Cibolero tapaa villiheimoja.
Omituisimpia luonnonmuodostuksia laajoilla amerikkalaisilla tasangoilla
on Llano estacado s.o. paalutettu tasanko, kuten metsästäjät sitä
kutsuvat.
Se muodostaa ylätasangon, joka on noin 600 m. korkeammalla ympäröivää
seutua ja kulkee etelästä pohjoiseen. Leveimmältä kohdaltaan se on
noin 40 penikulmaa, mutta pituutta on siinä yli 60 penikulmaa. Se on
alaltaan melkein yhtä laaja kuin Irlanti.
Se on osittain autiota, vallan puutonta tasankoa, paikottain taas
kasvaa siellä kituvaisia akasioita. Joskus sitä taas leikkaavat syvät
rotkot, joita jyrkät kalliot usealta puolen reunustavat.
Rotkojen pohjalla on suuria murskaantuneita kallionlohkareita; siellä
täällä on suuria rämeikköjä ja kasvullisuus supistuu muutamiin
vaivaisseetreihin.
Ainoastaan muutamin paikoin voidaan kulkea näitten rotkojen ja
syvänteitten yli, mutta itse ylätasangolla kulkee kautta koko sen
pituuden luotettava tie. Grammaruoho muodostaa vihreän nurmikon.
Tasangon eteläpäässä herättää huomiotamme muuan omituinen luonnonilmiö.
Siellä on nim. kokonainen vyöhyke hiekkakunnaita. Monet niistä ovat 30
m korkuisia, mutta kätkevät silti laguneja, joissa vesi säilyy aina.
Llano estacadoa rajottavat pohjoisessa, lännessä ja etelässä
Kalliovuoret, sekä Canadia- ja Pecosvirrat. Idässä ei ole niin selviä
rajoja.
Ei yksikään ihmisolento ollut rakentanut asumasijojaan tälle
tasangolle, eivätkä edes intiaanitkaan halunneet sinne pysähtyä
pitemmäksi aikaa kuin mitä oli välttämätöntä lepoon pitkien matkojen
jälkeen; olipa siellä sellaisiakin seutuja, joihin eivät nämäkään
aavikoilla tottuneet kulkijat uskaltaneet mennä.
Suurimman haitan tuotti matkustavaisille vedenpuute, sillä ruohoa oli
kaikkina vuodenaikoina yltäkyllin, mutta parhaimmankin tien varrella
sai olla joskus ilman vettä penikulmamääriä. Eräs tällainen tie Santa
Fén ja San Antonio de Bexarin kaupunkien välillä Teksasissa oli
viitotettu paaluilla, jotta kulkijat eivät eksyisi. Siitä johtui koko
tasangon nimi.
Harvoin näki Llano estacadolla kulkijaa; vaan cibolerot ja comancherot
-- intiaanikaupustelijat -- siellä liikuskelivat. Suurissa
seurueissa kulkivat he metsästämässä puhveleita tai kaupustelemassa
intiaaniheimojen kanssa, vaikka heitä enemmän houkuttelikin
seikkailurikas elämä kuin saaliintoivo.
Ciboleron varustukset olivat siihen aikaan yksinkertaiset; hänellä oli
jousi ja nuolia, metsästyspuukko, pitkä keihäs ja lasso. Ampuma-aseelle
ei hän niin erittäin suurta arvoa pannut. Suurta huomiota kiinnitti
hän hevoseen, joka oli aina hyvä ja mikäli mahdollista jalorotuinen.
Tavaroita oli hänellä vähän. Muutamia säkillisiä karkeata leipää, joka
oli intiaanien mieliruokaa, kirjavata ja koreata sälyä yhtä toista,
helakoita viittoja ja kankaita y.m. Niillä vaihtoi hän vaarallisella
matkallaan puhvelinlihaa ja vuotia. Sitäpaitsi hankki hän intiaaneilta
hevosia, muuleja ja aaseja, joita intiaanit ehkä vähää ennen olivat
varastaneet meksikolaisilta.
Omituinen oli puhvelinmetsästäjän seurue. Sillä useilla oli mukanaan
vaimo ja lapset kuin intiaaneilla. Kullakin joukolla oli johtajansa.
Intiaanit ottivat kyllä mielellään luokseen tällaisia kaupustelijoita,
mutta koettivat samalla pettää ja varastaa minkä suinkin saattoivat.
Härät tai muulit vetivät tavallisesti raskaita ja kömpelösti tehtyjä
tavaravaunuja. Ne näyttivät suurilta hinkaloilta, jotka oli pantu
soikeitten, melkein nelikulmaisten pyörien päälle. Kulkiessaan
kitisivät ja kolisivat ne vallan tavattomasti.
* * * * *
Noin kahdeksan päivää Juhannus-juhlien jälkeen kulki muuan seurue
Pecos-joen erään kaalamopaikan yli. Siinä oli viisi henkilöä, nim.
eräs puoli-intiaani, kolme intiaania, jotka ajoivat härkävaunuja, ja
joukon johtaja cibolero Carlos. Puoli-intiaani, nimeltään Antonio,
oli kulkueen arriero eli muulinajaja, ja johti vaivaloista kulkua
kaalamon yli. Carlos ratsasti joukon edellä tietä tutkistellen. Hän oli
vaihtanut komean mangansa, purppuravyönsä ja koreat samettihousunsa
yksinkertaisempiin vaatteisiin, jottei herättäisi intiaanien ahneutta.
Sillä nämä olisivat varmaan ensi tilassa nylkeneet häneltä päänahan
saadakseen haltuunsa sellaiset aarteet.
Matka oli Carlokselle hyvin tärkeä. Juhlissa voittamillaan ja don
Juanin auliisti lainaamilla rahoilla oli hän ostanut yhtä ja toista
korusälyä intiaaneja varten, samoin joukon espanjalaisia aseita.
Päästyään joen yli jatkoi pieni joukkue matkaansa Llano estacadolla.
Leveätä rotkoa myöten pääsi kulkue ylätasangolle, missä oli edessä
pensaaton tasanko. Ei tarvinnut cibolero opasta. Kukapa olisikaan
tuntenut paremmin paalutetun tasangon kuin hän? Hän käänsi mustan
hevosensa erästä Punaisen virran (Red River) haarajokea kohden
Lousianassa, kun oli kuullut siellä liikuskelevan nykyään suuria
puhvelilaumoja.
Ensi kertaa oli hän tässä osassa tasankoa, eikä hän nytkään olisi sinne
tullut, jolleivät comanchit liittolaisineen olisi olleet yksinomaisia
valtiaita niillä mailla, joilla hän oli ennen metsästellyt, missä he,
alituisesti ahdistamalla puhvelilaumoja, olivat tehneet ne aroiksi ja
villeiksi.
Toisin oli laita Punaisen virran seuduilla. Se oli puolueetonta
maata, jossa tosin käytiin verisiä taisteluita waco-, pawnee- ja
cherokesi-intiaanien välillä, kun tahdottiin riistää viholliselta
saalis, mutta siitäpä johtuikin puhvelien suuri lisääntyminen, sillä
villit vainosivat rajummin vihollisiaan kuin puhveleita.
Carloksella oli hyvät metsästysaseet, samoin Antoniolla, ja
intiaaneista oli pari osottautunut taitaviksi metsästäjiksi. Cibolero
oli vaan täydentänyt asevarastoaan eräällä pitkäpiippuisella
amerikalaisella pyssyllä, joka lienee tarkoitettu jotakin suurempaa
saalista varten, sillä puhvelit olisivat pelästyneet kovia laukauksia.
Tämä ase oli kallis muisto rakkaasta isästä ja entisestä kodista
Pohjois-Amerikassa. Perhe oli vasta myöhemmin siirtynyt Meksikoon.
Ei voinut olla parempaa ampujaa kuin cibolero käyttäessään tätä
isävainaansa asetta, joka jo oli tehnyt hänelle useita suuria
palveluksia, kuten rakas mustangikin. --
Väsyttävää olisi kuvata yksityisseikoittain matkueen vaivaloista
kulkua aavan tasangon halki. Hyvin oli tarpeen ciboleron erinomainen
tarkkanäköisyys, suuret kokemukset ja taito. Vedenpuutteesta huolimatta
ei yhtään vetojuhtaa kuollut.
Annettuaan juhtien viimeisellä vesipaikalla juoda kyllikseen,
lähdettiin iltapäivällä matkalle ja kuljettiin koko yö, jolloin
levättiin pari tuntia ja annettiin juhtien syödä kasteesta kosteata
ruohoa, ja sitten jatkettiin matkaa taas uusin voimin iltapäivään
saakka. Levättiin vähän ja taas jatkettiin matkaa.
Muutamien päivien kuluttua alettiin laskeutua ylätasangon itäistä
rinnettä alangolle, jossa juoksi se aikaisemmin mainitsemamme Punaisen
virran lisäjoki.
Täällä näytti maisema kokonaan muuttuneen. Heidän edessään oli laaja,
vihreä aro mataline kukkuloilleen ja laaksoineen, joissa kirkasvetiset
joet juoksivat. Kunnaitten rinteillä kasvoi puita. Kasvullisuus oli
yleensä rehevä ja kukkia oli kaikkialla lukemattomia eri lajeja.
Ei tarvinnut ciboleron kauvan kulkea tässä ihanassa seudussa ennenkuin
huomasi jäljistä, että siellä oli liikkeellä puhvelilaumoja, ja jo
seuraavana aamuna oli hän keskellä suurta puhvelilaumaa, joka rauhassa
käyskenteli nurmella ja söi, välittämättä ensinkään matkamiehistä.
Matkan päähän oli nyt päästy. Cibolero saattoi jo katsoa edessään
käyskentelevää muhkeata karjaa kuin omakseen. Oli vaan sopivalla
tavalla saatava se kotiin turvaan, ja siitä syystä oli metsästykseen
ryhdyttävä viipymättä. Paljon työtä oli varmaan lihan valmistamisessa
ja kuivaamisessa, ja kauppaan nähden intiaaniheimojen kanssa toivoi hän
saavansa sopivan tilaisuuden seuraavassa kuussa.
Luonnon kauneutta ihailevana miehenä valitsi Carlos itselleen kauniin
leiripaikan. Hän pysäytti joukkueensa nurmelle erään pienen joen
rannalle. Lehtevät pekani- ja kinapuut tekivät katvea ja pieneen
silkkiäispuulehtoon pystytti toivehikas cibolero telttansa.
Ripeästi ryhtyivät metsästäjät työhön ja runsaasti tuli saalista.
Kun aurinko toisen kerran laski mailleen, oli heillä jo kaadettuna
parikymmentä muhkeata puhvelia. Carlos ja Antonio olivat ahkerasti
käyttäneet jousiaan. Intiaanit nylkivät ja palottelivat puhvelit.
Lopuksi leikeltiin liha ohuihin viipaleisiin ja jätettiin kuivamaan
päivänpaisteeseen. Carlos arveli tältä samalta paikalta saavansa niin
paljo vuotia ja lihaa kuin suinkin jaksoi kotiin kuljettaa. Ja syyllä
saattoi hän toivoa voivansa edullisesti myydä vuodat San Ildefonsossa
ja muissa uusmeksikolaisissa kaupungeissa.
Kolmantena päivänä näytti kuitenkin puhvelilauman käytös muuttuneen.
Ne olivat äkkiä tulleet villeiksi ja varovaisiksi. Joskus juoksi niitä
pois laumottain vaikkei Carloksen miehet niitä hätyyttäneetkään.
Oikein siis arveli cibolero, että joku intiaaniheimo metsästi
läheisyydessä, sillä kun hän eräältä kukkulalta katseli laajemmalle
laaksoon, näki hän verrattain lähellä erään kukkulan takana
intiaanileirin, jossa oli yli viisikymmentä majaa, jonkinlaisessa
leirintapaisessa järjestyksessä.
Ne olivat keilanmuotoisia, tehty seipäistä, joitten yläpäät oli
sidottu yhteen ja alapäät levitetty piiriin. Päälle oli heitetty
puhvelinnahkoja.
"Wacomajoja!" huudahti Carlos kohta kun hänen tottunut katseensa sai
eteensä nuo omituiset majat.
"Mitä sanotte, herra! Olisivatkohan ne niitä! Mistä sen päätätte?"
Antonion kokemus oli ilmeisesti pienempi kuin hänen herransa, sillä
Carlos oli jo lapsuudestaan saakka elänyt näillä aroilla.
"Itse majoista juuri sen näen", sanoi Carlos.
"Minä puolestani pitäisin sitä comancheleirinä", sanoi puoli-intiaani,
"sillä sellaisia juuri olen nähnyt 'puhvelinsyöjillä'".
"Sinä erehdyt, Antonio", sanoi hänen herransa; "comanchit tosin
pystyttävät telttaseipäänsä samoin kuin wacotkin, mutta edellisillä ei
ole savureikää, ja ne ovat sitäpaitsi kapeampia."
"Wacot eivät ole vihamielisiä meille", jatkoi cibolero, "ei meillä
liene syytä peljätä heitä. Toivonpa päinvastoin, että voimme tehdä
hyviä kauppoja heidän kanssaan. -- Mutta missä he ovat?" ihmetteli hän,
"enhän näe yhtään miestä enkä naista, lapsia enkä edes eläimiäkään
koko laaksossa. Ei suinkaan leiriä ole jätetty kylmilleen? Eivätkä
intiaanit varmaankaan jätä kulkusalle noin hyviä telttoja kaluineen.
-- Varmaankin metsästelevät he jossain tässä lähistöllä ja teurastavat
pian ehkä koko puhvelilauman".
Vielä tarkasteli cibolero intiaanileiriä, kun samassa kuului kovaa
huutoa. Yhä enemmän läheni melu, ja pian näkyikin suuri joukko, useita
satoja ratsastajia kulkevan hitaasti leiriä kohden. Heidän vaahtoisista
hevosistaan saattoi päättää, että he olivat suorittaneet raskaan
päivätyön ja saaneet hyvän saaliin.
Heitä seurasi jonkin matkan päässä vielä suurempi joukko. Siinä oli
hevosia ja muuleja kantaen suuria lihataakkoja ja melkein vaipuen
niitten painosta maahan. Ajomiehet hätyyttivät niitä kiiruhtamaan.
Siinä oli menoa ja mylläkkää: vaimoja, poikanulikoita, parkuvia
kakaroita ja suuret joukot koiria.
Intiaanit eivät ensin huomanneet Carlosta ja Antoniota, mutta kun
lopulta eräs heidät huomasi, päästi hän kohta kaikuvan varotushuudon,
ja silmänräpäyksessä istuivat sotilaat jälleen satulassa valmiina
mahdolliseen taisteluun. Muuan ratsastajista kiiti heti ilmoittamaan
jälkijoukolle uhkaavasta vaarasta. Intiaanien kasvot näyttivät
säikähtäneiltä.
He luulivat varmaan verivihollistensa pawneeien olevan niskassaan.
Carlos päästi heidät kuitenkin pian tästä pelosta ratsastamalla
kukkulalle, niin että he saattoivat nähdä hänet kokonaan.
Muutamilla jo aikaisemmilla retkillään oppimilla viittauksilla selitti
hän heille rauhalliset aikeensa ja "amigo" -- ystävä -- vielä lisäsi
heidän luottamustaan. Muuan nuori waco ratsasti silloin kukkulaa ylös,
mutta pysähtyi päästyään kuulomatkan päähän cibolerosta.
Puhe heidän kesken kävi vaillinaisesti, mutta onneksi osasi waco
jonkin sanan espanjaa, ja viittaillen sitten puhettaan täydensivät.
Lähettilään selitykset lienevät hyvin tyydyttäneet intiaaneja, koskapa
he lähettivät hänet toistamiseen neuvottelemaan ja pyytämään ciboleroa
seurueineen vieraakseen.
Carlos hyväksyi luonnollisesti tarjouksen, ja pian istui hän
kaikessa sovussa punanahkojen keskellä syöden vierasvaraista
puhvelinliha-illallista, iloisesti heidän kanssaan jutellen.
Ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä ja varmaankin heimon keskuudessa
arvossapidetty päällikkö näkyi suuresti kiintyneen Carlokseen. Hän
puhui sotilaistaan, retkistään ja taisteluistaan, ja halusi puolestaan
mielellään nähdä kaupunkia ja kuunteli jännitettynä vieraansa
kertomusta. Kun hän kuuli vieraalla olevan muassaan kankaita, lupasi
hän seuraavana aamuna tulla niitä ostamaan ja antaa heimonsakin tehdä
kauppaa.
Intiaanit olivat todella wacoja, kuten cibolero oli arvannut. Heitä
pidettiin yleensä suuressa arvossa.
Hyvillä mielin palasi Carlos omaan leiriinsä varmasti tietäen
seuraavana päivänä tekevänsä hyviä kauppoja. Päällikkö oli luvannut
muuleja. Ja sehän oli matkan tarkotuskin.
Seuraavana aamuna tuli intiaanipäällikkö Carloksen leiriin, muassaan
suuri joukko heimolaisia. Pian oli koko ciboleron leirilaakso täynnä
iloista elämää ja häärinää. Naisia ja lapsia tunkeili tavaroitten
ympärillä. Kaikkia he halusivat nähdä. Huudahdellen ihastelivat he
kaunisvärisiä kankaita, eivätkä voineet kyllikseen katsella kiiltäviä
ja välähteleviä helyjä. Sitten saivat miehet valita, ja moni silmä
välähti iloisesti, kun vaatekääröjen keskeltä ilmestyi kalliita
miekkoja ja komeita pikareita.
Siten kului koko päivä iloisessa häärinnässä, eikä illalla ollut
Carloksen koko varastosta mitään jälellä, mutta sensijaan oli hänen
leirinsä lähellä kokonainen lauma muuleja, ainakin kolmekymmentä,
paaluihin sidottuina.
Villit olivat kaupanteossa hyvin rehellisiä, petosyritystäkään ei tehty
Hyvin oli kantanut satoa ciboleron 10 onzaa!
Kotona tiesi hän saavansa muuleista hyvän hinnan, sitäpaitsi aikoi
hän lastata ne puhvelinvuodilla ja kuivatulla lihalla. Tämä aroretki
tulisi kaikesta päättäen luonnistamaan hyvin, ja puoleksi se jo oli
onnistunutkin. Unta odottaessaan kuvitteli cibolero jo mielessään
vastaista rikkautta ja tyyntä kodin onnea.
Seuraavana päivänä jatkettiin innolla metsästystä. Olihan nyt tarpeeksi
kuormajuhtia, eikä tarvinnut pelätä, että täytyi jättää liikoja lihoja
tai vuotia mätänemään kedolle. Juhtia oli hänellä nyt omiensa kanssa
35 ja sitäpaitsi kahdet vankkurit, joihin mahtui tavaraa ainakin sadan
dollarin arvosta.
Intiaanien kanssa oli hän vaihtanut muutamia valmiita puhvelinnahkoja.
Vaihtotavaraksi oli kelvannut kaikki: napit, kultahetuleet, hänen
sombreronsa soljet y.m. Hänen miehensä olivat tehneet samoin. Aseet
vaan oli säästetty.
Wacoilla oli samallaiset aseet, jotenka he eivät niitä halunneet.
Ciboleron pitkän pyssyn he tosin olisivat mielellään ottaneet, mutta
sitä hän ei olisi myynyt vaikka olisi saanut kaksikymmentä muulia siitä.
Siten jatkettiin metsästystä muutamia päiviä. Mutta puhvelit alkoivat
sillä välin tulla yhä levottomammiksi. Hän huomasi kuljeksivia joukkoja
saapuvan yhä enemmän pohjoisesta päin, vaikka wacot metsästivät etelään
päin. Siihen oli siis toinen syy, mutta mikä?
Yö tuli, ja metsästäjät panivat maata. Cibolerokin laskeutui makuulle.
Antonion vuoro oli vartioida puoliyöhön, jolloin toinen hänet päästäisi.
Luja ratsastus ja jännittävä ajojahti olivat kuitenkin niin raukaisseet
puoli-intiaanin, että hän unenvastustuksestaan huolimatta nukahti
vartionsa viimeisellä tunnilla. Mutta sitten hän äkkiä kavahtikin
seisaalleen kun muulilaumasta alkoi kuulua töminää ja korskahduksia.
Mitähän se oli? Oliko laumassa arosusi vai karhuko?
"Lähden herättämään Carloksen", ajatteli Antonio.
Hiljaa meni hän ciboleron makuusijalle ja nykäsi nukkujan kättä. Kohta
oli nuori metsästäjä jalkeilla ja tarttui pyssyynsä. Se varmaan nytkin
pulasta pelastaisi.
Carlos kuiskasi muutamia sanoja Antoniolle, ja pian oli hän herättänyt
toisetkin miehet aseisiin vaunupiiriin, joka oli kuin pieni linnoitettu
corral, aitaus. Vaunukorit suojelivat heitä kyllä nuolilta. Leirissä ei
palanut tulta, se oli kokonaan pimennossa, varsinkin kun silkkiäispuut
sitä pimittivät. Sen sijaan voivat he nähdä tasangolle.
Esteenä oli kuitenkin sinnepäin taaja pensaikko. Ja sen takana
saattoivat viholliset piileksiä.
Metsästäjät olivat vaiti, he kuuntelivat tarkkaan oliko kenties
vihollisia läheistössä.
Kerran näytti siltä kuin joku ihmisenmuotoinen olento olisi ryöminyt
muulilaumaa kohden, joka oli heistä noin sadan askeleen päässä. Mutta
oli vielä niin hämärä, ettei mitään voinut varmasti nähdä. Liikkuja
eteni niin hitaasti, että se näytti joskus olevan ihan paikallaan.
Kauvaa ei Carlos odottanut. Hän tahtoi tietää lähestyikö todella joku
elävä olento leiriä. Siitä syystä ryömi hän hiljaa liikkujaa kohden,
pitäen sitä aina silmällä. Antonio seurasi häntä. Lopulta he tarkalla
katseellaan huomasivat sen tosiaan liikkuvaksi olennoksi.
"Ei epäilystäkään!" kuiskasi cibolero.
Samassa korskahtelivat muulit vielä entistä kovemmin, ja peloissaan
tömistyttivät maata.
"Se on varmaankin karhu", kuiskasi Carlos. "Se kömpelys ei näy jaksavan
enää kulkea. Kun se vaan ei säikäyttäisi muulejani. Luulenpa melkein,
että ne eivät laukausta niinkään säikähtäisi".
Näin sanoen ojensi hän pyssynsä, tähtäsi niin hyvin kuin hämärässä
saattoi ja ampui.
Laukaus sai varmaan liikkeelle kaikki pahat henget. Sadasta kurkusta
kuului kiljuna, ja sadat kaviot tömistivät maata. Koko muulilauma
joutui liikkeeseen. Ne tempasivat itsensä irti paaluista, ja koko lauma
juoksi ulospäin laaksosta täyttä laukkaa.
Joukko ratsastajia seurasi niitä ja ajoi armottomasti pimeässä yössä.
Ennenkuin cibolero oli ehtinyt tointua hämmästyksestään, olivat muulit
ja intiaanit jo tiessään. Koko laumasta ei jäänyt paikalle ainoatakaan
eläintä. Niin varmaksi luultu paikka oli nyt autio ja tyhjä.
"Sepä kävi joutuin", lausui cibolero synkkänä. "Koko kauniista
muulilaumastani ei ole ainoatakaan jälellä. Kirotut intiaaniroistot!"
Hän oli täysin vakuutettu siitä, että varkaat olivat wacoja, ehkä juuri
samoja, joilta hän oli muulit päivällä ostanut.
Jo entuudesta muisti hän samallaisia tapauksia. Kauppiaat olivat
saaneet joskus ostaa toiseen kertaan tavarat.
"Kirotut intiaanilurjukset!" sadatteli Carlos kiukuissaan vielä
toisenkin kerran. "Vieläkö ihme, että he olivat minulle niin
vieraanvaraisia. He olivat varmaan jo etukäteen suunnitelleet
varastavansa kaikki takaisin. Julkisesti eivät he sitä uskaltaneet,
vaan yön turvissa. Nyt olen taas köyhä mies!"
Viimeiset sanat lausui hän kiukuissaan ja huolestuneena.
Ihanista tulevaisuudenunelmistaan oli hän täten joutunut äkkiä synkkään
todellisuuteen. Haihtuneet olivat toiveet riippumattomuudesta ja
onnesta. Koko omaisuus ryöstetty! Vaivaloinen aavikkomatka edessään.
Synkkänä tuijotti maahan muutoin niin iloinen cibolero. Pahaksi onneksi
olivat hänen omat kuormamuulinsakin seuranneet muita. Vaunuhärät ja
hänen hevosensa olivat jääneet.
Mutta saattaisivatko ne edes kuljettaa matkalla välttämättömät
ruokavarat? Köyhempänä kuin tullessaan täytyi hänen lähteä tästä
ihanasta laaksosta, jossa jo oli ehtinyt niin suloisesti unelmoida
tulevaisuudesta!
Näissä synkissä mietteissä katseli cibolero ryövärien katoamaan
suuntaan. Jo arveli hän lähteä heitä ajamaan takaankin. Pianhan
saavuttaisi hänen nopea hevosensa heidät. Mutta mitä hyötyä siitä
olisi? Henkensä vaan menettäisi?
Syvään huokaisten palasi hän corralille varustautumaan uusien
hyökkäyksien varalle. Hän käski kuljettaa härät sinne ja sitomaan ne
vaunuihin, etteivät mahdollisesti jälelläolevat intiaanit niitäkin
ryöstäisi.
Vaikka kaikki olivatkin hyvin väsyksissä, ei kukaan silti voinut
nukkua. Vuorotellen oltiin nyt valppaassa vartiossa.