Linnanpäällikön penkereellä.
Kuultuaan sanan: "Sisareni on tuolla", ja nähtyään el presidion, jossa
hänen morsiamensa oli vangittuna, ei nuori ranchero voinut pidättää
tunteitaan. -- Selväksi kävi hänelle nyt se, minkä cibolero jo oli
arvannut. He eivät olleet seuranneet intiaanien jälkiä, vaan kavalien
upseerien ja näiden apumiesten Gomezin ja Josén.
Nämä neljä olivat tehneet kaikki edellisenä päivänä tapahtuneet
julmuudet, ja surmattuaan kivääreillään karjan -- nuoren rancheron
ylpeyden aiheen --, jotteivät eläimet palaisi taloon, samalla ryöstivät
he viattoman tytön rauhallisesta kodistaan kätkeäkseen hänet johonkin.
Samalla olivat he teeskennelleet pitävänsä hyvää huolta yleisestä
turvallisuudesta ja hankkineet itselleen kansalaisten suosion.
Don Juania suututti niin tämä kavaluus, että hänen oli vaikea pysyä
alallaan satulassa kuullessaan Carloksen selityksen. Miksi viipyi hän
vielä kalliolla? Miksei jo rientänyt ryöväreitä vastaan? Olisivatpa
silloin saaneet tuntea, mihin pystyy epätoivoon saatettu urhea mies.
Ciboleron tarkka silmä keksi penkereellä Vizcarran juuri samalla
hetkellä, kuin linnanpäällikkö tuijotti kalliolle.
"Kärsivällisyyttä! kärsivällisyyttä!" puhui Carlos itsekseen. "Kosto
lähestyy jo."
Hän ratsasti jälleen pienen joukkonsa luo ja kehotti Antoniota tulemaan
neuvotteluun hänen ja don Juanin kanssa. Antoniolla oli jo oma
mielipiteensä asiasta, jota ei vielä ollut lausunut, mutta kun Carlos
nyt ehkä aikoi vallottaa tytön takaisin linnasta, sanoi hän:
"Tiedättehän, herra, etten ole pelkuri; mielellään uhraan vaikka
henkenikin teidän puolestanne, mutta olkaamme varovaisia?"
Näistä sanoista muisti cibolero äitinsä varotuksen; oli hetki
hiljaisuutta; cibolero näytti tekevän uusia suunnitelmia. --
Selvästi älysi hän kaikki vaikeudet sisartaan väkivallalla vallottaessa
linnasta; rakennus oli vahva ja vaikea vallottaa; linnaa, jossa sisar
varmaan oli, ei hän tuntenut; mutta voiko sitäkään toivoa, että ne
roistot päästäisivät sisaren vapaaksi hänen pyynnöstään?
Epäilemättä kieltäisi eversti hänen olevankaan linnassa; sehän olisi
rikoksen tunnustamista. Sellaista kaiketi ei voinut tehdä se mies,
joka oli asetettu muita suojelemaan; siten menettäisi hän asemansa,
kunniansa, kaikki. Ja mitä todistuksia oli Carloksella tähän
koiranjuoneen nähden? Ainoastaan muutamilla sotilailla oli tieto tästä
ryöstöstä, ja he varmaan olivat uskollisia upseereilleen.
Eivät San Ildefonson asukkaatkaan uskoisi sitä, jos cibolero sen
kertoisi. Hänelle naurettaisiin, ehkä hänet vielä vangittaisiinkin.
Saattoiko köyhä puhvelinmetsästäjä syyttää siirtolan kuvernööriä
sellaisesta rikoksesta? Olihan tällä silloin tuhansia keinoja kostaa
hänelle.
Lopulta keksi hän keinon.
"Toverit", sanoi hän, "muu ei auta kuin julkisesti vaatia sisartani, ja
heti. Mutta olisi hullua teidän kaikkien seurata minua. Mitäpä voisi
parikymmentä urheatakaan miestä tehdä usealle sadalle asestetulle
sotilaalle? He vaan suotta panisivat henkensä vaaraan. Minä lähden ihan
yksin. --
"Toivon sattumalta saavani keskustella everstin kanssa kahden, vaikkapa
vaan hetkisen. Hänhän on päällikkönä linnassa, jos hän siis myöntyy,
onnistuu se. --
"Hänen täytyy siis myöntyä."
Carloksen ääni tätä sanoessaan, ja se, että hän tarttui vyössään olevan
suuren metsästyspuukon varteen, selvästi osotti mitä hän ajatteli.
"Hänen täytyy siis myöntyä!" toisti cibolero, "ja pian nukkuu hän
ikuista lepoa, jos onni minua suosii. Vaarasta en välitä, mutta kostaa
minun täytyy, ja ihan täydellisesti."
"Mutta kuinkahan sinä pääset keskustelemaan everstin kanssa. Hän ei
siihen suostu. Eiköhän valepuku auttaisi?" kysyi don Juan.
"Ihonvärini ja vaaleat hiukseni minut heti ilmaisisivat, ja maalaaminen
vie liian paljon aikaa. Joka hetki on kallis, ja kenties juuri tässä
neuvotellessamme häviää hänen pelastuksensa hetki. Älkää minusta
välittäkö, sallikaa minun vaan mennä; mutta jos haluatte osottaa
ystävyyttänne, niin seuratkaa minua erääseen paikkaan, jossa voitte
odottaa tuloani, ja josta voitte tulla avukseni, jos pako on ainoa
pelastus! Mutta pian! Minulla on kiire, ja aika tulee pitkäksi."
Näin sanoen hyppäsi cibolero satulaan, ja seuralaiset saattoivat
häntä pitkin jyrkkää, laaksoon vievää polkua. Pian tulivat he eräälle
paikalle, jossa oli taaja lehto tammia ja pensaita. Se oli taaja ja
paha kulkea, mutta se suojeli samalla hyvin vierailta katseilta. Carlos
käski miestensä nousta ratsailta ja sijoitti heidät niin, ettei heitä
presidiosta voitu nähdä.
"Odottakaa minua täällä, rakas ystävä!" sanoi hän don Juanille.
"Odottakaa minua täällä rauhassa vaikka iltaan asti; minulla on
mukanani talismani, joka varmaan auttaa ja tekee ihmeitä! Katsokaahan
tätä rahakukkaroa, se on täynnä kultaa! Ja tässä on", sanoi hän
mustangiaan näyttäen, "sellainen ystävä, joka tarpeen tullessa tuo
minut tuulen nopeudella jälleen teidän luoksenne."
Vielä kerran puristi hän rancheron kättä huusi a'dios. Päästyään ulos
lehdosta kannusti hän hevostaan ja ratsasti nopeasti linnan pääporttia
kohden. Uskollinen Cibolo seurasi ratsastajaa, aivankuin ei olisi
uskaltanut jättää häntä. --
* * * * *
"Pyhä neitsyt, hän se on!" huudahti Roblado suuresti hämmästyneenä. "Se
lurjus itse, tosiaankin!"
Näin huudahti kapteeni, kun eversti näytti hänelle ciboleroa.
"Tiesinhän sen, tiesinhän sen", huokaili eversti, "hän se istui
ratsunsa seljässä tuolla kalliolla. Se ei siis ollut mitään
mielikuvitusta!"
"Onko siis tuuli tuonut hänet tänne?" huudahti Roblado hypähtäen
seisaalleen ja koettaen peitellä ilkeätä tunnetta asemasta; "vai
mikä pahahenki on hänelle vienyt sanan tapauksista San Ildefonsossa?
Katsokaapa vaan kuinka pian hän teitä hakee eversti; hän varmaan tietää
jo kaikki!"
"En voi jäädä tänne. En voi tavata häntä, Roblado. Kysykää mitä hän
tahtoo? Minä menen alas."
"Se on myöhäistä, hän on jo nähnyt teidät", kuului kapteenin vastaus.
"Se herättäisi varmaan hänen epäluuloaan, jos kieltäytyisitte
puhuttelemasta häntä. Ja kun hän tulee noin yksinään, tulee hän
varmaankin pyytämään apua intiaaneja ajaakseen takaa."
"Luuletteko niin?" kysyi Vizcarra, jota tämä olettamus hieman rauhotti.
"Se on ihan varmaa. Totuutta ei hän voi tietää, jollei hän sitten ole
liitossa paholaisen kanssa.
"Puhukaa hänelle täältä penkereeltä ja antakaa hänen esittää asiansa!
Jos hän tulee hävyttömäksi, niin saa hän katua ajattelemattomuuttaan
calabozossa (vankilassa). Mutta jos hän pyytää avukseen vaan joitakuita
sotilaita, niin parasta on suostua hänen pyyntöönsä. Sillähän saatte
hänestä ystävän, ha, ha, ha!"
Se ohjelma miellytti Vizcarraa. Hän päätti noudattaa sitä. Ratsastaja
oli jo muuten muurin juurella.
Loppumatkaa ei cibolero nelistänyt, vaan ratsasti hiljaa, ottaen
kasvoilleen kunnioittavan muodon. Hän näytti sitäpaitsi nöyrältä ja
huolestuneelta. Roblado oli oikeassa; sellaiselta näytti mies, jolla
oli jokin pyyntö tehtävänä.
Päästyään lähelle otti ratsastaja päästään leveälierisen hattunsa ja
tervehti upseereita, joitten päät ja hartiat näkyivät penkereen aidan
yli. Hän pidätteli hevostaan, tervehti nöyrästi uudelleen odottaen,
että häntä puhuteltaisiin.
"Mitä haluatte?" kysyi Roblado.
"Haluaisin saada puhutella herra linnanpäällikköä."
Tämä pyyntö tehtiin niin nöyrällä äänellä, että se heti rohkaisi
Vizcarraa, ja kapteenikin tuntui päässeen ahdistavasta mielentilasta,
kun peljätty mies oli tuolla alhaalla nyt niin nöyränä.
"Täällä minä olen", sanoi Vizcarra, "mitäs sinulla on asiaa, poikani?"
"Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne, jos cibolero raukka pyytää
apuanne sellaisessa tapauksessa, jossa ei voi itse mitään. Te olette
jo osottanut asialle niin suurta huomiota, ja teidän harrastuksianne
kiitetään kaupungissa niin yleisesti, etten luule teillä olevan mitään
pyyntöäni vastaan."
"Johan sitä sanoin", kuiskasi Roblado esimiehelleen, "kaikki käy hyvin."
"Antakaas kuulua sitten, jollei pyyntönne ole vallan mahdoton", sanoi
eversti hyväntahtoisesti. "Mitä on tapahtunut?"
Tarkotuksella lausuttiin nämä sanat niin kovalla äänellä, että
vartiosotilaatkin sen kuulisivat ja huomaisivat mikä tärkeä henkilö
hän oli. Mutta cibolerokin korotti ääntään, vaikka toisesta syystä, ja
sanoi vihaansa hilliten:
"Pyydän teidän armoanne suosiollisesti kuuntelemaan, kun suoraan kerron
mikä kauhea työ on tapahtunut. Intiaanit ovat toissayönä hyökänneet
köyhän ranchoni kimppuun kylän ulkolaidassa, polttaneet sen, lyöneet
tainnoksiin vanhan äitini. Sisar raukkani --".
"Olen kuullut jo kaikesta siitä", sanoi eversti lempeällä äänellä; "ja
vielä enemmänkin; lähdin miehineni ajamaan villejä takaa heti kun sain
tiedon tapauksesta; mutta olette kai kuulleet, että etsintäretkemme
meni turhaan."
"Sen olen kuullut, ja tiedän kaikki mitä teidän armonne on tehnyt asian
hyväksi. Sain kuulla siitä palattuani matkalta, enkä voi kylliksi
lausua kiitollisuuttani."
"Sitä ei tarvitsekaan, olen vaan täyttänyt velvollisuuteni; valitan
suuresti teidän kohtaloanne; niin, lupaan teille, että kun linnaan
vaan saadaan lisää varustusväkeä, niin minä teen laajan retken villejä
vastaan. -- Mutta mitä te aijoitte pyytää?"
"Pyytäisin teiltä sitä suurta suosiota, että sallisitte joukkonne
vielä kerran lähteä ajamaan takaa intiaaneja, joko omassa johdossanne
tai jonkun urhoollisen upseerinne. Minä seuraan mielelläni oppaana,
enkä liene liiaksi itserakas, jos sanon parhaiten tuntevani tiet ja
polut näillä seuduilla. Jos siihen suostutte, niin panen vetoa kaiken
kunniani jälkienetsijänä siitä, että voin seurata jälkiä vieköötpä
sitten minne tahansa!"
"Voisitteko todella tehdä sen?" kysyi Vizcarra luoden katseen
kapteeniin, jolloin molemmat vaan vaivoin saattoivat salata
vastenmielisen tunteensa.
"Kyllä, teidän ylhäisyytenne, viekööt mihinkä tahansa."
"Se lienee mahdotonta!" sanoi Roblado kiivaasti. "Jäljethän ovat jo
kahden päivän vanhat, ja sitäpaitsi olemme me seuranneet niitä aina
Pecos-joelle saakka, vaikka turhaan. Olisi siis suotta enää niitä
seurata."
"Caballeros", jatkoi cibolero itsepäisesti, "minä vakuutan varmaan
löytäväni jäljet. Ei mikään polku ole minulle siinä työssä liian
vaikea, eikä mikään tie liian pitkä. Jollei päivä riitä niin jatketaan
yöllä. Mutta teidänhän ei tarvitse ottaa osaa ajoon, eikä päämäärä ole
ehkä niinkään kaukana kuin näytte luulevan."
Upseerit kauhistuivat ja ilmeisesti kalpenivat.
"Se on hulluutta, hyvä ystävä", sopersi Roblado. "Mitä ajattelettekaan?
Villit ovat jo hyvin kaukana, ylätasangolla tai vuorilla."
"Anteeksi, kapteeni, jos uskallan olla toista mieltä. Heidät voimme
kyllä saavuttaa, sillä luulenpa tietäväni mihin heimoon he kuuluvat!"
"Mihin heimoon?" kysyivät upseerit melkein yhtaikaa. "Olivatko he
yutaeja?"
"Eivät", vastasi cibolero hyvin huomaten upseerien hätääntymisen; "ne
olivat jicarilleja, vihollisiani."
"Sehän voi olla hyvinkin mahdollista", sanoi eversti keventynein
mielin. "Paimenraukat säikähtivät kai niin, etteivät sen tarkemmin
heitä katsoneet. Oli sitäpaitsi yö. Mutta miksi luulette heidän olleen
jicarilleja?"
"Heitä oli niin vähän, eivätkä yutait kulje niin pienissä joukoissa.
Jos teidän ylhäisyytenne uskoisi johdettavakseni edes pienen
sotilasjoukon, niin löytäisin varmaan heidän jälkensä ja tavottaisin
ryövärit, jollei muualla, niin ainakin heidän piilopaikoissaan
vuorilla?"
Kapteeni hymyili tyytyväisenä ja veti everstin vähän taaksepäin aidasta.
"Kaikki käy hyvin!" sanoi Roblado kuiskaten. "Peli on voitettu. Antakaa
vaan sen aasin johdettavaksi pieni miesjoukko, niin teette hänelle
palveluksen ja vielä suuremman itsellenne! Hyvät ildefonsolaiset
kiittävät kuvernööriään, kun hän köyhänkin asiaa niin innokkaasti ajaa."
"Mutta otaksukaapas, että tuo tarkkasilmäinen mies todella löytää
meidän jälkemme, tai eläinten?"
"Älkää turhaan olko levoton! Ensiksikään ei hän kulje rotkoon päin,
ja toiseksi tulen minä johtamaan joukkoa. Jollen minä pidä hänen
ehdottamastaan tiestä, niin eihän meidän tarvitse sitä kulkea. Hän
luultavasti tietää vuoristossa jonkin jicarillipesän, jonka tahtoo
hävittää. Auttakaamme häntä siinä, siitähän on meille vaan kunniaa.
Hauskoja koristuksiahan olisivat kasarmin portilla jotkut päänahat, ha,
ha, ha!"
"Minä puolestani olen tyytyväinen kaikkeen, kun minun vaan ei tarvitse
olla sen miehen seurassa, ja jollei teitäkään se retki huvita, niin
komentakaa sinne Gomez!"
"Pidän varmimpana itse johtaa retkeä; mutta ei ole hetkeäkään
aikailtava; mitä enemmän harrastusta, sitä suurempi kunnia! Ilmottakaa
nyt, eversti, cibolerolle se hyvä sanoma, minä varustan sillä aikaa
retkeä!"
Kapteeni kiiruhti penkereeltä alas, ja pian kuului sen jälkeen
torvenääni käskevän satuloimaan hevoset.
Tämän keskustelun aikana istui Carlos liikkumatta mustan hevosensa
seljässä. Häntä katselivat uteliaina ympärillä olevat joutilaat
rakuunat, mutta pian kutsui torvi heidät talleihin. Sen ääni vaikutti
iloisesti ciboleroon, sillä nyt hän tiesi pyyntöönsä suostutun.
Hetken päästä ilmestyi eversti penkereen aidan luo ja sanoi
ylpeännäköisenä, että ciboleron pyyntöön oli suostuttu.
"Kiitän teidän armoanne tästä suuresta suosiosta; haluaisin vaan tietää
tuleeko joukko minun johdettavakseni."
"Etevin upseerini kapteeni Roblado tulee retken johtajaksi; parhaillaan
varustelee hän matkaa; saatte odottaa häntä", kuului Vizcarran varma
vastaus; hän näytti siihen lopettavan keskustelunsa ciboleron kanssa.
Ei ollut hetkeäkään hukattava; muuten saattaisi sopiva hetki päämäärän
saavuttamiseksi mennä käsistä. Roblado oli poissa. Kuuluvalla äänellä
jakeli hän määräyksiään. Retkelle määrätyt sotilaat istuivat jo
ratsailla, ja tie penkereelle oli avoinna.
Tuskin oli eversti jälleen alottanut kävelynsä penkereellä, kun
cibolero äkkiä hyppäsi maahan ratsailta, otti pitkän pyssynsä, jonka
hän tähän asti oli kätkenyt laajan viittansa liepeisiin, sekä vyössään
olevan pitkän veitsen, ainoat aseensa, ja meni portille.
Muuatta seikkaa hän epäili. Päästäisikö portilla oleva vartija hänet
sisälle? Jollei, niin hänen täytyi kuolla!
Päätös oli pian tehty, ja lujasti pusertaen puukonpäätä lähestyi hän
porttia.
Hän meni sisälle, ja se onnistui hyvin, kaikeksi onneksi sekä hänelle
että vartijalle. Vartija näytti uniselta ja huolimattomalta; hän oli
kuullut Carloksen puhuvan upseerien kanssa, eikä siitä syystä mitään
epäillyt, varsinkin kun cibolero kysymykseen: "Kuka siellä?" vastasi,
että päällikkö tahtoi häntä puhutella penkereellä.
Carlos oli siis päässyt jo pihalle. Nopeasti juoksi hän katolle
johtaville portaille ja nousi ääneti niitä ylös. Mokasinit pitivät niin
vähän ääntä, että Carlos ehti jo kulkea pari askelta penkereelläkin,
ennenkuin eversti huomasi mitään, kulkiessaan siinä edestakaisin niissä
hauskoissa mietteissä, että nyt pääsee mukavasti koko ilkeästä jutusta.
Siellä siis oli tuskin kuuden jalan etäisyydellä ryöstetyn tyttöraukan
veljestä ryöväri, teeskentelevä roisto -- kuuden jalan päässä ciboleron
tarkasta pyssystä aavistamatta lainkaan uhkaavaa vaaraa. Ei hän nähnyt
paljastettua puukkoa eikä rihlapyssyä.
Carlos olisi voinut ampua häntä selkään, se jo juolahti hänen
mieleensä, mutta heti hän sen aikomuksen karkotti. Surmata hän oli
tosin päättänyt miehen, mutta ei sillä tavalla. Varovaisuuskin jo
saattoi hänet miettimään jotain muuta tapaa. Puukko tekisi hyvää ja
hiljaista jälkeä, ja helpottaisi siten hänen pakoaan. Siitä syystä
laski hän pyssyn hiljaa lattialle aitaa vasten nojalleen.
Raudan kalskahdus aitaan, vaikka se heikosti kuuluikin, kantoi sentään
everstin korvaan. Hän kääntyi äkisti ympäri ja näki suureksi kauhukseen
kutsumattoman vieraansa.
Aluksi aikoi hän pelottaa miehen katseellaan, mutta ciboleron muoto
oli niin uhkaava, ei rukoileva enää kuten äsken, että everstin valtasi
tuska.
"Kuinka uskallatte tunkeutua tänne, mies, mitä..."
"Ei niin lujaa, herra eversti" kuului uhkaavansointuinen ääni, "ei niin
lujaa puhetta, eversti, se voitaisiin kuulla."
Jos jo ääni oli säikäyttänyt pelkuria everstiä, niin sitä enemmän hän
kauhistui, kun ciboleron kädessä välähti pitkä metsästyspuukko; ja
miehen ryhti oli niin kamalan epätoivoisen uhkaava, että se näytti
sanovan: "tottele tai olet ruumiina!"
Omantunnon soimaama mies menetti kaiken itseluottamuksen, kurkusta
ei ääntä lähtenyt; äkkiä selvisi hänelle koko ciboleron juoni. Hänen
pyyntönsä saada sotilaita oli vaan keino päästä everstin kimppuun.
Cibolero oli päässyt hänen jäljilleen, hänen rikoksensa oli tunnettu,
ja Rositan veli oli nyt tullut joko saamaan hyvitystä tai kostamaan.
Viimeöiset unikuvat tulivat nyt uudelleen hänen mieleensä, kun kamala
todellisuus oli hänen edessään. Hänen silmänsä harhailivat kaikkialle
apua etsien, mutta lähellä ei ollut yhtään ihmistä, ei laajalla
linnanpihallakaan, ei ollut mitään toivoa, kylmät kivimuurit vaan, ja
edessä säälimätön vastustaja.
Huutaisiko hän portilla olevalle vartijasotilaalle? -- Ciboleron puukko
näytti sanovan, että jos hän sen tekee, saa hän iskun heti.
"Mitä tahdotte?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä.
"Sisareni!"
"Sisarenne?"
"Vaadin sitä teiltä heti."
"Carlos, en ymmärrä teitä, ei hän ole täällä, minä..."
"Valehtelija, eivätkö konnantyönne jo riitä? Kuuletteko kuinka
raivoisasti koirani haukkuu tuolla ovella? Siellä on sisareni."
Tahdottomana katsoi eversti alas eräälle ovelle, josta koira turhaan
pyrki sisälle, ja uudelleen välähti ciboleron puukko uhkaavasti.
"Sanokaa mitä se merkitsee! -- Katsokaa!"
"En voi sitä selittää. Minä -- minä en tiedä. Luuletteko, että...?"
"Te olette valmis vaikka minkälaiseen konnuuteen! -- Tämän on, Jumala
minua auttakoon, teidän viimeinen hetkenne, jos vielä valehtelette. --
Petollinen roisto! Tunnen työnne! Tunnustakaa tai! --."
"Älkää tappako minua! Tunnustan kaikki. Hän, hän on tuolla. Vannon,
ettei hänelle ole tehty mitään pahaa. Pankaa pois puukko, Carlos,
vapisen sen nähdessäni."
"Tulkaa tänne, ryöväri, ihan muurin viereen! -- Pian!" Cibolero oli
näyttänyt erään paikan, josta näki osan pihaa. Hänen käskyään totteli
eversti kohta, hyvin tietäen muuten kuolevansa.
"Käskekää nyt heti avaamaan hänen vankilansa, huutakaa se niille
lurjuksille, jotka teitä siinä konnantyössä niin mielellään ovat
auttaneet! Mutta jos sanalla tai viittauksellakaan kehotatte heitä
tulemaan tänne ylös, niin työnnän kohta tämän puukon rintaanne!"
"Voi, Jumalani -- älkää sitä vaatiko nyt! Hukka minut perii, jos se
saataisiin tietää. Armahtakaa, armahtakaa, Carlos! Vannon henkeni
kautta, että sisarenne vapautetaan. Jo tänä iltana saatte nähdä hänet."
"Ei, nyt kohta! Totteletteko, roisto! Luuletteko, että cibolero voi
kärsiä ijankaiken? Käskekää miestenne aukaisemaan vankilan ovi, ja
nopeasti! -- Silmänräpäys vaan, ja..." Jo kohotti hän puukkonsa
iskeäkseen.
"Voi, Jumalani! Hän murhaa minut -- vielä hetkinen -- odottakaa --
tahdon -- --."
"No, suostutteko?"
"Haa!"
Tämä viimeinen huudahdus oli vallan toisellainen, se oli ilonhuudahdus.
Kun eversti katseli portaille päin, mutta cibolero oli selin sinne,
ei hän nähnyt sitä muutosta mikä tuli tähän jännittävään asemaan sen
kautta, että kolmas henkilö saapui penkereelle. Äkkiä tarttui vahva
käsi hänen kohotettuun käsivarteensa. Hän kääntyi äkkiä ympäri, kiersi
kätensä vapaaksi ja näki edessään luutnantti Garcian.
"Teille ei ole minulla mitään asiaa", huusi cibolero, "älkää tulko
lähelle!"
Upseeri oli jo temmannut pistoolin ja ojentanut sen, viitsimättä
vastata, ciboleron päätä kohden, kun samassa Carlos hyökkäsi hänen
päälleen.
Kuului laukaus. Molemmat taistelijat peittyivät ruudinsavuun. Kuului
kumea putoaminen lattialle, ja toinen syöksyi ulos savupilvestä,
nähtävästi vahingoittumattomana. Se oli cibolero. Hän oli kaatanut
vastustajansa. Puukko oli verinen.
Carlos riensi nyt sinne missä oli viimeksi nähnyt everstin, mutta
tämä oli kadonnut. Puolustajansa kaatuessa oli eversti ajatellut vaan
pakoa. Hänen onnekseen oli penkereen toisessa päässä salaportaat. Sinne
syöksyi hän; mutta cibolero huomasi hänestä vielä pään ja hartiat.
Myöhäistä oli häntä enää saavuttaa, ja vaarallista oli seurata häntä
pihalle saakka, sillä laukaus oli jo varmaankin herättänyt miehistön
huomion. Hän oli vallan epätoivoissaan ajatellessaan, että eversti
pääsisi karkuun, mutta siinä samassa huomasi hän pyssynsä.
Sillä ehkä vielä ehtisi saavuttaa everstin.
Hän otti aseen ja ampui.
Pakenija oli jo ehtinyt kulkea muutamia portaita salaisessa käytävässä,
joka tavallisesti suljettiin luukulla ylhäältä, ja iloitsi jo, että oli
päässyt niin kauheasta vaarasta ehjin nahoin.
Silloin valtasi hänet äkkiä uteliaisuus; hän tahtoi nähdä mitenkä
luutnantin ja ciboleron taistelu oli päättynyt, hän aikoi vaan
hetkiseksi vilkaista taakseen, mutta juuri everstin päätään kääntäessä
kuului laukaus, ja mies kieri alas pitkin portaita.
Carlos näki kuulan sattuneen, ja luulipa vielä everstin kuolleeksikin.
Hän kuuli jo kostonhuutoja pihalta ja tiesi olevansa kuoleman oma
jollei ehtisi nopeasti paeta.
Ensin aikoi hän paeta samaa tietä jota oli tullutkin; mutta piha oli
täynnä aseellisia miehiä; ehkä pääsisi hän pois niitä pieniä portaita,
joilta Garcia oli niin äkkiä ilmestynyt. -- Sieltäkin jo kuului
huutoja ja aseitten kalsketta. Ei siis pelastusta siltäkään taholta.
Aikailematta hyppäsi hän yli ruumiin, juoksi pitkin penkerettä aidan
luo ja katsoi alas.
Kauhea hyppy olisi tässä ollut, mutta yhtä suurta vaaraa uhkasivat
sotilaat. Jo juoksi muutamia niistä penkerettä pitkin häntä kohden. Jo
kuului karbinien räiskettä, ja kuulia mennä suhisi hänen korviensa ohi;
ei ollut aikaa siekailla. Silloin näki hän kauniin hevosensa nurmella
seisovan kaarevin kauloin. Se oli siis vielä siellä.
Tämän näyn elähyttämänä hyppäsi Carlos yli aidan ja pääsi onnellisesti
maahan. Kimakka vihellys sai hevosen kohta hänen luokseen; nopeasti oli
hän ratsailla ja samassa jo porhalsi täyttä karkua avonaisella kedolla.
Kuulat vinkuivat hänen ympärillään, ja muuan asestettu sotilasjoukko
koetti sulkea häneltä tien, mutta molemmista hän pelastui. Parin
loikkauksen päästä oli cibolero jo taajan lehdon suojassa.
Joukko keihäillä varustettuja rakuunoita Robladon ja Gomezin johdossa
seurasi häntä; ja vaikeata oli hänen varmaankin päästä sellaisen
ylivoiman käsistä; mutta kuka voisikaan kuvailla takaa-ajajien
kauhistusta, kun metsässä äkkiä näkyi joukko päitä ja kamala kiljunta
kuului.
"Indios bravos, los barbaros! -- Villejä intiaaneja!" -- huusivat
sotilaat, toiset pysähtyen, toiset kääntyen ympäri hakemaan apua
linnasta.
Vaikka Roblado oli juuri aikonut joukkoineen lähteä ajamaan takaa
intiaaneja, pysähtyi hän kuitenkin nyt hyvin säikähtäneenä odottamaan
apuväkeä linnasta.
Koko varustusväki lähti liikkeelle, lehto ympäröitiin ja metsään
uskallettiin lopultakin mennä, mutta ei mitään intiaaneja näkynyt.
Oliko helvetti heidät niellyt, vai oliko se harhanäky? Se ei se
kuitenkaan ollut, koska maassa oli paljo kavionjälkiä kaikkialla.
Useita tunteja turhaan metsässä etsittyään palasi Roblado sotilailleen.
* * * * *
Garcia oli kuollut, mutta Vizcarra eli, vaikkei hänessäkään paljoa
näyttänyt henkeä olevan, kun hänet nostettiin ylös putoamisensa jälkeen
portailta. Itse pelkäsi hän jo viimeisen hetkensä lyöneen. Kasvot
olivat kokonaan veressä. Kuula oli mennyt poskien lävitse ja vienyt
mennessään useita hampaita, niin ettei eversti voinut puhua varmaankaan
moniin aikoihin. Tämä ei kuitenkaan ollut vielä pahin puoli asiassa.
Huokaillen ja ähisten makasi eversti vuoteessaan; eikä ollut hänen
hauska odottaa nuoren ja kokemattoman lääkärin selitystä, joka vihdoin
monen tunnin kuluttua saapui, ettei haava ollut hengenvaarallinen, vaan
tavallinen lihahaava. Sairasta vaivasi kova kuume, ja se piti häntä
kauhujensa vallassa.
Cibolero oli päässyt hänen käsistään. Jos hän nyt parhaillaan
suunnitteli uusia hyökkäyksiä? Jos Rositan vangitseminen tulisi
yleisön tiedoksi, ja voitaisiin todistaa hänen osallisuutensa siihen?
-- Hän toivoi yön loppuvan, vaikka sen piti suoda hänelle virkistävää
unta; hän pelkäsi yön pimeyttä, sillä sen suojissa saattoi murhamies
helpommin toteuttaa aikeensa.
Koko päivän vallitsi suuri hämminki kasarmissa ja kaupungissa. Koko
siirtolassa puhuttiin vaan tästä merkillisestä asiasta; se levisi kuin
kulovalkea tasangolla.
Asiaa kerrottiin kahdella eri tavalla. Toisaalta kerrottiin villien
ciboleron johdolla hyökänneen linnaan, vieläpä suurilukuisena joukkona,
koskapa olivat uskaltaneet hyökätä itse linnaa vastaan, mutta että
urhoolliset sotilaat olivat vimmatun taistelun jälkeen karkottaneet
heidät. Moni oli saanut taistelussa surmansa. Linnanpäällikön
kerrottiin kuolleen, ja oli odotettavissa uusi hyökkäys siirtolaa
vastaan - ehkä vielä samana yönä.
Toisen kertomuksen mukaan olivat los indios mansos -- tähän saakka
rauhalliset intiaanit -- nousseet kapinaan cibolero Carloksen johdolla,
tehneet epäonnistuneen hyökkäyksen presidioon, siellä taistelussa oli
kaatunut eversti ja muut upseerit ja tulevana yönä tehtäisiin uusi
hyökkäys, johon kaikki tagnos -- rauhalliset intiaanit ja ahkerat
työläiset -- ottaisivat osaa.
Molemmatkin huhut tuntuivat San Ildefonson tyynistä ja viisaista
asukkaista vallan uskomattomilta. Miksi olisivat intiaanit hyökänneet
linnaa vastaan, kun he olisivat helposti voineet ryöstää turvattoman
kaupungin tai suuret haciendat? Tai miksi olisi cibolero juuri
intiaanien etunenässä ryhtynyt hyökkäykseen, kun oli tunnettua,
että hänen sisarensa juuri vähäistä ennen oli joutunut intiaanien
käsiin? -- Toinen kertomus tuntui pelkältä tarulta, kun tagnojen
nähtiin kaikkialla rauhassa suorittavan peltotöitään. Ei kuulunut
kaivoksiltakaan mitään levottomia tietoja. Mistä siis olisivat
kapinoitsijat tulleet? Kaikki halusivat saada tarkempia tietoja
sotilailta, ja pian kokoontui siitä syystä puolet kaupunkia kasarmien
ympärille. Mutta ei sieltäkään voitu saada tyydyttävää varmuutta.
Sotilaitten kertomukset olivat salaperäisiä ja sekavia, ja
ristiriitaisia heidän tietonsa ciboleron avunpyynnöstä; toiset heistä
eivät itsekään voineet asiaa ymmärtää, ja ne taas, jotka jotakin
tiesivät, eivät uskaltaneet paljastaa päälliköidensä menettelyä. Ei
uteliaiden siis auttanut muu kuin palata kotiin ja siellä miettiä näitä
merkillisiä tapauksia.
Muutamat arvelivat, että cibolero oli mustasukkaisuudessaan mennyt
kostamaan kapteeni Robladolle, tullut estetyksi ja käynyt siitä syystä
everstin kimppuun.
Vaikka liikkeessä olikin näin erilaisia kertomuksia, tuomitsivat ne
kuitenkin kaikki ciboleron. Se niissä oli yhteistä.
Hirttoköysi oli sellaiselle miehelle melkein liian lievä rangaistus, ja
jos hän vaan olisi saatu kiinni, niin kyllä hän olisi saanut hyvittää
pahat työnsä.
Olihan sen lurjuksen kiittämättömyys vallan tavaton. Edellisenä
päivänähän olivat juuri samat upseerit käyneet retkellä häntä
auttaakseen! Hän oli varmaan tullut hulluksi, tai oli hänet äiti
noitunut. Oliko nyt laitaa tappaa niin suosittu mies kuin luutnantti
Garcia!
Kuollut upseeri ei tosin ollut erittäin ylhäinen, mutta ystävällisellä
ja vaatimattomalla käytöksellään oli hän saavuttanut kaupunkilaisten
suosion.
Sinä yönä ei San Ildefonsossa tunnettu ystävällisyyttä ciboleroa
kohtaan. Oli sentään kaupungissa hänellä yksi ystävätär. Yksi sydän
tunsi häntä kohtaan samaa rakkautta kuin ennenkin. Se oli Catalina,
Crucesin tytär. Mutta ihmetteli hänkin sitä syytä, mikä oli aiheuttanut
ciboleron toimimaan niin omituisesti.
Mutta oli syy mikä tahansa, missään tapauksessa ei hän olisi tuominnut
Carlosta! Mitäpä välitti hän niistä parjauksista ja solvauksista, joita
syydettiin hänen rakastettunsa niskoille? Vaikkapa hän oli surmankin
tehnyt, niin ei se ollut syyttä tapahtunut. Siitä oli hän vakuutettu.
Tunsihan hän Carloksen jo lapsuudesta, yhteisiltä leikkiajoilta saakka,
ja sitten myöhemmältä nuoruudelta niin jaloksi mieheksi, ettei hänen
viattomuuttaan voinut epäillä!
Hän oli Catalinan silmissä kuin kirkas tähti pimeällä taivaalla. Ei
mikään voinut riistää siltä valoa. Tuskallista oli kuitenkin tämä
kaikki nuorelle tytölle, ja syvä suru valtasi hänen mielensä, -- se
tiesi pitkää, ehkä ikuista eroa siitä miehestä, jonka läsnäolo oli
hänelle niin mieleinen.
Carlos ei luonnollisesti uskaltanut enää tulla kaupunkiin, ei koko
siirtolaan; kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän saattoi vaan
onnettomuutta siirtolalle.
Sentähden ajautui hän erämaahan -- vainottuna kuin susi tai puhveli --
hänet ehkä vangittaisiin, surmattaisiin!
Katkeria ja surullisia olivat tyttöraukan mietteet. Koska saisi hän
jälleen nähdä rakastettunsa? Ehkä ei milloinkaan!