Onnellisena pani Catalina kirjeen taskuunsa ja askarrellessaan usein
mietti sen sisällystä. Niin kului tunti tunnilta, ja emännän tehtäviä
näkyi riittävän runsaasti. Kaikkialla täytyi hänen olla tarkastamassa,
että kaikki kävi hyvin. Vihdoin tuli ilta, silloin saattoi hän ihailla
kukkien tuoksua, silloin muistella armastaan.
Hän istuutui eräälle penkille vielä uudelleen lukeakseen Carloksen
kirjeen. Hän pisti kätensä taskuun ottaakseen sen, mutta voi taivas!
Missä se oli? Taskussa se ei ollut enää. Hän hypähti ylös ja haki sitä
kaikkialta missä oli ollut. Mutta ei sitä mistään löytynyt. Hän oli
varmaan vetänyt sen vahingossa ulos taskustaan. Sen täytyi kuitenkin
olla sitten hänen kamarissaan. Levottomuus eneni yhä. Joka paikasta hän
etsi tuota vaarallista kirjettä. Tuskan valtaamana vaipui hän eräälle
tuolille huudahtaen:
"Madre de dios! Missä se mahtaa olla?"
"Täytyy kysyäni Vicenzalta", sanoi hän; "sitä en tosin mielelläni
tee kun tyttö on epäluotettava, ja jo kahdesti olen tavannut hänet
petoksen jäljiltä. -- Mutta hätäistä tuomiota ei saa tehdä, enkä
minäkään sitä halua", sanoi hän itsekseen miettien, "mutta tytöltä
täytyy kysyä. Hän on ehkä löytänyt kirjeen, katsonut sen arvottomaksi
ja heittänyt tuleen. Onneksi ei hän osaa lukea! -- Voi, olin unohtaa
hänen sulhasensa, rakuuna Josén! Se kuuluu olevan huono mies, mutta
Robladon ja Vizcarran suuressa suosiossa. Jos tyttö olisi löytänyt
kirjeen ja näyttänyt sen sulhaselleen? Dios de mia alma! -- Jumala
minua armahtakoon!"
"Se olisi todella kauheata!" huudahti hän epätoivossaan käsiään
väännellen. "Se olisi pahinta mitä Carlosraukalle saattaisi tapahtua!
Mutta tästä epävarmuudesta täytyy päästä! -- Vicenza! Vicenza!"
"Señorita!" kuului ääni viereisestä huoneesta.
"Tule tänne!"
"Kohta, señorita!"
Huoneeseen astui palvelustyttö, jolla oli yllään lyhyt hame ja
valkoinen liivi ilman hioja. Kasvonväristä näki hänet mestitsiksi,
(valkoihoisen ja intiaanin lapsia). Vaikkei hän suinkaan näyttänyt
rumalta, oli hänen silmissään sentään sellainen viekkauden ja ilkeyden
ilme, ettei hänessä voinut olla hyveitä eikä kunniallisuutta. Hänen
töykeä käytöksensä osotti äärimäistä välinpitämättömyyttä, ja Catalina
olisi jo aikoja ajanut hänet pois palveluksesta, jollei hän säälistä
olisi pitänyt tyttöä, kun tyttö oli yksin maailmassa.
"Mitä haluatte, armollinen neiti?" kysyi palvelija katsellen arasti
emäntäänsä kuin omantunnonvaivoissa.
"Vicenza -- olen kadottanut erään paperin -- erään paperilapun, joka
oli kokoontaitettu näin, oletko löytänyt sen?"
"En, señora!" vastasi tyttö nopeasti.
"Etkö ole ehkä lakaissut sitä tunkioon tai heittänyt tuleen?"
"Ei, en ole, vakuutan sen! Lakaissut tai polttanut? En uskalla hävittää
mitään paperia, kun en osaa lukea; voisihan se olla jotain tärkeätäkin."
Tyttö vastasi varmasti, näyttipä olevan kuin nyreissään siitä, että
häntä uskallettiin epäillä huolimattomuudesta.
"Uskon sanaasi, Vicenza; ja mikset sitä sanoisikin, jos olisit sen
löytänyt?"
"Sen olisin varmaan tehnyt".
"No se ei ollut erittäin tärkeä paperi, saat mennä Vicenza".
Tyttö poistui ärtyneen näköisenä.
Catalina koetti yhä vielä muistella mihin se onneton kirje
mahdollisesti oli voinut joutua, siitä syystä ei hän huomannut Vicenzan
kasvojen ilkeätä ilmettä ja ivairvistystä poistuessaan huoneesta. Hänen
katseestaan olisi varmaan nähnyt, että hän tiesi kirjeestä enemmän kuin
tahtoi ilmottaa.
Catalinan yhä etsiessä oli jo tullut ilta, ja lumihuippuisten vuorten
taakse katoava aurinko täytti Catalinan mielen sillä iloisella
toivolla, että jo muutamien tuntien kuluttua sai lohduttaa armastaan.
Mutta samalla täytti huoli hänen mielensä.
* * * * *
Ärtyisellä mielellä oli Vizcarra, kun lääkäri oli lähtenyt hänen
luotaan, osaamatta antaa mitään lievittäviä lääkkeitä. -- Ja ikuisiksi
ajoiksi oli everstin kasvoista kauneus mennyt. Sen sanoi peili. Eiköhän
ollut mitään taidekeinoa tämän vamman koristamiseksi.
Kiukussaan pui eversti nyrkkiä ja vannoi kalliit valat kostavansa
ilkiölle. Kidutuspenkki ja tuskallinen kuolema odotti pahantekijää!
Mitä äitiin tuli, niin olihan häntä varten häpeäpaalu, vieläpä
roviokin, josta hengenmiehet kyllä pitivät huolta rangaistakseen vanhan
vaimon noituutta.
Robladokin oli saanut kokea esimiehensä ärtyisyyttä. Koko siirtola
siitä sai kärsiä.
Kapteeni istui nyt huoneessaan kasarmissa ja hautoi uusia kostojuonia
suositellakseen everstiä. Jo oli hän kuulutuksella julistanut suuren
palkkion annettavaksi sille, joka saisi ciboleron kiinni joko kuolleena
tai elävänä. Tämän kuulutuksen olivat allekirjoituksillaan vahvistaneet
sekä sotilasvallan että kaupungin hallituksen korkein päällikkö, joka
viimemainittu kaikin tavoin koetti suositella yhteiskunnan turvaajaa.
Muutenkin oli ryhdytty kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin ciboleron
kiinnisaamiseksi.
Kapteeni mietiskeli juuri näitä asioita, kun samassa kuului hiljainen
koputus ovelle.
"Kuka se on?" kysyi hän ennenkuin käski astua sisälle.
"Minä, kapteeni", kuului heikko, kimeä ääni.
Kapteeni kai tunsi äänen, koskapa käski tulijan astua sisälle.
Ovi avautui, ja huoneeseen tuli kevein, hiipivin askelin pieni mies,
jolla oli ilkeämuotoiset kasvot. Hänellä oli päällään rakuunan
asepuku, miekka ja kannukset, ja näytti muuten sellaiselta kavalalta
lurjukselta, joka pystyi mihin konnantyöhön tahansa. Se oli José, sama
mies, joka oli mukana Rositan ryöstössä, ja sama, jonka Catalina tiesi
Vicenzan sulhaseksi.
"No mitä asiaa sinulla on José?" kysyi kapteeni. "Oletko nähnyt kauniin
Vicenzasi? Onko sinulla joitakin uutisia?"
"En tiedä joko teillä, kapteeni, on tietoa siitä", sanoi pieni mies,
joka näytti hyvin nöyrältä; "mutta Vicenza juoksi tänne henkimeneissä
kertomaan eräästä asiasta".
"Anna kuulua sitten mistä on puhe!"
"Kun alcaldi eilen torilla kaupitteli sitä tyttöä kuin muutakin
tavaraa, tuli sinne muuan nainen, joka sanoi tuntevansa tytön. Hän
ottikin tytön mukaansa; he nousivat rattaille ja ajoivat eräälle
pienelle rancholle. Nainen, joka sanoi tuntevansa tytön, vaikkei ollut
koskaan häntä nähnytkään, oli señoritan uskottu palvelijatar Josefa".
"Onko se mahdollista? Onko Vicenza varma siitä asiasta?"
"Täydellisesti. Hän tietää vielä enemmänkin. Samaan aikaan kun vaunut
lähtivät, antoi señoritakin satuloida hevosensa, ratsasti pois ja
palasi vasta useitten tuntien perästä".
"Se oli tuhmasti tehty etten käskenyt ketään seuraamaan don Ambrosion
tytärtä tälle ratsastusretkellä."
"Vicenza luulee, että señorita itse tahtoi ottaa selvän siitä, ettei
villit intiaanit olleet tehneet tytölle mitään pahaa. He näyttävät
olevan hyviä ystävättäriä. Hän tietää enemmän kuin muut cibolerosta ja
mitä tämä puuhailee".
"Jaha, nyt ymmärrän!" sanoi kapteeni itsekseen. "Siitäpä syystä
näyttikin se kaunis neiti niin vaiteliaalta, kun hänen isänsä
merkitsi puolestaan niin suuren summan ciboleron päästä; nyt ymmärrän
minkätähden hän näytti niin surulliselta eikä näyttänyt kuuntelevan,
kun puhuttiin murhaajasta. Odotappas, kyyhkyläiseni, ehkä juuri itse
aavistamattasi saat sen vaaleakiharaisen amerikalaisen ansaan".
Kapteeni oli lausunut nämä sanat itsekseen, eikä ensin huomannut,
että José jäi vielä huoneeseen, kumarrellen hyvin nöyrän näköisenä,
aivankuin haluten vielä sanoa jotain. Hän näytti hyvin viekkaalta.
"Onko sinulla vielä jotain sanottavaa, José?"
"Minulla on jotain, joka lienee hyvin tervetullutta?"
"Mitä sinä kouraasi kätket niin salaperäisenä?"
"Paperiliuskaa vaan", irvisteli sotilas. "Tässä se on!" sanoi hän ja
availi samassa kirjettä, jotta se paremmin näkyi.
"Mitä se on?"
"Herra kapteeni kai ymmärtää sen paremmin kuin minä, koska en juuri
paljoa osaa lukea. Señorita pudotti sen aamulla taskustaan, ja Vicenza
tahtoi säästää ylösnostamisen vaivan, ja toi sen tänne. Tässä se on!"
Roblado ehti tuskin kuuntelemaan rakuunan viimeisiä sanoja kun
jo tempasi kirjeen ja luki sitä ahnaasti. Luettuaan hypähti hän
seisaalleen niin iloisena kuin olisi aarteen löytänyt.
"Käske pian tänne Gomez, mutta älä puhu tästä mitään kenellekään!"
huudahti hän hämmästyneelle sotilaalle. "Ole valmis itsekin, tarvitsen
sinuakin. Lähetä tänne Gomez heti!"
Sotilas teki kunniaa ja poistui nopeasti.
"Sepä oli onnenpotkaus! Vielä tänä yönä! Puolenyön tienoissa! Minulla
on hyvästi vielä aikaa tehdä varustukseni. Jos vaan tietäisin varmaan
paikan. Mutta sitä ei mainita kirjeessä".
Uudelleen luki hän kirjeen.
"Niin, mitä on tehtävä?" puheli hän itsekseen. "Señoritaa täytyy
vartioida kunnes hän menee kohtauspaikalle. Sen voi Vicenza suorittaa,
ja minä asetun sillaikaa sotilaineni väijyksiin. Tyttö saa johdattaa
meidät sinne, ja meillä on kyllä aikaa hiipiä sinne niin, etteivät
kynsistämme pääse. -- Jospa vaan saisin käsiini sen miehen, joka aikoo
ryöstää kultakalani!"
Kuului taas koputus ovelle.
Kersantti Gomezin käskettiin tulla sisälle.
"Gomez, laittakaa kuntoon kaksikymmentä parasta miestä! Olkaa valmiina
kello yksitoista! Teillä on vielä tarpeeksi aikaa, mutta olkaakin
sitten heti valmis lähtemään kun käsken! Antakaa ladata karbinit:
saatte ehkä työtä! Lähtekää varustautumaan!"
Yhtä ääneti kuin oli tullutkin lähti kersantti täyttämään määräystä.
* * * * *
Puuttui enää tunti puoliyöstä. Kuu loisti taivaalla ja valaisi
yksinäistä ratsastajaa, joka kulki laaksosta vuoristoon. Hänen
varovainen ratsastuksensa ja tarkastelevat katseensa osotti, että hän
jostain erityisestä syystä halusi pysyä salassa. Samasta syystä kaiketi
hän myöskin mieluummin ratsasti kallion varjossa ja valopaikkaan
päästyään katseli entistä tarkemmin ympärilleen.
Pitkien kiertoteitten jälkeen tuli hän sellaiselle polulle, missä ei
kallio eikä pensasto häntä suojannut, ja silloin saattoi nähdä hänet
cibolero Carlokseksi. Hänen uljas mustanginsa ravasi reippaasti, ja
sudenkarvainen Cibolo-koira seurasi jäljessä.
Catalinan rakastettu oli jo ehtinyt erääseen lehtoon lähelle kartanoa.
Oli enää ratsastettava erään niityn poikki. Sitten oli hän myöhäisen
retkensä päämäärässä, don Ambrosion puutarhassa. Leveä joki erotti
niityn puistosta, jossa kasvoi ihania kukkia ja muhkeita puuryhmiä.
Kaksi siltaa kulki veden yli. Toinen oli kauniisti rakennettu, ja
sen keskellä oli portti, joka voitiin lukita. Usein nähtiin Catalina
de Crucesin kulkevan tämän sillan yli kun hän halusi pidentää
kävelymatkaansa aina kauniille nurmikolle asti.
Lehtoon päästyään hyppäsi Carlos maahan ratsailta ja jätti
hevosen valloilleen sidottuaan ohjakset satulannuppiin.
Puhuteltuaan ystävällisesti uskollista seuralaistaan riensi
cibolero metsänrinteeseen, josta saattoi hyvin nähdä yli niityn
puutarhasilloille.
Muutamien minuuttien kuluttua oli kaupungin kirkonkellon aika ilmottaa
puoliyön hetken tulleen.
Silloin näkyi nuori, tiiviisti mantillaansa verhoutunut tyttö tulevan
pitkin komeata, puistoon johtavaa käytävää. Hetkiseksi pysähtyi
hän aivankuin olisi kuullut jostain epäilyttävää ääntä, mutta hän
nähtävästi luuli erehtyneensä koskapa taas jatkoi matkaansa. Päästyään
keskelle siltaa, otti hän taskustaan pienen avaimen, avasi sillä portin
ja palasi jälleen puistoon.
Tuskin oli Carlos huomannut nuoren tytön ilmestyvän kuuvaloon, kun hän
kiiruhti sillalle päin. Cibolo olisi mielellään seurannut herraansa
pitemmältäkin, mutta silloilla taputti isäntä sen päätä, puhui sille
muutamia sanoja koira laskeutui maahan pitkäkseen.
Ymmärsiköhän se, että oli vartioitava?
Seuraavana hetkenä tervehti iloinen metsästäjä ystävätärtään, ja kuukin
näytti hymyilevän ikäänkuin iloissaan nuorten kohtauksesta.
Muuan ruohopenkki siinä läheisyydessä tarjosi lepoaan. Yö oli hiljainen
ja tyyni. Eivät he aavistaneet kuinka lyhyt tämä rauha tulisi olemaan.
Mistäpä he olisivat vaaraa pelänneet?
Catalina raukka! Kotoa lähtiessään ei hän tiennyt, että ilkeät silmät
seurasivat jokaista hänen liikettään. Eikä hän ollut erehtynyt
kuullessaan jotakin outoa ääntä lehtokujalla kulkiessaan. -- Vicenza
oli vaan muutamien askeleitten päässä hänestä.
Kun mestitsityttö oli nähnyt emäntänsä varustautuvan yölliseen
kohtaukseensa, oli hän jo etukäteen hiipinyt kujalle odottamaan.
Nyt makasi hän piilossa erään pensaan takana ja näki vahingoniloisena
emäntänsä saapuvan. Sanaakaan ei jäänyt häneltä kuulematta ja
katsellakin hän koetti.
Ensi hetkinä olivat Catalina ja Carlos niin liikutettuja, etteivät
tahtoneet saada sanaa suustaan. Catalina alkoi ensin puhella.
"Kuinka voi sisarenne?" kysyi hän. "Onko hänen järkensä jälleen selvä?"
"Hän voi paremmin nyt ja asuu entisessä kodissamme, jossa äiti häntä
hoitelee".
"Oletteko ollut hänen luonaan? Onko hän kertonut --?"
"Että muuan hyvä ystävätär on pelastanut hänen sielunsa pimeyden
kahleista ja antanut hänelle uutta rohkeutta elää. Voi, Catalina,
mitenkä voin teitä kyllin kiittää ystävällisyydestänne minua ja
omaisiani kohtaan!"
"Älkää nyt siitä puhuko, vaan iloitkaa pikemmin siitä, että se
pikkutyttö, jonka kerran pelastitte koskenkuohuista, nyt jo on kasvanut
niin suureksi, että voi teidän esimerkkinne mukaan taistella elämän
myrskyjä vastaan".
"Kukapa tietää mihinkä Rosita olisi laahattu, jollette olisi suojellut
häntä?"
"Lapsi raukka! Varmaan on hän saanut kärsiä paljo niitten villien
käsissä!"
"Raa'at villit tosiaankin! Oikean nimen te heille annoitte, vaikkette
tiedä kestä puhutte. Selittääkseni menettelyäni näinä viime päivinä
ja puolustaakseni itseäni olen uskaltanut ratsastaa tänne. Ei mikään
salaisuus saa erottaa teitä minusta. Kaikki saatte kuulla. Kuulkaa!"
Carlos kertoi sitten yksityiskohdittain kaikki tapaukset, ja suuresti
ihmetteli Catalina sellaista hävyttömien juonien paljoutta.
"Voi niitä jumalattomia!" huudahti hän. "Kukapa olisi voinut sitä
aavistaakaan! Asia näyttää uskottavalta vaan kun te sen kerrotte. Olen
tosin kuullut heidän tehneen jo ennenkin monta konnantyötä, mutta tämä
menee jo yli ymmärryksen. Santima madre! -- Pyhä Jumalan äiti! -- Mitä
petoja ne ovat!"
"Nyt tiedätte millä oikeudella minua on sanottu murhaajaksi!"
"Voi, Carlos, älkää sitä ajatelko! En ole hetkeäkään pitänyt teitä
syyllisenä; tiesin teidän asianne hyväksi ja oikeaksi. Älkää peljätkö!
Koko maailma saa sen pian tietää."
"Koko maailma?" toisti Carlos katkerasti. "Minulla ei sitä ole enää
olemassa; ei ole minulla kotia. Ihmiset, joitten keskuudessa olen
elänyt, pitävät minua nyt vieraana, -- maanpakolaisena. Minua ajetaan
kuin metsän petoa, ja päästäni on luvattu suuri palkkio. Kuinka voisin
niinollen jäädä tänne? Kuolema, niin vähintään kuolema minua odottaa.
Minun täytyy lähteä täältä ja palata jälleen sille maalle, josta
vanhempani lähtivät. Siellä ehkä saan uuden kotiseudun. Mutta katkerata
on erota teistä!"
Catalina oli kyynelsilmin kuunnellut niin suurta tuskienkertomusta,
mutta äkkiä näkyi iloinen toivonväre hänen huulillaan, se näkyi
hajottavan epätoivon synkät pilvet.
"Varmaankaan ei ole eromme pitkällinen; luotan isäni jaloon mieleen.
Hän on rehellinen mies. Hänen oikeudentuntoonsa luottavat ylhäiset
ja alhaiset. Juuri tämän rehellisyytensä tähden vihaa hän nyt teitä
ja auttaa teidän kiinniottamista, sillä teistä on hänelle puhuttu
tavattomasti pahaa. Kaikkea alhaista moittii ja rankaisee hän, ja
varmaan hän auttaa teitä, jota ennen poikanaan rakasti, saatuaan kuulla
oikean kertomuksen teitä vastaan tehdyistä roistomaisuuksista. Hänestä
saatte oikeutenne parhaan puolustajan ja hyvän nimenne puhdistajan, ja
ilkeät ihmiset saavat nähdä kuinka espanjalaisen tarmokas käsi jaksaa
hankkia oikeudelle voiton. Jos rakastatte Catalina de Crucesia, niin
luottakaa hänen isänsä oikeudentuntoisuuteen --"
Sanat katkesivat hänen huulilleen. Hänen tarkka korvansa oli kuullut
epäilyttävää kahinaa. Kuului oksien ja lehtien rapinaa, vaikkei
tuulenhenki liikkunut.
"Mitähän se oli?"
Pensasto etsittiin kohta, mutta ei siellä huomattu mitään epäilyttävää.
Kuunvalo oli siellä tosin vaan hämärää, mutta siellä oli siltä kylliksi
valoisaa, jotta saattoi nähdä kaikki esineet ympäristöllä. Ei ollut
lähellä ketään. Olikohan se kenties koira? Carlos kävi sillalla. Cibolo
makasi edelleen tyyneesti vartiopaikallaan. Se oli sitten varmaan jokin
sisilisko tai käärme.
Silloin juolahti Catalinan mieleen äkkiä kauhea ajatus -- hävinnyt
kirje -- tytön merkillinen käytös. -- Jos --
Hyvin tottuneena intiaanien viekkauteen tutki Carlos edelleen tarkoin
epäilyttävää paikkaa; täytyihän hänen nykyisissä oloissaan olla
äärimmäisesti varovainen kaikkialla. Vielä kerran meni hän lehdistön
sekaan, laskeutui polvilleen tutkimaan maata ja ruohoa. Heti hypähti
hän seisaalleen hämmästyksestä huudahtaen.
"Te olette tosiaan oikeassa, Catalina! Epäilemättä on täällä ollut
joku; juuri tässä paikassa on hän maannut. Mihinkähän hän on mennyt? Se
on ollut nainen. Tässä on vielä rintaneula."
"Vicenza!" huudahti Catalina vapisevin huulin. "Ei kukaan muu ole se
voinut olla. Dios de mia alma! -- Herra armahda! Hän on kuullut joka
sanan. Mikä on saattanut hänet näin katalaan tekoon?"
Lyhyesti kertoi sitten Catalina, kuinka Vicenzan käytös oli muuttunut
senjälkeen kun hän sai Josén sulhasekseen. Se mies oli usein tuonut
herraltaan kirjeitä hänen isälleen, ja tunsi suurta vastenmielisyyttä
rakuunaa kohtaan. Vicenza oli tullut valheelliseksi ja kavalaksi ja oli
jo aikoja sitten menettänyt emäntänsä luottamuksen. Sitten kertoi hän
kirjeen häviämisestä ja otaksui tytön löytäneen sen. Siitä syystä pyysi
hän ystäväänsä kiireesti poistumaan kohtauspaikalta.
"Niin, parasta lienee minun lähteä, vaikken pelkääkään vihollisten
karbineja enkä miekkoja niinkauvan kun oivallinen hevoseni on
läheisyydessä."
Hän ojensi liikutetulle tytölle kätensä jäähyväisiksi ja hiljaa
kuiskattiin "a'dios!"
Don Ambrosion tytär kiiruhti jälleen kotiinsa ja Carlos meni sillalle.
Sinne ehdittyään kuuli hän Cibolon äkkiä alkavan murista. Hän seisahtui
kohta. Kaikki oli hiljaa; ei lehti liikkunut, ei linnun siipi
rävähtänyt.
Uudelleen murisi koira yhä vihaisemmin. Sitten alkoi se rajusti haukkua
ensin hiljempaa varotettuaan. Siitä päätti cibolero, että jokin vaara
uhkasi; mutta omasta hengestään välittämättä tahtoi hän nähdä Catalinan
pääsevän turvaan. Hän palasi jälleen puistoon, mutta kun ei enää nähnyt
vilaustakaan armaastaan, palasi hän nopeasti sillalle ja katseli
tarkasti ympärilleen. Mutta mitä se oli?
Kavionkapsetta kuului puutarha-aidan takaa -- joukko ratsastajia
nelisti esiin molemmilta puolilta. Toinen joukko kuului pysyttelevän
yhdessä koossa, toinen sitävastoin hajonneen. Heti senjälkeen kuuluivat
sillanpalkit natisevan, jolloin koira päästi kamalan haukunnan, ja
sitten näkyi ratsastajanhaamuja rannalla ja puitten välissä. Pakoon ei
enää voinut päästä. Puutarha oli saarrettu.