Kansanjuhla.
Suurella riemulla tervehdittiin laaksossa ciboleroa, mutta eniten
ihastutti häntä kuitenkin niitten silmien ystävällinen välke, joita hän
erityisesti yleisön joukosta etsi, ja suurin palkinto oli hänelle kun
tyttö huiskutti nenäliinaansa.
Kiireesti halusi hän päästä jälleen näkemään äitiään ja sisartaan.
Päästyään heidän luokseen tervehti hän heitä kättä puristaen ja
suudellen.
Hänen rinnallaan oli uskollinen ystävä don Juan. Hauska oli nähdä tätä
nelihenkistä ryhmää, jossa näytti vallitsevan luja keskinäinen ystävyys.
Vaikka don Juan oli rikas, nuori tilanomistaja ja karjatarhojen
omistaja, ja hänen nimensä eteen siitä syystä kohteliaisuudesta
liitettiin sana "don", niin ei hän siitä huolimatta ollut syntyynsä
nähden paljoa ciboleroa korkeammalla. Jollei hän kuulunutkaan seudun
varsinaisiin säätyhenkilöihin -- muuten kunnia josta hän vähät välitti
-- niin tunnettiin hänet kuitenkin yleensä rohkeaksi ja rehelliseksi
nuoreksi mieheksi.
Hän haki parhaillaan juhlapaikalta parhaita virvokkeita vaunuissa
oleville ystävilleen.
Suuri ero oli rancheron ja linnanpäällikön kasvonilmeissä. Edellinen
oli ollut ystävälleen apuna ja sai sitäpaitsi saaliikseen monta
kultarahaa. Hän oli iloinen ja tyytyväinen. Linnanpäällikkö kulki
ympäri otsa vihaisissa rypyissä, kosto ja kiukku sydämessään!
Juhlien päättäjäisiksi julistettiin viimeinen kilpailu: "kukon
tempaaminen".
Tämä kilpailu suoritetaan siten, että täyttä nelistä ratsastaen
temmataan alas kukko, joka jaloistaan on sidottu niin korkeaan oksaan,
että ratsumies siihen juuri ulottuu. Temppua on lisätty vielä sillä,
että kukon kaula voidellaan hyvin rasvalla tai suovalla.
Kun joku on onnistunut saamaan kukon alas -- hän saa sen myöskin pitää
palkintonaan -- niin koettavat toiset kilpailijat riistää sitä häneltä.
Voittajan pitää kiertää määrätty rata ja palata sitten jälleen sen
puun luo, josta kukko riippui. Joskus sattuu, että voittajalta tällä
matkalla kukko riistetään. Se jää silloin riistäjän haltuun. Näytös
loppuu siten, että voittaja tarjoo saaliinsa lemmitylleen, joka sitten
ilolla tanssiaisissa pitää kukkoa kainalossaan fandangoa tanssiessaan.
Kolmannen kerran esiintyy rakuuna Gomez kilpailijoiden keskuudessa ja
jo onkin hänen onnistunut saada, pitkä kun on, kukko oksalta. Mutta
mitenkäs kävikään. Muuan nokkela vaquero tempasi sen häneltä piiriä
ympäri ratsastettaessa.
Carlos ei ollut aluksi enää tässä kilpailussa, sillä hyvin käsitti hän,
vaikkapa olisikin ystäviään ilahuttanut, liiaksi saavansa vihamiehiä
ja kadehtijoita. Eikä hän sitä tahtonut. Mutta kun ympärilläolijat
härnäilivät, ettei hän ehkä enää uskalla, pelkäsi ehkä edellisiä
voittojaan, niin nähtiin sankarimme uudelleen kilpakentällä.
Tämä kilpailujen viimeinen ohjelmanumero erosi vähän edellisestä.
Maahan kaivettiin pieni kuoppa ja siihen peitettiin lumivalkea haikara
niin että pitkä kaula vaan oli maanpinnan yläpuolella. Kun kilpailijan
piti täyttä laukkaa ratsastaen ohimennessään temmata haikara maasta,
niin se ei ollut ensinkään helppoa kun haikara heilutti kovasti päätään.
Useat olivat jo turhaan koettaneet. Silloin esiintyi Carlos. Nopeasti
ja taitavasti tempasi hän valittavan linnun pehmeästä mullasta, jolloin
lintu iloisesti räpytteli vapautuneita siipiään. Mutta silloinpa täytyi
suojella itseään toisilta kilpailijoilta. Milloin käänsi hän äkkiä
hevosensa yhtäälle milloin toisaalle, milloin taas sen äkkiä pysäytti,
mestarillisia käänteitä tehden. Ja lopulta onnistui hänen päästä radan
loppuun.
Jo oli monen sievän kaunottaren poski punastunut toivosta saada
haltuunsa suositun sankarin voitonmerkki, mutta samassa nähtiinkin
linnun vapaana lentävän tiehensä. Carlos oli siitä ottanut vaan pari
sulkaa ja vei ne Catalina de Crucen eteen.
Tuskin oli hän ehtinyt sen tehdä, ja Ambrosion tytär suosiollisesti
kiittää "gracias caballero" -- kiitos, herra -- kun Ambrosio kiukusta
hypähti pystyyn ja lähellä oleva Roblado heitti sulat nurmelle.
Cibolero otti ne ylös vallan tyynesti ja pisti hattuunsa, jota hän
vielä reippaasti heilautti hyvästiksi señoritalle ja poistui sitten.
Vähitellen alettiin sitten valjastaa aaseja ja muuleja raskaitten
maalaisvaunujen eteen, ja pian oli koko kenttä autio ja tyhjä. Ennen
niin vilkasliikkeisellä paikalla harhailivat enää aavikon sudet etsien
jotakin syötävää nälkäisiin vatsoihinsa.
Illalla kokoontuivat kaupungin kaduille ne, jotka halusivat ottaa
osaa pyhän Johanneksen kunniaksi toimeenpantavaan juhlakulkueeseen.
Saattueen etupäässä kantoi viisi nuorta miestä raskasta pyhimyksenkuvaa
suurella vaivalla ja ponnistuksella ympäri kaupunkia. Tämä kuva
oli sangen merkillinen ilmiö. Se oli tehty vahasta ja kipsistä, ja
koristettu kauhtuneilla silkkivaatteilla ja kaikellaisella muulla
sälyllä, niin että se näytti pikemmin joltain intiaanien jumalalta
kuin katoolisen kirkon pyhimykseltä. Vaikka meistä sellainen näytelmä
saattaisikin tuntua sopimattomalta, herätti se kuitenkin silloin San
Ildefonson asukkaissa suurta hartautta. Hurskaasti kumarsivat he
polviaan, rukoilivat innolla hyvää pyhimystä ja saivat uutta halua ja
voimaa hyviin töihin.
Maallismieliset sitävastoin kiiruhtivat la casa de cabildon --
raatihuoneen -- tanssiaisiin, missä ei tehty eroa säädyn ja arvon
eri asteitten välillä. Siellä hyörittiin sekaisin, upseerit
täysissä pukineissaan, pormestari juhlatakissaan, ahkerat
kaupunkilaiskutojattaret ja sievät maalaistytöt.
Kaikki tanssivat halukkaasti, näky oli viehättävä, ja kaikki olivat
huvitettuja.
Kaunis Catalinakin oli siellä. Hänen silmänsä näyttivät harhaillen
etsivän jotakuta, ja äkkiä ne saivatkin suloisen kiillon, sillä
ovensuussa näkyi nuorukainen, jolla oli valkoisia haikaransulkia
hatussa.
Carlos tuli tanssisaliin ystävänsä don Juanin seuraamana. Hän tuli näin
myöhään vasta sentähden, että oli ensin käynyt saattamassa kotiinsa
äitinsä ja sisarensa.
Kun hämärä alkoi peittää maisemia, ja useat jo olivat väsyneitä,
poistui tanssipaikalta jo väkeä, varsinkin hienompaa. Vaan kaikkein
innokkain nuoriso karkeloi aamunkoittoon saakka.