Valkoinen päällikkö.
Carlos oli viettänyt surullisen yön. Kauhulla ajatteli hän mitenkä
hänen silloin kävisi, jos villit palaisivat vielä laaksoon hänet
lopullisesti ryöstääkseen. Ikävältä tuntui hänestä ajatella sitäkin,
kuinka kotiseutulaiset ottaisivat ivalla vastaan hänet, palatessaan
kotiin keppikerjäläisenä. Ei ollut myöskään ajateltavissa, että
hallitus ryhtyisi puuhaamaan mitään erityistä retkeä muutamien
vaivaisten muulien vuoksi. Ei linnanpäällikkö eikä ylpeä Roblado
varmaankaan auttaisi ciboleroa?
Mutta eikö hän voisi saada apua muualta? -- Silloin heräsi hänessä
ajatus itse ratkaista kohtalonsa. Päivän koittaessa aikoi hän mennä
wacojen leiriin ja selittää heille ryöstön koko ilkeys. Mutta
epätietoista oli vieläkö intiaanit olivat leirissään. Mutta uudet
ajatukset ponnahuttivat hänet ylös. Jollei hän saanutkaan muulejaan
takaisin, niin kostaa hänen kuitenkin piti.
Carlos tiesi wacoilla olevan vihollisia, vieläpä ihan rajan takana.
Sellaisia olivat m.m. pawneet.
"Kova on kohtaloni, mutta kosto on sentään suloinen!" ajatteli
hän. "Jos lähtisin etsimään pawneita ja puhuisin heille
kostosuunnitelmistani? -- Mitähän jos tarjoisin heidän avukseen
keihääni, jouseni ja tarkan pyssyni? En ole tosin ennen tavannut
heitä, enkä tiedä mitenkä he ottaisivat minut vastaan, mutta hyvän
liittolaisen he saisivat minusta. Tiedänpä varmaan miestenikin
seuraavan minua ja taistelevan mielellään herransa puolesta. Menenpä
tosiaankin hakemaan pawneita!"
Nopeasti teki cibolero yleensä päätöksensä ja pani ne myöskin kohta
täytäntöön. Ei saata ihmetellä hänen päätöstään kun muistaa kuinka
kurjasti intiaanit olivat häntä pettäneet. Sitäpaitsi toivoi hän
saavansa osan muuleistaan takaisin kun vaan saisi apua pawneilta.
Jo oli hän aikeessa ilmottaa päätöksensä seuralaisilleen; kun samassa
Antonio kiiruhti hänen luokseen.
"Herra", sanoi arriero, joka oli myöskin vakavasti miettinyt asiaa,
"ettekö ole huomanneet mitään eriskummallista tässä tapauksessa?"
"Mitä sitten?"
"Siinä että useat rosvoista olivat jalkaisin."
"Se on totta, huomasin sen."
"Usein olen minäkin nähnyt comanchien rosvoavan karjalaumoja, mutta he
liikkuvat aina ratsain."
"Mitäpä se merkitsee? Meidän rosvomme olivat wacoja eivätkä comancheja."
"Voi olla, mutta olen aina kuullut wacojen olevan oikeita
hevosintiaaneja, jotka aina suorittavat tällaiset temput ratsain."
"Asia on tosiaankin niin", vastasi cibolero, ja näytti arvelevan asiaa.
"Minusta tuntui heidän menettelytavassaan poikenneen wacojen tavoista."
"Sitäpaitsi tuntuu minusta muuan toinen seikka vähän merkilliseltä
tässä hyökkäyksessä", huomautti arriero. "Ettekö ole, herra, sitä
huomannut?"
"En mitään muuta erityistä. Kaikki tapahtui niin odottamatta. Mitä sinä
huomasit muuta?"
"Ettekö kuulleet kiljunnan välillä kimeitä pillien ääniä?"
"Kuulitko sinä?"
"Useita kertoja."
"Missä minun korvani ovat olleet?" huudahti cibolero. "Oletko ihan
varma siitä?"
"Vallan varma, herra!"
Carlos tuumiskeli asiaa. Lopulta näytti hän päässeen johonkin tulokseen
ja lausui:
"Niin se on varmaan ollut, totisesti!"
"Kuinka sitten?"
"Että juuri pawneepillit niin säikäyttivät muuleja!"
"Sitäpä minäkin arvelen. Comanchit eivät kilju niin korkealla äänellä,
eivät myöskään kiawait, enkä koskaan ole kuullut wacojen antavan
sellaisia merkkejä. Mikseivät ne olisi voineet olla pawneita? Usein
he kuljeksivat näin retkillään jalkaisin, eivätkä ole yleensä wacojen
tavoin kuin kasvaneet hevosen selkään. Sitäpaitsi on tällainen
salakavala yöllinen hyökkäys hyvin heidän viekkaan luonteensa mukainen."
Äkkiä oli ciboleron mielipide muuttunut. Antonion otaksuma oli hyvin
todennäköinen. Ensinnäkin on pillienpuhallus pawneitten erityinen
merkinantotapa, ja toiseksi kulkevat he usein retkillään jalkaisin.
Vaikka he yleensä ovatkin ratsastavia intiaaneja, kulkevat he silti
usein jalkaisin pitkiä matkoja etelään, toivoen viekkautensa palkaksi
saavansa ratsut alleen kotiin palatessa, mikä myöskin useimmiten
tapahtuu.
Carlos katui jo melkein sitä, että oli epäillyt wacoja niin kurjasta
menettelystä, mutta samassa alkoi häntä arveluttaa muuan toinen
seikka. Mitähän jos he olisivat vaan pettääkseen häntä jäljitelleet
pawneepillejä? Pakenivathan he juuri wacoleiriä kohden? Oikein hänen
tuli mielensä pahaksi ajatellessaan, että ihmiset, jotka ystävällisellä
käytöksellään olivat herättäneet hänen myötätuntonsa ja luottamuksensa,
taas niin ilkeällä tavalla olisivat sen menettäneet. Mutta toisaalta
todisti wacojen puolesta se seikka, että he olivat metsästelleet
etelässäpäin, jotavastoin puhveleita ilmeisesti viime päivinä oli
ahdisteltu pohjoisesta päin.
Mietteet eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään lopulliseen varmuuteen.
Sitävarten täytyi toimia; ja siitä syystä päätti hän ratsastaa
wacoleiriin katsomaan varastettuja muulejaan tai ainakin ottamaan
selvää asiasta.
Kun auringon ensi säteet valaisivat kukkuloitten huippuja, ja hämärä
alkoi hälvetä, tutkiskeli Antonio jälkiä leirin läheistössä. Ja pian
huomasikin hän merkillisiä asioita.
Lähellä muulien seisontapaikkaa näkyi maassa jotakin. Se ei voinut olla
pensas. Se oli kuin jokin makaava eläin. Suuremmalta se näytti kuin
susi.
Arriero näytti herralleen esinettä. Molemmat katselivat sitä. Oli
kuitenkin vielä siksi hämärä ja matka pitkä, etteivät voineet tarkkaan
erottaa mitä se oli. Mielellään olisi cibolero poistunut turvallisesta
vaunuaitauksesta katsomaan esinettä, mutta täytyi olla varoillaan.
Kun päivä kokonaan valkeni riensivät he paikalle ja saivat
arveluittensa vakuudeksi nähdä kauhean totuuden.
Heidän edessään makasi ruoholla kuollut intiaani. Kasvot olivat maata
vasten, ja ohauksessa oli haava, josta näkyi verta juosseen kedolle.
Se oli kuulan jälki. Amerikalaisen pyssynlaukaus oli siis osunut. He
kumartuivat katsomaan ruumista ja käänsivät sen selälleen. Villi oli
täydessä sotavarustuksessa, mutta alasti lantioihin saakka. Rinta ja
kasvot oli maalattu hirveillä kuvilla.
Eniten herättivät ciboleron huomiota pään koristeet. Aina ohauksiin
ja korviin asti oli pää paljaaksi keritty, keskelle vaan oli jätetty
hiustukko, joka oli lujaan palmikoitu. Siihen oli kiinnitetty kirjavia
sulkia, ja se riippui kuin naisten palmikko pitkin selkää. Sellainen
komeapalmikkoinen päänahka on intiaanisoturin suurin ylpeys. Sen
riistäminen viholliselta on sankarityö.
Tulipunaiset pilkut poskilla ja ohauksilla olivat kauheana vastakohtana
jo ilmenneelle kalmanvärille huulissa ja muualla ruumiissa. Hetkisen
tarkasteli cibolero vielä ruumista ja viitaten päähän ja mokassiineihin
sanoi tyytyväisenä: "pawnee".
Katkeruus wacoja kohtaan oli hänen mielestään haihtunut. Hän tunsi
heitä kohtaan samaa myötätuntoa kuin ennenkin. Eikä intiaanin kuolema
hänen mieltään painostanut, päinvastoin tunsi hän tyytyväisyyttä kun
tiesi voivansa puolustautua ylivoimaakin vastaan.
Ihmisen surmaamista olisi hän kyllä muissa olosuhteissa katunut, mutta
olihan tämä heimolaisineen tullut tuhoamaan viattoman miehen onnea.
Wacot olivat siis viattomia. He ehkä auttaisivat häntä saamaan muulinsa
vielä takaisin.
Se saattoi hyvinkin olla mahdollista, koska nämä heimot olivat
verivihollisia. He auttaisivat häntä vihollisen ajamisessa jo siitäkin
syystä, että heidän oma leirinsä oli vaarassa.
Itse aikoi hän lähteä viemään heille sanaa ja samalla lupautua
miehineen liittyä heihin.
Ensin aikoi hän lähteä kohta, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että
pawneet jo ehkä olivat ehtineet hyökätä wacojen kimppuun, koskapa yöllä
olivat paenneet juuri sille taholle.
Se oli hyvinkin todennäköistä.
Hyökkäys Carloksen leiriin oli tapahtunut ensimäisen yövartion aikana,
ja puolenyön seuduissa olivat villit sitten kiljuen paenneet ajaen
muuleja edellään. Heillä oli siis hyvää aikaa aamuyöllä hyökätä
wacoleiriin. Ja se oli sitäkin luultavampaa kun intiaanit mieluummin
juuri silloin tekevät hyökkäyksensä, vihollisten maatessa raskaassa
unessa.
Siitä syystä pelkäsikin cibolero myöhästyvänsä ja wacojen jo joutuneen
turmioon. Mutta siitä huolimatta päätti hän lähteä auttamaan heitä.
Käskettyään miestensä tarkkaan vartioida leiriä ja puolustaa sitä
tarpeen tullen viimeiseen saakka, otti hän pyssynsä ja jousensa, nousi
mustanginsa selkään ja ratsasti wacoleiriä kohden. Matkalla eteni hän
hyvin varovaisesti. Jokaista pensasta, puuta ja lehtoa hän tarkasti,
joka kukkulan rinnettä tähysteli, ettei vihollisnuoli sieltä lentäisi.
Eikä se tarpeetonta ollut, sillä saattoivathan pawneet hyvinkin jossain
tällä matkalla väijyä häntä.
Ei hän pelännyt. Voimaan ja taitavuuteen nähden olisi hän helposti
suoriutunut mistä vastustajasta tahansa, jopa kolmestakin kerrallaan.
Sitäpaitsi saattoi hän täydellisesti luottaa hyvään hepoonsa, jota
yksikään intiaanihevonen ei olisi voinut nopeudessa saavuttaa. Mutta
saattoihan käydä, että he äkkiä ympäröisivät hänet, ennenkuin hän
ehtisi wacoleiriin!
Tämä saattoi hänen varovaisuutensa äärimmilleen. Hän epäili
villikalkkunan kuherrusta tammenoksilla, ja kauluskanan kaakatusta
jollain kukkulalla; metsäpeuran vihellys ja arokoiran heikko haukunta
pani hänet pysäyttämään hevosensa, vaikka ne muulloin olivat hänelle
tuttuja ääniä.
Tänään täytyi epäillä kaikkea, sillä hän tiesi kuinka taitavia
intiaanit ovat luonnonäänien matkimisessa. He antavat niillä merkkejä
toisilleen.
Selvästi huomasi hän yölliset pawneejäljet. Lukuisat muulinkavion
jäljet nurmikolla ja sandaalien monet jäljet jonkun ylikahlatun joen
rantahiekalla todistivat sotajalalla olevan intiaaniheimon lukuisuutta.
Hänen kauniit muulinsa veivät seljässään monta miestä, mutta valtavampi
oli vielä jalkamiesten luku. Sitä suuremmalla varovaisuudella kulki
cibolero. Jo oli hän ehtinyt puoliväliin wacoleiriä, ja yhä vaan
kulkivat vihollisjäljet samalle suunnalle. Varmaankin olivat niin
tarkkavainuiset intiaanit kuin pawneet haistaneet hyvän saaliin wacojen
leirissä. Eläimiä oli siellä varsinkin paljo.
Jo kuvitteli cibolero mielessään intiaanien taistelua. Varmaankin
tapahtui hirmutöitä, kun elämästä ja kuolemasta oteltiin!
Äkkiä keskeytti kaukainen huuto ciboleron mietteet. Hän pysähtyi heti,
mutta oli vielä niin etäällä, ettei huutoa selvemmin voinut erottaa.
Sekavaa meteliä kuului. Hän säpsähti. Se oli siis tapahtunut! Wacot
ja pawneet taistelivat. Raaka kiljunta todisti, että kamppailu oli
kauheimmillaan.
Väliin kuului voitonhuutoja ja ilon karjuntaa, väliin taas halkoi ilmaa
ja kuului yli taistelun melun terävä pillin ääni, tietäen kostoa tai
voittoa.
Vallan hyvin tiesi Carlos mitä nämä äänet merkitsivät. Aikaisemmin
olisi hänen pitänyt rientää auttamaan ystäviään! Pelastus ehkä oli
riippunut vaan muutamista minuuteista. -- "Liian myöhään cibolero",
ajatteli hän, "ystäviäsi et enää voi pelastaa!"
"Eteenpäin!" huudahti kuitenkin rohkea ratsastaja kannustaen hevostaan.
Taistelun rymäkkä kuului kukkulan toiselta puolen. Toista puolta
ratsasti hän ylös täyttä nelistä ja sieltä saattoi hän nyt nähdä koko
wacoleirin laaksossa.
Hänen edessään raivosi villi, eläimellinen taistelu. Hyvin saattoi hän
sitä seurata, nähdä sen kaikki kauhut.
Noin kuusisataa punaista ratsastajaa kiiti arolla. Keihäät ojossa
syöksyivät he vihollisia vastaan. Ilmassa suhahtelivat nuolet
Toiset iskivät tomahawkeillaan. Kaikkialta kuului kauheata huutoa.
Hyökkäyksiä tehtiin ryhmittäin. Hevosetkin näkyivät purren ja potkien
ottavan osaa taisteluun. Muutamat intiaaneista olivat, saadakseen
varman jalansijan, hypänneet maahan ratsuiltaan ja heiluttivat sieltä
tuhoisia tapparoitaan vihollisen pään menoksi. Jotkut nuoret soturit
piiloutuivat puiden taa ja ampuivat sieltä otollisella hetkellä
nuoliaan, tai lävistivät keihäällä vihollisen selän.
Siten jatkui kiivas taistelu.
Ei kuulunut yhtään pyssyn laukausta. Ei torvien räiske eikä
rummunpärinä kiihoittanut taistelijoita; eivät tykit ukkosena
jyrisseet, ei savu taistelukenttää peittänyt. Sellaista ei korvan
tarvinnut kuulla eikä silmän nähdä, jotta katselija olisi tullut
vakuutetuksi siitä, että edessä oli villein näytelmä mitä nähdä voi --
taistelu tasangolla.
Hyökkääjien sotahuuto, ja ahdinkoon joutuneitten pillienvihellys,
aaltoilevat soturijoukot, voitto- ja kostohuudot, isännättöminä
laukkaavat hevoset, siellä täällä makaavat intiaanit, joilta oli
päänahka riistetty, ja verinen päälaki auringon valossa loisti,
vierellään verinen keihäs tai kirves. Kaikki tämä todisti taistelun
vakavuutta. -- Cibolero kukkulallaan käsitti koko aseman kauheuden. Jo
ensi silmäys sen sanoi.
Helppo oli hänen eroittaa pawneet täydellisestä sota-asustaan ja heidän
sulkakoristeisista palmikoistaan. Wacoilla, joitten päälle epäilemättä
oli hyökätty, ei ollut muuta tuntomerkkiä kuin metsästyspaitansa ja
nahkahousunsa. Joiltakuilta puuttuivat nekin. Sitäpaitsi liehuivat
heidän pitkät hiuksensa vapaasti tuulessa.
Ensin aikoi cibolero ratsastaa alas kukkulan rinnettä ja ryhtyä
taistelemaan wacojen rinnalla. Ystäviensä ankara ahdistaminen ja
niitten rosvojen näky, jotka muutamia tunteja sitten olivat tehneet
hänestä kerjäläisen, saattoi hänen verensä kovaan kuohuntaan ja
kiihotti häntä kostoon. Monet punanahat istuivat juuri häneltä
ryöstämiensä muulien selässä. Carlos tahtoi saada edes osan niistä
takaisin.
Jo oli hän aikeessa kannustaa vireätä mustangiansa ja sekaantua
taisteluun, mutta se sai silloin sellaisen käänteen, että hän jäi
paikoilleen -- pawneet pakenivat.
Hän huomasi yhä useampien heistä kääntävän viholliselle selkänsä.
Samassa näki hän kolmen pawneesoturin rientävän sitä kukkulaa kohden,
jolla hän oli. Suurin osa heimoa pakeni taistellen toiselle suunnalle,
mutta nämä kolme olivat joutuneet erilleen muista.
Nopeasti kätkeytyi cibolero erään pensaikon taakse odottamaan
intiaaneja.
Samassa kuului heidän takanaan wacojen sotahuuto ja Carlos näki kaksi
wacoa ajavan takaa pawneita.
Kun pakenijat huomasivat ahdistajiaan olevan vaan kaksi, pysähtyivät he
ryhtyäkseen taisteluun.
Ensi kahakassa kaatui jo toinen waco, ja toinen, jonka Carlos tunsi
wacojen päälliköksi, joutui yksin taistelemaan kolmea vastaan.
Nyt sekaantui cibolerokin verileikkiin. Hänen pyssynsä pamahti, ja
kohta suistui yksi pawnee satulasta. Toiset eivät tietäneet kuka
ampui. Wacopäällikkö hyökkäsi rajusti päälle ja halkaisi valtavalla
sotakirveen iskulla toisen pawneen pään. Mutta kun ei hän kyllin
nopeasti voinut kääntää kovassa vauhdissa olevaa hevostaan, iski
pawnee, jättiläiskokoinen mies, keihään takaapäin hänen selkäänsä.
Kovasti rääkäisten kaatui waco kuolleena maahan.
Ciboleron nuoli suhahti nyt ilmassa, myöhään tosin pelastaakseen
päällikön, mutta varhain kyllä kostaakseen. Nuoli lävisti pawneen
sydämen melkein samalla hetkellä kun hän heitti keihäänsä, ja
kuolleena vaipui hän wacon viereen. Vielä kaatuessaankin puristi hän
suonenvedontapaisesti keihäsvartta.
Carlos katseli mielenliikutuksella kaatuneita. Kun oli tarpeetonta
viipyä kukkulalla, ja wacot hyvinkin saattoivat tarvita hänen pyssyään
ja joustaan, riensi hän nopeasti alas laaksoon, missä asema sillävälin
oli huomattavasti muuttunut.
Pawneet olivat kadottaneet paljo parhaita sotureitaan, ja huomatessaan
kaatuneitten heimolaistensa suuren luvun, peljästyivät he ja syöksyivät
pakoon.
Sitten alkoi takaa-ajo, johon cibolerokin otti osaa, silloin tällöin
laukaisten pyssynsä ja surmaten ryöstäjiään.
Hänen tuoma apunsa oli varmaan hyvin tervetullut wacoille, mutta
samalla pälkähti hänen päähänsä, että joku joukko pakenevia pawneita
ehkä menee hänen leirilleen uuteen ryöstöön.
Hän erosi siitä syystä vainoojista ja ratsasti leirilleen. Antonio oli
hyvin iloinen herransa pikaisesta paluusta.
Ylpeydellä näytti hän mihin toimeen hän miesten kanssa oli ryhtynyt
corralin suojelemiseksi. Kaikkia täytyi Carloksen katsoa.
Parvi intiaaneja oli kyllä ratsastanut leirin ohi, mutta tunsivat kai
verisen tappionsa jälkeen haluttomuutta ryöstöön.
Nämä tiedot vakuuttivat hänelle leirin turvallisuuden, ja kohta
lähtikin hän jälleen taistelukentälle, jättäen arrieron vartioimaan
corralia.
Äskeisellä kukkulalla pysäytti hän mustanginsa, sillä wacopäällikön
ruumiin ympärillä oli suuri joukko surevia heimolaisia. He alkoivat
laulaa kuolonvirttä, joka soi synkänkamalasti.
Takaa-ajosta palanneet sotilaatkin yhtyivät toisten lauluun.
Cibolero laskeutui alas ratsailta ja läheni joukkoa. Toiset katselivat
häntä ihmetellen, toiset taas, jotka olivat nähneet hänet taistelussa,
tulivat häntä tervehtimään.
Muuan vanha soturi tarttui Carloksen käteen, johdatti hänet ruumiin luo
ja viittasi sen kasvoihin, ikäänkuin aikoen sanoa: "Siinä makaa nyt
kuolleena päällikkömme!"
Ei hän eivätkä toisetkaan soturit tienneet mitä Carlos oli tehnyt
samalla kukkulalla. Kaikki olivat olleet sellaisessa taistelun
tuoksinassa toisaalla, etteivät olleet sinne katselleet. Sitäpaitsi
esti näkyä taaja pensasto. Vanhus tahtoi siis tavallaan selittää
tapausta, eikä Carlos puhunut mitään.
Sen hän huomasi, ettei waco voinut selittää tapausta.
Maassa oli kuolleena viisi intiaania, eikä yhdeltäkään oltu päänahkaa
nyljetty. Sehän oli arvotus. Eihän ne suinkaan olleet toisiaan
tappaneet pawneet?
Yksi waco ja yksi pawnee olivat vähän erillään muista, mutta kaksi
pawneeta ja wacopäällikkö olivat yhdessä kasassa.
Päällikön käsi oli vielä lujasti kiinni sotakirveen varressa, ja
pawneen halkaistu pää kyllä osotti kirveen tekemää jälkeä.
Se oli kyllä selvää. Mutta kuka oli sitten tappanut päällikön
surmaajan? Siinä kysymys. Joku tästä joukosta oli varmaan jäänyt eloon
siitä hirveästä ottelusta, joka muutamissa minuuteissa oli vaatinut
viisi uhria. -- Jos se olisi ollut joku pawnee, olisi hän varmaan
nylkenyt wacopäälliköltä päänahan, sillä se olisi tehnyt hänestä
kuuluisan miehen elinijäkseen. Jos se taas oli joku waco, niin missä
oli hän? Ei kukaan voinut selittää tätä merkillistä tapausta.
Kun takaa-ajossa oli vielä joitakuita sotureita, päätettiin odottaa
heidän paluutaan. Uudelleen laulettiin kuolonvirttä. Vihdoinkin olivat
kaikki soturit paikalla suuressa kehässä kuuluisan vainajan ympärillä.
Silloin astui joukosta esiin päällikön arvoinen waco, viittasi
kädellään vaikenemaan ja merkiten haluavansa puhua heimolle.
Vallitsi hiljaisuus kun soturi alkoi puhua: "Wacot! Keskellä
voitonriemua valittavat teidän huulenne, ja teidän sydämistänne vuotaa
suuri tuska. Emme näe kaatuneita taistelukentällä, sillä emme voi
siirtää katsettamme tästä vainajasta, joka oli isämme ja veljemme.
Kylmänä ja elottomana lepää hän jalkojemme juuressa, tämä kansamme
suuri päällikkö, joka kuoloa silmiin katsoen niin monasti johdatti
meidät ihaniin voittoihin. Voi, miksi juuri voitonpäivä tuli hänen
kuolinpäiväkseen? --
"Kuinka olisimmekaan riemuinneet vihollisten tappiosta, jos hän olisi
nyt elävänä joukossamme! --
"Surkaa, veljet, kauvan surkaa, mutta lohduttakaa itseänne sillä
tiedolla, ettei hän ole kuollut kostamatta! --
"Hänen surmaajansa makaa myöskin kuolleena nuolen lävistämänä. Kuka
teistä on hänet surmannut?"
Tällä kohtaa puheessaan pysähtyi puhuja kuin vastausta odottaen. Mutta
kaikki vaikenivat.
"Wacot!" jatkoi hän jälleen, "näettehän, että päällikkömme surmaajalla
vielä on päänahka jäljellä? -- Kenelle teistä, urhoolliset soturit,
kuuluu tämä voitonmerkki? Hän lähestyköön kuollutta ja ottakoon
oikeutensa mukaan päänahan!"
Taas tuli hiljaisuus. Ei kukaan tullut omistamaan tekoa. Ei puhunut
cibolerokaan mitään. Hän ei ymmärtänyt tarpeeksi wacokieltä, mutta hän
arvasi puhuttavan kuolleesta päälliköstä.
Puhuja jatkoi uudelleen:
"Veljet! Vaatimattomuus kaunistaa urhoollista soturia, ja vaiteliaisuus
on hänelle kunniaksi, mutta tänään kehotan päällikkömme puolesta
kostajaa esiintymään saadakseen kiitoksen ansiokkaasta teostaan. Olemme
hänelle ikuisesti kiitollisia!"
Jatkaessaan puhetta hänen äänensä vapisi:
"Teen teille erään ehdotuksen"
Kaikki kuuntelivat jännityksellä.
Korotetulla äänellä jatkoi nyt waco:
"Tapa on heimomme keskuudessa sellainen, että päällikkö valitaan
urhoollisimpain joukosta. Ehdotan, että tässä kaatuneen päällikkömme
ruumiin ääressä valitsemme hänen seuraajakseen sen, joka hänen
puolestaan on kostanut."