Turmiollinen kirje.
Kun Carlos pakomatkallaan ehti lehtoon, olivat takaa-ajajat päässeet
vasta vähän matkaa linnasta. Kaukana takanaan kuuli hän aseenkalsketta
ja saattoi siitä syystä jo iloita pelastuksestaan.
Ei hän lehtoa lähetessään ajatellut enään niinkään paljo omaa
pelastustaan, sillä hän saattoi huoleti luottaa hyvään juoksijaansa,
niin ettei hänen edes olisi tarvinnut mennä metsän kautta pakoon; mutta
paljoa suurempaa huolta tuotti hänelle don Juan ja tämän miehet. Ne oli
saatava turvaan vaarallisesta asemastaan. Mitenkä pelastaisi ystävänsä?
Ratsastaisiko mahdollisesti suoraan Nina perfidaa kohden ja
houkuttelisi siten rakuunat pois koko metsän läheisyydestä? Siten voisi
don Juan miehineen pelastua. Mutta hän tunsi ystävänsä kiivauden ja
varomattoman uhkarohkeuden, siitä syystä luopui hän tästä aikeesta.
Tämä ehkä olisi lähtenyt väkineen sopimattomaan suuntaan, ja silloin
olisi rauennut tyhjiin Carloksen koko suunnitelma.
Senvuoksi ratsasti cibolero suoraan kohden lehtoa, missä don Juan
valmiina ratsailla oli väkineen väijyksissä.
"Jumalalle kiitos, että taas olette turvassa!" huudahti nuori ranchero.
"Tuolla niitä jo tulee tusinoittain; pian olisi voinut käydä niin,
ettemme olisi teitä enää koskaan saaneet nähdä."
"Niin kyllä," sanoi Carlos, "mutta nyt olen kuitenkin hyvän matkaa
heidän edellään."
"Mitäs nyt on tehtävä, hajotaanko metsään, vai pysytäänkö yhdessä
koossa? Pian ovat he täällä!"
Cibolero älysi kohta, ettei pitänyt hajota metsään, sillä sotilaat
saattoivat kiertää metsän, joka ei ollut niin erittäin laaja. Ja
silloin olisi don Juanin miehet helposti voitu vangita yksitellen. Paha
oli myöskin lähteä ratsastamaan yhdessä joukossa, sillä tagnojen muulit
olivat jo väsyneitä, sotilasten sitävastoin virkeitä.
Mutta oli kolmas tapa, ja sitä päätti Carlos käyttää.
"Ratsastakaa pensastoon", kuului hänen varma äänensä. "Näyttäkää sieltä
päänne ja olkapäänne sekä jousenne! Kiljaiskaa sotahuuto, mutta älkää
muuten näyttäytykö heille! Tulkaa sitten tänne kohta ja seuratkaa
minua!"
Näin sanoen ratsasti hän edelleen. Mutta tagnot menivät don Juanin
ja Antonion johdolla pensastoon, heiluttelivat sieltä aseitaan ja
päästivät niin kamalan kiljunnan kuin kokonainen intiaaniheimo.
Olisi tarvittu hyvin harjaantunut silmä erottamaan sitä kuinka suuri
vaara todella oli. Se näytti pahemmalta kuin se olikaan.
Useat tagnot olivat avopäin, pitkät hiukset tuulessa hulmuten, ja
erosivat siten hyvin vähän villeistä veljistään aavikoilla. Kaikilla
heillä oli jouset ja nuolet kuin konsanaan sotajalalla olevilla
intiaaneilla.
Carlos oli oikein laskenut tämän tempun vaikutuksen. Kuultuaan
sotakiljunnan pysähtyivät rakuunat heti, sillä he luulivat kohdanneensa
koko heimon intiaaneja, ehkä juuri samoja, joitten jälkiä edellisenä
päivänä olivat seuranneet. He eivät uskaltaneet tunkeutua pensastoon
ennenkun olivat saaneet lisäväkeä linnasta, vaikkapa silloin jo
olisikin myöhäistä seurata punanahkoja.
Kun tagnot käskyn mukaan olivat kokoontuneet johtajansa ympärille,
saivat he määräyksen nousta satulaan ja Antonion johdolla lähteä
eräälle polulle, joka johti erästä toista rotkoa pitkin, kuin Nina
perfidalle vievä, ylängölle.
Täältä korkealta saivat he katsella mitenkä sotilaat piirittivät metsän
ja sieltä haeskelivat vihollisiaan.
Carlos ratsasti melkein pohjoista kohden ja aikoi tämän kaarron kautta
päästä eräälle rotkolle alangolle.
Tämä rotko oli erään pienen joen pohjana, jossa sadeaikana oli
runsaasti vettä, mutta joka nyt oli vallan kuivillaan. Pohjalla oli
pieniä piikiviä, jotenka kavioista ei jäänyt mitään jälkiä, vaikka
kivisoraan tulikin lovia monien entisten lisäksi.
Tässä rotkossa seisautti Carlos joukkonsa esittääkseen seuralaisilleen
erään suunnitelman, jota jo kauvan oli hautonut päässään.
Koko joukosta eivät sotilaat tunteneet muita kuin hänet. Don Juan ja
Antonio eivät olleet näyttäytyneet, eivätkä tagnotkaan muuta kuin
hetkiseksi päänsä. Jos he siis lähtisivät kotiin, ei heille seuraisi
mitään koko retkestä.
Ei kukaan tiennyt tästä retkestä. Kotiväkeä oli ankarasti varotettu
vaikenemaan, ja lähtö oli tapahtunut niin varhain, että kyläläiset
vielä silloin nukkuivat.
Carloksen kotiin tuomat muulit oli viety turvaan vähän matkan päähän
ranchosta, eikä ciboleron paluusta tietäneet ihmiset mitään ennenkuin
kohtauksesta linnanpenkereellä.
Don Juanin piti siis joukkoineen palata kotiin; Carloksen seuralaisten
piti sitävastoin mennä hänen majalleen, laittaa se uuteen kattoon ja
olla sen läheisyydessä. Eihän heidän tarvinnut olla edesvastuussa
herransa töistä.
Ciboleron olinpaikkaa ei voitu ilmottaa kuin aniharvoille luotettaville
ystäville.
Hyvin tiesi hän suojapaikkoja erämaassa; siellä oli hänellä yhtä suuri
suoja kuin vuorenonkaloissa; kattoa hän ei kaivannut, tähtitaivas oli
loistavampi katto kuin ylhäisten saleissa koskaan.
Pian oli cibolero laittanut kuntoon varustuksensa, ja auringon
laskiessa erottiin.
Tagnot ratsastivat ulos rotkosta vuorotellen kulkien eri tietä
laaksoon. Lopulta jäi rotkoon vaan cibolero, ranchero ja arriero.
Ystävykset ratsastivat rotkon päähän, kääntyivät oikealle ja tulivat
San Ildefonson laaksoon etelästäpäin.
Oli ihan pimeä, mutta ystävykset tunsivat hyvin tien. Puolenyön
seuduissa ehtivät he rancheron kotiin.
Sitä ennen lähti Antonio tutkimaan oliko tie vapaa, ja eikö sotilaita
ollut väijyksissä läheistöllä. Hän toi rauhottavia tietoja, ja pian oli
Carlos äitinsä luona.
Hartaan tervehdyksen perästä kertoi Carlos äidilleen kaikki tapaukset,
ja useasti ojensi vanhus kätensä pojalleen osottaen sillä hyväksyvänsä
sen älykkään varovaisuuden, jota Carlos yleensä oli noudattanut.
Pian päättyi keskustelu, erota täytyi, sillä rancheron koti ei ollut
enää turvallinen cibolerolle. Hänen täytyi lähteä erämaahan.
Lopuksi pyysi Carlos rancheroa suorittamaan muutamia toimia ja sanomaan
terveisiä Catalina de Crucesille, sanoi liikutettuna jäähyväiset
äidilleen ja ratsasti ulos maailmalle.
Äiti-vanhus toivotti pojalleen menestystä, ja kyyneleitä vieri pitkin
hänen kurttuisia poskiaan: olihan pojan kohtalo nyt taas niin synkkä.
Antonio seurasi häntä ajaen muulia, jonka selkään oli sälytetty
ruokavaroja. Matka kulki laakson läpi Llano estacadolle. --
* * * * *
Ciboleron jatkaessa yöllistä ratsastustaan pistäydymme katsomaan
haavotettua Vizcarraa, joka kääntelehti levottomana vuoteessaan,
omantunnontuskissa ja aavistellen pahoja tapauksia.
Eniten vaivasi häntä se, mitenkä pääsisi eroon Rositasta, josta kaikki
tämä hänen nykyinen kurjuutensa oli johtunut, ja kiihkeästi odotti
hän kapteenin paluuta, sillä tämä älykäs mies varmaan keksisi keinon,
mitenkä saada tyttö jälleen omaistensa luo niin, ettei saataisi tietää
hänen nykyistä olinpaikkaansa.
Hänen toivonsa toteutui.
Haettuaan turhaan lehdosta vihollisiaan ja seurattuaan jonkin matkaa
luultujen intiaanien jälkiä, palasi Roblado presidioon kertomaan
päällikölle tapausten kulkua.
Ei ollut juuri erittäin hauskaa saada kuulla, että murhamies oli
päässyt karkuun. Mieluummin olisi eversti suonut makaavan tikarin
lävistämänä kentällä sen miehen, joka oli niin tuhoisasti rumentanut
hänen kasvonsa, ja saattoi milloin tahansa riistää häneltä aseman ja
hengen.
Vaikeata oli everstille puhuminen, mutta hänen täytyi saada asiasta
täysi varmuus, ja sentähden kysyi hän suurta kipua tuntien:
"Luuletko hänellä tosiaan olleen mukanaan intiaaneja?"
"En", sanoi Roblado. "Aluksi kyllä luulin niin, se on sotilaat uskoivat
sitä, ja se johti minua harhaan. Nyt olen varma siitä, etteivät ne
olleet indios bravos, vaan joitakuita hänen tagnoystäviään".
"Ja mitä aijotte nyt tehdä?" kysyi sairas, jolla ei ollut voimaa toimia
eikä ajatella.
"Luulen, että saamme kauvan häntä pyydystellä. Gomez luulee niiden
lurjuksien paenneen ylisen rotkon kautta ja olevan jo matkalla
vuoristoon. Meidän täytyy sentähden kiiruusti ilmottaa toisille
siirtokunnille, että tietävät olla varoillaan ja ottaa hänet kiinni,
jos hän uskaltaisi ilmestyä heidän alueellaan. Mutta sitä hän ei
uskaltane niinkään pian, ja meidän on kai saatava hänet kiinni
viekkaudella."
"Mitenkä, sanokaa pian, Roblado!"
"Asia käy helposti. Ensiksikin elää hänen vanha äitinsä vielä, ja on
sairaana tuolla laaksossa. Poika ei jättäne siitä syystä seutua; ja
sitäpaitsi pidättää häntä muuan toinen vanha vetovoima."
"Tarkotatte kai häntä", sanoi eversti viitaten Rositan vankilaan päin.
"Aivan niin! Sanotaan veljen pitävän hyvin paljo sisarestaan. Kun
viemme Rositan sellaiseen paikkaan, missä veli voi hänet tavata, niin
varmaan voidaan hänet helposti vangita. Viemme siis tytön jälleen
entisen kotinsa lähelle, ja --"
"Te nostatte tosiaankin raskaan taakan päältäni, Roblado. Tapahtukoon
se niin pian kuin mahdollista. Mutta mitenkä aijotte menetellä?"
"Se on varsin helppoa", sanoi kapteeni. "Jo tänä yönä tai varhain
huomenaamuna vievät Gomez ja José, intiaaneiksi puettuina, tytön
sellaiselle paikalle kuin heille käsken. Siellä sidotaan hänet, jotta
näyttää siltä kuin hän tosiaankin olisi ollut punanahkojen vankina.
Sitten joudun minä, ajaessani takaa ciboleroa, sattumalta rosvojen
läheisyyteen, ammun muutamia viattomia laukauksia, vapautan tytön ja
jätän hänet kaupungin viranomaisille. Siinä koko temppu, ha, ha, ha!
Mitäs siitä sanotte, eversti?"
"Se on kerrassaan mainio!" sanoi eversti keventynein mielin.
"Niin pääsemme kaikista epäluuloista, vieläpä saamme kiitosta. --
Vanki on vapautettu ja jätetty ystäviensä haltuun -- ja vieläpä juuri
sen miehen sisar, joka koetti surmata teidät! Sanonpa teille, eversti
-- asian pitäisi huvittaman teitä --, että ciboleroa itseä tässä
huiputetaan, ja hänen säikähdyksestä miltei hourupäinen sisarensa
varmaan vannoo olleensa koko ajan intiaanien käsissä; vieläpä
vakuuttaakin, että veli on erehtynyt".
"Suunnitelma on hyvä, amigo, se pitää toteuttaa jo tänä yönä", selitti
eversti hyvin mielissään siitä, että jo näytti päässeen niin raskaista
huolista.
Kuu sotilaat jo lepäsivät kasarmeissaan, lähti muuan merkillisesti
puettu seurue ulos kasarminportista kulkien vuoristoon vievää tietä.
Siinä oli vaan kolme henkilöä. Yksi oli puettu hyvin viittoihin ja
näytti naiselta; toisia olisi sulkakoristeista, maalauksista ja aseista
päättäen voinut luulla intiaanisotureiksi, mutta he olivat vaan
espanjalaisia ratsusotilaita, rakuunat Gomez ja José.
Seuraavana päivänä sattui sitten taas tapauksia, joista ildefonsolaiset
saivat paljo puhumisen ja ihmettelemisen aihetta.
Puolenpäivän seuduissa ratsasti nim. joukko sotilaita läpi kaupungin.
He olivat olleet etsimässä murhaajaa -- joksi Carlosta nyt yleensä
nimitettiin. Häntä he tosin eivät olleet tavanneet, mutta sensijaan
kohdanneet indios bravos, joiden kanssa oli kiivaasti taisteltu.
Intiaanit olivat takaa-ajosta huolimatta voineet pelastaa haavotetut ja
kuolleet, joten niitä ei oltu saatu, mutta sensijaan oli sotilaitten
käsiin joutunut muuan naisraukka. Retken urhea johtaja kapteeni Roblado
otaksui tyttöä samaksi, jonka intiaanit muutamia päiviä sitten olivat
ryöstäneet eräästä ranchosta.
Tie linnaan ei tosin kulkenut kaupungin läpi, mutta kapteeni tahtoi
ylpeillä retkestä, siitä syystä ratsasti hän torille, pysähtyi la casa
de cabildon -- raatihuoneen -- eteen ja jätti tytön viranomaisten
haltuun. Uteliasta väkeä oli kerääntynyt sinne kuuntelemaan urheiden
sotilaiden kertomuksia. Kun jalo pelastaja sitten nousi ratsaille
palatakseen presidioon, huusi väkijoukko alcaldin -- pormestari ja
tuomari -- kehotuksesta eläköötä kapteenille.
"Jumala teitä palkitkoon, kapteeni!" huudettiin kaikkialta.
Vaivoin saattoi tämä ylistetty sankari pidättää nauruaan, ajatellessaan
kuinka hyvin kepponen oli onnistunut, ja kuinka helppo oli pettää
yksinkertaisia ihmisiä.
Sotilaitten poistuttua kerääntyi yleisö tytön ympärille. Mutta vähän
hänelle osotettiin myötätuntoisuutta. Kaiken sääliväisyyden työnsi
syrjään se tieto, että tämä oli sen saman lurjuksen sisar, joka oli
murhannut Garcian ja niin kiittämättömästi kohdellut everstiä. Rosita
oli yhtä kaunis kuin ennenkin, vaikkei puna hänen poskillaan ollutkaan
yhtä helakka, ja vaikka katse oli omituisen harhaileva. Runsas,
kullankeltainen tukka ja vaalea hipiä ihastutti ihmisiä nyt samoinkuin
juhannuksenakin. Kysymyksiin vastasi hän vaieten tai sitten hyvin
sekavasti. Joskus hypähti hän seisoalleen ja huudahti sekavin lausein
'indios', 'barbaros'.
"Esta loca! -- Hän on hullu!" kuiskailivat ihmiset toisilleen. "Hän
luulee vielä olevansa villien keskuudessa!" -- Ehkä oli niin! Ei hän
ainakaan ystävien seurassa ollut.
Alcaldi kysyi oliko läsnäolijoissa keitään tytön sukulaisia tai
muita, jotka halusivat ottaa tytön luokseen. Seurasi hiljaisuus,
kunnes esiintyi juuri paikalle tullut poblana -- kansannainen --, ja
selitti haluavansa viedä la pobrecitan -- pikku raukan -- kotiinsa.
Sanoi tuntevansa tytön. Siihen suostuttiin mielellään. Vaimo tarttui
suojattinsa käteen ja vei pois. Yleisö hajaantui eri tahoille.
Naiset nousivat lähellä oleville rattaille, joille vaimo oli laittanut
mukavan sijan tytölle, ja ystävällisesti jutellen rohkaisi hän
matkatoveriaan. Mutta ei Rosita häntä tuntenut. Tuskin olivat he
ehtineet kaupungin ulkopuolelle, kun heitä vastaan tiellä tuli hieno
nainen kauniin hevosen seljässä ratsastaen. Tämä kiiruhti heidän
luokseen nähtyään rattaat, ja pian kumartui ylpeän don Ambrosion tytär
katsomaan Rosita raukan harhaileviin silmiin.
Donna Catalina oli osottautunut uskolliseksi ystävättäreksi hädässä.
Ikkunastaan oli hän nähnyt sotilaitten palaavan retkeltään ja sai pian
selvän siitä mitä oli tapahtunut. Heti päätti hän auttaa vankia. Mutta
itse ei hän uskaltanut hakea ciboleron sisarta kotiinsa, sillä mitä
olisikaan siitä sanonut hänen isänsä, mitä ihmiset? Sentähden lähetti
hän kamaripalvelijansa Josefan noutamaan Rositaa.
Pian olivat rattaat kunnossa ja hänen oma hevosensa satuloituna. Nuoren
naisen sydän sykki ilosta, kun sai kuulla työnsä onnistuneen ja Rositan
olevan turvassa. Suuresti hän iloitsi nähdessään tytön, mutta tämän
harhaileva katse häntä suuresti huoletti, samoin silmien omituinen
loiste. Rakkaita sanoja hän haasteli, mutta ei Rosita näyttänyt häntä
ymmärtävän; olisivatko ihmiset puhuneet totta? Olisiko hän -- ei, se
ei voinut olla mahdollista! Levottomana koetti hän puhua lempeästi;
hiljaa kuiskasi hän Carloksen nimen ja puhui vanhasta äidistä. --
Silloin vihdoin näkyi Rosita heräävän kuin unesta, keveä puna tuli
hänen poskilleen, silmiin tuli kyyneleitä, ja samassa jo heittäytyi hän
rakkaan ystävättären syliin, joka oli valaissut hänen sielunsa hämärän.
* * * * *
Mutta missä mahtoi nyt olla koditon Carlos? -- Catalina käski Josefan
olla koko yön Rositan luona ja sitten ottaa Antoniolta selvää
cibolerosta, jonka kovaa kohtaloa hän ei itse voinut mitenkään
lieventää. Hyvästiä heittäessään jätti hän Josefalle kalliin sormuksen
Antonion kautta cibolerolle jätettäväksi merkiksi hänen uskollisesta
rakkaudestaan. -- Vielä tervehti hän jäähyväisiksi Rositaa ja palasi
kaupunkiin.
Kun kirkonkellot seuraavana aamuna kutsuivat jumalanpalvelukseen,
peitti hämärä vielä maisemat. Catalina oli uskovainen ja hartaasti
rukoili hän Jumalalta apua. Rukouksen vahvistamana tunsi hän taas
voivansa kestää elämän koettelemuksia, ja rohkaistunein mielin palasi
hän jälleen kotiin.
Siellä puuhaili hän kauvan kotoisissa askareissa. Silloin tuli Josefa
hänen luokseen ja sujautti kirjeen emäntänsä kouraan. Antonio oli
jättänyt sen hänelle, ja oltuaan Rositan luona yötä oli hän kiiruhtanut
tuomaan sitä perille. Catalina juoksi huoneeseensa lukemaan kirjettä.
Se oli seuraava:
"Rakas Catalina!
Kuinka onnelliseksi olettekaan tehnyt minut! Vielä tunti sitten
olin kurjin ihminen maailmassa. Olin epätoivossa sisareni
kohtalosta ja luulin teidän halveksivan minua. Vallan toisin ovat
asiat nyt: pidän rakkaan Rositan kättä omassani, ja sormessani
välähtelevä sormus todistaa, etteivät parjaukset eikä päälleni
syydetty häpeä ole riistäneet minulta teidän ystävyyttänne.
Te ette pidä minua salamurhaajana, Jumalan kiitos; ja vannon,
etten ole kunniaton roisto, vaan kostaja. Saatte tietää kaikki
-- kauheat juonet minua ja omaisiani vastaan --, sitä tuskin
saattaisi uskoa, sillä niin suuri on roistomaisuus. Olen
tosiaankin heidän uhrinsa. Viholliset vainoavat minua kuin
verikoirat, en uskalla tulla siirtolaan, minua ahdistetaan kuin
nälkäistä sutta, mutta mistään en välitä, kun vaan te olette
ystävien joukossa.
Luotan hyvään hepooni ja uhmailen vihollisiani. Vielä kerran
täytyy minun käydä kaupungissa nähdäkseni teidät! Työni ja
ajatukseni selitän teille suoraan; kaikki konnanjuonen seikat
saatte kuulla, en uskalla niistä kirjottaa. Älkää kieltäytykö
kohtaamasta minua. Tahdon vapautua teidän silmissänne kaikista
epäluuloista! Huomenyönä -- puolenyön seuduissa -- olen
puutarhassanne, siinä mielipaikassanne. Älkää antako ystävänne
turhaan odottaa!