(1857)
Suurempaa valehtelijaa kuin papin poika tuskin oli koko seudulla; ei
häneltä lukutaitoakaan puuttunut, sillä lukeminen häneltä sujui mainion
hyvästi, ja sitä, mitä hän luki, tahtoivat talonpojat mielellään
kuulla. Kun sitten oli jotakin, joka heitä erittäin miellytti, niin
hän lisäsi siihen omiansa samaa lajia niin paljon kuin luuli heihin
menevän; lempiaineena oli väkevät miehet ja rakkaus ynnä siitä johtuvat
murhat.
Milloin huomasi pappi riihen puimisen tapahtuvan yhä
epäsäännöllisemmin; hän meni katsomaan, ja silloin seisoi Thorvald
siellä kertomassa juttuja. Milloin saatiin kummastuttavan vähän halkoja
ajetuksi kotiin takamailta; hän sinne katsomaan syytä, ja siellä seisoi
Thorvald jälleen kertomassa. Tästä pitää tulla loppu, arveli pappi; hän
pani pojan kansakouluun.
Siellä tosin kävi ainoastaan talonpoikaisia lapsia, mutta papista oli
liian kallista pitää kotiopettajaa tuon ainoan pojan tähden vain.
Mutta Thorvald ei ollut käynyt siellä viikkoakaan heidän kanssaan,
ennenkuin eräs kumppani kalman kalpeana tuli sisään kertoen paholaisen
tulleen vastaan maantiellä -- toinen vielä kalpeampana kertoi nähneensä
päättömän miehen ihkasen elävänä rannalla veneiden kanssa askaroineen
venelaiturin luona, -- ja mikä oli pahinta: pikkuinen Knut Pladsen ja
hänen vielä pienempi siskonsa tulivat eräänä iltana, kun heidän piti
mennä kotiin, miltei mielettöminä pelosta juosten takaisin, ja sanoivat
itkien kuulleensa karhun ylhäällä pappilan metsässä, niin, olipa pikku
Marit nähnyt sen harmaiden silmien säihkyvänkin.
Silloin koulumestari raivostui, löi viivottimella pöytään ja kysyi:
"mikä hitto -- Jumala antakoon pahan syntini anteeksi -- lapsi
vekaroita vaivasi?"
"Täällä joutuu toinen toistansa pahemmin päästään pyörälle", hän
sanoi; "jokaisessa pensaassa muka asustaa metsänneitonen, jokainoan
veneen alla istuu vedenpeikko nyökäyttäen päätään, -- uskotteko
karhun keskitalvella olevan liikkeellä? Ettekö enää usko Jumalaan ja
kristinoppiinne", hän torui, "vai uskotteko kaikellaisia pirun juonia
ja pimeyden valtaa, kun luulette karhunkin kuljeskelevan keskitalvella?"
Mutta sitten hän lauhtui, kun oli kotvasen kulunut, ja kysyi pikku
Maritilta, eikö hän todellakaan tohtinut mennä kotiin. Pikku vesa
nyyhki ja itki sekä arveli sen aivan mahdottomaksi; koulumestari
silloin käski Thorvaldin, joka oli suurin koululle jääneiden joukosta,
mennä saattamaan häntä metsän lävitse.
"Ei, hänhän on itsekin nähnyt karhun" sanoi Marit nyyhkien; "hän se
juuri siitä kertoi."
Thorvald ikäänkuin hupeni siinä istuessansa, etenkin kun koulumestari
katsahti häneen ja hyväillen vetäisi viivotinta vasemman kätensä läpi.
"Oletko nähnyt karhun?" hän kysyi tyynesti.
"On aivan totta, että lautamiehen renki oli löytänyt karhunpesän
ylhäällä pappilan metsässä sinä päivänä kuin oli siellä peltokanoja
ampumassa", sanoi Thorvald.
"Oletko sinä nähnyt karhun?"
"Siellä ei ollut yksi vain, siellä oli kaksi suurta, ja ehkä siellä oli
kaksi pienempääkin, sillä emäkarhuilla on pesässään sekä viime- että
tämänvuotiset pennut."
"Oletko sitten nähnyt ne?" kysyi koulumestari vielä leppeämmin, yhä
vain vetäisten viivotinta kädessänsä. Thorvald oli hetkisen ääneti.
"Olenhan nähnyt sen karhun, jonka Lars metsästäjä viime vuonna ampui,
tiedänmä."
Nyt astui koulumestari askeleen lähemmäksi ja kysyi lempeästi, että
poika nytkähti:
"Minä kysyn, oletko nähnyt nuo karhut pappilan metsässä?"
Nyt ei Thorvald voinut mitään vastata.
"Ehkä muistit ikäänkuin vähäisen väärin sillä kertaa?" kysäisi
koulumestari, tarttui pojan nutunkaulukseen ja taputteli itseänsä
reidelle viivottimella. Thorvald ei hiiskunut sanaakaan eivätkä toiset
tohtineet edes vilaistakaan sinnepäin. Silloin lausui koulumestari
vakavasti:
"On rumaa, kun papinpoika valehtelee; on vielä rumempaa opettaa
talonpoikien lapsia tekemään samoin." Ja niin pääsi poika _sillä_ siksi
kertaa.
Mutta koulussa seuraavana päivänä (opettaja oli käsketty papin puheille
ja lapset olivat jätetyt omiin hoteihinsa) oli Marit ensimäinen
pyytämään Thorvaldia jälleen kertomaan jotakin karhusta.
"Sinua rupeaa pelottamaan", sanoi poika.
"Joutavia, saanhan oppia sitä kestämään", lausui tyttö siirtyen
lähemmäksi veljeään.
"Niin, uskokaa pois, kyllä se nyt ammutaan!" vakuutti Thorvald
nyökäyttäen päätään; "tänne on tullut muuan mies, joka osaa ampua
sen! Tuskinpa oli Lars metsästäjä kuullut puhuttavan pappilan metsän
karhunpesästä, ennenkuin tuli rientäen seitsemän pitäjän läpi, mukanaan
pyssy, niin painava kuin ylimäinen myllynkivi ja niin pitkä kuin täältä
Hans Voldeniin tuossa!"
"Jestas!" huusivat kaikki lapset.
"Niin pitkä", jatkoi Thorvald, "niin, aivan varmasti niin pitkä kuin
täältä tuon tuolin luokse."
"Oletko nähnyt sen?" kysyi Ole Böen.
"Olen nähnyt sen? Olen ollut mukana sitä puhdistamassa, minä; sillä,
tiedä se, siihen toimeen hän ei ota ketä hyvänsä. Niin, tietysti,
_minä_ en jaksanut sitä nostaakaan; mutta se olikin vähäpätöistä,
-- minä puhdistin ainoastaan sen lukkoa, ja, usko pois, se ei ole
helpointa työtä."
"Sanotaan, että se ei osu enää yhtä hyvin kuin ennen", lausui Hans
Volden nojautuen taapäin, molemmat jalat pulpetilla.
"Ei, sen jälkeen kuin Lars kerran tuolla ylhäällä Osmarkissa ampui
nukkuvaa karhua, niin se pettää kaksi kertaa ja ampuu kolmannen kerran
ohi."
"Niin, kun hän ampui nukkuvaa karhua", todistivat tytöt.
"Houkkio!" lisäsivät pojat.
"On olemassa ainoastaan _yksi_ keino, millä _sitä_ voi auttaa",
ilmoitti Ole Böen, "nimittäin panemalla elävän käärmeen sen piippuun."
"Niin, sen tiedämme kaikki", sanoivat tytöt; he tahtoivat kuulla
jotakin uutta.
"Nyt on talvi, käärmettä ei voi saada ja sentähden Lars ei kokonaan
luota pyssyynsä", arveli Hans Volden miettiväisesti.
"Hänhän tahtoo Niels Böenin mukaansa?" kysyi Thorvald.
"Niin", vastasi böeniläinen poika, joka tietysti parhaiten tunsi
sen asian; "mutta ei Nielsin äiti eikä sisar laske häntä. Isä kuoli
varmasti siitä ottelusta, jossa oli karhun kanssa viime vuonna
kesälaitumella, eikä heillä enää ole muuta turvaa kuin Niels."
"Onko se sitten niin vaarallista?" kysäsi muuan pikkuinen poika.
"Vaarallistako?" toisti Thorvald; "karhulla on kymmenen miehen järki ja
kahdentoista miehen voima."
"Niin, sen tiedämme", sanoivat tytöt uudestaan; he tahtoivat
välttämättömästi kuulla jotakin uutta.
"Mutta Niels on isäänsä; hän kyllä lähtee mukaan."
"Niin, tietysti hän menee mukaan", sanoi Ole Böen, "tänään varhain,
ennenkuin kukaan siellä oli liikkeellä, näin Niels Böenin, Lars
metsästäjän ja vielä kolmannen menevän metsään päin, kullakin pyssy
mukana; luulen aivan varmaan heidän menneen pappilan metsään."
"Oliko se aikaisin?" kysyivät lapset yhteen suuhun.
"Tavattoman aikaiseen! Olin ylhäällä jo ennenkuin isä ja äiti
sytyttivät tulta."
"Oliko Larsilla pitkä pyssynsä?" kysäsi Hans.
"Niin, sitä en tiedä sanoa; mutta se, joka hänellä oli, oli niin pitkä
kuin täältä tuolille asti."
"Ei, miten sinä valehtelet!" sanoi Thorvald.
"Sanoithan sen itse!" arveli poika.
"Niin, tuota pitkää pyssyä, jonka minä näin, sitä hän tuskin enää
käyttää."
"Niin, mutta tämä oli kuitenkin niin pitkä, niin pitkä, kuin -- tästä
melkein tuolin luokse."
"Vai niin; ehkä se kuitenkin oli hänellä."
"Ajatelkaa", sanoi Marit, "nyt he ovat siellä ylhäällä karhujen luona."
"Ehkäpä nyt juuri ottelevat karhun kanssa!" sanoi Thorvald. Syntyi syvä
hiljaisuus; oli miltei juhlallista.
"Luulenpa meneväni", sanoi Thorvald tarttuen lakkiinsa.
"Niin, niin, silloin saat kuulla jotakin!" huusivat kaikki vilkastuen
jälleen.
"Mutta koulumestari!" hän sanoi seisahtuen.
"Joutavia, olethan sinä papin poika", sanoi Ole Böen.
"Niin, jos hän tohtii lyödä, niin -- ", sanoi Thorvald kammottavan
hiljaisuuden vallitessa nyökäyttäen päätään.
"Lyötkö takaisin?" kysyivät toiset kiihkoissaan.
"Ken tietää", hän sanoi, nyökäytti päätään ja läksi.
He luulivat olevan parasta lukea sillä aikaa, kuin hän oli poissa;
mutta ei kukaan malttanut, heidän täytyi puhua karhusta.
He arvailivat sinne tänne, miten siellä oli käynyt; Hans löi Olen
kanssa vetoa siitä, että Larsin pyssy ei ollut lauennut ja että karhu
oli suoraan hyökännyt hänen kimppuunsa. Pikku Knut Pladsen arveli
kaiken käyneen hullusti ja tytöt kääntyivät hänen puolelleen. Mutta
silloin palasi Thorvald.
"Mennään kaikki sinne!" hän sanoi kiivaasti avaten oven, tuskin osaten
sanoa sen enempää.
"Mutta koulumestari?" kysäisivät muutamat.
"Menköön koulumestari hiiteen! Karhu, karhu!" Enempää hän ei saanut
sanotuksi.
"Onko se ammuttu?" kysyi joku aivan hiljaa toisten tohtimatta
hengittääkään. Thorvald istui läähättäen, nousi viimein, kiipesi
seisomaan penkille, heilutti lakkiaan:
"Mennään sinne! sanon minä; minä otan kaiken syyn niskoilleni!"
"Mutta minne meidän pitää mennä?" kysyi Hans.
"Suurin karhu on kannettu alas, toiset makaavat siellä vielä. Niels
Böen on pahasti haavoittunut, sillä Larsin pyssy ei lauennut, ja karhu
suoraan heitä ahdistamaan. Poika, joka heillä oli mukana, pelastui
heittäytymällä maahan ja tekeytymällä kuolleeksi, niin että karhu
ei koskenut häneen. Heti kun Lars ja Niels olivat voittaneet oman
karhunsa, he ampuivat hänen ahdistajaansa."
"Eläköön! Eläköön!" huusivat kaikki pojat ja tytöt, ja alas
paikoiltaan, ulos ovesta ja eteenpäin läpi peltojen ja metsän Böeniin,
ikäänkuin ei olisi koulumestaria olemassakaan.
Tytöt valittivat pian, etteivät voineet seurata mukana, mutta pojat
ottivat heidät väliinsä, ja eteenpäin sitä juostiin.
"Varokaa koskemasta siihen!" sanoi Thorvald; "tapahtuu välistä, että
karhu virkoo uudestaan eloon."
"Onko se totta?" kysyi Marit.
"On, silloin se nousee toisen elävän muodossa, varokaa siis!" Ja he
riensivät eteenpäin.
"Lars oli ampunut suurimpaan kymmenen laukausta ennenkuin se kaatui",
hän kertoi jälleen. "Ajatelkaa kymmenen kertaa!" ja yhä vain he
juoksivat.
"Ja Niels oli iskenyt siihen puukollaan kahdeksantoista kertaa,
ennenkuin se kaatui."
"Jestas, mimmoinen karhu!"
Ja vesat juoksivat niin, että hiki tippui.
Ja sitten he pääsivät perille. Ole Böen kiskaisi oven auki ja pääsi
ensiksi sisään.
"Varo itseäsi!" huusi Hans hänen jälkeensä.
Marit ja eräs pieni tytöntylleröinen, jotka olivat olleet Thorvaldin ja
Hansin välillä, olivat toisina heidän perässänsä, sitten Thorvald, joka
ei astunut aivan eteen, vaan jäi seisomaan taakse, voidakseen nähdä
kaikkia ja kaikkea, mitä tapahtui.
"Katsoppas tuota verta!" hän sanoi Hansille. Toiset olivat kahden
vaiheilla, tohtiako ensinkään mennä sisään.
"Näetkö sen?" kysäsi muuan tyttönen pojalta, joka seisoi hänen
vieressään ovessa.
"Näen, se on niin suuri kuin tuo suuri hevonen kapteenin talossa", tämä
vastasi ja jatkoi kertomustaan. "Se oli kahlehdittu rautavitjoilla",
hän jatkoi, "ja kuitenkin se oli katkaissut ne, jotka olivat
etujaloissa: selvästi näkyi, että se vielä oli hengissä, ja verta se
vuoti aivan virtanaan.!"
Valhetta se kyllä oli; mutta sen he unohtivat nähdessään karhun, pyssyn
ja Nielsin, joka istui siinä, ottelussa kontion kanssa saamansa haavat
sidottuina, ja kuullessansa vanhan Lars metsästäjän kertovan, miten
kaikki oli tapahtunut. He kuuntelivat ja katselivat niin kiihkoisan
innokkaasti, etteivät huomanneet, miten joku astui sisään heidän
takaansa, joka myöskin rupesi kertomaan, ja seuraavalla tavalla:
"Kyllä minä teidät opetan luvatta karkaamaan koulusta, minä! --"
Kauhistuksen huuto kaikui vekarajoukosta, kaikki ulos ovesta,
eteisestä, pihalle ja matkaan! -- kohta he näkyivät pienten kerien
muotoisina kieriskelevän eteenpäin pitkin lumivalkeata tietä toinen
toisensa perästä, ja kun koulumestari vihdoin vanhoilla jaloillaan ehti
perille koululle, niin hän jo kaukaa kuuli heidän lukevan, että kaikui
nurkissa.
Niin, se oli juhlapäivä se päivä, jolloin karhuntappaja palasi kotiin.
Se koitti päivänpaisteella ja päättyi sateella; -- mutta semmoiset
päiväthän tavallisesti ovat enimmin hedelmää tuottavat.