkähti, aukeni hänenki suunsa ja oikeen
kuuma vesi kielelle herahti. Ja sitten tuommoinen paksu komea piimä,
jota olisi vaikka kyynärällä voinut mitata, olisi kai sillä
Räisäspojanki mielestä kelvannut palaa alas painaa. Mutta eipä se
sentään ole ruotipojalla niin painettu kuin ajateltu. Täytyy odottaa
siksi kuin paremmat ovat syöneet ja syödä sitten mitä jäämään sattuu.
Kun väki oli iltaselta päässyt, menivät rengit talliin hevosia
illastelemaan ja piiat alkoivat korjata ruokaa pöydältä. Tulipa
emäntäki pirttiin, kallisti maitosuolakuppia ja piimätuoppia ja siirti
niitä pöydän nurkalle. Hän otti vielä kaksi suurta leipäpalastaki, pani
silakan niiden päälle ja asetti neki tuohon pöydän nurkalle
töröttämään.
"Syö sinäki, poika", sanoi hän sitten heittäen ynsiän silmäyksen
Anttiin.
Toista käskyä ei Räisäspoikakaan odottanut, vaan teki kuten käskettiin.
Olihan se tuo maitosuola jo jähähtänyt ja voinrasvaki sen pinnalta
hävinnyt, mutta nälkä se on ruoan tyyrmanni, sanotaan. -- --
Siinä kylpiessä ja yhtä toista pakinoidessa kului vielä muudan tunti,
ennen kuin maata ehdittiin. Piiat ja rengit paneusivat maata pirtin
sänkyihin. Suutarille tehtiin vuode pirtinpöydälle. Räisäspojalle vaan
ei näyttänyt missään sijaa olevan.
Hän vilkasi ympäri huonetta, otti suutarin jakkaran, vei sen
päre-orsien kohdalle, hyppäsi tuolille, tarttui orresta kiinni, vetäsi
itsensä notkeasti kuin suolingainen orrelle ja siirtyi siitä päreitten
päälle.
* * * * *
"Parhaan paikan se poika itselleen keksi", arveli suutari-Elkko.
Vieläpä siinä yhtä ja toista maatapanonki jälkeen puheltiin, kunnes
raskaammat hengitykset ja kuorsaukset ilmaisivat yhden ja toisen unen
helmoihin vaipuneen.
Räisäspoika vaan ei nukkumaan tahtonut päästä. Nuo suutarin tarinat
olivat hänen mielikuvitustaan ylenmäärin kiihoittaneet.
Johtuipa siinä yhtä ja toista miettiessä mieleen äitivainajakin.
Hämärästi hän vielä muisti sitä. Isänsä oli hän kokonaan unhottanut.
Hän muisti miten kalpeana äiti makasi vuoteellaan ja taputteli häntä
poskelle.
"Lapsi raukka!" niin sanoi äiti siinä taputellessaan, "kun tämä käsi on
vaipunut, ei ole enään maailmassa yhtään, joka sinua helleydellä
kohentaisi." -- Niin hellä oli äitini, jolla minua nyt lakkaamatta
haukutaan. Mutta ehkäpä juuri sentähden, että hän oli kaikkia muita
ihmisiä parempi, eivät nämä häntä kärsineet, eivätkä haudassakaan
hänelle rauhaa anna.
Tämän kaiken tiesi äitini ja suri kohtaloani vielä kuolemassakin, sillä
toden totta ei yksikään rakkauden säde ole osakseni äitini kuoltua
tullut. -- Jotain semmoista tunsi hän sydämessään, kunnes uni hänen
silmänsä ummisti. -- -- --
Kun Räisäspoika aamulla heräsi, olivat kaikki muut huoneen jättäneet.
Arvelematta koppoi Antti turkkinsa, jotka oli illalla päänsä alle
pistänyt. Mutta kovin painosti uni hänen silmiänsä. Kumminkaan ei hän
päre-orsille enään nukkumaan jäänyt, sillä hän tiesi, että kun rengit
sisälle saapuvat, ajavat he taasen hänet valkean näytäntöön. Hän hypätä
käpsähytti keveästi kuin orava orsilta alas, pisti turkin päälleen ja
pujahti ulos.
Kylmä oli ilma ulkona ja kovin tuntui lumi kylmältä paljaisin
jalkoihin. Hän pujahti sen tähden saunaan, joka ei vielä ollut
illallisestaan kovin jähtynyt. Siellä toivoi hän saavansa vielä jonkun
tunnin nukahtaa.
Noin tunnin päästä kuuli Antti astumisen hipsutuksia saunan oven
edestä. Hän vetäytyi ovenpieleen. Saunan ovi aukeni ja Aappo huusi
Antin nimeä, mutta Antti ei vastannut mitään.
Aappo tuli saunan ovesta sisään, mutta samalla pujahti Antti ulos, vaan
kuinkahan lienee niin sattunut, että pimeän päässä hänen kyynäspäänsä
sattui Aappoon ja hän hojeltui päistikkaa saunan eteen silmälleen.
"Minne sinä menet!" kiljasi Aappo ja syöksyi hänen niskaansa. Huima
ottelu syntyi poikien kesken. Aappo, joka oli hiukan voimakkaampi,
koetti vetää retuuttaa Anttia pirttiä kohden. Antti kiroili synkeästi.
Mutta kun ei hän Aapolle mitään voinut, heittäysi hän painollaan
pitkäkseen maahan.
Aappo koetti venyttää häntä niskasta pirttiä kohden, mutta kun Antti
kiskoi itseään toiseen suuntaan, huomasi Aappo, ett'ei hän Räisäspoikaa
sisään saisi. Sentähden alkoi hän häntä nyrkeillään lyödä kopiloida
ympäri korvia, minkä ehti. Mutta yht'äkkiä hyppäsi Räisäspoika
seisoalleen ja lähti juoksemaan, Aappo tarmoi häntä turkin helmuksista
kiinni, Antti koetti kiskoa itseänsä irti, mutta Aappo ei häntä
laskenut.
"Vai sillä tavalla sinä lähdet!" kiljasi Aappo, lyödä mukiloi vielä
muutamia kertoja Anttia päähän ja laski hänet menemään.
Antti hyppäsi saunan luo, koppoi kiven sen nurkasta ja paiskasi sen
Aappoa kohden. Synkeä kirous kohosi hänen huulillensa. Aappo sai
kumminki väistetyksi, jotta kivi ei häneen sattunut. Nyt alkoi Antti
juosta minkä ehti lähimmäistä taloa kohden, johon oli vähilleen venäjän
virsta. Josko jalkoja paleli, siitä ei nyt huolimaan joutanut, sillä
hän tiesi entuudestaan, että Aappo isännälle kertoisi Antin häntä
kivellä heittäneen, josta taasen seuraisi selkäsauna semmoinen, että
oikeen selkänahkaa karmi sitä ajatellessa.
* * * * *
Puutteenkaupunki... Mitä -- onko sellainenki Suomessa? -- Niin eihän
sitä enään ole, mutta vielä noin viisikolmatta vuotta takaperin se oli.
Jos silloin satuit matkustamaan Limingasta Ouluun päin menevää
maantietä, niin lienee silmääsi pistänyt tuo tiheä mökkiryväs tuossa
Kedonperässä, Ängeslevän ja Tyrnävän jokien välillä. Olihan siinä aina
joku puuhuoneki, vaikka tosin -- ainaki mitä ulkohuoneisin tulee --
turpashuoneet näyttivät olevan kaupungissa enimmin suosittua kuosia.
Kaupunkilaisten mielestä oli mukavampaa ottaa rakennusaineet lähellä
olevista kentistä kuin raijata niitä peninkulmien takaa aina Temmes- ja
Tyrnävän ylipäästä saakka, sillä Limingan metsistä ei rakennusaineita
siihen aikaan saanut.
Kuten ainaki kaupunkilaisilla, -- niinpä Puutteenkaupunginki asujamilla
olivat vapaammat mielipiteet kuin maalaisilla. Liminkalaisetki pitivät,
kumminkin mitä kolopajuihin tulee, ne yhteisinä ja useapa arveli muunki
metsän varkaudesta, ettei se ollut rikos. Puutteenkaupunkilaiset
menivät kumminki askelta edemmäs. He nimittäin sulkivat heinätki tuon
yhteisen tavaran joukkoon ja ottivat siis niitäkin mistä mukavimmin
saivat.
Mutta kun maalaiset eivät millään tavalla tahtoneet vapautta niin
pitkälle ulottaa ja kun suuri osa kaupunkilaisista aikojen kuluessa
meni vielä askelta edemmäksi ja alkoi vaatia kaiken tavaran
yhteisyyttä, niin syntyi tästä kaksi jyrkästi toisistaan eroavaa
puoluetta. Mutta kuten ainaki maalaispuolue, -- niinpä oli se
Limingassaki paljoa mahtavampi, josta seurasi kaupunkilaisten
perinpohjainen häviö. Nyt onkin enää koko kaupungista tuskin muuta kuin
rauniot jälellä. -- Mutta siihen aikaan, jolta tämä kertomus alkaa, oli
tuo jättiläistaistelu vasta alullaan.
Vähän matkaa Puutteenkaupungista oli Räisäs-Eevan torppa. Tuohon
jokitörmään oli alaosa huoneista kaivettu ja ylempi osa oli turpeista
muuraeltu. Metsäisien seutujemme asukas tuota tuskin ihmis-asunnoksi
ymmärtänyt olisi, mutta Liminkalainen on tuollaisiin asuntoihin niin
tottunut, ettei hän siinä mitään merkillistä huomaa.
Palavan päreen oli Eeva uunin rakoon pistänyt ja istui siinä nyt
riittymäisillään olevan lieden edessä. Pesemätön, liedeltä pois
siirretty pata osoitti, että vaatteiden värjäys oli juuri päättynyt,
vaikka värjätyt vaatetavarat olivat huolellisesti pois korjatut.
Verkalleen nousi hän istualtaan, loi silmänsä ovea kohden, ikäänkuin
jotain odotellen ja näytti kuuntelevan, eikö jo askelia kuuluisi.
Varreltaan ei hän ollut pitkä, mutta muutoin näkyi hän olevan
täysijäntereinen ja tukeva nainen. Vanhuus ei vielä ollut ehtinyt hänen
poskiansa rypistää ja muutoinki oli hän vielä verevä, hyvän näköinen ja
nuorekas, tuskin neljänkään kymmenen vuoden vanha nainen.
Kun ei ketään tulevaksi kuulunut, kääntyi hän peränurkkaa kohden,
läheni verkalleen siellä olevaa pöytäkaappia, avasi sen, veti sieltä
korkilla suletun kivipullon, ottipa vielä jalattoman pikarinki, avasi
korkin ja kaatoi pullosta kirkasta nestettä pikariin ja nakkasi sen
suuhunsa. Ottipa vielä lihapalasenki kaapista ja haukkasi sitä. Nyt
näytti hän aikovan asettaa pullon ja pikarin paikoilleen, mutta kaatoi
kumminki sitä ennen toisen pikarillisen ja nakkasi sen samaa tietä kuin
edellisenki.
Sitten istui hän uudelleen tuohon lieden eteen jakkaralle, asetti
kyynärpäänsä polvelle ja nojasi päänsä kättä vasten. Hetken päästä
alkoivat hänen poskensa punoittaa entistä enemmin.
"Sinne se Källi-Aapeliki nyt aattui viikkokaudeksi", jupisi hän
itsekseen. "Merikeli Ouluun kuuluu olevanki hyvä ja kun kerran on
päässyt hyvään heinän vedon vauhtiin, niin eihän sitä niin hevin malta
heittää näin pitkillä pimiöillä. Kyllähän ne rikkaat taasenki kiroavat
heiniänsä, mutta ottakootpa hiiren hännästä kiinni. Näin mukavaa heinän
vetokaunaa tuskin miesmuistiin on ollut. Pimiän päässä on nätti pistää
häkkiinsä heiniä mistä mukavimmin saamaan sattuu, ajaa viilettää
pimiässä jäitse kaupunkiin ja purkaa vielä samalla pimeällä häkkinsä
siellä. Onhan niitä aina Oulussaki ihmisiä, jotka eivät juuri moiti,
jos hiukan helpommallaki saavat heinähäkin ja mahdotontahan se on
kaupunkilaistenki tietää, kuka siellä omia heiniään myö ja kuka toisen.
"Mutta tuo Källi-Aapelin Maija minua naurattaa. Hän käypi täällä minua
haukkumassa, juurikun se minun syyni olisi, että Aapeli minusta vähän
niinkun tykkää; enkähän minä ole käskenyt Aapelin täällä käydä, vaan
minkäpä minä hänelle teen, kun hän aina tänne tulee.
"Kumma ettei Rytköstäkään jo kuulu. Luulin hänen kumminki tänäpäivänä
viimestään tulevan, mutta kello jo kahtatoista alottaa, eikä vielä ole
tullut. Tuo hevonenki tuolla jouten seisoo. Kun olisi tullut, niin
olisi saanut mennä sillä hanki heinän vetoon, nyt kun on niin mainio
merikulku. Nuo värjäyksethän nuo vetävät niin ajan, etten itsekään
jouda lähtemään. Nyt on jo viimeinen Adventti-sunnuntai, ylihuomenna
Joulu ja sitten ei monta päivää enään ole, ennenkun Kuopioon täytyy
lähteä ja siihen asti pitää olla kaikki värjättyinä. Tulkootpa sinne
rikkaat tavaroitansa tuntemaan, jos haluttaa. -- Maatakihan tässä
pitäisi pian panna."
Hän nousi istualtaan mennäkseen illalliselle. Sitä ennen hän kumminki
veti oven hakaan ja tutki tarkoin, olisiko ovi nyt niin lujassa, ettei
kukaan pääsisi.
Sitten otti hän muutamia vaatekappaleita uunin edestä jakkaralta,
lähestyi ennenmainittua pöytäkaappia, siirti sen paikoiltaan ja alkoi
varovasti purkaa turveseinää. Hän veteli vetelemistään turppaita tuolta
laattian rajasta, jotta seinään tuli noin neliökyynärän suuruinen
aukko.
Sitten otti hän vaatekappaleet, viskasi ne aukosta ja tunkeutui itsekin
siitä, sillä aukko oli alempana maanrajaa.
Mutta pian näkyi Eevan pää aukosta ja samalla ilmaantui muukin ruumis
uudelleen pirttiin. Hän pisteli irroitetut turppaat niin taitavasti
paikoilleen, ettei sitä paikkaa juuri muusta seinästä eroittaa voinut,
sillä jos liikutettavien turpasten laidoista muutamia palasia silloin
tällöin lohkeili, niin Eeva piti huolen, että samallaisia palasia
lohkeili muistakin paikoista seinää, joten ei siinäkään mitään silmään
pistävää eroa ollut. Eeva siirti pöytäkaapin paikoilleen ja huone oli
jälleen entisellään.
Samalla kuului hiljaista koputusta ovelle. Eevan silmät kävivät
pyöreiksi ja hän kuunteli tarkasti.
"Täti!" kuiskasi ääni oven takaa.
Eeva kynsäsi tyytymättömästi korvallistaan, sillä hän tunsi äänestä
Räisäspojan.
"Täti kulta!" rukoili poika, "laskekaa minua sisään."
Eeva aukasi oven haasta ja Räisäspoika vetäysi sisään.
"Mikä sinua tänne sydän yöllä hiivaa?" tiuskasi Eeva, "ei paljoa
puutu, etten aja sinua samaa tietä kuin tullutkin olet."
"Täti kulta", änkytti poika, "sallikaa minun jäädä tänne edes
muutamaksi päiväksi, minä olen niin onnetoin!"
"Mutta Jumalan tähden, mistä olet tuommoiset komeat saappaatkin
itsellesi kaivanut! Sano suoraan, oletko ne varastanut! -- Tuommoiset
pitkävartiset mustankengänsaappat ja vielä punaiset sahviaanit suissa,
aivan niinkuin parhailla talonpojilla. -- Sano heti, mistä ne sait."
Antti itkeä nyyhkytti niin katkerasti, mutta kuiskasi kumminkin erään
talon nimen.
"Minä ymmärrän, sinä olet ne sieltä varastanut", tiuskasi Eeva.
"Täytyihän minun, kun paleli niin kovin jalkoja!"
"Sinä karkaat ensin talostasi, varastelet sitten ja tulet vihdoin
varastettuin tavaraisi kanssa rehellisen tätisi luo, kaunista! -- Mutta
huomenna vien sinut Kuppaselle takaisin."
Antti alkoi sen kuultuaan nyyhkiä yhä katkerammin. Hänen mieleensä
johtuivat ne monet ankarat selkäsaunat ja ylimalkaan se tyly kohtelu,
jota hän Kuppasella oli osakseen saanut, hän itki niin sydämellisen
katkerasti, että olisi luullut kivienkin heltyvän, mutta Eevaa ei se
näyttänyt paljon liikuttavan.
"Selitä, miten sinä saappaat sait varastaneeksi!" käski vihdoin Eeva.
"Minä hiivin iltahämärässä kenenkään huomaamatta uunille", selitti
poika, "makasin siellä koko iltapuhteen kutvahtamatta, ja kun illalla
maata asetuttiin, pidin tarkalla silmällä, minne talonpoika kenkänsä
pani ja kun talonväki oli päässyt sikeimpään uneen, hiivin uunilta,
sieppasin kengät käteeni ja pujahdin ulos."
"Taitaapa pojasta tulla sukkela varas", tuumi Eeva itsekseen, "mutta
hän on niin kovin lapsi, etten voi häntä vielä huostaani ottaa, mutta
antaahan kulua muutaman vuoden, niin kyllä sitten..."
Mutta samalla kuului raskaita askelia oven takaa. Molemmat pörhistivät.
Antti näytti säpsähtävän, että jos häntä takaa ajettaisiin, ja yritti
mennä piiloon.
"Elä ole tietävinäsikään", sanoi Eeva pojalle ja alkoi huolettoman
näköisenä laittaa ruokaa pöydälle.
Ovi aukeni ja suuri karhean näköinen, mustapartainen mies astui sisään.
"Yhäkö tapaan sinut valveella", sanoi tullut ja loi suuret säkenöivät
silmänsä Eevaan.
"Kas Rytkönen", sanoi Eeva, "missä sinä olet näin viipynyt?"
"Olen kierrellyt tuolla Oulun puolella, tulin iltapuhteella tuonne
Riekkis-Sakarin mökkiin ja olemme siellä ryypänneet muutaman
korttelin", sanoi Rytkönen, "mutta eikö sinulla ole ollenkaan, sieltäki
se loppui, kun juuri alkuun pääsimme?"
"Taitaahan sitä yksi pään täysi olla", sanoi Eeva, otti kaapista
kivipullon ja laski sen pöydälle, "mutta mikä kääry sinulla kainalossa
on?"
"Se on Riekkis-Karoliinan kirkkohuivi", sanoi Rytkönen, tarttui
ahnaasti pulloon ja otti hyvän siemauksen.
"He! ota sinäki", sanoi hän Eevalle.
"No joko häntä", sanoi Eeva ja kuilasi hänki. -- "Vai
Riekkis-Karoliinan kirkkohuivi; no, varas varkahan varasti, piru petti
perkelehen, -- hah hah hah!" nauroivat he yhteen ääneen.
Rytkönen tarttui uudestaan pulloon, otti aika kulauksen ja samoin teki
Eevaki.
"Kas nythän tuota aletaan alkuun päästä", sanoi Rytkönen, "mutta mikä
vääkky sinulla tuolla nurkassa nuokkuu?"
"Se on minun velivainajani poika", sanoi Eeva, "tule syömään Antti ja
mene sitten uunille nukkumaan."
"Vai olet sinä Anttivainajan poika", sanoi Rytkönen, "mutta tuleekohan
sinusta toki isäsi poikaa. Otapas ryyppy, pitäähän noin suuren pojan jo
toki opetella... No ota paremmin!... Ryyppää vielä kerran!" kehoitti
hän Anttia ja Antti kallisti kolme kertaa pulloa ja otti aina viinaa
suuhunsa, vaikka eihän sitä paljon kerralla ottaa saattanut,
harjaantumaton kun vielä oli.
"Mutta hitto vieköön!" sanoi Rytkönen, "sinustahan tulee mainio
taskuvaras; tuommoiset pienet pehmoset ja luiskeat kätöset; vähän
harjaantumista vaan. Nämähän ovat oikein erinomaiset taskuvarkaan
kätöset; kas niin, voivat puristua käsiseljän kohdalta yhtä hienoiksi
kuin kalvosestaki. Näistähän voi käsiraudatki riistää pois ikäänkuin
vanttuut. Kas noin sinun pitää oppia sormesi puristamaan, kun sinä
ihmisten taskuihin kätesi pistät. Sormet suorina, muut sormet yhteen
puristettuina, etusormi vaan vapaana. Sillä pitää sinun sitten oppia
tunnustelemaan, mitä taskussa on ja jos siellä jotain kelpaavaa olemaan
sattuisi, niin puristaa se etu- ja keskisormien väliin ja varovasti
vetää suikauttaa se pois. Koetahan nyt varastaa tuo kukkaro tuolta
minun taskustani... Kas niin... Ei, ei; enemmän varovaisuutta! No
koetahan uudelleen... Kas niin... No... Ka johan se on siellä! Hyvä,
hyvä! En todellakaan tietänyt milloin hän kukkaron taskusta sieppasi,
kuin pääni käänsin. Varsin mainiota! -- Mutta muutoinkihan sinulla on
ruumis hoikkanen ja notkea kuin käärmeellä. Tuohan voi mahtua vaikka
minkälaisesta rei'ästä sisään; huomenna vaan harjotamme vähän siihen
suuntaan. -- Mutta pahat kantapääthän sinulla ovat. No se ei muuta
haittaa, mutta niistä on niin vaikea jalkarautoja pois saada, ne kun
ovat tuommoiset pitkät suipokkaat."
"Te sanoitte, että minusta tulee mainio varas?" kysyi Antti.
"No kerrassaan!" vakuutti Rytkönen.
"Semmoinenko joka pujahtelee ulos ja sisään kenenkään huomaamatta?"
"Juuri semmoinen!"
"Jako puhdistaa ihmisten taskuja väentungoksessa koskaan kiinni
joutumatta?"
"Silmäänki!"
"Jako auttaa köyhiä ilman että nämä tietävät mistä ovat apua saaneet?"
"Ah hah hah...", nauroivat Eeva ja Rytkönen yhteen suuhun, "kaikkipa
sinun päähäsi pistää."
"Hih kuinka lysti!" kiljahteli Antti ja alkoi hypellä ympäri laattiaa,
"hih kun on lysti! Minusta tulee mainio varas! -- Kuulkaa, täti,
minusta tulee mainio varas, joka pujahtelen ulos ja sisään kenenkään
huomaamatta! -- Kuuletteko te, minä puhdistelen ihmisten taskut koskaan
kiinni joutumatta! -- Hih kun on lysti! Täti hoi, minulla on lysti!
Minä autan köyhiä ilman, että nämä tietävät mistä he apua saavat!
Tämäpä lystiä! Hiuh! kun on lystiä...!"
"Juotit nyt tuon pojan päihinsä", sanoi Eeva.
"No ei se mitään haittaa; häntä ei saa pois täältä laskea; minä saan
hänestä mainion kätyrin; minä tiedän monessa paikassa täällä runsaasti
saalista, mutta jota en käsiini saa, kun se on niin ahtaiden
kulkupaikkojen takana, mutta tuo poika semmoisista rei'istä kyllä
mahtuu. Yhdessä hänen kanssaan tuomme sinulle runsaat saaliit ja
silloin täytyy sinun hankkia suurempi väripata", sanoi Rytkönen.
"Saahan poika täällä olla", arveli Eeva, "jos hänestä jotain hyötyä on.
Tule syömään Antti!"
"Hih kuinka lysti!" kiljasi Antti ja hoiperteli pöydän luo.
"Mutta ota ruokaryyppy", sanoi Rytkönen, otti pullon, ryyppäsi ensin
itse, antoi sitten Antille, tarjosipa vielä Eevalleki, jotka molemmat
ottivat kulauksen ja Antti hanhisteli syömään.
"Mutta etkö sinä siunaa syömään ruvetessasi; eikö siellä rikasten
ruokaa syödessä ole tapana siunata?" kysyi Rytkönen.
"Siunataanhan siellä toisinaan."
"No, miten? -- Koetapa osaatko?"
Antti pani kätensä ristiin ja luki hartaasti: "Suuta korviin, mahaa
polviin, repäse nyt hyvä isä rensseliä, että rikkaan ruoka kuluisi!"
"Hah hah hah! sepä mainiota, kokonaan erinomaista. Kas semmoisen
rukouksen perästä sitä sopii syödä, että isäntä pöydän päässä vapisee",
sanoi Rytkönen ja naurattihan se Eevaaki.
Antti koetti syödä, mutta siitä ei mitään tulevan näyttänyt. Vihdoin
lavahti hän pöydän eteen laattialle, Rytkönen talutti hänet uunin luo
ja nosti hänen uunille, johon Antti pian nukkui.
Samalla kuului koputusta ovelle: "Joko siellä nukutaan?" kysyi ääni
oven takaa.
"Jo", sanoi Rytkönen, "se on Riekkis-Sakari, joka tulee tuota huivia
hakemaan, pistä se piiloon", sanoi hän hiljempaan Eevalle, joka pistiki
huivin sängyn nurkkaan.
"Avatkaapa! -- minulla on asiaa", sanoi Sakari ja Eeva löysäsiki oven
haasta.
"Ka tännekö se huivin varas karsi", sanoi Sakari, "hae heti tänne se
Karoliinan kirkkohuivi!"
"Pidä sinä pienempää ääntä", rönkäsi Rytkönen karheasti nyrkkiään
näyttäen, "tahi jos tästä putoaa, niin ei jää muuta kuin märkä sija
koko miehestä."
"Jos et anna sitä huivia, niin menen huomenna nimismiehen luo."
"Sinä sen uskaltaisit tehdä! Luuletko minun jäniksen passilla
liikkuvan, niin kuin sinä teet. Muistatko mitä kerroit päivällä
tehneesi, kun Märkälän vaari teillä heinän syynillä kävi ja heinänsä
sinun ladostasi löysi: muistatko, että sinä silloin vesissä silmin
häneltä rukoilit armoa juurikuin kaikkivaltiaalta keisarilta, mutta
minkä verran voitit tuolla rukouksellasi? -- Joo, Märkälän vaari lähti
teiltä uhaten, ettei hän varasta säästä!"
"Varasta!" huudahti Sakari, "no kaikkea sitä kuulee. Pidätkö sinäki
minut varkaana; kentiesi samallaisena kuin itseki olet, siitä syystä,
että minä aina silloin tällöin heinähäkin otan, mistä mukavimmin
saamaan sattuu. Mutta hae tänne se Karoliinan kirkkohuivi!!"
"Tässä on sinulle kirkkohuivia!" sanoi Rytkönen ja löi raskaalla
nyrkillään Sakaria, joka lensi päätään myöten ovensuuhun silmälleen.
"Maltahan sinä sen täytisen itikka, huomenna tulen tänne nimismiehen ja
komisariuksen kanssa ja muista se, että minä en varasta säästä."
"Sinä sen tekisit! No tuohan tänne vallesmannisi ja komisariuksesi,
että saan niille laulaa, mitä siellä sinun latosi laattian alla
säilytetään!" huusi Rytkönen Sakarille jälkeen, mutta Sakari ei enään
mitään vastannut, sillä hän kai oli kerraksi saanut kirkkohuivia.