"Minä äänestän sitä, joka on surmannut pawneen", sanoi kohta muuan
soturi.
"Minä samoin!" huusi muuan toinen.
"Häntä kaikki äänestämme!" vakuuttivat soturit.
"Täten siis julistetaan", lausui puhuja, "että jolle pawneen päänahka
kuuluu, hän on wacokansan päällikkö!"
"Sen vakuutamme juhlallisesti!" sanoivat läsnäolijat, pannen valansa
merkiksi oikean kätensä sydämelleen.
"Jo riittää!" sanoi vanha soturi, kun muutamat nuoremmat alkoivat kovin
äänekkäästi osottaa suosiotaan. -- "Kuka on siis wacoheimon päällikkö,
astukoon esiin!"
Seurasi täydellinen hiljaisuus. Miehet katselivat toisiaan että kuka
esiintyisi. Ilolla olisi häntä tervehditty.
Carlos ei aavistanutkaan sitä kunniaa mikä häntä odotti. Vaiti seisoi
hän punasten soturien keskuudessa ja seurasi uteliaisuudella heidän
toimiaan. Muuan hänen lähellään seisova intiaani, joka osasi vähän
espanjaa, ihmetteli Carlokselle tapausta ja selitti hänelle mitä oli
tapahtunut.
Jo aikoi metsästäjä esiintyä ja vaatimattomasti tunnustaa ampuneensa
nuolen, kun samassa muuan arvokas soturi lausui:
"Miksipä olisimme kauvemmin epätietoiset? Helppohan on saada selvä
ampujasta. Jos vaatimattomuus kahlehtii soturin kielen, niin puhukoon
hänen aseensa! -- Kas tässä on vielä hänen nuolensa vihollisen
sydämessä. Se meille kyllä puhuu ampujastaan. Katsokaa, varressa on
merkki?"
"Todellakin!" huudahti vanha soturi, "siitähän nähdään."
Hän meni kuolleen pawneen luo, tempasi nuolen hänen ruumiistaan ja piti
sitä korkealla ilmassa.
Ympärilläolijat huomasivat heti hämmästyksellä, että nuolen kärki oli
rautainen.
Ei kellään wacolla voinut olla sellaista asetta. Kukapa muu siis olisi
voinut olla ampuja kuin vieras, jonka silmistä loisti tyytyväisyys
nähdessään nuolensa. Häntä katseltiin nyt ihmetellen, ja viimeinenkin
epäilys haihtui, kun muuan waco huomasi toisen pawneen kaatuneen
kiväärin kuulasta. Jokainen siis tiesi, että valkonaama oli kostanut
päällikön kuoleman. Olivathan he kauppaa tehdessään nähneet hänen
pitkän pyssynsä.
Kun he tahtoivat osottaa hänelle kiitollisuuttaan, astui hän esille ja
kertoi äskeisen tulkin kautta vaatimattomasti päällikön kuolemasta, ja
siitä mitä hän oli tehnyt tässä kahakassa.
Hyväksymisen hyminä kuului sotilaitten piiristä kertomuksen päätyttyä,
ja monet riensivät osottamaan kiitollisuuttaan cibolerolle,
puristamalla hänen käsiään ja monella muulla tavalla.
Useimmat punanahat tiesivät ciboleron yöllisen pyssynlaukauksen juuri
olleen heille varotusmerkkinä. Ja se saattoi pawneitten yöllisen
hyökkäyksen epäonnistumaan. Vallan toisin olisi voinut käydä, jollei
tuo varotuslaukaus olisi kajahtanut. Sitäpaitsi oli cibolero auttanut
heitä vielä itse taistelussa, kostaen heidän päällikkönsä kuoleman.
Kiitollisuus kohosi ihastukseksi, ja hyvähuudot huumasivat korvia.
Kun melu ja kiihtynyt mieliala olivat jonkun verran asettuneet, astui
taas piiristä esiin se vanha wacosoturi, joka oli esiintynyt puhujana,
ja jota varmaan pidettiin suuressa arvossa, ja lausui Carlokselle
seuraavat sanat:
"Valkoinen päällikkö! Olen puhunut heimojen urhoollisimpien miesten
kanssa. He ovat minun kanssani yhtä mieltä siitä, etteivät sanat riitä
kylliksi selittämään kiitollisuuttamme. Neuvottelustamme olet jo
saanut tietää, ja olet kuullut, että olemme valinneet itsellemme uuden
päällikön. Emme aavistaneet, että urhoollisin taistelussa oli valkoinen
veljemme. Mutta pitäisikö meidän siitä syystä rikkoa sanamme, että sinä
olet toista heimoa, toisellainen väriltäsi ja muodoltasi? Niin emme
ajattele. Ja tällä samalla paikalla vahvistamme siis valamme!"
"Vala vahvistetaan!" kuului kaikkialta sotilaitten piiristä samalla
kuin he laskivat kätensä sydämelleen.
"Valkoinen soturi!" jatkoi wacopuhuja, "vala on meille pyhä. Me
osotamme sinulle korkeinta kunniaa mitä voimme. Ei sitä ole ennen
koskaan osotettu muille kuin wacoheimon omille sankarisotureille. Ei
urhoollisimmankaan päällikön poika, jolta on voimaa ja urhoollisuutta
puuttunut, ole hallinnut wacoheimoa. Emme pelkää jättää kohtaloamme
sinun käsiisi, olemme ylpeitä 'valkoisesta päälliköstä'; ja hän johtaa
meitä ja neuvoo meitä. Johda meitä mihin tahdot, me seuraamme sinua! --
"Tunnemme sinut paremmin kuin luuletkaan. Liittolaisemme comanchit ovat
sinusta puhuneet. Tunnemme hyvin cibolero Carloksen. Tiedämme sinut
suureksi soturiksi ja tiedämme senkin, ettei sinua kotiseudullasi
kunnioiteta arvoasi vastaavalla tavalla. Suo meille anteeksi
suorapuheisuutemme. Koettele meidän sanojemme totuutta, äläkä palaja
sinne missä selkääsi tahdotaan nöyryyttää ja missä ahneus ja kateus
estävät miehuullisia tekojasi. Jää meidän joukkoomme, me rakastamme ja
kunnioitamme sinua! --
"Sinä olet uskollisten miestesi keskellä, ja jolleivät muut siteet sinua
pidätä kotiseudullasi, niin tule meidän päälliköksemme!"
Kun puhuja oli vaijennut, kertasivat kaikki piirissäolijat hänen
sanansa. Sitten seurasi täydellinen hiljaisuus.
Carlos oli niin hämmästyksissään, ettei hän hetkiseksi voinut sanaakaan
sanoa. Tämä omituinen ehdotus, tehtynä niin merkillisissä olosuhteissa,
kummastutti häntä suuresti. Merkillistä oli hänestä sekin, että hänet
tunnettiin, vaikkei hän puolestaan tuntenut ketään koko heimosta.
Viimemainitusta seikasta sai hän siis kiittää comancheja, joitten
kanssa hän tosiaankin oli tehnyt silloin tällöin kauppoja, ja yleensä
ollut ystävällisessä suhteessa heihin, niin että joku oli käynyt häntä
tervehtimässäkin rauhan aikana San Ildefonsossa.
Mutta omituista oli se, että villit olivat huomanneet hänen suhteensa
kansaansa, sillä näyttihän tosiaankin siltä kuin eläisi hän maanpaossa.
Tällä hetkellä ei ollut kuitenkaan aikaa miettiä kaikkia merkillisiä
seikkoja, sillä intiaanisoturit odottivat vastausta.
Ja mitä hän vastaisi? Saattoiko hän, köyhä cibolero, jolla oli omassa
yhteiskunnassaan niin mahtavia vihollisia, hyljätä niin kunnioittavan
tarjouksen? Kotona pidettiin häntä tuskin orjaa parempana, täällä
tulisi hän hallitsijaksi, kokonaisen kansan päälliköksi!
Vaikka wacoja kutsuttiin villeiksi, niin oli hän huomannut heidät
rehellisiksi ihmisiksi. Ehkäpä haluaisivat hänen äitinsä ja
sisarensakin vaihtaa sivistyneen yhteiskunnan levottoman elämän erämaan
rauhaan? Mutta uskalsiko hän vaatia niin paljon heidän rakkaudeltaan?
Ja Catalina! Väärin olisi temmata häntä toimialaltaan erämaahan villien
keskuuteen!
Ei hän kauvaa arvellut, hän oli tehnyt päätöksensä.
"Jalot soturit!" lausui hän. "Käsitän täydellisesti sen suuren kunnian,
jota minulle osotatte. -- En voi sanoin lausua kiitollisuuttani.
Puheeni on siitä syystä lyhyt mutta avomielinen. -- Totta on, etten
juuri suurta kunnioitusta ole saanut osakseni nykyisessä isänmaassani,
asettuessani sinne asumaan. Kaikkein köyhimpien kirjoissa elän kansani
keskuudessa, mutta siitä huolimatta kiinnittävät monet siteet ja pyhät
velvollisuudet minut sinne. Mikään muu ei saattaisi minua hylkäämään
teidän ylevämielistä tarjoustanne. -- Wacot, olen puhunut!"
"Se riittää, urhea valkoinen päällikkö", sanoi vanha wacosoturi. "Ei
ole meidän asiamme udella sinun syitäsi. -- Jollemme saakaan tervehtiä
sinua päälliköksemme, niin toivomme sinun aina pysyvän ystävänämme,
vaikka oletkin poissa keskuudestamme! Vielä enemmänkin! Suo meidän
jollain tavalla osottaa kiitollisuuttamme! Vähäisen lahjan voivat wacot
tarjota, mutta sitä lahjaa seuraavat sitä runsaammat onnentoivotukset
ystävällemme. --
"Iloisen sanoman kerron sinulle. Suuresti sait kärsiä pawneitten
ryöstöstä, omaisuutesi on nyt meidän hallussamme, ja saat sen jälleen
poistuessasi meidän majoistamme. Jos haluat suoda meille suuren ilon,
niin jää vieraaksemme muutamiksi päiviksi nauttimaan yksinkertaista
vieraanvaraisuuttamme! Sano, jääthän?"
Pyyntöön yhtyivät toiset, ja cibolero otti kutsun vastaan.
* * * * *
Noin kahdeksan päivää senjälkeen nähtiin atajon, s.o. muulijonon,
kaikkiaan viiteenkymmeneen, kulkevan raskaasti kuormitettuina
puhvelinnahoilla ja kuivatulla lihalla Llano estacadon itäistä rinnettä
ylös ja suuntaavan matkansa luodetta kohden laajalla ylätasangolla.
Johtajana oli erään muulin selässä ratsastava puoli-intiaani.
Kolmet härkien vetämät raskaat vankkurit seurasivat muulijonoa.
Intiaanit ajoivat härkiä. Ne peljättivät kauhealla kolinallaan kauvaksi
akasialehdoissa hiiviskelevät arosudetkin.
Muuan ryhdikäs ratsastaja istui komealla, pikimustalla ratsullaan
kulkueen etupäässä. Silloin tällöin kääntyi hän katsastamaan
tyytyväisyydellä rikkauttaan, lastattuja muulejaan. Se mies oli hyvä
tuttavamme cibolero Carlos.
Wacot olivat todella suurellisesti osottaneet hänelle kiitollisuuttaan.
He tiesivät hänen matkansa tarkotuksen, he tiesivät mitä kaikkea hän
metsästysretkeltä toivoi. Ja siinä oli nyt heidän jäähyväislahjansa:
raskaasti kuormitetut muulit.
Mutta vielä arvokkaampi lahja oli ciboleron povitaskussa. Siellä oli
kallista ainetta, jonka intiaaniystävät olivat antaneet, ja uutta
olivat vielä luvanneet lisää, kun hän toisen kerran tulisi heidän
luokseen.
Mitähän siinä pussissa oli? Ehkä rahoja, ehkäpä jalokiviä? Hiekkaa se
vaan oli, mutta se oli keltaista ja kiiltävää. Se oli kultaa.