Ryöstö.
Olemme nyt seuranneet ciboleron vaivaloista vaellusta asumattomilla
tasangoilla ja nähneet hänen villien vieras-ystävänä syövän heidän
vaatimattomia aterioitaan, etupäässä puhvelinlihaa.
Siirrymme nyt San Ildefonson linnanpäällikön verrattain uljaisiin
huoneisiin, jossa Juhannuksen jälkeisenä päivänä pieni, valittu seura
koetti herkullisen pöydän ääressä unohtaa murheita ja huoliaan.
Lukuisat ruokalajit olivat jo vuoronsa pöydässä kulkeneet.
Meksikolaiset pidot olivatkin siihen aikaan varsin herkulliset monine
kansallisine ruokalaitteineen ja mehukkaine hedelmineen. Vieraat joivat
jo viiniä.
Aikaa kulutettiin hauskasti juttelemalla, ja puhelu tuli yhä
vilkkaammaksi, kunnes äkkiä sattumalta mainittiin nimi, joka sai
vakaviksi kaikkien kasvot. Se oli cibolero Carlos.
Sitä nimeä mainittaessa useat kasvot muuttuivat. Kapteeni Roblado
rypisti synkkänä kulmakarvojaan. Linnanpäällikön silmistä välähti
viha ja kostonhimo. Munkit ja kirkkoherra saivat nähtävästi
mitä vastenmielisimpiä tunteita ajatellessaan vääräuskoista
puhvelinmetsästäjää.
Nimen oli maininnut muuan keikaroiva nuorukainen Echevarria, jonka koko
olento todisti turhamielisyyttä.
"Ritarisanani kautta tosiaan hävyttömin ihminen, minkä vielä
koskaan olen tavannut. Sellainen retkale -- nahkojen ja suolalihan
kaupustelija, puhveliteurastaja -- uskaltaakin kohottaa katseensa --
mutta luulenpa, että kauniin señoritan isä pian toimittaa hänelle
matkapassin, hittovieköön!"
"Tosiaankin on hän sietämättömän hävytön!" sanoivat useat vieraat.
"Minusta näytti siltä, ettei nuori neiti katsellut häntä ensinkään
epäsuosiollisesti", kuului joku sanovan pöydän alapäässä.
"Erehdytte", huudahti Roblado kiihkeästi, "hän halveksii ciboleroa
samoin kuin isänsäkin".
"Mutta kuka se puheenaoleva mies sitten oikeastaan on?" kysyi uteliaana
muuan nuori herra.
"Oivallinen ratsastaja joka tapauksessa, sitä kaiketi ei herra
linnanpäällikkö voi kieltää!" sanoi don Ramon, muuan vieraista, vähän
ilkeänpisteliäästi vilkaisten everstiin.
Vizcarran muoto synkistyi vielä enemmän tästä huomautuksesta.
"Te menetitte koko sievosen rahasumman sen miehen ratsastustemppujen
tähden", huomautti siihen vielä lisäksi kirkkoherra nauraen.
"En ainakaan hänelle", vastasi eversti koettaen hillitä kiukkuaan,
"vaan sille toiselle lurjukselle, joka kaiketi oli hänen ystävänsä.
Kauniita ystävyksiä tosiaankin!"
"Kun panee vetoa sellaisten henkilöitten kanssa, niin sillä on se ikävä
puoli, ettei heiltä koskaan voi saada mitään takaisin, kun heitä tapaa
vaan sellaisissa erikoisissa tilaisuuksissa".
"Mutta kuka se nuori mies sitten oikeastaan on?" kyseltiin taas
uudelleen.
"Kukako on? Tavallinen cibolero -- puhvelinteurastaja, johan sen
sanoin".
"Niin kyllä, mutta eikö hänen vaiheissaan sentään ole mitään
merkillistä? Hänellähän on vaalea iho ja vaaleat hiukset, ja sehän on
hyvin harvinaista meksikolaisten keskuudessa. Mitä kansallisuutta hän
on?"
"Sanotaan hänen olevan amerikalaisen", selitti don Ramon.
"Se oli hänen isänsä", sanoi eversti. "Mutta yksi täällä seurassa
tietää enemmän cibolerosta. Pater voi kertoa yhtä ja toista siitä
merkillisestä perheestä".
Yhteisestä vaatimuksesta kertoi pappi sitten vieraille ciboleron
perheestä seuraavaa:
Carloksen isästä ei juuri paljoa tiedetty ennenkuin hän yhtäkkiä muutti
laaksoon asumaan. Sellaiset tapaukset olivat siihen aikaan harvinaisia
uusmeksikolaisessa siirtolassa; mutta vielä suurempaa huomiota herätti
se, kun amerikalainen toi muassaan amerikalaisen vaimon -- Carloksen
äidin -- saman vanhan vaimon, joka herätti niin suurta huomiota
kansanjuhlilla Juhannuksena. Turhaan oli pater koettanut käännyttää
perhettä ainoaan autuaaksi tekevään uskoon, sillä vanha metsästäjä
-- se oli hänen ammattinsa -- kuoli kuten oli elänytkin, pilkaten
pappien oppia; ja hänen leskensä huhuiltiin puuhailevan itse paholaisen
kanssa. Jollei entinen linnanpäällikkö -- Vizcarran edeltäjä -- jostain
tuntemattomasta syystä olisi heitä suojellut, niin varmaan olisivat
papit karkottaneet maasta tämän kerettiläisperheen, joka niin kovasti
suututti seudun oikeauskoisia.
"Mutta, hyvät herrat", jatkoi kavala pappi, luoden syrjäsilmäyksen
everstiin, "sellaiset uskottomat ihmiset ovat myöskin vaarallisia
kansalaisia. Heissä itää levottomuuden siemeniä, heistä voi koitua
vaara koko yhteiskuntajärjestykselle. Katsokaa vaan ciboleroa! Hän
on oikea isänsä poika, yhtä itserakas ja kavala, mitäpä hän muuten
pitäisi yhtä noitten epäiltävien tagnojen kanssa [tagnot olivat muuan
heimo sivistyneitä intiaaneja], joita hänellä on palveluksessaankin?
-- Sellaisia poikia kuin häntä on tarkoin pidettävä silmällä, etteivät
vielä tuota valtiolle suuria huolia".
"Se on kyllä tosi. Jos asia niin on, niin heitä on valvottava",
sanottiin usealta taholta. Mutta pian alettiin taas puhua hauskemmista
asioista, ja iloista naurua kuului kotiin palatessa, vaikka moni
liikuskelikin hiukan epävarmasti.
* * * * *
Useimmat olivat jo lähteneet, mutta linnanpäällikkö pyysi Robladoa
jäämään vielä hetkiseksi juttelemaan erään kolmannen henkilön kanssa.
Kapteeni katsoi tutkivasti esimieheensä, mutta sytytti samassa uuden
sikaarin ja lausui leikkisästi:
"Kohta on puoliyö, ja silloinhan tavallisesti kuullaan aaveita. Toivon
sentään, ettei teillä, herra eversti, ole aikomus manata aaveita
esille?"
Hymyillen siveli eversti partaansa ja maistoi parasta viiniä ikäänkuin
vahvistukseksi suunnitelmalleen, jota oli kauvan hautonut mielessään.
Sitten lausui hän:
"Ei, kapteeni, se joka nyt tulee, ei kuuluu henkimaailmaan, vaan on
tosiaankin lihaa ja verta. Siirtykääpä tänne vähän lähemmä, jotta
saan selittää teille, mikä on mieltäni painostanut aina sitten sen
juhlapäivän! -- Minun täytyy saada kostaa cibolerolle, joka on
saattanut minut naurunalaiseksi koko siirtokunnan silmissä, ja kostaa
täytyy sille toisellekin, joka narrasi minulta kauniit kultarahani.
Mutta hiljaa, jo kuuluu koputusta!"
Samassa avautui ovi, ja rakuuna Gomez astui huoneeseen. Levottomana
ja hämillään katsoi hän everstiin, mutta tämä kehotti häntä tulemaan
peremmälle ja esittämään asiansa kapteenista välittämättä. Pian
selveni tämän yöllisen käynnin tarkotus. Gomez oli saanut everstiltä
tehtäväkseen, urkkia ciboleron olosuhteita; rakuuna oli sen tehnyt ja
oli odottanut vaan vieraitten poistumista päästäkseen everstin puheille.
Nyt sai linnanpäällikkö kuulla, että cibolero asui äitineen ja
sisarineen laakson äärimmäisessä majassa, hyvin erillään muun maailman
elämästä.
Niin piilossa oli ciboleron pieni talo, etteivät ohikulkijat sitä juuri
huomanneetkaan pensaitten ja kallionkielekkeitten keskeltä.
Rakuuna tiesi kertoa, että perheellä oli omaisuutta vaan muutamia
eläimiä ja kuormavankkureita, että ciboleron palveluksessa oli neljä
tagno-intiaania, ja että tämä aikoi muutamien päivien päästä matkustaa
Llano estacadolle metsästämään puhveleita.
Urkkija oli sitäpaitsi saanut tietoonsa mihin linnanpäällikön rahat oli
käytetty, ja että don Juan, jota hän arveli Rositan sulhaseksi, oli
vielä lainannut rahaa cibolerolle vaihtotavaran ostoa varten.
Hyvin tyytyväisenä urkinnan tuloksiin tarjosi eversti rakuunalle
viiniä, ja kun ei hänellä ollut muuta kerrottavaa sai hän lähteä.
"No mitäs arvelette, kapteeni, jos käyttäisimme hyväksemme ciboleron
poissaoloa kostaaksemme hänelle? Se olisi nyt varsin helppoa.
Ajatelkaapa hänen kauhistustaan, kun hän palaa pitkältä matkaltaan,
eikä enää tapaakaan kotona rakasta sisartaan! Ja mitä antaisikaan tytön
sulhanen, varakas ranchero, jos vaan löytäisi morsiamensa?"
"Mitä puhuttekaan, eversti! Aijotteko ryöstää tytön!" huudahti kapteeni
hämmästyneenä.
"Juuri niin! Ensiksikin saadakseni kostaa, ja toiseksi saadakseni
lunnasrahoja, siksipä pyydänkin teidän apuanne. Mutta mitä näenkään,
tehän näytte vallan säikähtävän, vaikka olette usein ennen olleet
tällaisissa iloisissa seikkailuissa!"
"En kiellä apuani tälläkään kertaa; mutta kuinka voitaisiin tämä työ
suorittaa? Pientä salassa tehtyä pilaa en säikähtäisi vaikka siihen
tarvittaisiin kaikkien pahojen henkien apu, mutta mitä sanoisikaan
kansa tästä?"
"Pelkäättekö kansaa? Keksikää vaan jokin nerokas juoni. Teidän täytyy
keksiä jokin suunnitelma, jonka mukaan pääsemme päämääräämme, vieläpä
sen jälkeen näytämme turvattomien pelastajilta. Ajatelkaa sitä, että
cibolero väijyy teidän ihanaa Catalinaanne, ja lopulta sen kultakalan
teiltä tempaakin, jollette toimita hänelle muuta ajateltavaa. Ja siten
juuri jouduttekin ihmisten nalkutettavaksi! Velkojat ahdistavat silloin
yötä ja päivää hienoa caballeroa, jolta köyhä cibolero on vienyt
saaliin ohi suun."
"Ei sanaakaan enää, herra eversti!" huudahti kapteeni, kauhulla
ajatellen sellaista mahdolliseksi. "Suostun kaikkeen mitä
tahdotte. Eikähän täällä muuten kukaan uskalla käydä ahdistamaan
linnanpäällikköä."
"Olisipa hauska nähdä rancheron kasvoja kun hän luulee kadottaneensa
pikku morsiamensa!" sanoi eversti ilosta käsiään hykerrellen.
"Kokonaisen pussillisen kultaa on hän uskaltanut ciboleron tähden,
mitenkä paljo uskaltaisikaan hän sisaresta? -- Keksipä nyt, veliseni,
sopiva temppu mitenkä me ensin voisimme ryöstää aarteen ja sitten sen
onnellisina löytäjinä keventää vähän rancheron kultakuormaa!"
Pelko menettää ihana Catalina ja hänen suuri perintönsä, ja toisaalta
halu ansaita löytörahat vaikutti nopeasti Robladoon. Se mies oli muuten
tottunut kaikellaisiin konnankoukkuihin. Hän oli juuri aikeissa viedä
viinilasin huulilleen kun samassa huudahti:
"Suurenmoista, Vizcarra! Pyhän neitsyeen nimessä, jopa luulen sen
löytäneeni!"
"Hyvä, hyvä! Tiesinhän teidät parhaaksi auttajaksi; mutta puhukaa!"
pyysi eversti.
"Vuorokauden kuluessa voi tyttö olla teidän hallussanne, eikä
viekkainkaan kettu löydä tietä siihen pimeään luolaan. Mikä mainio
ajatus! Niin sen juuri pitää käymän eikä muuten. Asia on selvä, amigo!"
"Älkää enää kiusatko minua, selittäkää jo suunnitelmanne!"
"Odottakaahan kunnes ehdin ottaa ryypyn! Janottaa jo pelkkä sellainen
keksintökin."
"No juokaa sitten!" huudahti eversti täyttäen mielihyvissään toisen
lasin.
Roblado tyhjensi lasinsa yhdessä siemauksessa, siirtyi lähemmäs
everstiä ja kertoi tälle tuttavallisesti kuiskaillen suunnitelmansa.
Se näkyi suuresti miellyttävän kuulijaa, koskapa tämä äkkiä nousi
seisaalle huudahtaen "bravo!"
Hetkisen käveli hän sitten edestakaisin huoneessa, puhkesi äänekkääseen
nauruun ja huudahti:
"Caramba, hyvä veli! Tehän olette vallan nero! Enpä tiedä kuka teidät
voittaisi. Santisima virgen! Suunnitelma on hyvin laadittu ja lupaan
panna sen täytäntöön ensi tilassa!"
"Miksi viipyä? Miksei kohta täytäntöön?"
"Olette oikeassa. Kohta se on pantava toimeen tämä pieni huvinäytelmä."
* * * * *
Sillä välin tapahtui siirtokunnan sisä- ja ulkopuolella sellaisia
asioita, jotka ehkä saattoivat estää herrojen kaunista hanketta
toteutumasta.
Jo saman vuorokauden kuluessa levisi huhu, että intiaanit olivat
tehneet hyökkäyksen. Sana levisi talosta taloon. Kerrottiin, että
joukko indios bravos (ryöväri-intiaaneja) -- ei tiedetty varmaan
olivatko ne apacheja, yutaeja vaiko comancheja -- oli näyttäytynyt
täydessä sotamaalauksessa ja muussa asussa siirtokunnan lähettyvillä.
Hyökkäystä saatettiin odottaa koska tahansa. Vielä varmemmin
kerrottiin, että intiaanit olivat hyökänneet eräitten lammaspaimenien
kimppuun ylängöillä lähellä kaupunkia, surmanneet koirat ja vieneet
paljo lampaita piilopaikkoihinsa. Paimenet olivat vaivoin päässeet
pelastumaan.
Toiset väittivät näitten intiaanien olevan sotamaalauksista päättäen
yutaeja ja kuuluvan siihen samaan heimoon, joka Pecos-joen itäpuolella
oli ahdistellut kauniin Taos-laakson asukkaita. Mikä oli siis
luonnollisempaa kuin se, että he ennen palaamistaan kotiseuduilleen
Rio del Norten lähteille tekisivät hyökkäyksen San Ildefonsoon, jonka
rikkauksista puhuttiin yli koko maan? Muuten elettiin täällä täydessä
rauhassa apachien ja comanchien kanssa, eikä oltu yleensä annettu
pienintäkään aihetta sotaan.
Pahaa päivää seurasi vielä kamalampi yö, sillä villit uskalsivat jo
ahdistaa itse kaupunkilaisia.
Eräältä rancherolta varastivat he kaikki nautaeläimet ihan paimenten
nähden, jotka olivat niin säikähdyksissään, että kiittivät onneansa kun
pelastuivat ehjin nahoin isäntänsä huoneisiin.
Ei ketään oltu vielä murhattu, luultavasti siitä syystä, ettei kukaan
uskaltanut tehdä vastarintaa. Vielä ei tosin oltu taloja ahdisteltu,
mutta se kai johtui intiaanien vähälukuisuudesta. Pian saattoi heitä
kuitenkin olla kokonaisia laumoja, ja silloin saattoi tapahtua
suurempia väkivaltaisuuksia.
Kaikki olivat levottomia. Kauvempana yksinäisissä taloissa asuvat
ihmiset siirtyivät lähikartanoihin tai kaupunkiin. Kaupungin portit
suljettiin yön tultua, ja valleilla kävelivät vartijat.
Oli syytä pelätä pahinta. Ennenkin olivat villit elämöineet mitä
kauheimmalla tavalla, surmanneet miehet ja laahanneet mennessään
naiset ja lapset. Vielä oli moni valkoihoinen heidän vankinaan turhaan
pelastusta odottaen.
Linnanpäällikkö näytti kuitenkin kokonaan muuttuneen toiseksi mieheksi.
Valppaana kulki hän sotilaineen lähiseuduilla, teki tarkastusmatkoja
aina vuorille asti ja osotti muutenkin sellaista rohkeutta ja
huolellisuutta siirtolaisia turvatakseen, että nämä alkoivat oikein
kunnioittaa häntä ja pitää pelastajanaan. Ne monet jotka ennen olivat
syyttäneet häntä pelkuruudesta, kiittivät nyt häntä ja kehuivat hänen
uhrautuvalla esiintymisellään pelastaneen siirtokunnan perikadosta.
Ensi kertaa oli hänellä nyt toimessaan tilaisuutta näyttää kuntoaan.
Kaikkialla valvoi hän asukkaitten turvallisuutta ja neuvotteli heidän
kanssaan ystävällisesti kaikista puolustusta koskevista seikoista.
Tarkasti valvoi hän vartionpitoa. Ei siirtokunnalla vielä milloinkaan
ollut ennen ollut sellaista sotilasturvaa!
Useita päiviä kesti levottomuutta, mutta suurempaa pahaa eivät
intiaanit sentään tehneet.
Koko tämän ajan elivät ciboleron omaiset yksinäisessä talossaan kahden,
ilman suojaa, ja pelkäsivät silti ehkä vähemmän kuin muut.
Siihen oli erityiset syynsä. Nämä naiset olivat jo tottuneet näkemään
vaarallista ja vaivaloista elämää. Sitäpaitsi oli heidän kotinsa köyhä.
Minkäpä vuoksi intiaanit tulisivat sinne ryöstämään, kun läheisessä
naapuristossa oli paljo varakkaampia taloja, joissa oli enemmän
saalista?
Sitäpaitsi rauhotti heitä vielä muuan toinen seikka. Carlos oli tehnyt
kauppoja kaikkien lähettyvillä olevien intiaaniheimojen kanssa ja tunsi
hyvin heidän päällikkönsä, joilta oli saanut monta ystävyydenosotusta
juuri siitä syystä että hän oli amerikalainen. Amerikalaiset olivat
aina kohdelleet inhimillisesti punanahkoja, ja siitä syystä nämä heitä
kunnioittivatkin enemmän kuin meksikolaisia. -- Vasta myöhempinä
aikoina muuttuivat nämä olosuhteet kokonaan.
Kun cibolero matkallaan tapasi ryöstöretkellä olevia intiaaneja,
kehotti hän näitä säästämään ranchoaan San lldefonson laidassa. Ja
sen ne olivat luvanneet. Siitä syystä saattoi hänen kotiväkensä olla
rauhassa, punaiset ystävät eivät heille tekisi mitään pahaa.
Ainoa heimo, jonka kanssa Carlos ei ollut oikein hyvissä väleissä, oli
kurja Jicarilla-heimo Santa Fé-vuorten koillispuolella.
Se oli muuan haara apacheja, mutta eli erillään siitä ja poikkesi
muutenkin etelän kuuluisien "sudensyöjien" tavoista.
Nämä seikat etupäässä saattoivat ciboleron kotiväkeä noudattamasta
don Juanin ystävällistä kutsua -- hän ratsasti usein tervehtimään
morsiantaan -- muuttaa näinä levottomina aikoina rancheron lujasti
varustettuun kartanoon, jossa oli paljo suojelusväkeä.
Äiti vaan hymyili sellaiselle turhalle pelolle, eikä Rosita tahtonut
jättää yksin vanhaa äitiään.
Mutta hyvä olisi ollut jos eivät olisi niin rohkeasti luottaneet
turvallisuuteensa!
Oli kulumassa kolmas yö siitä kuin intiaanit alkoivat ryöstönsä San
Ildefonson seuduilla. Naiset olivat jo jättäneet kangaspuunsa lepäämään
ja aikoivat itse lähteä nukkumaan, kun samassa Cibolo -- heidän suuri
susikoiransa -- muristen syöksyi ovelle. Tämä uskollinen eläin oli
heidän paras vartijansa, ja se näytti ciboleron, ainoan miespuolisen
vartijan lähdettyä vielä entistä valppaammalta. Kaikki äänet se kuuli.
Cibolo oli aina ollut Rositan leikkitoverina, ja tyttö piti hyvää
huolta koirastaan. -- Koira oli nyt levoton. Vihainen murina muuttui
pian kiivaaksi haukunnaksi. Se oli varmaan kuullut jonkun vieraan
lähestyvän asuntoa. Vaistomaisesti tuntui se aavistavan, ettei yöllinen
vierailu merkinnyt hyvää.
Ovi oli tosin lukittu, mutta vanha rouva, joka ei mitään pahaa
aavistanut, avasi sen, edes kysymättä keitä vieraat olivat.
Suuresti kauhistuivat naiset kun samassa kuului kamala intiaaniulvonta,
ja nuijanisku kaatoi vanhan vaimon lattialle.
Vaikka koira raivoisasti hyökkäsi vihollisten päälle, syöksyi ovesta
huoneeseen useita villejä, kauheasti maalattuina, huutaen ja aseitaan
heiluttaen. Kiivaasta vastustuksestaan ja kovasta huudostaan huolimatta
oli tyttö pian sidottuna erään muulin seljässä.
Huoneesta ryöstivät rosvot kaikki arvoesineet ja sytyttivät talon
tuleen; lähtien nopeasti pakomatkalle.
Rosita näki liekkien kohoavan pimeälle yötaivaalle, näki äitinsä
makaavan tunnottomana, ja tuli hänet varmaankin pian polttaisi. --
Tyttö koetti nousta ylös, mutta hän oli lujasti sidottu. Tuskassaan
saattoi hän vaan tukahtuneella äänellä huokasta: "Voi Jumala! Voi
Jumala! Kuinka käy äiti-raukalleni?"
Melkein samaan aikaan tai ehkä vähän jälkeen tämän ryöstön kävi
intiaaneja myöskin don Juanin talolla. Kiljuivat kauheasti ja
ammuskelivat nuolia oviin ja muualle ja lähtivät sitten pois.
Don Juan oli suuresti huolissaan ciboleron turvattoman naisväen tähden,
siitä syystä hiipi hän pimeän yön suojassa sinne, kuultuaan intiaanien
jo lähteneen.
Suuresti kauhistui hän nähdessään eräässä tienkäänteessä etäällä
loimottavat liekit, ajattelematta lähettyvillä mahdollisesti väijyviä
intiaaneja, kiiruhti hän pelastamaan rakkaita tuttujaan. Muutamien
minuuttien kuluttua oli hän, nopeasti juostuaan, jo palopaikalla.
Jo aikoi hän rohkeasti hypätä muutamien alassyöksyvien palavien
hirsien yli, jo oli hän temmannut puukkonsa kostaakseen mahdollisesti
ryöstäjille, kun hän samassa kauhukseen huomasi Rositan äidin makaavan
verissään, kalman kalpeana liekkien kirkkaasti valaisemalla lattialla.
Vielä eivät olleet liekit häneen tarttuneet, mutta se saattoi tapahtua
koska tahansa, ja savukin voi hänet pian tukahuttaa, jollei hän jo
ollutkin kuollut.
Voimallisin käsivarsin kantoi ranchero vanhan tajuttoman vaimon pois
liekkien ulottumilta ja riensi uudelleen etsimään rakasta Rositaansa,
epätoivoisena huudellen häntä nimeltä.
Ei kuulunut ihmisääntä vastaukseksi.
Vain liekkien räiske, luhistuvan rakennuksen ryske, yötuulen humina ja
huuhkainten huuto vastasi hänelle. Toivo oli loppunut!
Epätoivoisena, melkein tajuttomana palasi hän vaimon luo ja
kumartui tutkimaan häntä. -- Vielä oli hän hengissä, ehkä oli
pelastettavissakin. Hän kostutti taintuneen huulia ja kohotti
korkeammalle hänen päätään hengityksen helpottamiseksi. Ilo kuvastui
rancheron kasvoista, kun vanhus avasi silmänsä ja liikutti huuliaan.
Isku oli hänet vaan tainnuttanut. Nyt oli hankittava pehmeämpi vuode.
Hän nosti vanhuksen syliinsä ja kantoi tuttua tietä pitkin asunnolleen.
* * * * *
Seuraavana aamuna levisi tieto tästä intiaanien uudesta tuhotyöstä
kautta koko siirtolan ja lisäsi vielä enemmän asukkaitten pelkoa. --
Linnanpäällikkö teki uudelleen urouden ihmeitä. Vahvan sotilasosaston
etunenässä karahutti hän läpi kaupungin, komensi korkealla äänellä ja
osotti muutenkin innostustaan, sitten ratsasti hän samaa tietä pitkin,
jota myöden intiaanit todennäköisesti olivat uhriaan kuljettaneet.
Jo aikaisin iltapäivällä palasi kuitenkin sotilasosasto, tapansa mukaan
selittäen:
"Villejä ei ole tavattu".
He kertoivat olleensa aina Pecos-joen rannalla asti, jonka toisella
rannalla olevat jäljet selvästi osottivat, että yutait olivat jatkaneet
matkaansa Llano estacadolle, jotenka takaa-ajo oli siihen keskeytetty.
Se tieto yleensä rauhotti asukkaita, sillä arveltiin, että intiaanit jo
tyytyivät ryöstämäänsä saaliiseen ja jättäisivät vihdoinkin kaupungin
rauhaan. Intiaanit kaiketi yhtyivät johonkin suurempaan heimoryhmään
läheisyydessä.
Vähää sen jälkeen kuin urhea isänmaanpuolustaja oli palannut, kulki
samaa tietä siirtolaa kohden toinen kulkue. Se ei kuitenkaan ollut
mikään ratsastajajoukkue, vaan jono raskaasti kuormitettuja muuleja,
joita tomuset ja väsyneet intiaanit ajoivat, ja härkien vetämiä
kuormavankkureita. Sen edellä oli vaan yksi ratsumies, jonka puvusta ja
koko käytöksestä saattoi päättää hänet karavanin omistajaksi.
Huolimatta retken monista vaivoista ja miestä sekä hevosta peittävästä
hiekasta, oli helppo tuntea ratsastaja. Se oli -- cibolero Carlos.
Niin lähellä oli hän jo siis retkensä päämäärää. Vielä penikulma matkaa
tasangolla, sitten saisi hän nähdä rakkaan kotinsa ja sulkea syliinsä
omaisensa.
Unohtuneen tuntuivat kaikki vaivat; sydän löi riemukkaammin hänen
ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin muhkea muulijoukko pysähtyisi
vaatimattoman kodin edustalle, ja äiti ja sisar rientäisivät ulos
tervehtimään kauvan kaivattua. Kuinka he ihmettelisivätkään -- ajatteli
hän -- hänen menestystään, rikkauttaan, ja etupäässä sitä, että
neljäviikkoiseksi laskettu matka niin pian oli suoritettu!
Nyt saisi rakas sisar uuden puvun -- ei yksinkertaista, villaista
naguasta [rimsuilla koristettu alushame], vaan loistavasta ulkomaan
silkistä tehdyn, sievän mantillan, vieläpä silkkikengät ja silkkisukat!
Ylpeydellä ajatteli hän kuinka korealta pikku sisko näyttäisi ensi
juhlissa, varsin don Juanin silmissä. Vanhalle, hyvälle äidille
katettaisiin pöytään teetä, kahvia ja suklaata, josta hän niin paljo
pitää; atolea [atole on muuan tavallinen meksikolainen juoma] hänen
ei koskaan tarvitsisi juoda. Rancho sitäpaitsi ei sellaisena enää
mitenkään voinut kelvata; uusi rakennus oli rakennettava, somempi
ja mukavampi. Vanhaa majaa voitaisiin sitten käyttää tallina.
Varmaankin saisi hän muuleistaan niin paljo rahaa, että saattoi ostaa
isohkon maapalstan siihen kuuluvine eläimineen. Ja olihan hänellä
vielä sitäpaitsi isot joukot nahkoja ja lihoja; ja kultahietaa!
Mitä saattaisikaan tapahtua, jos cibolerosta tulisi ranchero, joka
itsenäisesti hoitaisi omaa tilaansa? -- Hänen silmänsä loistivat ilosta
sitä ajatellessa!
Nämä unelmat täyttivät Carloksen mielen kotimatkalla. Ja vielä
suurempia tuloksia toivoi hän uudesta matkasta wacoleiriin. Hän oli
varma siitä, että vaan köyhyys esti häntä naimasta Catalinaa. Jos
hän rikastuisi, niin mikäpä silloin enää häntä estäisi? -- Olihan jo
kaikille tunnettu asia, että don Ambrosio vielä muutamia vuosia sitten
oli köyhä gambucino [kullankaivaja, joka tekee työtä omissa nimissään],
kuten hänkin, kunnes hän sattumalta löysi kultarikasta maata, ja tuli
mahtavaksi kaivosmieheksi.
Uusissa, muuttuneissa olosuhteissa ottaisi don Ambrosio varmaan
mielellään vastaan Carloksen, josta hän jo pikkupoikana oli pitänyt,
ja joka oli ollut hänen tyttärensä leikkitoverina. Se varmaan
onnistuisi, jos Carlos vaan pääsisi rikkaaksi ja ylhäiseksi. Mikseipä
viimemainituksikin? Olihan äiti usein sanonut hänen verensä olevan yhtä
jalosyntyistä kuin konsanaan jonkun hidalgon -- aatelismiehen!
Tällaisia kauniita kuvia häälyi ciboleron sielunsilmissä koko
matkan ajan; aina hän niitä ajatteli, päivin ja öin. Kuta enemmän
koti lähestyi, sitä kärsimättömämmäksi hän tuli. Jo aikoi hän usein
iskeä kannukset heponsa kylkiin ja kiiruhtaa kotiin edellä, jättäen
karavaaninsa tulemaan hiljalleen perässä. Mutta hauskemmalta hänestä
tuntui sentään tulla kotiin oikein juhlallisesti koko laumansa
kera ja siten vakuuttaa kotiväelle kaikkea oikein todeksi. --
Varmaankin he makeasti nauraisivat kuultuaan, että hän oli valittu
intiaanipäälliköksi ja tehnyt reippaine seuralaisineen retken itään!
Uskollista ystäväänsä don Juania lähtisi hän kohta tapaamaan. Hänen
kanssaan oli onni jaettava.
"Omituista on kuitenkin", ihmetteli hän, "ettei koko tiellä ole
ketään, eikähän vielä ole niin myöhäinenkään. Missähän kaikki ihmiset
ovat? Jollei tällä tiellä näkyisi niin paljo hevoskavion jälkiä, niin
saattaisipa melkein luulla, että intiaanit ovat peljättäneet siirtolan
asukkaat. Mutta se ei mahda olla asian laita, sillä nämä ovat rakuunain
hevosen jälkiä, eikä se pelkuri linnanpäällikkö varmaankaan uskaltaisi
niin kauvaksi, jos vaan intiaaneja olisi lähiseuduilla.
"Ehkä vietetään jotain juhlaa, ja kaikki ovat sentähden menneet
kaupunkiin?
"En kuitenkaan muista mitä pyhimystä tänään juhlittaisiin. -- Antonio
varmaan sen tietää. -- Kuules, Antonio, muistatko mikä juhla tänään on?"
"En, herra!" kuului väsynyt vastaus.
"Missä sitten ihmiset ovat?"
"En tiedä, merkillistä se vaan on", kuului arrieron lyhyt vastaus.
"Luuletko, että intiaanit ehkä ovat peljättäneet väestöä?"
"En luule, herra, sillä nämä ovat vallan tuoreita rakuunain hevosten
jälkiä! Ei ole vielä tuntiakaan siitä kuin ovat täällä olleet.
Luuletteko intiaanien silloin uskaltaneen näyttäytyä?"
Puhujan äänessä ja katseessa oli siksi ivallinen vivahdus, että
cibolero heti arvasi tarkotuksen.
"Niin, ymmärrän kyllä tarkotuksesi, että linnanpäällikön
hyvinvarustetut miehet pötkisivät pikemmin pakoon nähdessään intiaanien
maalatut kasvot kuin ryhtyisivät taisteluun. Hauska olisi nähdä niin
erilaisten soturien taistelevan keskenään. Kuinkahan siinä kävisi Uuden
Meksikon urhoollisten puolustajien?"
Molempia nauratti.
He kulkivat edelleen, mutta ketään ei tullut vastaan isolla tiellä.
Heidän pilapuheensa kuoli, ja alakuloiseksi tuli Carloksen mieli,
ajatellessaan yksinäistä kotiaan ja sitä, etteivät rakkaat omaiset
olisikaan vastassa. Häntä alkoi arveluttaa.
He eivät olleet vielä nähneet yhtään uutisasuntoa, kun ciboleron
maja oli laaksoon tultaessa ensimäinen; siirtolaisten karjalaumat
kävivät kuitenkin jo täällä saakka laitumella, ja nythän oli jo karjan
kotiinajon aika. Mutta ei näkynyt karjaa eikä paimenia. Autioina olivat
niityt.
Mitä se merkitsi?
Joka hetki kasvoi levottomuus, mutta Carlos ja Antonio koettivat sitä
salata, rauhottaakseen toisia. -- Tie ei tuntunut loppuvan ensinkään.
Nyt olivat he erään käänteen kohdalla ja tulivat tammilehtoon. Jo
muutamien askeleitten päästä piti ciboleron majan näkyä. Silloin
säpsähti cibolero äkkiä. Hevonen hypähti sivullepäin; Carlos nousi
seisaalleen jalustimille ja katseli katselemistaan äänettömänä taloa
kohden.
Rakennusta ei vielä voinut nähdä pensaikolta, mutta sen aukoista näkyi
musta linja, joka näytti luonnottomalta ja kauhealta, ja pensaikon
yläpuolella leijaili jotain savuntapaista utua.
"Voi, Jumala! Mitä onkaan tapahtunut?" huudahti hän tukahtuneella
äänellä.
Heti kannusti hän hevostaan; nuolena se kiiti lyhyen matkan. --
Ratsastaja hyppäsi maahan, tunkeutui kaktusaidan läpi -- ja seisoi
hiiltyneillä raunioilla.
* * * * *
Heti perässä tuli muulijono Antonion jouduttamana. Arriero juoksi
majaan ja löysi sieltä herransa hiiltyneillä hirsikerroksilla, pää alas
vaipuneena ja kädet pitkässä tukassa.
Antonion tulo sai hänet kohottamaan päätään, mutta vaan hetkiseksi.
"Laupias Jumala! Äitini -- sisareni!" siinä ainoa mitä cibolero
tuskassaan saattoi sanoa.
"Laupias Jumala!" kertasi hän vieläkin kuin unissaan, ja entistä
syvemmälle painui pää rinnalle, jota raskaat huokaukset tärisyttivät.
-- Hän tunsi kuoleman tuskaa, sillä vaistomaisesti aavisti hän koko
tapauksen.