Meksikolaisia kansanhuveja ja -leikkejä.
Seuraavassa kertomuksessa mainitut tapaukset sattuivat jo yli sata
vuotta sitten siinä osassa Pohjois-Amerikaa, joka silloin vielä
kuului Espanjan alusmaihin Uudessa maailmassa, nim. silloin Meksikon
pohjoisimmassa osassa.
Tämän laajan alueen kautta kulkee Kalliovuorten jatko ja sen
haarautumat, joista erästä sanotaan Sierra Blancaksi.
Kun vuorivaeltaja siihen aikaan katseli joltakin näistä
vuorenkukkuloista ympäröivää maisemaa, näki hän idässä suunnattoman
tasangon, sen liepeillä laajoja metsäseutuja ja hedelmällisiä
viljelysmaita, niitten joukossa San Ildefonson ihanan laakson, jonka
läpitse juoksi mutkitellen pieni Pecos-joki.
Astuessaan vuorilta alemmas laaksoon huomasi hän uutisasunnoita,
kyläkuntia, vieläpä väkirikkaan ja kukoistavan kaupunginkin
presidioineen (linnoineen), jonka valleilla liehui Espanjan lippu.
Mainituilta kukkuloilta voi etäämpänä nähdä useita muitakin
kaupungeita, kauppaloita ja kyliä.
Kaikki ovat ne jo aikoja sitten hävinneet maan päältä; niiden nimet on
unohdettu, ja vähän vaan tunnetaan niiden historiaa, sitä surullista
kohtaloa, mikä tuli näitten kerran niin onnellisten pikkuyhteiskuntien
osaksi. Tarinoita niistä vaan enää kulkee.
Syynä onnettomuuksiin ja lopulliseen hävitykseen oli intiaaneissa
kauvan kytenyt kostonhimo sortajiaan kohtaan, mikä vihdoin aiheutti
suuren kostosodan koko seudulle.
Sitä käytiin suurella julmuudella. Kaupungeita, kyliä ja uutisasunnoita
hävitettiin perustuksiaan myöden, onnettomat asukkaat surmattiin,
jolleivät ehtineet paeta, ja niin täydellinen oli hävitys, etteivät
meidänaikuiset tutkijat löydä muuta kuin vähäpätöisiä jälkiä entisistä
asumasijoista.
Seuraavassa kertomuksessa puhutaan eräistä tapauksista, mitkä sattuivat
tämän kostosodan aikana San Ildefonson laaksossa. Sekin oli onnettoman
sodan alueella.
* * * * *
Eräänä juhannuspäivänä olivat el presidio [presidiolla tarkotetaan
kaupunkia, jossa on linnotus, se voi myöskin tarkottaa vaan linnotusta
varustuksineen] de San Ildefonson asukkaat kokoontuneet kaupungin
ulkopuolelle suurelle ruohoiselle tasangolle odotellen alkaviksi niitä
juhlaleikkejä, joita erittäin loistavasti vietettiin juuri San Juanin
-- Pyhän Johanneksen -- päivänä.
Koko seudun väestö näytti kokoontuneen tänne, sillä jokainenhan tahtoi
päästä tai ottaa osaa juhliin.
Siellä olivat jo molemmat jalosukuiset padres -- siirtokuntaan
kuuluvat munkit -- pitkissä karkeissa viitoissaan, ruususeppele
ja ristiinnaulitunkuva vyöstään roikkuen; heitä seurasi kaupungin
kirkkoherra, joka helposti tunnettiin mustasta viitastaan,
leveälierisestä hatustaan ja mustista silkkisukistaan. Kirkkoherra
hymyilee tapansa mukaan yleisölle, joskus se taas katselee sitä
vakavasti, jopa synkästikin, näyttelee taas väliin valkoisia,
jalokivisormuksilla koristettuja käsiään auttaessaan jotakuta señoraa
paikalleen.
Vielä eivät ole juhlaleikit alkaneet, sydämiä riemastuttaakseen, mutta
paljon on siltä jo näkemistä.
Katselkaamme!
Edessämme on rivi penkkejä, jotka asteettain kohoavat niin, että
etäämpänäkin istuvat voivat hyvin kaikki nähdä. Ne kai ovat las
familias principales-henkilöille -- s.o. ylhäisimmille perheille.
Ja niin onkin, sillä tuollahan istuu rikas kauppias don José Rincon
rehevän rouvansa rinnalla ja katselee itsetietoisena ja ylpeänä
neljää komeasti puettua ja yhtä hyvinvoivaa tytärtään. Ja tuollahan
tarkastelee el alcalde -- pormestari -- juhlavarusteita arvokkaan
näköisenä! Hänen virka-arvoansa todistavat selvästi virkasauvan tupsut.
Hänkin odottaa perheensä keskuudessa juhlallisuuksien alkamista.
Toisilla penkeillä on varakkaita tilanomistajia puolisoineen; niistä
on rikkain hacendado, señor Gomez del Monte, jolla on hallussaan
lukemattomia karjalaumoja ja laajoja maita.
Mutta suurinta huomiota herättää kuitenkin rakastettava ja kaunis
Catalina de Cruces, rikkaan vuorikaivannonomistajan don Ambrosion
tytär, ja moni itserakas nuori herra pitää itseään onnellisena, jos saa
häneltä ystävällisen katseen tai hymyilyn. Sellainen oikea caballero
seisoo nytkin hänen vieressään; se on isän suosima kosija, kapteeni
Roblado, jolle kultaisten olkalappujen ja kultakudosten koristama puku
antaa, yhdessä ylpeän käytöksen kanssa, jonkinlaisen ylhäisen leiman.
Nyt tunkeutuu koko joukko katselijoita toiselle puolelle, sillä siellä
tulee linnotuksen päällikkö señor Vizcarra. Huojuvine hattutöyhtöineen,
kultakoristeisine takkineen ja ylpeine ryhtineen muistuttaa
suurikokoinen neljänkymmenenvuotias eversti aikalailla riikinkukkoa.
Suopea hymy kohdistuu etupäässä naisiin. Vilkkaasti keskustelee hän
milloin kirkkoherran milloin tuomarin kanssa.
Linnotuksen sotilaat jäljittelevät lystikkäällä tavalla käynnissään ja
puheessaan upseereitaan, joita on saapuvilla kolme. Kannukset kilisten
ja sapeli maata laahaten pysähtyvät sotilaat milloin minkin ryhmän luo,
missä heitä mielellään kuunnellaan. He ovat varmoja siitä suotuisasta
vaikutuksesta, minkä heidän henkilönsä tekee yleisöön.
Seudun nuoret tytöt, sekä rumat että kauniit, ovat kaikki juhlissa.
Koreat liivit, lumivalkeat hiat ja kaulukset, kirjavat hameet, helmet
ja hepeneet puhuvat heidän suuresta halustaan miellyttää miehiä.
Kaupungin miespuolinen nuoriso on sekin juhlapukineissaan lukuisasti
läsnä. Se erkanee suuresti los pueblos-väestä -- köyhät kaivostyöläiset
-- ja köyhästä kaupunkilaisväestä, varsinkin lähetysoppilaista.
Meksikon pueblolla on yllään pussinmuotoinen takki, lyhyet nahkahousut,
sandaalit ja leveälierinen hattu.
Sadottain kuljeskelee täällä noita vähävaraisempia miehiä. Heidän
vaimonsa ja tyttärensä kaupittelevat nurmikolla pienten pöytien ääressä
hedelmiä y.m., ostajia odotellen. --
Mutta keitä ovat nuo rohkeat ja ylpeät ratsastajat, joitten hevoset
ovat koreissa hetuleissa tehden kauniita hyppäyksiä? Mainiosti osaavat
he ohjata ratsujaan ja tänään saavat he vielä koetella kilpailuissa
taitoaan. Heitä on useita satoja; kuuluvat eri säätyihin. Useimmat
ovat ilmottautuneet osanottajiksi kilparatsastuksiin y.m. -- Tuolla
tervehtivät toisiaan nuoret hacendadot ja rancherot -- suuret ja
pienet tilanomistajat --; vaquerot -- karjanpaimenet ja cibolerot --
puhvelinpyydystäjät -- arvioiden tulevien kilpailijoidensa voimia.
Heillä on kaikilla raikasväriset puvut, hyvin erilaiset, ja moni hieno
señorita heitä ihastuksella katselee.
Ohjelman alussa on n.k. coleo de toros. [Coleo de toros voitanee
parhaiten suomentaa sanalla häränheitto.] Tämä meksikolaisten
mielileikki suoritetaan siten, että ratsastajat nelistäen ahdistavat
pakenevaa härkää, kukin ensimäisenä koettaen saada sitä hännästä kiinni
ja siitä heitetyksi juoksussa nurin. Leikki on aika vaarallista,
sillä usein haavottuu hevonen tai ratsastaja tai molemmatkin. Jos
hevonen kompastuu, joutuu se ratsastajineen armotta päälle ajavien
kilpailijoiden jalkoihin. Koetukseen vaaditaan suurta voimaa, taitoa ja
rohkeutta, ja siitäpä syystä haluaakin nuori meksikolainen tyydyttää
kunnianhimoaan juuri tällaisessa yrityksessä.
Kun viimeiset juhlavarustukset oli suoritettu, huutaa muuan kuuluttaja
että coleo alkaa. Katsojat peräytyvät nyt sivulle, jotta näyttämöksi
jää suuri ala härän hurjaa pakoa varten.
Useat naiset rientävät carretaseihin -- kärryihin -- joilla katsojat
ovat saapuneet juhliin. Mutta vähän peläten nousevat niihin señoritat,
sillä voisihan härkä syöksyä yleisön keskuuteen. Ennenkin oli sellaista
tapahtunut. Luonnollisesti tuntevat ylhäiset señorit ja señoritat
itsensä varsin turvatuiksi penkeillään näyttämön sivulla. --
Tänään kilpailevista oli kaksitoista parasta valittu ensimäiseen
kilpailuun, ja heidät asetettiin nyt riveihin. Samantekevää on
niissä yhteiskunnallisessa asemassa he ovat; koreapukuinen ranchero
istuu ciboleron rinnalla, jolla on koti aavalla tasangolla; ja
heidän rinnallaan ratsastaa linnotusväen rakuuna, haluten näyttää
ratsastustaitonsa etevämmyyttä.
Merkki annetaan ja härkä päästetään lähelläolevasta corralista
(talosta), jossa sitä on pidetty. Sen saattajat kulkevat ratsain härän
sivulla, lassoilla pidellen härkää sarvista, valmiina nykäisemään
härän polvilleen, jos se yrittäisi niskotella. Härkä näyttää jo vallan
raivoisalta, sillä sen silmät välähtelevät vihaisina, ja otsalla oleva
tuuhea tukka häilyy kiukkuisesti. Ei sitä näy enää tarvitsevan paljoa
härsyttää, sillä se jo pieksee hännällä kylkiään, puhkoo ilmaa pitkillä
sarvillaan, tohisee pahasti ja kuopii maata jaloillaan. Se on varmaan
hyvärotuinen espanjalainen härkä.
Kaikki katselevat härkää suurella mielenkiinnolla.
Puhutaan sen ominaisuuksista, ja kun muutamat katselijoista väittävät
sitä liian lihavaksi voidakseen coleossa juosta tarpeeksi nopeasti, ja
toiset taas ovat päinvastaista mielipidettä, niin lyödään vetoja siitä
ajasta mikä kuluu ennenkuin härkä on hännästä maahan kellistetty.
Kun ajattelee että tähän kilpakoetukseen oli valittu vahvin, nopein
ja villein härkä, mitä löytää voitiin, niin saattaa käsittää voittoa
vaikeaksi ja suuriarvoiseksi, varsinkin kun ei saanut käyttää edes
lassoa. -- Kun härkä on ärsytetty, niin juoksee se melkein yhtä
nopeasti kuin nelistävä hevonen -- ja mitä taitoa ja voimaa, tottumusta
ja varmuutta tarvitaankaan ennenkuin ratsumies saattaa lähestyä rajua
eläintä, tarttua sen häntään ja temmata se nurin! Mutta kun se onnistuu
niin onkin se leikki lopussa.
Ainoastaan suurissa Meksikon kaupungeissa on todellinen Plaza de toros
-- härkätaistelukenttä --, pienet kaupungit saavat tyytyä avonaiseen
kenttään, jolla taistelut suoritetaan.
Yleisön jännitettynä katsoessa mitä tuleman pitää, kuljetetaan härkä
muutamia satoja askeleita eteenpäin, pää avonaista kenttää kohden.
Härkään ammutaan vielä pari palavaa nuolta, ja raivoissaan syöksee se
eteenpäin yleisön huutaessa ja melutessa.
Silloin ratsastavat kisaveikot sen perään vielä huudoillaan härkää
kiihottaen. Aluksi järjestetty ratsastajien rivi hajautuu. Eteenpäin
syöstään hurjaa vauhtia. Kannuksia ja piiskoja käytetään ahkerasti.
Härkä juoksee sillävälin nopeasti eteenpäin, eivätkä parhaatkaan
ratsastajat saavuta sitä niinkään nopeasti, varsinkin kun härälle on
annettu vähän ennakkoaikaa.
Silloin vihdoin pääsee muuan vahvalla ruskealla hevosella ratsastava
rakuuna härän sivulle, tarttuu sen häntään lujasti ja koettaa usealla
voimakkaalla heitolla saada härkää nurin. Mutta se ei onnistu. Äkkiä
kääntyy härkä sivullepäin ja jättää petetyn ahdistajan kauvaksi
jälkeensä.
Lähin seuraaja, muuan nuori hacendado, joka ratsastaa komealla mustalla
hevosella, koettaa sitten vuoroonsa onneaan. Mutta joka kerta kun hän
ojentaa kätensä tekee härkä käänteen. Lopulta saa hacendado otteen
härän häntään, mutta silloinkin vapautuu se ahdistajastaan hacendadon
suureksi kiukuksi.
Häpeissään ratsastaa hän pois kuten äsken rakuuna, sillä
järjestyssääntöjen mukaan saa tällaisen koetuksen tehdä vaan kerran
kussakin kilpailulajissa.
Yhä kauvemmaksi juoksee härkä ahdistajien seuraamana.
Muuan toinen rakuuna koettaa sitten onneaan, mutta yhtä huonolla
menestyksellä kuin edellisetkin.
Järjestyksessä seuraa sitten kolme vaqueroa. He saavat osakseen vaan
yleisön pilkkanaurua! Ja suurta riemua herättää katsojissa ratsastajan
ja hevosen kaatuminen, vieläpä silloinkin kun härkä niitä puhkoo
sarvillaan.
Monesta haavasta jo vuotaa veri, eikä kahdestatoista kilpailijasta ole
enää jäljellä muita kuin yksi. Urhealle nelijalkaiselle taistelijalle
huudetaan: "bravo toro! bravissimo!"
Jo lähestyy ratkaiseva hetki. Yleisö vaikenee. Ylpeänä ratsastaa
viimeinen kilpailija. -- Jo ensi katseella näkee, että siinä on kentän
paras hevonen ja komein ratsastaja.
Mutta ovatko myöskin paraat kilpailussa? Siitä kysymys.
Ratsu on pikimusta mustangi, jolla on pitkä ja tuuhea häntä. Komealta
se näyttää vihreällä nurmikolla. Sen kaareva kaula ja jalomuotoinen pää
herättävät yleistä ihastusta, kun se nelistäessään tuskin koskee maahan.
Ratsastaja on parinkymmenenneljänvuotias mies, jonka vaaleakiharaiset
hiukset ja vaalea kasvonväri suuresti erkanevat muiden kilpailijoiden
tummasta, auringonpolttamasta hipiästä.
Hänen yllään on täydellinen rancherovaatetus koreine neulouksineen;
purppuranpunainen manga [Manga on yhdenvärisestä vaatteesta
neulottu päällysviitta, jota reunustavat sametti-, kulta-, hopea-
tai silkkitupsut. Sarape on muuten samallainen, on vaan koristettu
kirjavammaksi. Se on aina meksikolaisen yllä paitsi kotona.],
kauniimmasta ja kalliimmasta kankaasta kuin tavallinen sarape, riippuu
miellyttävästi hänen olkapäiltään. Saadakseen kädet vapaiksi on hän
heittänyt rikaspoimuisen viitan päätä taaksepäin, ja kun tuuli avaa sen
poimut ja näyttää katselijalle koko sen väriloisteen, niin mielellään
katselee jokainen tätä uutta kilpailijaa, vierasta ratsastajaa, jolla
on niin uljas ryhti. Haluttiin tietää hänen nimensä.
"Cibolero Carlos!" Kuului silloin eräs ääni selvästi yli kentän.
Nähtävästi tunsivat jotkut hänet jo ennestään, mutta useimmat eivät
tunteneet.
"Miksei hän ole aikaisemmin esiintynyt ahdistamaan härkää?" Kysyi muuan.
"Carramba! -- Varmasti olisi hän jo ennen voinut sen tehdä!" vastasi
muuan. "Hän on vaan tahtonut antaa muitten ensin koettaa, hyvin tietäen
ettei siitä mitään tulisi!"
"Mira! Mira! -- Katsokaapas!" --
Mainittu arvelu oli epäilemättä oikea.
Ensi silmäyksellä saattoi arvata, että tämä ratsastaja tulisi
voittamaan härän. Hevonen nelisti tosin vielä lyhyeen, mutta sen
heristetyistä korvista ja pärskyvistä sieramista saattoi päättää, että
sitä jo ajo kiihotti, ja että vaan kireälle vedetyt suitset pidättivät
sen vauhtia.
Kun huuto "mira!" kuului, niin näytti ratsastajassa tapahtuneen
äkkinäinen muutos. Vielä oli hän noin parinkymmenen askeleen päässä
härästä, mutta silloin syöksyi hepo lujaan vauhtiin ja oli pian
pelättävän vastustajan sivulla; sitten nähtiin ratsastajan tarttuvan
pitkään, ojossaolevaan härän häntään, kumartuvan syvälle eteenpäin,
sitten äkkiä kohoutuvan satulassaan ja heittävän nurmelle kellelleen
härän, joka sätkytteli koipiaan ilmassa.
Nopeasti, suurella taidolla ja helppoudella näkyi koko temppu
suoritetun.
Hämmästynyt yleisö puhkesi kovaääniseen ja kestävään hyvähuutoon.
Onnellinen voittaja kumarsi vaatimattomasti joka puolelle. Pian
senjälkeen katosi hän katselijain sekaan.
Yksi ja toinen oli kyllä huomaavinaan, että cibolero kiittäessään
erittäin haki silmillään kaunista Catalina de Crucea, ja että señorita
vastasi lempeällä silmäniskulla ja suloisella hymyllä. Mutta voiko
se olla mahdollista? Alentuisiko rikkaan don Ambrosion perijätär
palkitsemaan ciboleron kunnioittavaa tervehdystä suosiollisella
hymyllä?!
Varma oli kuitenkin, että muuan toinen silmäpari, erään viehättävän
valkoverisen naisen, katseli ihastuneena nuorta sankaria.
Kun cibolero lähestyi sitä carretaa, jossa tyttö oli, ilmeni selvästi
tytön riemu. -- Mutta kun heidät näki rinnakkain, huomasi selvästi,
että he olivat sisarukset -- samat kasvonpiirteet, sama hipiä, sama
ryhti ja vartalo!
Nuoren tytön takana carretassa istui vanha vaimo, jonka pitkät
alasriippuvat hiukset olivat vallan valkoiset. Ei hän mieltään muuten
ilmottanut, mutta hänen silmistään loisti mitä suurin ilo.
Muutamat katselivat vanhusta uteliaisuudella, toiset taas kauhulla,
useat olivat kuulleet hänestä merkillisiä juttuja.
"Esta una bruja -- una hechicera! -- Hän on noita-akka!" kuiskailtiin
siinä; ei kukaan kuitenkaan puhunut siitä niin, että Carlos tai nuori
tyttö olisi sen kuullut. Kaikkien kammoama vanhus oli nuorten äiti.
Ciboleron kaatamalla härällä ei näyttänyt olevan mitään halua jatkaa
tuimaa juoksuaan. Se ravasi vaan hiljalleen eteenpäin siksi kunnes
se jälleen lassolla pyydystettiin kiinni ja annettiin palkinnoksi
voittajalle.
Kilpailuja jatkettiin. Uusi härkä tuotiin tantereelle, ja kaksitoista
uutta ratsumiestä koetteli onneaan. Joko heillä sitten oli yhtä hyvät
hevoset kaikilla, tai oli härkä niin väsyksissä, ettei se enään
jaksanut juosta kyllin nopeasti, joka tapauksessa sattui niin, että
kilpailijat saavuttivat härän yhtaikaa, jopa toiset sen sivuttivatkin;
mutta silloinpa kääntyikin härkä äkkiä ympäri ja alkoi katselijain
suureksi kauhuksi juosta suoraan katsojaryhmää kohden.
Kuului huikeita huutoja. Penkeillä olevat ylimystönaiset huusivat
samoinkuin carretoissa olevatkin, sillä muutamassa sekunnissahan oli
härkä varmaan siellä. Ratsumiehet olivat kaukana härän jäljessä. He
olivat hämmästyneet äkkinäistä käännettä.
Kaikeksi onnettomuudeksi ei ollut enää kukaan ensimäisistä
kilpailijoistakaan ratsailla, ja kukapa olisi jalkasin uskaltanut käydä
estämään raivostunutta härkää?
Joka hetki kasvoi hämminki ja neuvottomuus yleisön keskuudessa,
olihan usean henki uhattu. Vaunuissaolijoita uhkasi suurin vaara,
sillä vaunurivi ulottui kauvas kentälle. Mutta härkä näytti syöksyvän
suorastaan penkkejä kohden, aivankuin aikoen siltä kohtaa puhkaista
tien itselleen.
Mutta juuri silloin nähtiin erään miehen lasso kädessä astuvan ulos
vaunurivistä. Hän oli jalkasin. Päästyään ulommaksi heitti hän lassonsa
kohden härkää. Lasso tarttui sarviin, ja härän juoksu seisahtui.
Hetkeäkään hukkaamatta juoksi mies lähellä olevan puun luo ja kietoi
lasson toisen pään sen ympäri. Heti senjälkeen kuului kumea rusahdus:
härkä oli ehtinyt köyden päähän ja syöksyi nurinniskoin juuri katsojain
lavan eteen.
"Bravo! Wiva!" kuului sadoista kurkuista kun ihmiset olivat ehtineet
vähän tointua säikähdyksestään. Yhä uudelleen huusivat he: "Wiva! Wiva!
Carlos el cibolero!"
Sillä hän se oli, joka jo toisen kerran samana päivänä oli osottanut
erinomaista urhoollisuuttaan ja taitavuuttaan pelastaen useita
hengenvaarasta.
Ei oltu härkää tosin vielä kokonaan voitettu, rajotettu vaan suljettuun
piiriin, mutta se näytti kuitenkin voimattomalta. Ja kun se vielä
kerran koetti rynnätä katsojia vastaan, ja nämä hätääntyneinä
perääntyivät, niin heittivät heti useat ratsumiehet lassoja sen
sarviin ja niskaan vetäen sen maahan niin rajusti, ettei se enään
kilpatantereelle voinut lähteä. --
Kun tämän päivän kilpailuita varten oli määrätty vaan kaksi härkää,
niin oli samalla el coleo de toros päättynyt.