Vedonlyönti.
Suoritettiin vielä muutamia vähäpätöisempiä ratsastuskilpailuita
ajan kuluksi varustauduttaessa päivän varsinaiseen juhlaan. Niinpä
koetettiin lasso heittää juoksevan ihmisen tai eläimen jalkaan ja
kaataa maahan. Ratsumiehet ja nuorukaiset jalkasin koettelivat
taitavuuttaan, mutta useat pitivät tällaista kisailua liian helppona.
Seurasi sitten hatun otto maasta. Ratsastaja heittää sombreronsa
[sombrero on hyvin leveälierinen hattu, joskus on se koristettu hopea-
tai kultasolkisella vyöllä, joskus jalokivilläkin] -- hattunsa --
maahan ja koettaa temmata sen käteensä ratsastaessaan täyttä nelistä
ohitse.
Useimmat suoriutuvat hyvin tästä kokeesta, nuoremmat vaan katselevat
ihmetellen sellaista taitavuutta.
Varsinkin on vaikeata täyttä laukkaa ratsastaen ottaa maasta niin pieni
esine kuin raha, ja parhainkin caballero saa siinä koetuksessa koettaa
parastaan.
Linnotuspäällikkö Vizcarra astui nyt esiin ja ilmotti kädenliikkeellä
haluavansa sanoa jotakin. Hän laski espanjalaisen dollarin pehmeälle
ruoholle ja sanoi:
"Tämän rahan saa se, joka sen voi ottaa maasta ensi koetuksella. Lyön
vetoa viisi kulta-unzasta [unza de oro = 16 pesoa; noin 90 mk], että
kersantti Gomez suorittaa sen tempun."
Syntyi hiljaisuus. Olihan se jo sellainen aarre, että vaan Kroisos
saattoi uhrata sen vedonlyöntiin! Vihdoin huusi muuan nuori ranchero:
"Eversti Vizcarra!, En tosin halua lyödä vetoa sitä vastaan, ettei
kersantti Gomez voisi sitä temppua suorittaa, mutta siitä uskallan
lyödä vetoa, että täällä on toinenkin joka voi sen tehdä. Mutta siinä
tapauksessa pyydän teitä lisäämään panoksenne kaksinkertaiseksi."
"Kuka se toinen on?" kysyi Vizcarra.
"Cibolero Carlos!"
"Hyvä on, hyväksyn vedon. Mutta älkäämme rajottako kilpailua ainoastaan
häneen," jatkoi eversti kääntyen yleisöön päin. -- "Panen vetoa yhden
peson joka kerta kun palkinto voitetaan, mutta huomattava on, että
kukin ratsastaja saa koettaa vaan yhden kerran!"
Useita taitavia ratsastajia houkutteli ruoholle laskettu kiiltävä
kultaraha koettelemaan taitoaan. Mutta harvojen onnistui edes koskettaa
siihen tai siirtää sitä syrjään. Silloin tuli vihdoin kersantti
Gomezkin, joka oli ensin yrittänyt härkäottelussa.
Vielä näytti hän synkältä ensimäisen tappionsa jälkeen. Hän oli
epäilemättä hyvä ratsastaja, ja vaikkei hänen ruumiinrakenteensa
näyttänytkään edellyttävän erityistä notkeutta, niin todisti kuitenkin
varovaisuutta se tapa millä hän kiristi satulavyötään.
Pian ratsasti hän tasaista ravia rahaa kohden, alkoi sitten nelistää ja
kumartui alas. Hän saikin rahan käteensä ja oikasi jo itsensä suoraksi
satulassa kun samassa raha putosi hänen sormiensa lomitse maahan.
Voimakas hyvähuuto kajahti kun nähtiin raha rakuunan käsissä.
Joittenkuitten mielestä oli sellainen mielenosotus ehkä mieleinen
siirtokunnan päällikölle, jota enemmän pelättiin kuin rakastettiin.
Useat sentään huusivat tyytymättömyydestä kun näkivät rahan putoavan
nurmelle.
Gomezin voitonmahdollisuudet olivat nyt menneet, ja odottaen katseli
yleisö kiiltävän mustan hevosen selässä ratsastavaa ciboleroa.
Tämä nuori mies oli jo herättänyt nuorten neitosten suurta ihastusta,
mutta miehet eivät oikein pitäneet hänen vaaleasta ihostaan; ei ollut
niinkään helppoa voittaa vastenmielisiä ennakkoluuloja tätä vaaleata
nuorukaista kohtaan, joka oli toista rotua kuin he itse, vaikka
amerikalaisen esiintyminen -- sillä se hän oli -- maan alkuasukkaista
syntyneissä, puolivilleissä tagnoissa saattoi ehkä herättää eleille sen
aina kyteneen toivon, että idän vaaleaverisistä miehistä heille vielä
tulee vapauttajat espanjalaisten painavasta ikeestä.
Cibolero ei katsonut tällaista temppua varten ensinkään tarpeellisiksi
minkäänlaisia ennakkovarusteluita, heitti vaan huolettomasti taaksepäin
komean viittansa liepeet. Nopeasti nelisti ratsu, jota cibolero
ohjasi suureksi osaksi polvillaan, rahaa kohden. Sen kohdalle päästyä
kumartui cibolero, otti rahan ja heitti sen suoraan korkealle ilmaan,
samalla pidättäen hevosensa paikallaan. Raha putosi hänen ojennetulle
kämmenelleen.
Kaikki tämä suoritettiin niin ilmeisellä helppoudella ja suloudella
että nekin, jotka eivät kilpailijasta pitäneet, yhtyivät toisten kanssa
innokkaasti huutamaan "vivas!"
Kersantti Gomez -- joka edellisenä vuonna oli voittanut näissä
kilpailuissa -- näytti alakuloiselta; eikä juuri paljoa loistavammalla
tuulella ollut Vizcarra. Häntä ei niin paljoa suututtanut suosikkinsa
häviäminen kuin menetetyt kauniit kultarahansa, ja se, että yleisö
pääsi nauramaan hänelle, vedon ehdottajalle. Siitäpä syystä kasvoi
hänessä yhä suurempi vastenmielisyys juhlapäivän sankaria kohtaan,
kehittyen lopulta todelliseksi vihaksi.
Seuraavassa kilpailussa vaadittiin ratsastajalta suurta rohkeutta ja
tottumusta hevosen ohjaamisessa. Hänen piti nim. ratsastaa täyttä
nelistä kentän laidassa olevan syvän rotkon, "Zequian", reunalle.
Zequia -- kanava peltojen kastelemista varten -- oli niin leveä, että
paraskaan hevonen tuskin olisi voinut hypätä sen yli, ja niin syväkin
se oli, ettei suinkaan ollut mieleistä sinne sukeltaa.
Ratsastajan piti lentää täyttä nelistä kanavan reunalle ja pysäyttää
hevosensa parin hevosen mitan päähän jyrkänteen reunasta. Reunamaa oli
ihan kovaa, muutenhan olisikin yritys ollut mahdoton.
Useat suoriutuivat kilpailusta hyvin, ja innokkailla hyvähuudoilla
heidät palkittiin. Kaunis oli näky kun eteenpäin lentävä hevonen
silmänräpäyksessä pysähtyi äkkijyrkänteelle pää eteenpäin kurotettuna
ja sieramet pärskyen.
Suurta naurua sensijaan saivat osakseen muutamat nuorukaiset, jotka
eivät uskaltaneet ratsastaa kyllin lähelle, tai sitten syöksyivät
päistikkaa likavetiseen kanavaan, josta suurella vaivalla saivat rämpiä
kuivalle, vaatteet mudan ja liejun peitossa, yleisön nauraessa.
"Miksei cibolero kilpaile?" kysyttiin. Hänen ystävänsä selittivät
vallan oikein, ettei sopinut hänen, äsken näytettyään taitavuuttaan
niin loistavalla tavalla, kilpailla tällaisissa vähäpätöisemmissä
koetuksissa. -- Eikä Carlos todella halunnutkaan niin helppohintaisia
voittoja.
Mutta eversti hautoi mielessään jotain ilkeätä juonta, ja toverin
sai hän pian kapteeni Robladosta. Edellistä suututti rahojensa
menettäminen, jälkimäistä se ilmeisesti suosiollinen tapa, jolla ihana
Catalina katseli voittoisaa ciboleroa.
Upseerit halusivat jollakin häpeällisellä tavalla nöyryyttää Carlosta.
He tulivat hänen luokseen ja tiedustelivat miksei hän ottanut osaa
kilpailuun, minkä pitäisi olla cibolerolle varsin helppo tehtävä.
Syvästi loukkasi Carlosta se halveksiva äänen sävy, jolla hänen
toimensa nimi lausuttiin. Aivan kuin olisi ollut jotakin halveksittavaa
siinä, että metsästäjän tavoin etsi puhvelin jälkiä, surmasi niitä ja
myymällä niiden vuotia ja lihoja ansaitsi elantonsa!
Hilliten kuitenkin kiukkunsa sanoi hän lyhyeen ja tyyneesti:
"Se ei mielestäni maksa vaivaa."
"Vai niin, poikaseni!" huudahti Roblado ivallisesti, "luulenpa arvaavani
oikean syyn. Olisi ehkä vähän vastenmielistä sunnuntaihepenissään meloa
kanavan pohjalla, sillä ette kai väitä vähäiseksi tempuksi pysäyttää
hevosta kanavan jyrkänteelle?"
Tahallaan oli kapteeni puhunut niin kovaa, että kauvempanakin olijat
saattoivat sen kuulla. Vieläpä hän hymyilikin ivallisesti.
Ja juuri sellaisen likakylvyn olisivat upseerit niin mielellään suoneet
cibolerolle. He toivoivat jonkin sattuman, hevosen kompastumisen tai
muun sellaisen auttavan heidän aikeitaan. Nauruahan synnyttää aina
kurasta maalle kömpivä mies, vaikkapa olisi kuinka monta voittoa
saanut. Ja sitä juuri ne toivoivat "don" Carlokselle!
Kukapa tietää vaikka cibolero olisi aavistanut heidän kurjat toiveensa?
Kauvan istui loukattu nuorukainen sanaakaan sanomatta satulassaan. Hän
mietti oliko syytä Robladon ivan tähden ryhtyä tähänkin kilpailuun.
Kielto olisi ehkä taas synnyttänyt pilkkaa muutamissa.
Vaistomaisesti aavisti hän upseereilla olevan pahaa mielessä. Häntä
suututti kovasti näitten miesten lurjusmaisuus, sillä hän tunsi heidän
entisenkin elämänsä, vaikka olikin heille tuntematon. Tänään olivat he
taas osottaneet halpamielisyyttään, ja vielä kaikui hänen korvissaan
Robladon ivanauru.
Vihdoin vastasi hän:
"Kapteeni Roblado, sanoin jo, ettei sellainen kilpailu minusta näytä
maksavan vaivaa. En haluaisi rikkoa hevosen suuta niin turhan tähden.
Kymmenvuotias poikakin saattaisi tuolla kanavan reunalla hevosen
pysäyttää, mutta jos te haluatte --"
"Mitä sitten?" kysyi Roblado kerkeästi, joka puoleksi näytti aavistavan
ciboleron aikomuksen.
"Jos te haluatte panna vetoa yhden kultarahan -- sillä olen köyhä
metsästäjä enkä voi enempää siihen uhrata -- niin haluanpa koettaa
jotakin sellaista, mitä ei kymmenvuotias muchachito (pikkupoika)
niinkään helposti uskaltaisi."
"Mitähän se sitten onkaan, señor cibolero?" kysyi upseeri ivallisesti.
"Haluan seisauttaa hevoseni tuolla kalliojyrkänteellä!"
"Pari hevosen mittaa kallion reunasta?"
"Pari hevosen mittaako? -- Ei, muutamia jalkoja; -- puolta sitä matkaa,
mikä tässä kilpailussa on kanavan reunalla."
Sellainen ehdotus hämmästytti suuresti kaikkia läsnäolijoita. Se näytti
niin huimapäisen rohkealta, ettei sitä todeksikaan voitu luulla.
Molemmat upseeritkin hämmästyivät ja luulivat ciboleron leikkiä
laskevan.
Carloksen mainitsema kallionkieleke oli sitä vuorenselkämää, mikä
ympäröitsi laaksoa.
Se ulottui hyvän matkaa vuorenselkämästä ulos ja näkyi hyvästi
kaikkialle laaksoon. Se kohosi ainakin 1000 jalkaa laaksoa ylemmä
ja oli melkein vuoren korkuinen. Se oli muodostunut kalkki- ja
hietakivikerrostumista. -- Heikkohermoisille oli jo tuskallista
katsellakin sinne ylös; arvata saattaa, että sieltä oli vielä paljoa
kauheampaa katsella alas.
Ja puhvelinmetsästäjä tarjoutui nyt vedon perästä pysäyttämään ratsunsa
täydestä nelisestä tuon kallionkielekkeen jyrkällä reunalla muutamien
jalkojen päässä reunasta! Eipä siis kummakaan vaikka ihmiset olivatkin
suuresti ihmeissään. Toisilleen huudahtelivat he:
"Se on mahdotonta, se on hulluutta! Ei kaiketi hän sillä totta
tarkotakaan, tekee vaan pilaa upseereista."
Carlos istui kuitenkin tyynenä mustanginsa selässä odottaen vastausta.
Vähän aikaa mietittyään sanoi Roblado:
"Hyväksyn vedon!"
"Minäkin panen vetoa yhden kultarahan," sanoi eversti.
"Señores," vastasi cibolero, nähtävästi nyreissään, "ikävä kyllä en
minä voi hyväksyä muuta kuin yhden vedon. Tämä kultaraha on ainoa
rikkauteni, ja kukapa minulle lainaisi onzaakaan?"
Hän hymyili tätä sanoessaan, mutta ympärilläolijat näyttivät vakavilta,
sillä heitä suretti se julma kohtalo, johon cibolero näytti tahallaan
syöksyvän.
"Kaksikymmentä kultarahaa, Carlos! Niinpaljo kuin vaan tahdot!" huusi
muuan siinä läheisyydessä, "mutta ei tuollaiseen uhkayritykseen; väärin
olisi auttaa sinua siinä."
Iloisesti hämmästyen huomasi Carlos puhujan siksi samaksi nuoreksi
rancheroksi, joka jo kerran oli tänään ryhtynyt häntä puolustamaan.
"Kiitoksia, don Juan", vastasi cibolero, "tiesin teidän tahtonne;
mutta olkaa huoletta, rahoja ette menetä. -- Ha! ha! ha! olisinko
istunut kaksikymmentä vuotta ratsailla antaakseni jonkun gachupinon
pilkata itseäni?" [Gachupino on pilkkanimi espanjalaisista tai heidän
puhdasrotuisista jälkeläisistään. Se on aztekien kieltä. Intiaanit
olivat saaneet sanan espanjalaisten kannuksista.]
"Hei mies!" kiljasivat Vizcarra ja Roblado yhtaikaa katsellen
uhkaavasti puhujaan ja tarttuen miekankahvaan.
"Oh, hyvät herrat, älkää pahastuko!" sanoi Carlos heittäen heihin
ivallisen katseen. "Se tuli sanottua vahingossa. Olisin hyvin
pahoillani jos siitä loukkaantuisitte."
"Hillitse toisten kielesi paremmin, poikaseni!" uhkaili Vizcarra
kiukkuisesti; "saattaisipa arvokas henkilönne muuten joutua
ikävyyksiin."
"Suuri kiitos, herra eversti!" vastasi cibolero nauraen; "neuvonne
näyttää hyvältä, koetan noudattaa sitä."
Nuori mies tuskin enää huomasikaan everstin kiukkua ja kirouksia,
kun hänen sisarensa hyvin kiihtyneenä juoksi hänen luokseen. Tieto
uhkayrityksestä oli jo levinnyt koko yleisölle.
"Voi veli Carlos!" huudahti hän syleillen hänen polveaan. "Onko totta,
ihan totta?"
"Mikä sitten, hermanita -- pikkusisar --?" kysyi hän nauraen.
"Että sinä --"
Eikä hän voinut päättää lausetta, viittasi vaan vuorelle.
"Totta se on, Rosita -- ja miksei olisi? Vapisethan sinä! Älä pelkää
minun tähteni! Vakuutan sinulle, ettei se ole vaarallista; olenhan
usein suorittanut yhtä vaikeita töitä."
"Rakas veli, tiedänhän minä, että sinä olet taitava ratsastaja; ei ole
parempaa täällä eikä muuallakaan --, mutta ajattele kuinka suuri vaara
siinä on, -- voi Jumala -- ajattele sitä --"
"Tyynny, rakas sisareni! Hämmentynyt mielesi sokaisee näkösi. Ethän
tahtoisi ainoan veljesi joutuvan häpeään! Mennäänpä kuulemaan äidin
mieltä; olen varma, ettei hän pane vastaan!"
Näin sanoen käänsi hän hevosensa ja ratsasti vaunujen luo. Nuori tyttö
kulki sinne hitaasti jäljessä, huomaamatta, että yleisö mielenkiinnolla
katseillaan häntä seurasi. Tuska loi hänen kauniille kasvoilleen
omituisen viehätyksen. Se varsinkin pisti eversti Vizcarran silmiin.
Hän jutteli tunteistaan kapteeni Robladolle, joka oli hänen toverinsa
nautinnoissa niinkuin virkatoimissakin. Mutta kun poika ja äiti
alkoivat keskustella, tulivat he muitten uteliaitten joukkoon vaunujen
luo kuullakseen mitä puhuttiin.
"Rosita haluaa estää aikeeni, äiti", sanoi Carlos. "Tiedäthän, äiti,
mihin työhön aijon ryhtyä. Luovun siitä vaan sitten jollet sinä sitä
salli. Mutta toivon sinun siihen suostuvan, sillä kunnia-asia on pitää
sanani."
Viimeiset sanat lausui hän erityisellä ponnella, jottei vaimolta olisi
jäänyt huomaamatta asian pääpaino.
"Rositako tahtoisi sinua estää! Hän menköön kangaspuilleen ja
laittamaan koruja naisille, siinä hänen tehtävänsä; mutta sinä,
poikani, pystyt suurempiin töihin, sillä suonissasi virtailee
sankarillisen isän verta. Hänpä suoritti aikoinaan tekoja, ha, ha, ha!"
Tämä merkillinen nauru ja vanhan vaimon villi katse vapisuttivat
kuuntelijoita.
"Mene vaan!" huudahti hän työntäen hiukset taaksepäin, kohoten
seisomaan ja ojentaen kätensä, "mene, Carlos el cibolero, ja
näytä noille kurjille raukoille, mateleville orjille, mitä vapaa
amerikkalainen kykenee tekemään! -- Kalliolle! Kalliolle!"
Carlos halusi lopettaa keskustelun, sillä jo näki hän upseerien ja
pappien vaihtavan keskenään merkitseviä silmäyksiä. Vaimon käytös oli
suuresti heitä hämmästyttänyt.
Puristaen lämpimästi äitinsä kättä ja suudellen häntä jäähyväisiksi
nosti Carlos sisarensa vaunuihin, nousi ratsaille ja kiiruhti kalliota
kohden. Hetkisen tarkasteli hän vielä señorein ja señoritain ryhmiä,
joissa vilkkaasti keskusteltiin uhkayrityksen johdosta.
Moni tunteellinen sydän sykki jännityksestä kiivaammin ja moni toivoi
ciboleron onnellisesti vaarasta suoriutuvan; mutta pakahtua oli sen
tytön sydän, jota Carlos katseillaan haki. Ei tosin muodossa mitään
erityistä muutosta näkynyt, mutta Carlos arvasi sen. Valkoisella
nenäliinalla heilutti cibolero hyvästiä; sitten kiiruhti hän heponsa
täyteen juoksuun.
Ei tiedetty ylhäisten eikä alhaisten piirissä ketä tämä tervehdys
tarkoitti, vaikka siitä yhtä ja toista arveltiin.
Kaikki ratsastajat seurasivat ciboleroa polulla, joka mutkitellen
johti vuorenrinnettä pitkin laaksosta kukkulan laelle. Kun kesti yli
parikymmentä minuuttia ratsastaa kukkulalle ja kilpailukenttä oli
muutenkin loitommalla, seurasivat ainoastaan upseerit ja jotkut harvat
asiaan erittäin kiintyneet polkua ylös. Toiset ratsastivat kukkulan
juurelle ainakin lähempää nähdäkseen itse jännittävää ratsastuskoetta.
Runsaan tunnin saivat ihmiset odottaa kentällä. Mutta aikaa koetettiin
kuluttaa miten voitiin. Nopeasti pantiin kuntoon pelipöydät ja
montspeli nieli usean taskuista kulta- ja hopearahat siirtäen
ne toisiin taskuihin. Aina kuinka onnikin vaihteli. Toiset taas
kiinnittivät kaiken huomionsa kukkotaisteluun.
Mutta kun ratsastajat ilmaantuivat vuoren laelle, taukosi leikki
laaksossa. Kaikki katselivat vuorelle. --
Päästyään vuorelle määräsi Carlos paikan millä aikoi suorittaa
ratsastusnäytteensä, ja valitsi siksi aikaisemmin mainitsemamme
kallionkielekkeen. Noin sadan askeleen päästä jyrkänteen reunasta oli
kallionharjanteella tasainen kenttä, jolla kasvoi lyhyttä grammaruohoa.
Siellä ei pieninkään kivi voinut vahingoittaa hevosen kavioita.
Sinne päästyään tutki cibolero ruohokenttää mitä suurimmalla huolella.
Vizcarra ja Roblado olivat aina hänen lähellään. Vaaran pelko pidätti
kuitenkin toiset etäämmällä reunasta huolimatta siitä, että näköala oli
juhlallinen.
Cibolero istui kuitenkin satulassaan tyyneenä kuin olisi ratsastellut
alhaalla kanavan reunalla ja johti matkan mittausta ja rajaviivan
merkitsemistä. Hevonen tuotti isännälleen kunniaa. Ei sekään mitään
pelännyt, se näytti tottuneelta niinkin vaaralliseen ratsastukseen.
Välistä se kurotti kaulansa ja hirnahti iloisesti huomatessaan alhaalla
laaksossa toisia hevosia. Carlos ohjaili hevostaan joskus hyvin lähelle
reunaa totuttaakseen sitä jyrkänteen näkyyn ennen ratkaisevaa koetta.
Rajaviiva merkittiin vajaan parin hevosenmitan päähän jyrkänteen
reunasta. Siinä kasvoi vielä ohut nurmikerros. Mutta kun upseerit
tahtoivat vielä siitäkin lyhentää matkaa, vastustivat toiset sitä
yleisesti.
Nuori ranchero puolusti ystävänsä etuja tässä kauheassa leikissä ja
tahtoi rehellistä peliä. Vaikka hän vaan oli karjanomistaja, kuului
hän kuitenkin varallisuutensa tähden yhteiskunnan etuoikeutettuihin ja
uskalsi siitä syystä, rohkea mies kun muuten oli, puolustaa Carloksen
oikeuksia välittämättä upseerien vihaisista silmäyksistä.
"Carlos!" huudahti hän mittauksia toimitettaessa, "ottakaa tämä
kukkaroni, huomaan ettette aijo luopua järjettömästä kokeestanne, mutta
en kuitenkaan voi sallia, että niin vähäisestä rahasummasta panette
henkenne alttiiksi! Ottakaa se ja pankaa vetoa niinpaljosta kuin
tahdotte!"
Carlos silmäili täysinäistä kukkaroa, jossa näytti olevan iso summa,
kuitenkin arveli hän hetkisen. Kiitollisuus loisti hänen silmistään,
mutta tarjousta ei hän silti ottanut vastaan, vaikka ranchero olisi sen
niin mielellään suonut.
"Ei, hyvä don Juan!" sanoi hän liikutettuna. "Kiitän teitä kaikesta
sydämestäni, mutta apunne täytyy minun kuitenkin hyljätä. Lainatkaa
minulle yksi onza, ei enempää! Sen avulla voin panna vetoa
linnanpäällikön kanssa. -- Ajatelkaapa kuinka äkkiä köyhä cibolero
on tullut varakkaaksi mieheksi! Nyt voi hän jo panna vetoa kaksi
kultarahaa, joista toinen on hänen omansa!"
"No niin", sanoi don Juan, "jollette te haluakaan koettaa onneanne, niin
minä sen teen. -- Eversti Vizcarra!" sanoi hän tälle, "otaksun teidän
haluavan saada rahanne takaisin? -- Ystäväni panee teidän kanssanne
vetoa kaksi onzaa, minä puolestani panen kymmenen!"
"Hyväksyn vedon," sanoi linnanpäällikkö ylpeästi.
"Uskaltaisittekohan panna kahdesti saman summan?" kysyi ranchero.
"Minäkö uskallan?" kivahti eversti suuttuneena tällaisesta
kysymyksestä. "Vaikka neljästi jos haluatte, hyvä herra!"
"No niin, siis nelinkerroin!" kuului tyynesti ärsyttävä vastaus.
"Neljäkymmentä onzaa siitä, että Carlos suorittaa ratsastusnäytteensä!"
"Jo riittää turha löpinä, rahat ulos!"
Rahat laskettiin. Ne otti haltuunsa eräs läsnäolijoista.
Palkintotuomarit valittiin. -- Kun kaikki valmistukset oli
suoritettu siirtyivät katselijat kauemmaksi jättäen ciboleron
ratsuineen kallionkielekkeen kentälle. Kaikki seurasivat hänen
liikkeitään mielenkiinnolla. -- Ensin astui hän maahan ratsailta ja
ja heitti yltään mangan nurmelle, jottei se häntä haittaisi. Sitten
tarkasti hän kannustensa hihnat, pukunsa ja hattunsa. Piiskansa ja
metsästyspuukkonsa jätti hän don Juanille.
Sitten kiinnitti hän koko huomionsa hevoseen, joka koko ajan oli
seisonut hiljaa paikallaan, ylpeänä ja kaulaansa kaarehtien kuin
hyvinkin tietäen mitä tapahtuisi. -- Tarkkaan tutki Carlos päitsimet,
suitset ja kuolaimet. Leukahihnan veti hän vähän kireämmälle. Hyvin
tarkasti hän erittäinkin satulahihnat. Mahavyön päästi hän hetkeksi
auki ja asetti satulan oikealle paikalle. Sitten kiristi hän mahavyön
uudelleen, polvella tuupaten sen oikein kireälle.
Kaiken tämän varovaisuuden saattaa hyvin käsittää. Sillä jos jokin
hihna katkeisi tai jokin solki murtuisi, niin voisi urhea ratsastaja
syöksyä ikuisuuteen.
Kun kaikki hänen mielestään oli täydessä kunnossa, tarttui hän suitsiin
ja hyppäsi kevyesti satulaan. Ensin ohjasi hän hevostaan hitaasti
pitkin jyrkänteen reunaa, ainoastaan muutamien jalkojen päästä siitä,
totuttaakseen sitä näkyyn ja vahvistaakseen sen hermoja, mutta pian
kiristi hän hevosensa tasaiseen raviin ja siitä neliseen.
Jo tämä ratsastus oli kauheata katsella, ja alhaalla olijat seurasivat
sitä vavisten ja ihmetellen.
Sitten kääntyi hän jälleen keskemmälle nurmea ja päästi ratsunsa
nopeaan neliseen -- juuri sellaiseen, jolla hän aikoi kokeensa
suorittaa -- ja veti niin äkkiä suitsista, että mustangi oli pudota
istuvilleen. Sitä koetta jatkoi hän sitten ainakin kymmenisen kertaa,
nelistäen ja pysäyttäen, hevosen pää milloin kentälle päin milloin
jyrkänteelle päin. Tosin olisi hevonen päässyt lujemminkin, mutta
siitä ei oltu ennakolta sovittu, ja mahdotonta olisi ollut vaatiakin
pysäyttää hevosta niin lyhyen matkan päähän jyrkänteestä, jos se olisi
juossut kilpa-ajovauhtia. Vaikka se olisi siihen paikkaan ammuttu, niin
sen vauhtia ei olisi voinut pysäyttää. Reipas nelinen riitti tässä
tapauksessa, ja sitä mieltä olivat palkintotuomaritkin, kun Carlos
heiltä sitä kysyi.
Vihdoin nähtiin ciboleron kääntävän hevosensa kallionkärkeä kohden
ensin otettuaan varmemman asennon satulassa. Hänen päättävästä
katseestaan saattoi arvata, että nyt se tapahtuu.
Keveä kannusten isku pani hevosen ripeään juoksuun ja niin nelistikin
se jo täyttä laukkaa suoraan jyrkänteen reunaa kohden.
Joka silmä tähtäsi rohkeaan ratsastajaan, joka sydän löi kuin
kuumeessa, ei ääntäkään kuulunut suuresta väkijoukosta. Kuului vaan
mustangin tasainen kavionisku kovalla nurmikolla.
Jännitystä ei kestänyt kauvan. Parikymmentä harppausta toi ratsastajan
jo noin kuuden hevosenmitan päähän reunasta.
Suitset olivat vielä löysällä -- Carlos ei tahtonut niitä kiristää --
hän tiesi, että vähänkin niitä nykästessä hevonen pysähtyisi. Ja sehän
olisi vienyt hukkaan koko koetuksen -- hän olisi pysähtynyt ennen
rajaviivaa. -- Vielä harppaus, toinen ja kolmas! --
"Voi, hän on mennyt viivan yli, hän syöksyy varmaan alas!"
Niin huudahdettiin ympärillä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
muuttui katselijain kauhu suureksi iloksi, ja sadoista kurkuista kuului
voimakas "viva!"-huuto sekä alhaalta että ylhäältä.
Hevonen näytti jo olevan hyppäämäisillään syvyyteen, kun ratsastaja
siinä samassa veti ohjakset kireälle, ja hepo seisahtui heti, iskien
jalkansa tanakasti maahan. -- Sen etujalat olivat kolme jalkaa vaan
jyrkänteen reunasta.
Tässä asennossa otti ratsastaja sombreronsa, heilutti sitä ilmassa ja
pani jälleen polttavalle otsalleen. Kauniilta näyttivät ratsastaja
ja hevonen sieltä korkeudesta laaksossa olijoille tummansinistä
taivaanlakea vastaan.
Selvästi näkyi alhaalle voittajan kädet ja jalat samoinkuin hevosenkin
piirteet. Ja kun tämä ryhmä ei hetkiseksi liikahtanutkaan, näytti se
pronssipatsaalta, kallio jalustanaan.
Ei tämä näky sentään kauvaa pysynyt, sillä hyvähuutojen vielä yhä
kaikuessa käänsi cibolero nopeasti heponsa ympäri ja katosi vuorelle.
Rohkea teko oli suoritettu, ja äsken vielä ahdistuksesta sykkivät
sydämet pääsivät taas vapaaseen liikkeeseen.