Jälkien seuraajat.
Sopimuksen mukaan oli Vicenza väijynyt puistossa siksi kunnes kuu
oli niin paljo laskenut, että hän saattoi vaaratta hiipiä pois.
Hän oli liikkeissään niin varovainen, ettei kukaan huomannut hänen
poistumistaan, ja jollei muuan hänen alleen taipunut oksa olisi
oijetessaan vähän kahahtanut, ei señoritakaan olisi mitään huomannut.
Nopeasti juoksi mestitsityttö odottavan Robladon luo ja kertoi
kohtauksesta, ja siitäpä sitten johtui, että cibolero muutamissa
hetkissä oli ympäröity. Mitä piti tehdä?
Jo mietti hän kääntyä rakennukseen päin noustakseen siellä penkereelle
ja hypätäkseen sieltä sopivasta paikasta maahan. Sitten voisi hän
pimeän turvissa päästä kiertoteitä niitylle ja sieltä pakoon. Mutta
pian hylkäsi hän tämän suunnitelman. Pihalta kuului aseitten kalsketta.
Sekin oli siis jo vartioitu. Hänelle tuttu ääni käski sotilaita
hyökkäämään. Puistokäytävälläkin näkyi jo sotilaita.
Nopeasti katsahti cibolero puutarhan muuriinkin, mutta se oli liian
korkea, jotta sen yli olisi päässyt ilman mitään apuneuvoja. Muuta
tietä ei ollut kuin rynnätä väkivallalla yli sillan. Siinä syntyisi
vimmattu taistelu, mutta hän ei peljännyt. Muutamilla hypyillä oli
Carlos jälleen lehdossa; pieni joki esti hänet siltä kohtaa pakenemasta.
Äänten sorinasta arvasi hän, että veden toisella puolella oli paljo
vihollisia. Komento-sanoja kuului antavan vihattu Roblado.
Muutamat sotilaat hyppäsivät nyt alas ratsailta ja hyökkäsivät
sillalle, kapteeni etunenässä.
Uskaltaisiko pakolainen nyt tulla sillalle? Sehän olisi hänelle varma
kuolema.
Eikä ollut kuitenkaan enää valitsemisen varaa. Siekailematta hyökkäsi
Carlos pistooli ojossa sillalle. Siellä tuli häntä vastaan mies
toiselta puolen. Portti erotti hänet enää vihollisesta. Se oli Roblado.
Sanaakaan eivät he lausuneet. Kapteeninkin pistooli oli vireissä.
Hän laukaisi, mutta ei osunut, ja peljäten vihollisensa pyssyä lähti
hän pakoon miestensä luo. Samassa jo laukesi ciboleron pistooli, ja
kapteeni keikahti virtaan.
Carlos aikoi juuri avata porttia, kun samassa rakuunat tähtäsivät
karbineillaan häneen.
Äkkiä juolahti hänen mieleensä uusi aije, ja sen pani hän kohta
täytäntöön.
Kun karbinit olivat paukahtaneet, ja savu haihtunut, ei metsästäjää
näkynyt missään. Puutarhan kautta ei hän ollut voinut paeta, sillä
sillä taholla sulki puolitusinaa rakuunoita häneltä tien.
"Häneen on sattunut kuula!" huusi useita ääniä. "Hän on pudonnut
jokeen! Mira! -- Katsokaa!"
Kaikki katselivat veteen. Selvästi oli sinne jotakin pudonnut, sillä
vesi oli sekasin ja pyreili vielä. Mutta mitään ei näkynyt sen pinnalla.
"Hän on vajonnut ja makaa joen pohjalla", sanoi joku.
"Jollei vaan ole uimalla päässyt pakoon?" arveli joku. Ja samassa jo
useat ratsumiehet etsivät rannoilta.
"Ei hän ainakaan tästä ole päässyt sivutse!" huusi muuan vähän etäämpää.
"Sitten on hän varmaan kuollut ja vajonnut pohjaan."
"Koetetaan saada ylös."
Ennenkuin ehtivät ryhtyä niin hyödyttömään toimeen, tuli paikalle
kapteeni, joka oli vironnut joessa. Hän olikin saanut vaan pienen
haavan käsivarteensa. Roblado käski miestensä hajota joen rannoille
kiljaisten: "Mitä siinä töllistelette, kiiruhtakaa, muuten hän pääsee
karkuun!"
Mutta pian seisahtui pelkästä hämmästyksestä se miesjoukko, joka oli
kulkenut rannalla myötävirran suuntaan. Noin sadan metrin päässä heistä
nousi mies vedestä ja seisoi pian suorana kuivalla rannalla. Ihmetellen
aukoivat sotilaat silmiään paikaltaan liikahtamatta. Mutta heidän
ihmettelemänsä mies juoksi nopeasti yli niityn metsänrinnettä kohden.
"Halloo!" kiljasi muuan rakuuna täyttä kurkkua. "Tuollahan se mies jo
juoksee! Por todos santos! -- Kaikkien pyhien kautta!"
Pyssynpaukkeen halki kuului kimakka vihellys, ja ennenkuin rakuunat
vielä olivat ehtineet takaa-ajoon, nelisti viidakosta esiin niitylle
musta hepo. Herransa tekemästä viittauksesta pysähtyi se, nopeasti oli
mies satulassa ja kajahuttaen yli niityn kuuluvan pilkkanaurun nelisti
hän täyttä karkua yli lakeuden ja hävisi pimeyteen.
Rakuunat ratsastivat heti perään, mutta vaikka he ponnistivat
äärimmilleen hevostensa voimat, jäivät he kauvaksi jälkeen. Heidän
täytyi keskeyttää turha ajo, niin katkeraa kuin olikin tunnustaa
päällikölle huono tulos.
Sen kuultuaan raivostui Roblado silmittömästi, ja vähäinen oli haavan
tuottama kipu sielun tuskan rinnalla.
* * * * *
Linnanpäällikön huono tuuli ei suinkaan parantunut tämän yöllisen
seikkailun huonosta menestymisestä. Ja siitä syytti hän etupäässä
Robladoa.
Hampaitaan narskuttaen kulki kapteeni huoneessaan edestakaisin,
katkerasti uhkaillen kostaa cibolerolle, eikä ajosta ennen luopuvansa
kuin oli saanut uhrinsa joko elävänä tai kuolleena.
"Vaikkapa se veisi puolet elämääni, niin kostaa tahdon sille viekkaalle
ketulle!" sanoi hän itsekseen. "Minä tahdon sitä!"
Seuraavana päivänä oli muutamia asioita suoritettava. Toisista
siirtoloista oli pyydettävä pari upseeria apuun haavottuneitten
paranemisajaksi San Ildefonsoon.
Senjälkeen kuulutettiin julistus, jossa ciboleron päästä luvattiin
vielä entistä suurempi palkkio. Urkkijoita lähetettiin eri tahoille
hakemaan ciboleroa, ja hänen ranchoansa samoin kun don Juanin haciendaa
vartioitiin tarkasti.
Otaksuttiin nimittäin, että cibolero saattaisi jonakin yönä hiipiä
sinne ja ryhtyä varustuksiin lähteäkseen omaisineen maasta pois. Se oli
estettävä. Ja siitä syystä vartioitiinkin hänen äitiään ja sisartaan
melkein kuin vankeja.
Niinpä siis oli ryhdytty kaikkiin mahdollisiin toimiin pakolaisen
kiinnisaamiseksi, ja Roblado oli juuri istuutunut erääseen nojatuoliin
levätäkseen monissa huolissaan, kun samassa kamaripalvelija tuli
ilmottamaan, että ulkona oli muuan henkilö, jolla oli kerrottavana
tärkeitä tietoja pakolaisesta.
"Päästä hänet sisälle!" sanoi kapteeni ärtyisesti.
Huoneeseen astui sangen vastenmielisen ja hävyttömän näköinen mies,
jonka seurasta ei kapteenikaan juuri näkynyt pitävän. Mutta mikäs
auttoi? Kostosuunnitelmiinsa täytyi käyttää kaikellaista väkeä.
"Mitä teillä on asiaa!" kysyi hän karskisti.
"Haluaisin mielelläni ansaita rahaa. Ciboleron päästä maksetaan
nykyään paljo; ja vaikken itse voikaan teitä johtaa jäljille, niin
tiedänpä pari miestä, jotka siihen pystyvät erinomaisesti. Heitä tulin
suosittelemaan."
"Kutka vesselit sen ovat saaneet selville, missä se mies piileksii?"
"Pari jälkien seuraajaa. Ettekö ole kuullut puhuttavan mulatista ja
zambosta?"
"Olen kuullut kehuttavan heitä hyviksi metsästäjiksi. No mistä ne ovat
löytäneet pakolaisen luolan?"
"Vielä he eivät ole löytäneet pesää, mutta jäljet sinne. Pelkäämättömiä
lurjuksia he ovat, ja niin taitavia kaikissa intiaanikujeissa, että
ovat toveriensa keskuudessa päässeet siitä suurempaan maineeseen kuin
itse cibolero. Sitäpaitsi vihaavat he pakolaista katkerasti. Mulatti on
ennen ollut amerikalaisen isällä orjana, mutta on karannut, ja vihaa
nyt vaaleatukkaista ciboleroa kuten kaikkea muutakin, mikä muistuttaa
hänen entistä herraansa; ja zambo taas kadehtii ciboleron suurta
metsästäjänmainetta. Molemmat ovat he kykeneviä miehiä, viekkaita ja
väkeviä, mutta mulatti on pääjehu kaikissa koiranjuonissakin. Tarjotkaa
heille hyvä palkkio, niin cibolero on pian teidän vallassanne!"
"Rahat olisivat he voineet jo aikaa sitten ansaita, onhan palkkiosta
kuulutettu kautta koko siirtolan?"
"Miehet palasivat vasta eilen Ylätasangolta, ja ovat suoriutuneet
matkaltaan niin hyvin -- tässä iski mies merkitsevästi silmää --, että
ovat saaneet aika lailla kokoon kultaa."
"Luuletteko heidän sitten ryhtyvän tähän asiaan? Hehän ovat vapaita
miehiä, ja nyt koonneet varojakin, ehkeivät halua antautua näin
vaaralliseen yritykseen?"
"Vaarasta ei ole heille mitään estettä, siitä uskallan panna pääni
panttiin. He ovat rohkeita ja kavalia. Jos vaan tarjoatte heille
tarpeeksi kultaa, niin tuovat he teille ciboleron korvat, päänahan, tai
vaikkapa koko ruumiinkin, jos niin haluatte, kolmen päivän kuluessa
tästä lukien."
"Mitäs etua teille sitten on tästä asiasta?"
"Tapasin heidät eilen puolenpäivän matkan päässä kaupungista -- olin
erään suuren haciendan asioilla. Kerroin silloin heille murhaaja
Carloksesta, ja heillä näytti olevan halua puuttua asiaan. Ehdottelin
siitä syystä, että minä rupeaisin välittäjäksi. Osa voitosta tulee siis
minulle."
"Minun täytyy joka tapauksessa itse puhua heille. Lähettäkää jompikumpi
heistä tänne!"
"Anteeksi, kapteeni. Se voisi herättää huomiota, ja silloin voisi
cibolerokin saada tiedon asiasta. Parasta olisi teidän käydä heitä
tapaamassa. Minun luonani asuu eräs pieni intiaanipoika; hän voisi
opastaa teidät heidän luolalleen vuoristossa. Hän tuntee tien ja
vaikenee, sen takaan."
"Ehkä olisi varminta lähettää joitakuita rakuunoita heidän mukanaan;
cibolero ei varmaankaan ole yksin. Sanotaan erään puoli-intiaanin
olevan hänen luonaan -- hänen oikean kätensä jo pitemmän ajan --, ja se
mies voisi herransa kanssa lähettää hyvät ystävänne toiseen maailmaan
tuossa tuokiossa."
"Se on heidän asiansa. Pelkään vaan, etteivät he oikein pitäisi teidän
ehdottamastanne hienosta seurasta. Kun he vaan löytävät pakolaisen
pesäpaikan, niin tekee luja käsi ja hyvä puukko parempaa jälkeä, kuin
tusina teidän miehiänne."
"Lähettäkää sitten intiaanipoika luokseni huomenaamuna. Haluan saada
koko tämän asian päätökseen niin pian kuin mahdollista. Te saatte
runsaan palkkion."
Ilkeännäköinen mies lähti pois, ja Roblado tunsi itsensä paljo
tyynemmäksi.
Tuli ilta, tuli yö, ja yhä istui kapteeni vaan nojatuolissaan
lähtemättä makuuhuoneeseen. Verenvuoto oli häntä heikontanut, ja
vaikkei ollutkaan pelkoa käden menettämisestä, tunsi hän olevansa hyvin
levoton ja kiihtynyt.
Kaikellaiset mielikuvat häiritsivät ajattelemista, ja hän toivoi
jo, että välipuhe salamurhaajien kanssa olisi tehty, sillä häntä
värisytti ajatellessaan toisen vahvaa kättä ja toisen tarkkaa silmää.
Rauhattomasti nukkui hän vähän aikaa, eikä ollut uni virkistävää.
Varhain seuraavana aamuna oli Robladon hevonen satuloituna. José auttoi
haavan tähden vielä heikkoa herraansa nousemaan ratsaille -- ja niin
lähti hän pientä tammilehtoa kohden.
Nuori intiaanipoika Esteban juoksi muutamia askelia edellä.
Neljännestunti kuljettiin tavallista tietä, mutta sitten käännyttiin
sivutielle, ja puolisentuntia vielä ratsastettuaan tuli kapteeni erään
kalliorinteen juurelle.
Hän oli päässyt matkansa päämäärään ja oli nyt metsästäjien majan
edustalla.
Se oli ränstynyt kota. Muutamat maahan lyödyt paalut kannattivat
kallionkylkeen nojaavaa rimakattoa. Kattona oli juccas-lehtiä,
asetettuina taajaan vierekkäin. Ovena oli vahvoja juccas-lautoja, jotka
oli sidottu vahvoilla puhvelinnahkaköysillä.
Ikkunana oli aukko seinässä. Se suljettiin luukulla, joka niinikään
roikkui puhvelinnahkaköydessä. Paaluihin kiedotut niiniköynnökset ja
nuoret oksat oli savella muurattu majan kolmeksi seinäksi, neljäntenä
oli jyrkkä kallioseinä.
Ei vienyt mikään perattu tie tälle kurjalle asunnolle, jonne harvoin
kulkija eksyi, niin hyvin se oli kallion ja pensaitten peitossa.
Majan toisella sivulla oli kivenlohkareista muurattu aitaus.
Siinä oli kolme laihaa muulia, seljät täynnä haavoja, ja yhtä monta
mustangia, nekin kurjassa kunnossa.
Siinä lähellä oli pieni peltotilkkukin, mutta se oli huonossa ruokossa.
Likaheinä tahtoi tukahuttaa vähäiset maissi- ja kalebastaimet.
Yhtä kurjalta näytti majan sisäpuolikin, joka oli yhtenä huoneena.
Siellä oli vaan muutamia huonoja, kaikkein välttämättömimpiä
talouskaluja, aseita, metsästystarpeita, verkkoja, vuotia ynnä muuta
sellaista yhdessä mylläkässä.
Kaikkialla oli siivotonta ja likaista, seinät olivat ruokottomat.
Maassa oli kalebassin kuoria ja saviastioita, ja kivikiukaalla
palavasta tulesta nouseva savu haki vaivoin tietään kattoon tehdystä
räppänästä.
Pari inhottavaa naista puuhaili ateriaa. Jo heidän näöstäänkin
olisi luullut ruokahalun katoavan, mitä sitten puhettakaan puoleksi
pilaantuneen, suolatun puhvelinlihan inhottavasta katkusta.
Onneksi Robladon ei tarvinnut mennä majaan, kun tapasi metsästäjät
ulkona sen edustalla.
Mulatti oli kellellään nurmella ja zambo makasi kahden puun väliin
vedetyssä riippumatossa, kuten entisellä kotiseudullaan sierra
calientessa -- kuumassa rantavyöhykkeessä.
Miehet olivat kauheannäköisiä mutta sitä paremmin näyttivät ne
Robladosta soveltuvan kostotyöhön.
Tarkastellessaan miesten julkeita, tummia kasvoja ja heidän jänteviä
raajojaan, ei hän hätääntynyt, sillä nepä juuri näyttivät parhailta
miehiltä hänen kataliin tarkotuksiinsa. Kumpikin heistä olisi
huoleti voinut käydä taisteluun ciboleron kanssa, sillä he näyttivät
molemmatkin suuremmilta ja väkevämmiltä kuin hän.
Mulatti oli toisia etevämpi ruumiin koossa, voimissa, murhanhimossa ja
älykkäisyydessä.
Koko maasta olisi tuskin voinut löytää kamalampia kasvoja, paitsi
zambon. Ne olivat lähes samallaiset.
Hänen ihonsa oli vaaleankeltainen ja ohut parta peitti poskia ja
huulia. Hänen huulensa olivat neekerien malliin paksut ja punaiset, ja
niitten takaa välähteli karsina kauheita sudenhampaita.
Silmät olivat päähän vajonneet ja niiden valkuaisissa oli keltaisia
laikkuja. Kulmakarvat olivat paksut ja tuuheat.
Nenä oli leveä, sieraimet tavattoman laajat, korvat suuret, tukka paksu
ja kiharainen; likainen, kirjava pumpulihuivi oli käärittynä turbaniksi
pään ympärille. Kasvoilla oli rohkeuden ja villin julmuuden ilme. -- Ne
herättivät kauhua.
Miehellä oli yllä nahkavaatteet, kuten tavallisesti tasankojen
metsästäjillä.
Päähine vaan oli erikoinen, se muistutti hänen olostaan etelävaltioissa.
Zambon kasvot villine ilmeineen olivat yhtä kauhistuttavat.
Ero oli sentään värissä. Se oli kuparinkarvainen ja hyvin tumma,
yhdistäen itseensä sekä neekerin että intiaanin värin -- ne molemmat
rodut, joista hän oli saanut syntynsä.
Otsa ja huulet olivat neekerin, mutta suorat, alas hartioille valuvat
hiukset muistuttivat intiaania.
Yläruumista peitti osittain karkea pumpulipaita, jossa ei ollut hioja,
rinta oli puoleksi paljas. Laajat, karkeakutoiset pumpulihousunsa oli
hän vyöttänyt ylleen kuluneella vyöllä. Pukuun kuului vielä karkea
sarape, mutta sen oli hän nyt heittänyt sivulleen.
Roblado sattui tulemaan juuri parhaaseen aikaan näkemään erästä
perhekohtausta, joka oli hyvin kuvaava kauhealle zambolle.
Hän oli kohonnut puoleksi istualleen verkkokeinussaan, mielihyvällä
poltellen paperossia ja hätistellen kärpäsiä muokkaamattomasta
puhvelinnahasta tehdyllä piiskallaan.
Hän huusi toiselle naiselle, joka juuri oli tullut majan ovelle:
"Nina! Tahdon ruokaa! Joko guisadon on valmista?" (Guisadon on lihasta
valmistettua muhennosta).
"Ei vielä, saat odottaa hetkisen", vastasi vaimo, aikoen mennä jälleen
sisälle.
"No anna sitten minulle tortilla (maissileipä) ja chile coloradoa!"
(chilepippuria).
"Tiedäthän, rakas ukkoseni, ettei chilepippuria ole kotona", kuului
vastaus.
"Nina, tule tänne, haluan puhua sinulle!"
Nainen tuli ulos ja lähestyi verkkokeinua, vaikka epäillen.
Zambo makasi liikkumatta, kunnes nainen oli tullut tarpeeksi lähelle,
sitten iski hän äkkiä viereensä kätkemällään piiskalla vaimoa yli selän
kaikin voimin.
Naisella ei ollut selkänsä suojana muuta kuin ohut paita, siksi
kiemurteli hän tuskissaan ja koetti päästä pois iskujen alta, mutta
miespeto oli jo ehtinyt saada hänestä kiinni ja iski lakkaamatta
uhriaan, kunnes oli vihansa lauhduttanut.
"Kas niin, Nina, sydänkäpyseni! Sinulla kai on seuraavalla kerralla
tortilla ja chilepippuria, jos sattuisin niinkuin haluamaan", ivaili
hän vaimoraukalleen, joka lyyhistyi kokoon majan edustalle.
Senjälkeen laskeutui hän taas pitkälleen keinuunsa, päästäen kaikuvan,
raakamaisen naurunhohotuksen, johon mulattikin yhtyi.
Samassa tuli Roblado majan edustalle, missä nämä kunnonmiehet ottivat
hänet kunnioittaen vastaan. Äskeisen tapauksen he olivat jo unohtaneet,
sillä olipa nyt hyvää ansiota odotettavissa.
He kumarsivat syvään, ja kapteeni selitti lyhyesti asiansa. Kapteenia
pyydettiin astumaan majaan, mutta hän katsoi parhaaksi pysyä ulkona,
joko sitten inhoten majan likaa, tai peljäten joutua niin ahtaalle
alalle kahden sellaisen rosvon kanssa.
Naiset ja intiaanipoika Esteban lähetettiin pois korvankuulomatkalta,
ja kylmäverisesti ehdotti sitten Roblado, että miehet hakisivat
ciboleron ja valtaisivat hänet millä tavalla parhaaksi näkivät.
Metsästäjät lupasivat toimittaa ciboleron kapteenin haltuun hyvästä
palkkiosta, joka maksettaisiin kaksinkertaisena, jos he saisivat
ciboleron kiinni elävänä.
Mitä sotilaitten apuun tuli, niin sitä katsoivat sekä mulatti että
zambo arvolleen alentavaksi, eikä heillä sitäpaitsi ollut halua
jakaa toisten kanssa tapporahoja. Kun asia oli siten järjestelty
kaikkien mielen mukaan, ratsasti kapteeni takaisin presidioon. Haavan
kipua ei hän enää juuri tuntenutkaan, ja unohtunut oli eilinenkin
vastoinkäyminen -- ciboleron pelastuminen, sillä nyt ainakin oli hän
varma kostonsa onnistumisesta!
Ihmismetsästäjät alkoivat heti varustautua kauhealle retkelleen.
* * * * *
Puoli tuntia senjälkeen nousivat mulatti ja zambo -- Manuele ja Pepe --
ratsaille, varustettuina pyssyillä, nuolilla ja jousilla.
Zambon satulannupista riippui lasso, jolla cibolero aijottiin köyttää.
Sitäpaitsi oli heillä pistooleja ja puukkoja vyössä. Ratsastajia
seurasi kaksi isoa ja julmannäköistä koiraa.
Viekkaat metsästäjät halusivat kätkeä jälkensä, siitä syystä olivat
he valmiit kulkemaan pitkiä kiertoteitä ja kaalaamaan kaukana
yli Pecos-joen. Sitten kiipesivät he hevosineen ylös jyrkkää
kallionrinnettä ja ratsastettuaan useita tunteja vaivaloisesti
rotkoissa ja jyrkänteissä lähenivät he vähitellen päämääräänsä.
Sillä missäpä voisi pakolainen olla muualla kuin juuri siinä luolassa,
jonka he vaan tiesivät, ja joka oli varmaan paras kätköpaikka koko
seudulla.
Carloshan tunsi kaikki polut ja rotkot tällä seudulla niin tarkkaan,
että hänen täytyi tietää tämäkin luola; ja siitä olivatkin
ihmismetsästäjät niin vakuutettuja, että miettivätkin vaan, millä
lailla hänet oli vangittava. Sitä he nyt suunnittelivat.
Cibolero sitävastoin ei voinut tietää heidän aikeistaan, sillä kaikki
luulivat heidän olevan kymmenien penikulmien päässä erämaassa. Sen
katsoivat he suureksi eduksi asialleen.
Ja siinä olivat he oikeassa. Sillä jos cibolero olisi tietänyt
heidän palanneen, niin ei hän olisi pitänyt luolaa enää luotettavana
turvapaikkana, eikä koko maatakaan. Palkkio hänen päästään oli jo siksi
suuri, että se varmaan houkuttelisi vainoamiseen sellaiset taitavat
jälkien seuraajat ja muuten niin konnamaiset miehet kuin nämä.
Ilolla he sentähden näkivät edessään sen luolanoven, johon heidän
uhrinsa todennäköisesti oli kätkeytynyt.
Tämä luola näytti kuin luonnonoikusta aijotuksi jollekin pakolaiselle.
Kahdelta puolen suojelivat sitä ylipääsemättömät vuoret. Sen suulta
näki kauvaksi laaksoon, jotenka jo etäältä voi nähdä ahdistajat.
Vizcarrankaan lähettämää sotilasjoukkoa ei ciboleron olisi tarvinnut
peljätä, koskapa hän tiesi salaisen uloskäytävän. Kapea, jyrkkä ja
vaarallinen polku johti nim. luolasta Llano estacadolle. Ja sinne
päästyään ei hänellä olisi ollut hädän pahaistakaan, sillä äärettömällä
ylätasangolla sai turhaan etsiä jälkiä.
Kirkasta ja puhdasta vettä pureili eräästä pienestä vuorijoesta luolan
sisällä, ja kun sitä oli niin lähellä, niin saattoi luolassa tulla
toimeen isot ajat.
Jälkien seuraajat olivat sitoneet hevosensa erääseen lehtoon luolan
lähelle ja odottivat kärsimättömästi yön tuloa. Se oli sama rotko,
missä don Juanin karja oli surmattu. Kaikkialla oli jo valkenevia
luita. Korppikotkat, sudet ja karhut olivat kalvaneet niistä lihat.
Päivällä heidän uhrinsa tuskin uskaltaisi tulla ulos kätköstään, mutta
illalla ja yöllä ei häntä olisi voinut löytää luolan ulkopuoleltakaan.
Yö oli tullut. Kuu valaisi taivaalta kaikella loistollaan kallioita,
rotkon seinämiä, ja puuryhmiä; vaan silloin tällöin kulki sen yli jokin
pilvenhattara, pimittäen hetkiseksi seudun.
Valppaina rosvot katselivat ympärilleen. He olivat piilossa
kallionlohkareitten takana ja kuuntelivat jokaista ääntäkin.
Tällä korkealla seudulla, jossa ilma oli ohutta ja puhdasta,
kuului pieninkin ääni kauvaksi. He kuulivatkin sellaista, mutta
sen aikaansaivat yöllä liikkuvat eläimet. Kuului harmaan karhun
kuorskuntaa, arosuden ulvontaa, huuhkaimen huuhuntaa, ja yökehrääjän
kimeitä ääniä.
Oli jo kulunut puolisen tuntia, ja he alkoivat peljätä yön kuluvan
ilman saaliin ilmestymistä Silloin kuului joku tulevan rotkon toisesta
päästä. Kuului kavionkapsetta ja kivisoran vierintää.
Rosvot odottivat liikahtamatta; he tarkastelivat rotkon tietä, joka
kulki pitkin piikivistä muodostunutta pohjaa.
Tietä pitkin tuli muuan ratsumies.
"Tuolla hän tulee; se on vaaleatukkainen amerikalainen! Katsohan,
Pepe!" sanoi mulatti.
"Sinä olit, Manuele, tosiaankin oikeassa otaksumisessasi. Ne olivat
oikeat jäljet, ne veivät luolaan. Otamme hänet kun hän palaa. Tuolla
hän on!"
Zambon vielä puhuessa näkyi luolasta poistuvan synkkä varjo. Rosvot
olivat vakuutettuja siitä, että se oli heidän uhrinsa.
"Veli Emanuele", kuiskasi Pepe, "jos hän ratsastaa lähemmä, niin ammu
hevonen! Näin kirkkaassa kuutamossa varmaan osaat hyvin. Kun hevonen on
ammuttu, on mies helppo saada kiinni."
"Ei käy päinsä, poikani! -- Haluaisitko saada hänet kiinni jalkaisin?
-- Hän pääsee kallioitten välistä karkuun ja pysyy siellä monta päivää.
-- Hän juoksee nopeammin kuin me. Etkö sitä tiedä? -- Vanha suunnitelma
on paras -- annamme hänen kulkea rauhassa sivutse. -- Kun hän sitten
palaa, saamme hänet varmaan kiinni!"
"Mutta Manuele!"
"Oletko sinä minua viisaampi? Sanotko taas mutta?" sadatteli
mulatti ystäväänsä, joka ei enää tehnyt vastaväitteitä. "Ei, Pepe,
kärsivällisyys tässä on paras! -- Mutta katsos!"
Tällä huudahduksella kiinnitti hän toverinsa huomion siihen, että
hevosen ampuminen oli mahdotonta.
Ratsastaja ei tullut kantomatkallekaan kulkiessaan heidän sivutseen.
Hän ratsasti keskellä tietä.
He eivät enää aikoneetkaan ampua. He makasivat aivan ääneti painaen
koiria maahan ja varottaen niitä ääntä päästämästä.
Hevosen hidas kulku osotti ciboleron varovaisuutta.
Täydessä kuuvalossa tunsi helposti ciboleron komeasta ryhdistään,
vaaleasta ihostaan ja vaaleista hiuksistaan. Helppo oli myöskin tuntea
hänen kaunis mustanginsa.
"Mitäs hänen edellään kulkee?"
"Kas, sitä en ennen huomannutkaan. Kirottua! Se on koira. -- Ja
minkälainen sitten vielä!"
"Kuinka tavaton kita ja suuret hampaat!" huomautti Pepe julmistuneena.
"Olen kuullut siitä puhuttavan, Pepe. -- Sen pitäisi olla erinomainen
vainukoira! -- Sanonpa sinulle, että se elukka vielä tekee meille
kolttoset. Onneksi tuulee toisaalle; -- ei hätää. -- Mutta katsos!"
Samassa pysähtyi ratsastaja ja tähysteli epäluuloisesti sille taholle,
missä rosvot olivat piilossa.
Koira oli vainunnut jotain ja alkoi hiljaa urahdella.
"Koiraryökäle pilaa pian koko asiamme! -- Näyttää siltä kuin se
vainuaisi meidät. -- Hyvä on, että tuuli puhaltaa meitä vastaan?"
Siitä huolimatta ei paljoa puuttunut, ettei cibolero huomannut heitä.
Jokin heikko kolahdus -- ehkä hevosen kavion tömähdys nurmeen -- oli
herättänyt koiran epäluulon, vaikkei sen herra ollut sitä huomannut.
Ei sentään koirakaan ollut varma huomiostaan, koskapa jo taas lähti
juoksemaan edelleen. Ratsastaja seurasi perässä, ja pian katosivat
molemmat näkyvistä.
"Nyt, Pepe, luolaan!"
"Erinomaista! Tästäpä hauskaa tulee."
Miehet ratsastivat pian senjälkeen luolaa kohden samaa tietä jota
cibolero oli kulkenut.
Vihdoin näkivät he luolan aukon mustana pilkkuna vuoren kyljessä.
Sanaakaan sanomatta hyppäsi mulatti maahan, viittasi zambon tekemään
samoin ja alkoi tutkia sisäänkäytävää. Voihan joku olla luolassa arveli
varovainen metsästäjä. Kuunneltuaan hetkisen luolan suulla päästi hän
koirat sinne sisälle, ja kun ne eivät haukkuneet eivätkä osottaneet
muitakaan epäluulon merkkejä, oli hän vakuutettu siitä, ettei luolassa
ollut ketään. Hänkin meni luolaan, kulkien pitkin sen pimeintä
seinäviertä. Sitten iski hän valkeata, varjostaen kuitenkin kädellään
niin, ettei liekki näkynyt ulos. Tutkittuaan luolan ja huomattuaan sen
tyhjäksi, meni hän jälleen ulos hakemaan zamboa ja hevosia.
Hevosille oli siellä hyvästi tilaa. Soihdun valossa tarkastelivat
uudet tulokkaat nyt luolaa ja näkivät ne vähäiset varustukset, joita
cibolero käytti siellä asuessaan. Siellä oli sarape, pieni kirves
puitten hakkausta varten, pata, muutamia saviastioita, kuivattua lihaa
ja leipää. Siinä koko varasto. Parempaa saalista olivat he toivoneet
ja heittivät sentähden kiukkuisesti sivulle sen, mitä eivät katsoneet
tarvitsevansa.
Sitten hakivat he itselleen sopivat hyökkäyspaikat, sammuttivat
tulisoihtunsa ja odottivat väijyen saalistaan kuin pedot. --
Kun Cibolo rosvojen kohdalla oli murahtanut, mutta sitten taas lähtenyt
juoksemaan, seurasi cibolero, kuten mainittiin, koiraansa tietä pitkin
edelleen.
Aavalle tasangolle päästyään antoi hän mustanginsa juosta nopeammin
ja saapui pian Pecos-joen rannalle. Sieltä ratsasti hän myötävirran
suuntaan ja tuli erääseen taajaan lehtoon. Se oli kohtauspaikka. Kauvan
ei hänen tarvinnut lähettiä odottaa. Muuan mies tuli hiipien yli
kentän. Hän vihelsi hiljaa. Cibolero vastasi siihen sopimuksen mukaan,
ja pian oli Antonio -- hän oli lähetti -- herransa luona.
"Onko sinua seurattu, Antonio?" kysyi cibolero, mielihyvillään
nähdessään uskollisen ystävänsä kasvot.
"On kuten tavallisesti, herra, mutta minun oli helppo eksyttää
vakoilijat jäljiltäni."
"Taivas suokoon, että vielä muutamia päiviä voisimme eksyttää
vainoojiani, kunnes ehtisin pelastaa äitini ja sisareni vaarallisesta
siirtolasta. En voi saada hetkeksikään rauhaa niinkauvan kun he ovat
siellä. Mutta asiat ovatkin sentään jo niin valmiit, ettei vapautukseen
ole kuin muutamia tunteja."
Antonio katsoi niin kummastuneena isäntäänsä, että tämä puolestaan
ihmeissään kysyi:
"Onko mitään erinomaista tapahtunut? Minä uskon jo kaikkia. Puhu!"
"Voi, herra, surullisia uutisia minun täytyy teille kertoa!"
"Puhu sitten pian. Epätietoisuus kiusaa minua!"
"Keltainen metsästäjä ja hänen toverinsa ovat taas täällä."
Ciboleron suu vähän värähti. Ei hän sanaakaan vastannut siihen, mutta
selvästi huomasi hän nyt vaaran entistä uhkaavammaksi, sillä mulatti
ja zambo olivat mainioita metsänkävijöitä ja rahasta valmiit mihin
konnuuteen tahansa.
"He ovat äkkiarvaamatta palanneet; mutta vielä pahempaakin on
tapahtunut."
"Pahempaakin? Mitä?"
"He väijyvät teidän henkeänne."
"En luullut heillä olevan niin kiirettä siihen. -- Mutta kuinka sen
tiedät, Antonio?"
"Josefa on ottanut siitä selvää. Hänen veljensä on juoksupoikana
isien luona luostarissa. Tänä aamuna lähetettiin hän näyttämään tietä
keltaisen metsästäjän majalle. Hän palasi hyvin tyytyväisenä saatuaan
hopearahan kapteenilta. Josefa epäili jotain ja koetti pojalta saada
tietoja, vaikka poikaa oli uhkaillen varotettu vaikenemaan. Hän arveli
metsästäjien kohta lähteneen retkelle. Puhelu kapteenin ja metsästäjien
kesken oli ollut salainen. -- Josefa riensi sitten kohta ilmottamaan
asiaa minulle, sillä hän aavisti pahaa. -- Minä luulen heidän
parhaillaan etsivän teidän jälkiänne."
"Siinä olet oikeassa, en sitä epäilekään. Minä siis karkotetaan
luolastani, se on nyt jotenkin varmaa. He aavistavat kyllä
piilopaikkani. Minun täytyy hakea itselleni uusi. -- Onpa tosiaankin
onni, että sain heistä kuulla. He toivovat saavansa minut kiinni
nukkuessani, mutta sen vaivan cibolero heiltä säästää."
"Mitä muuta tiedät?"
"Olen käynyt katsomassa äitiänne ja sisartanne, he ajattelevat aina
teitä ja haluavat kuulla mitenkä voitte."
"Oletko nähnyt don Juania?"
"Don Juan vangittiin sen presidiojutun jälkeen, ja senjälkeen on häntä
ankarasti vartioitu. Häntä syytetään osalliseksi teidän töihinne;
tutkinto häntä vastaan aletaan kohta, kun teidät on saatu kiinni."
"Silloinpa melkein voisin toivoa heidän löytävän kätköpaikkani,
sillä häntä he eivät voi mistään todistaa syylliseksi. Heidän täytyy
vapauttaa hänet, sillä heille ei hän ole tehnyt mitään. Hän on vaan
ollut minun ystäväni." --
"Eikö Josefalla ollut mitään sanottavaa neidiltään?"
"Mielelläni olisin vaijennut siitä, mitä tiedän señoritasta, mutta kun
kerran kysytte, niin vastattava kai on. -- Puutarhakohtauksen perästä
on isä hänet sulkenut haciendaan. Josefa ei ole voinut tavata häntä;
siinä kaikki."
Carlos oli kauvan synkissä mietteissä, mutta lopulta sanoi hän:
"Surullisia uutisia sinä tuot minulle tänään, Antonio, mutta kiitän
sinua sentään tulostasi! Aijoin puhua sinulle suunnitelmastani hiipiä
varovasti rancholleni ja vapauttaa omaiseni, mutta kertomasi uutiset
pakottavat minun muuttamaan aikeeni. --
"Yksin on vaikeata taistella kahta niin vaarallista vihollista vastaan
kuin mulatti ja zambo. Ja varmaankin he jo ovat jäljilläni. --
"Rauhota äitiäni ja sisartani ja tuo parempia uutisia huomenna! Jos
jokin seikka estäisi minua tulemasta tänne, niin tule seuraavana
yönä tai sitä seuraavana! Ratsastan nyt luolalle hakemaan vähät
tavarani viedäkseni ne toiseen piilopaikkaan. -- Kiitos runsaista
ruokavaroistasi! -- Tervehdi kotiväkeä -- buenas noches, amigo -- hyvää
yötä, ystävä!"
Antonio hiipi jälleen varovaisesti laaksoon, mutta cibolero ratsasti
ylätasangolle luolaansa kohden.
Arrieron uutiset saattoivat hänet synkälle tuulelle ja olisivat häntä
peljättäneetkin, jollei sellainen tunne olisi ollut hänelle outo.
Keskustelun johdosta oli Carlos tullut entistään varovaisemmaksi ja
jännitti kaikki aistimensa voidakseen menestyksellä suojella itseään.
Jos olisikin ollut edessä vaan avoin taistelu, vaikkapa niinkin vahvoja
miehiä vastaan, niin ei hän olisi ollut niin levoton, mutta hän tiesi
heidän tavattoman kavaluutensa. Hän tiesi, etteivät nämä rosvot koskaan
hyökkäisi avoimesti hänen kimppuunsa, jollei heillä ollut suoranaista
etua puolellaan; he mietiskelivät varmaan juonia vangitakseen tai
surmatakseen hänet nukkuessa. Heidän juoniaan vastaan täytyi hänen siis
erikoisesti olla varoillaan.
"He tietävät luolan", puheli cibolero itsekseen: "Jos he nyt
poissaollessani ovat jo ehtineet sinne, niin mitäs on sitten tehtävä?
-- Niin, heillä on tosiaan ollut tarpeeksi aikaa ehtiä sinne, jos vaan
ovat lähteneet retkelleen kohta Robladon keskustelun jälkeen. Onpa,
taivaan kautta, minun aika pitää silmä kovana!"
Näin miettien kiristi hän ohjaksia niin, että hepo kulki vaan
hiljalleen; hän kurottautui yli hevosen kaulan ja tähysteli pimeään
yöhön. Pian oli hän rotkon alapäässä ja samalla tiellä, jolla rosvot
olivat hänet ensin nähneet. Mutta kuu ei enää loistanut, eikä valaissut
rotkoa.
"Olisipa juuri heidän kavaluutensa mukaista", ajatteli hän, "jos
olisivat hiipineet rotkon kapeimmalle kohtaa odottamaan luolasta
lähtöäni. Nuoli tai kuula osuu siellä minuun helposti, sillä he ovat
maan parhaita ampujia. Mitäs jos jo olisivat siellä!"
Hän pysähtyi hetkiseksi, mutta jatkoi sitten taas matkaa. Cibolo saisi
tutkia luolan jo edeltäpäin pyssynkantaman päässä hänestä.
"Jos he ovat siellä niin piilossa, ettei koirani heitä löydä, niin
ovatpa tosiaan viekkaampia kuin luulinkaan. Jos taas koira heidät
löytää, on minulla aikaa pelastua. -- Tule tänne, Cibolo!"
Koira juoksi herransa luokse ja katseli häntä älykkäin silmin. Isäntä
viittasi mihin suuntaan oli haettava ja sanoi: "Anda! -- Mene!"
Se juoksi heti vainuamaan ympäristöä, Carloksen ratsastaessa yhä luolaa
kohden.
Koira tuli levottomaksi vainutessaan metsästäjien jäljet rotkon
keskellä.
Kuu valaisi jälleen kirkkaasti, ja Carlos näki, mitenkä koira syöksyi
luolan suuta kohden.
Carlos aikoi huutaa koiran takaisin, kun se oli jättänyt muutamia
kiviryhmiä tutkimatta, ja oli vaarallista edetä muuten, mutta koiran
kiihko oli tavaton.
Cibolo oli varmaan päässyt tuoreille jäljille, niin vinhasti se juoksi
-- mutta silloinpa juolahtikin ciboleron mieleen, että vihollinen voi
jo olla itse luolassa.
Jo haukahteli koira useasti, ja vaikkei sitä näkynyt, kuuli cibolero
sen olevan luolan lähellä.
Heti pysäytti cibolero hevosensa. Edemmäs ei hän uskaltanut ratsastaa,
eikä huutaa koiraakaan takaisin. Rosvot olisivat silloin, jos heitä oli
luolassa, saaneet tietää, millä kohtaa hän oli.
Hän päätti senvuoksi odottaa, kunnes koira palaisi tai haukunnallaan
osottaisi jotain löytäneensä. Saattoihan siellä olla jokin petokin,
harmaa karhu tai susia.
Vaiti istui Carlos satulassaan valmiina kaikkeen. Hyvän pyssynsä oli
hän asettanut eteensä poikittain, tarkoin tutkittuaan sytytysruudin.
Kaikkia ääniä kuunteli hän ja koetteli pimeässä tähystellä ympärilleen.
Mutta missä oli Cibolo? Odotus oli tosin lyhyt, mutta se alkoi
tuskastuttaa.
Silloin kuului äkkiä yön hiljaisuudessa niin kamala kiljunta ja elämä
kaikuvassa luolassa, että cibolero säikähti siinä istuessaan varoillaan.
Kuului siltä kuin koirat olisivat tapelleet, vai olisiko Cibolo
tavannut karhun? -- Ei, amerikalaisen tarkka korva erotti heti
mylläkästä verikoiran haukunnan.
Heti selvisi hänelle asema -- viholliset odottivat häntä luolassa --
siitä meteli -- villi meteli lähti keltaisen metsästäjän koirasta. --
Pakolainen aikoi ensin kääntää hevosensa ja ratsastaa kiireesti pois
rotkosta, mutta sitten muutti hän mieltä. -- Hän kuunteli.
Vimmattu taistelu jatkui yhä, ja koirankiljunnan keskeltä kuuli Carlos
miesääniä, jotka kiihottivat koiria ja puhuivat keskenään.
Vihdoin kuului taistelu päättyneen, verikoira vaan enää sillointällöin
päästi kiukkuisen haukahduksen, mutta sekin jo vaikeni.
Amerikalainen päätti siitä, että Cibolo oli joko surmattu tai lähtenyt
ihmisten ahdistamana pois luolasta. Edellisessä tapauksessa oli
odottaminen turhaa, jälkimäisessä taas koira kyllä hänet hakisi vaikka
kymmenen penikulman päästä.
Sentähden käänsi hän hevosensa ja ratsasti kiireesti alas rotkoa.